Epätoivoa Elysiumin kentillä

Viikonloppu alkoi taas elokuvaretkellä. Tällä kertaa vuorossa oli Elysium. Jostakin syystä elokuvasta lukemissani arvioissa ei mainittu siitä että kyseessä oli syvällinen elokuva jota voisi käyttää vaikka kuvituksena etiikan luennolla.

Elokuvan tapahtumat alkavat vuonna 2154 jolloin Maapallo on pahasti saastunut, ylikansoitettu, rapistunut ja läpeensä lohduton paikka. Superrikkaat ovat paenneet kurjuutta kiertoradalle, vehreälle avaruusasema Elysiumille jossa ei tunneta sairautta eikä puutetta. Se oli aivan toinen maailma. Vain asia yhdisti sekä Elysiumia että Maapalloa. Molempien taivaalla loisti epäoikeudenmukaisuuden monumentti. Elysiumista katsottuna epäoikeudenmukaisuuden monumentti vain peitti suurimman osan taivasta. Jos sen halusi unohtaa, oli syytä pitää katse visusti hyvinhoidetussa siirtonurmikossa.

Platon oli viisas mies sanoessaan Valtiossa, että filosofikuninkaiden koulutukseen tulisi sisällyttää sekä nautintoja että kärsimyksiä. Elokuvan maailmassa Maapallon kurjuus ajaa ihmiset epätoivoon, mutta Elysiumin yltäkylläisyys on omalla tavallaan aivan yhtä tuhoisaa. Ehkä se on paljon vaarallisempaakin, sillä aniharva sitä pakenisi. Avaruusasemalla on fyysisesti miellyttävää, mutta siellä ei ole hyvyyttä, ei myötätuntoa, ei uskollisuutta. Sen asukkaat eivät maksa yltäkylläisestä elämästään vain jatkuvana huolena huono-osaisten rynnäköstä vaan hintana on heidän inhimillisyytensä. Maksaisinko minä sen hinnan, jos pitäisi valita? Jos sen voisi maksaa osamaksulla, niin kuin yleensä voi?

Elysium tarjoaa myös vastauksen  viime vuosina yleiseksi nousseeseen arkieettiseen kysymykseen. ”En minä voi pelastaa maailman nälkäänäkeviä,  ja itse olen rahani ansainnut. Mitä pahaa siis on siinä jos käytän rahani itseni ilahduttamiseen luksuksella? ” Voisin lyödä vetoa siitä että juuri näin Elysiumin rakentajat ovat järkeilleet. Sillä ei muutama superrikaskaan pysty ratkaisemaan liikakansoituksen, ilmastonmuutoksen ja epätasa-arvon suuria ongelmia maksamalla. Valitessaan paon yltäkylläisyyteen, he eivät kuitenkaan ole ainoastaan myöntäneet omaa pienuuttaan vaikeiden ongelmien edessä. He ovat luovuttaneet ja käpertyneet itsensä, ja sen seurauksena muuttuneet ihmishirviöiksi. Ihmisyys on hirmuinen hinta jopa elämästä mukavuudessa. Kukapa kuitenkaan tietää, kuinka pienistä siemenistä elokuvassa monumentaalisiin mittoihin paisunut ihmisyyden hylkääminen on voinut saada alkunsa?

Elysiumin Maa on kuoleva maailma, mutta silti sieltä löytyvät elokuvan ainoat pilkahdukset ystävyydestä, uhrautuvaisuudesta ja inhimillisestä  hyvyydestä. Jos pitäisi valita, valitsisinko paikan jossa nämä ovat yhä läsnä, jos se merkitsisi elämää tukahduttavassa ilmanalassa, sairaudessa ja kurjuudessa, loputtomassa ruuhkassa ja rumuudessa? Sen ainakin tiedän, että niin järkevä ihminen valitsisi, onhan paikka jossa hyvyydellä on pieni mahdollisuus elää suunnattoman paljon parempi kuin se missä yltäkylläisyys on vain aineellista laatua. Kun asiat menevät tarpeeksi hullusti, myös ihmisenä säilymisen hinta on kuitenkin kova. Jaksaisinko minä toivoa maailmaan valoa niin kuin sankaria lapsena hoivanneet nunnat? Ehkä, mutta sillä joka sellaista toivoo, ei ole varaa lykätä hyveen harjoittelemista huomiseen.


Että olipa taas elokuva jossa oli paljon ainesta blogiin, jonka  viime kuukausien suosituin postaus kulkee otsikolla Ajattelevan ihmisen konstit hulluksi tulemisen välttämiseen.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments