Kirjoita siitä mistä tiedät

Satujen kirjoittamisessa on ollut taas pitkä tauko jonka voisi tiivistää yhteen sanaan: elämä. Sitä paitsi, selviydyttyäni Kuvataidelukion piirustuksentunneista joissa piti piirtää vaan oli inspiraatiota tai ei (sillä lopputuloksella että ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen tekemäni piirustukset voi laskea yhden käden sormilla) olen luvannut itselleni että saan kirjoittaa satuja vain silloin kun tunnen oloni inspiroituneeksi ja tarmokkaaksi. Totta tietysti on, että voidakseen havaita olevansa inspiroitunut ja tarmokas on syytä kyetä istumaan, yrittelemään ja kuulostelemaan säännöllisesti puolta tuntia pidemmäksi rauhalliseksi toviksi satukirjatiedoston ääreen. Ainakin muutaman kerran viikossa olisi hyvä tehdä niin. Koska elokuu on toivoa täynnä, aion taas järjestellä elämäni siihen uskoon että tämä on mahdollista. Ja enkös vain, törmäsin jo aloitellessani uuteen haasteeseen joka on kypsynyt jossain aivolohkon pohjalla samalla kun tietoinen mieleni on muka puuhaillut ihan muita juttuja.

Kaunokirjailijat Laura Ingalls Wilderistä Stephen Kingiin ovat noudattaneet otsikon neuvoa. Kirjallisuudessa kirjailijat ja englannin kielen professorit ovat vakavasti yliedustettuja. Tavikset ovat kroonisesti aliedustettuina, ellei inhorealismi ole kirjailijan tavaramerkki (Arto Salmisen nimi pomppaa mieleen etsimättä). Toisaalta henkilöhahmojen on hyvä oltava raikkaita ja kiinnostavia. Kuinka suuri osa Millenium-trilogian viehätystä onkaan siinä että sankarittarena seikkailee Lisbet Salander joka kaikessa kummallisuudessaan tuntuu jotenkin todellisemmalta kuin n:s kirjailija jolla on vaikeuksia rakkauselämässä ja luomisen tuskaa? Lisäksi sankarin on herätettävä lukijassa kiinnostusta, ehkä jonkinlaista sympatiaa tai tiettyä samaistumista. Halpahintaiset kirjailijat tekevät tempun tavallisesti kirjoittamalla hahmonsa ylemmän keskiluokan edustajiksi joilla on kashmirneule ja Patek Philippen kronometri. Kuka nyt ei haluaisi samaistua ihmiseen jolla on sekä hyvä ja kallis maku että pätäkkää toteuttaa sitä? Minun kuitenkin tekee mieleni yrittää jotakin muuta…mutta mitä se voisi olla?

Filosofin joka yrittää miettiä jotain järkevää ja omaperäistä sanottavaa avaruusromuongelmasta, rakastaa folkmetallia ja kasvattaa ylisuurta omenatarhaa, pitäisi tietysti olla myös mehevien fiktiohenkilöiden kultakaivos. Mikä saattaa tarkoittaa sitä, että ongelmani on yksinkertaisesti rimakauhu. Fakta nimittäin on, että henkilöhahmoni eivät toistaiseksi ole kovin ihmeellisiä. Kapinoin ankarasti sitä vastaan että minun pitäisi kirjoittaa itseni kaltaisesta ikuisesti väikkäriä vääntävästä filosofinretkusta jolla on kärkeviä mielipiteitä mutta mukava perhe. Kun ajattelen tuntemaani elämää, muistan miten parikymppisenä työhaastatteluni kaatuivat yleensä siihen että haastattelijan naamasta alkoi nähdä selvästi että hän uskoi minun valehtelevan. Enkä minä tietenkään voinut pelastaa tilannetta mitenkään, koska sitten olisi pitänyt valehdella… Asiat eivät ole siinä suhteessa menneet varsinaisesti parempaan suuntaan. Näen mielessäni Lukijan lukevan elämästä sellaisena kuin sen tunnen, lievän huvittuneisuuden vaihtuvan epäuskoksi ja lopulta turhautumiseksi, kunnes hän laskee kirjan sivuun ja tuhahtaa ”Tuo on roskaa. Kaikki tietävät että filosofit kuuntelevat klassista musiikkia. Ehkä oopperaa. Ne eivät taatusti pompi missään Korpiklaanin keikalla.”  Mutta muunlaisten elämien suhteen minun on kurkisteltava, havainnoitava ankarasti ja venytettävä mielikuvitukseni äärirajoilleen.

Se että valitsee genreksi satumaailmat, auttaa kyllä. Niin kauan kuin pokka pitää, voi satujen kirjoittaja väittää aivan mitä tahansa ilman että uskottavuus muodostuu isommaksi ongelmaksi. On vapauttavaa kirjoittaa jääjättiläisistä, noidan oppipojista ja haaksirikkoutuneista tähtilaivan navigaattoreista. Toisaalta, selväksi on käynyt se että jopa jääjättiläisyys on sankarissa kiinnostavaa vain tiettyyn rajaan asti. Kun jääjättiläisenä olemisesta on revitty ilo irti, hahmo alkaa muuttua vähän turhan haaleaksi, ja kuten kaikki tietävät, haaleille jääjättiläisille käy äkkiä köpelösti. Kiinnostavuuden ja uskottavuuden välillä vallitseva tasapaino on herkkä, ja jotta tarina ei raahustaisi eteenpäin kliseisestä angstista parisuhdekriisiin vaan potkisi kuin jänö hammaslääkärissä (mihin minun tarinani tulee ilman muuta pystyä), se on onnistuttava säätämään täsmälleen oikeaksi. Ja tämä, ystävät hyvät, on paljon helpommin sanottu kuin tehty. 

Olen myös huomannut, että hangessa tarpoviin mummoihin verrattuna fiktion kirjoittajalla on se ongelma että taaksepäin pääsee paljon nopeammin kuin eteenpäin. Delete-nappiin muodostuu äkkiä intohimoinen viha-rakkaussuhde. Niin alttiisti se tekee taikansa ja tuhoaa sivutolkulla soopaa sekunnin murto-osassa...niin tuskaa on välillä koittaa pykäistä eksistenssiin sivun verran parempaa tekstiä. Kaikesta huolimatta, matka jatkuu taas. Miten siinä lopulta käykään, olen jo nyt oppinut kaikenlaista. Ja hauskaakin on ollut. Siinä mielessä olen jo voiton puolella.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments