Odottamattomasta kauneudesta

Tietysti me kaikki rakastamme kauneutta. Ilman muuta. Gene Weingartenin Washington Postissa vuonna 2007 julkaistun artikkelin mukaan (joka muuten voitti Pulitzer-palkinnon) näyttäisi kuitenkin siltä, että huomaamme Kauneuden lähinnä silloin kun olemme valmistautuneet löytämään sen. Välkkyvistä neonkylteistä joissa lukee "valmistautukaa elämykseen" tai "tuolla se on, alkaa kolmen minuutin päästä!" ei liene haittaa.

Artikkelissa kerrotaan lehden järjestämästä kokeesta jossa viuluvirtuoosi Joshua Bell meni metroasemalle katusoittajan hommiin 45 minuutiksi eräänä tavallisena arkiaamuna. Hänen instrumenttinaan oli vuonna Antonio Stradivarin 1713 rakentama viulu jonka hän oli ostanut muutamaa vuotta aikaisemmin 3.5 miljoonalla dollarilla. Hänen repertuaarinsa käsitti eräitä vaativimpia viululle sävellettyjä kappaleita. Aloitusnumerona oli J.S. Bachin Chaconne. Näillä eväillä varustettuna hän pärjäsi suunnilleen yhtä hyvin kuin kuka tahansa katusoittaja: muutama kohtelias kansalainen pudotti pikkurahoja jotka yhteenlaskettuina toivat esityksestä reilut 32 taalaa. 45-minuuttisen esityksen aikana seitsemän ohikulkijaa 1097:stä pysähtyi kuuntelemaan yli minuutiksi. Muutama lapsi kiinnostui, mutta heidän vanhempansa työnsivät heidät pian eteenpäin. Ihmiset kiirehtivät soittajan ohitse kuin häntä ei olisi ollutkaan, kioskilla jonottaneet eivät korvaansa lotkauttaneet. Missään vaiheessa hänen ympärilleen ei kerääntynyt yleisöä. Ihmiset eivät edes huomanneet kappaleiden loppumista. Ehkäpä ohikulkijoiden joukossa oli joku joka olisi voinut hyvinkin antaa Bellille kaiken huomionsa hieman myöhemmin, kun hän esiintyi konserttisalissa johon kohtalainen istumapaikka maksoi sata dollaria. 

Bellin soittoa kuuntelemaan pysähtyneillä ihmisillä ei ollut paljoakaan yhteistä. He olivat eri ikäisiä miehiä ja naisia jotka edustivat eri ammatti- ja etnisiä ryhmiä. Vain yksi ryhmä erottui: aina kun lapsi kulki Bellin ohi, hän halusi pysähtyä kuuntelemaan. Ja joka kerta vanhemmat hätistivät hänet eteenpäin. Onko siis kauneudentaju synnynnäistä ja aikuiseksi kasvaminen prosessi jossa se niistetään ihmisestä kunnes saamme aikuisia joista betonibrutalismi on hieno idea ja musiikki on sitä parempaa mitä enemmän se myy? Tai ehkä, kuten artikkelissa sanotaan, kiire tappaa kauneuden kunnes meidän täytyy kehystää ja aikatauluttaa se. Pistää se kuriin. 

Kauneus, oikein kehystettynä ja juuri oikeaan aikaan tarjoiltuna, saavuttaa ihailua ja kääntää päät. Mutta entä arjen keskellä yllättäen ilmestyvä Kauneus? Se ei sovi kuvioihin. Se häiritsee. Se on parasta sivuuttaa.
Artikkelissa arvioidaan, että Bell olisi pärjännyt Euroopassa paremmin, mutta enpä tiedä. Voi olla, että meillä kaikilla on paljon poisoppimista tehtävänä. Arki on usein täynnä kiirettä, tehtävää ja murehdittavaa täälläkin. Mistä tehokkuudesta pakkomielteisesti jauhavassa yhteiskunnassa saisi tilaa kauneudelle ja sen odottamiselle? Sillä Kauneus tulee ja menee omia aikojaan, ja muulloin sen paikalla on vain joutilaisuutta jonka voisi täyttää jollakin harmaalla ja hyödyllisellä...

posted under , , |

2 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Olisikohan niin, että silloin kun elää hetkessä, kykenee aistimaan kauneuden? On se sitten vaikkapa syystuulen tanssittama puunlehti tai viuluvirtuoosin katusoittoesitys.

Saara R kirjoitti...

Kyllä tuokin varmaan reseptiin kuuluu. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments