Katedraaleista, hiisistä ja hiukan totuudestakin

Viime vuoden Belgian-matkalla kävimme ihmettelemässä Sinkt Baafskatedraalia jossa säilytetään Jan Van Eyckin kuuluisaa Gentin alttaria. Kokemus oli tietysti ahdistava. Kaikkialla ympärilläni kohosi tonnikaupalla kiillotettua kiveä, marmoria, kultauksia, kalliita maalauksia ja monumentaalisia mittasuhteita. Kaikki oli siistiä, kaikki oli elotonta. Rakentajat olivat onnistuneet kesyttämään jopa valon täyttämällä ikkunat lasimaalauksilla. Kuten kuuluisat kirkot ylipäätään, tämäkin oli jättimäinen monumentti ihmisen kauneudentajulle, taidolle, rikkaudelle. Nykypäivän maailmassakin se näytti ylellisyyden tyyssijalta- miten vaikuttavampi sen on täytynytkään olla aikana jona kansa eli lähes käsittämättömässä kurjuudessa? Oli hämmentävää nähdä niin suuri ja avara rakennus jossa ei ollut yhtään tilaa pyhälle. Vaan niinpä minun Esivanhempieni pyhät paikat olivatkin hiisiä, rauhoitettuja alueita joissa ihmisen ei ollut sopivaa siivota, häärätä, järjestää ja nikkaroida yhä korkeampia ja komeampia monumentteja. Hiisi oli paikka joka kuului pyhälle. Se saattoi olla yhteisölle hyvinkin tärkeä, mutta silti hiiteen astuva ihminen oli kuin vieras. Pyhän etsijän täytyy jättää taakseen omistajan elkeet, varmuus siitä että tietää perimmäiset totuudet, halu hallita ja kontrolloida.

Tänä syksynä olen ajatellut paljon totuuden pyydystämistä hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Se minkä pyhyys kertoo sydämen kielellä, on yllättävän helposti käännettävissä myös tieteen ja järjen kielelle. Vanha totuus ihminen näkee yleensä tasan sen minkä haluaa nähdä (tai mitä odottaa näkevänsä) paljastaa tutkijalleen taas uusia rasittavia puolia. Jos haluaa päästä objektiivisen totuuden jäljille, isoin urakka ei ole faktojen ja havaintomenetelmien pänttäämisessä vaan oman asenteellisuuden tunnistamisessa ja omien ennakkoluulojen voittamisessa. Voisi kuvitella, että näinkin kauan tietoteorian ja totuuden kysymysten parissa askarrellut ihminen olisi jo jotain oppinut. Vaan ei: monin tavoin olen ennakkoluuloinen kuin piru itse, ja sitä kehnompi episteeminen agentti. Lisäksi olen havainnut itsessäni pahan tavan selittää ennakkoluuloni terveeksi kriittisyydeksi, tieteellisen tiedon tai elämänkokemuksen perusteella järkeväksi. Kun on oikein alkanut tuskastuttaa, olen aloittanut nillityksen siitä miten jokaisella on jotain ennakkokäsityksiä ja että täydellinen avoimuus on mahdotonta. Mihin voi tietysti huomauttaa että näinhän se on, mutta puhe ei ollutkaan koko elämästä vaan rajallisista asioista. Että kenestäkään ei tee kurjaa episteemistä agenttia se jos hän on ennakkoluuloinen eineksiä kohtaan ja missaa siten maailman parhaan pakastepizzan, mutta kun puheena on arvostelmien muodostaminen tärkeistä ja vakavista asioista, on itsensä kehittämisen rasittavuudesta valittaminen lapsellista. Silloin kun totuudella on todella väliä, hyvä ihminen pyrkii muodostamaan arvostelmansa niin hyvin kuin suinkin osaa ja sillä siisti.

On hyvin vaikeaa havaita edes sitä mikä on nenän edessä, jos on vakuuttunut että kyse on jostain aivan muusta. Eivätkä arjen haitalliset ennakkoluulot useinkaan synny isoista, selkeistä asioista vaan ennakkokäsitysten ja –tulkintojen muodostumista ohjaavat hyvinkin pienet, hienovaraiset seikat. Tällaisia ennakkokäsityksiä on vaikea havaita ja niihin on vaikea varautua. Täysin toivoton tilanne ei kuitenkaan ole. Vaikka maailma on monimutkaisuuden tyyssija, omat heikkoutensa, tyypilliset virheensä ja ennakkoluulonsa on mahdollista oppia tuntemaan. Silloin ne voi ehkä ottaa huomioon harkinnassaan. Olenko niin varma siitä miten asiat ovat etten ole aidosti valmis harkitsemaan muita vaihtoehtoja tai suhtautumaan ennakkokäsityksiäni vastaan puhuviin seikkoihin riittävän vakavasti? Herättääkö jokin minussa voimakkaita tunteita, sympatioita tai muistoja jotka voivat vaikuttaa arviooni? Olenko erehtynyt vastaavassa tilanteessa aikaisemmin? Olenko väsynyt, nälkäinen, pitkästynyt tai muuta vastaavaa? Tuntisinko jostain syystä mielihyvää, jos todellisuus osoittautuisi ennakkokäsityksiäni vastaavaksi tai harmittaisiko minua jos jokin paljastaisi viime hetkellä että päätelmäni oli väärä (totuuden ystävänhän pitäisi lähtökohtaisesti ilahtua siitä että vapautuu virheellisistä käsityksistään)? Totuuden jäljille ei välttämättä pääsekään parhaiten se joka on kriittisin tai tarkin havaitsija, vaan vahvoilla on hän joka on tietoinen omista episteemisistä heikkouksistaan ja koittaa ylittää ne.


Opiskelu on ilman muuta eräänlainen hiisi, jossa ennakkoluulot vähitellen saavat kyytiä ja silmät alkavat aueta sille mitä On. Olisi helppoa ja mukavaa paapoa ennakkoluulojaan ja rakentaa koko todellisuudesta katedraali, vaikuttava monumentti omille suosikkiuskomuksilleen. Paljon vaikeampaa on painua metsän siimekseen, astua hiiden hämärään hiljaisena ja tyhjänä ihmettelemään, mikä tämä Todellisuus oikein onkaan. Hiisi kuvataan usein epämääräisen uhkaavana paikkana. Ainakin hiiden hiljaisuus on uhkaavaa ja pelottavaa, eksistentiaaliangstista laatua: kuinka käy, jos minä en täytä maailmaani äänellä, ajatuksella, kätteni töillä. Nieleekö hiljaisuus silloin minut? Vai alanko nähdä jotakin uutta, voinko kuulla Todellisuuden puhuvan? Sekin on pelottava vaihtoehto. Todellisuus ei yleensä helli ihmistä läheskään yhtä suloisesti kuin omat lemmikkiuskomukset ja rakkaat ennakkoluulot. Se ei kaipaa kultauksia eikä suitsutusta sanomansa tueksi, sopivuuden sijaan siinä on alkukantaista voimaa. Totuuden tehtävä on vain kestää ja kannatella koko maailmaa.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments