Goldsteinin erehdys eli muutamia säätöjä Kultaiseen sääntöön

Kesällä on taas tullut luettua, ja yksi tähän mennessä viihdyttävimmistä kirjoista on ollut Rebecca Goldsteinin älykäs romaani 36 arguments for the existence of God. On sitä paitsi hauskaa lukea sellaisen ateistin kirjoituksia joka tuntuu pitävän filosofeista. Teoksessa Goldstein pohtii menestyksellisesti etiikan edistymistä ja toteaa fiksusti, että etiikassa tapahtuu edistystä siinä missä luonnontieteissäkin (itse lisäisin, etteivät monet vastaväitteet joita tähän voisi keksiä liity niinkään etiikkaan vaan siihen ettei filosofeilta löydy muskelia pakottaa sen paremmin yhteiskuntia kuin yksilöitäkään viisastumaan). Sitten hän kuitenkin tekee mielenkiintoisen erehdyksen: hän väittää, että sekulaari etiikka oikeastaan perustuu Kultaiseen sääntöön: ”kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan”. Kieltämättä, tällä keinolla voi ehkä vedellä suuria linjoja. On helppo perustella esimerkiksi kiduttamisen tai tappamisen kielto Kultaisella säännöllä.  Kultainen sääntö myös määrittää oikeuksien rajat hyvin siihen missä muiden vastaavat tai vielä perustavammat oikeudet alkavat. Mutta etiikka ei tietenkään ole vain suuria linjoja vaan hyvän elämän tiedettä. Siis tarpeen tullen myös yhden elämän draamojen kokoista. Silloin Kultainen sääntö joutuu vaikeuksiin.

Ensimmäinen ja ilmiselvin ongelma kultaisessa säännössä on, että se toimii vain asioissa joissa ihmiset ovat suunnilleen samanlaisia. Mutta vaikka ihmisyys on yhteistä, melkein kaikissa muissa asioissa sitten onkin mielipide-eroja. Minun toiveeni, haluni ja mieltymykseni eivät kerro paljoakaan ihmisestä yleensä, vaan vain omasta pikku persoonastani. Metsään menen, jos kuvittelen kaikkien muiden haluavan edes suunnilleen samoja asioita kuin itse haluan ja toimin sen mukaan. Itsetutkiskelu ei kerro minulle mistä muut nauttivat, mikä tuottaa kellekin suurta kärsimystä, tai miten muut asioita arvottavat. Yhden rääkki voi olla toisen nautinto.  Yksi haluaa keskustella ja harkita suhteellisen selvissäkin asioissa, toinen haluaa tehdä päätöksensä nopeasti ja selvästi.  Nyt voi tietysti sanoa, että kultaisen säännön avulla voi johtaa lauseen ”ota selvää muiden arvostuksista, haluista ja toiveista, sillä haluaisit että muutkin huomioivat sinut yksilönä”, mutta tämä alkaa mennä jo aika abstraktiksi…

Toiseksi, kultaisen säännön avulla ei paljon ristiriitoja ratkota. Jos Lohjan kaupunki on veloissa ja sen on pakko leikata menojaan, on selvää että kaikki kunnallisten palveluiden käyttäjät toivoisivat leikkausten kohdistuvan jonnekin toisaalle. Jos olisin vanhus, toivoisin ettei vanhustenhoitoon ja siihen liittyviin terveyspalveluihin kosketa, jos eläisin lapsiperheessä, toivoisin etteivät lapset joutuisi laman maksajiksi. Minun täytyisi olla aika lailla realiteeteista irrallaan jos kuvittelisin että jostakin löytyy sellaisia jaloja kansalaisia jotka tinkivät ilolla arkeensa vaikuttavista palveluista abstraktin kuntatalouden ja yhteisen hyvän nimissä. Miten tasapainottelen, jos olen päättäjä jolla on vain niukkuutta jaettavana monelle tarvitsevalle? Mitä tehdä, jos hyvän sijasta pitää yrittää vain valita pienin monesta pahasta?

Eivätkä ristiriidat tähän lopu. Kuten vakiolukijat hyvin tietävät, itse hyveetkin voivat olla ristiriidassa. Esimerkiksi, voin toivoa että minua kohdeltaisiin jossakin tilanteessa oikeudenmukaisesti, koska oikeudenmukainen osa on juuri se osa joka minulle kuuluu, ja jonka saadessani en ole loukannut muiden vastaavia tai perustavampia oikeuksia. Mutta toisinaan (ellen peräti usein) toivon, että minua ei kohdeltaisi ainoastaan oikeudenmukaisesti vaan peräti reilusti, anteliaasti tai anteeksiantavasti. Sen osaan tietysti sanoa, kumpi on miellyttävämpää, mutta kumpi on aidosti parempaa ja tuottaa suuremman hyödyn? Kumpaa minun tulisi haluta? Oikea vastaus riippuu muun muassa siitä millainen ihminen olen ja on siten yksilöllinen. Jos onnistuisinkin tarkastelemaan omaa tilannettani ikään kuin ulkopuolisen silmin (mitä sopii aina epäillä), ei minulla ole syytä epäillä että sama vastaus olisi sovellettavissa muihin.


Kultaista sääntöä vaivaa myös sama ongelma kuin kaikkia muitakin sääntöjä: se ei ainoastaan kerro sen mitä pitää tehdä, vaan myös sen mitä ei tarvitse tehdä. Todellisuudessa on olemassa ihmisiä, joita meidän ei tule kohdella yhtä hyvin kuin itseämme, vaan vielä paremmin. On ihmisiä ja suuria hyviä, joiden eteen on oikein ottaa riskejä, tinkiä omista perustavistakin intresseistä ja kärsiä koettelemuksia. Vanhemmilla on moraalinen velvollisuus kohdella lapsiaan tavalla joka ventovieraalle olisi supererogatorista.  Samoin puolisoilla, ystävillä ja palveluja tarjoavilla on erityisiä velvollisuuksia. Kultainen sääntö ei auta meitä tunnistamaan, keitä kaikkia kohtaan meillä on tällaisia velvollisuuksia, eikä se myöskään sano mitään erityisten velvollisuuksiemme laajuudesta ja rajoista. Onko minulla velvollisuuksia pienissä arkipäivän asioissa, suurissa asioissa vai molemmissa? Onko minun täysin sivuutettava omat intressini vai riittääkö jos teen jonkinasteisia myönnytyksiä tai lykkäyksiä? Onko tilanteita joissa on paheksuttavaa pitää kiinni perustavistakin oikeuksista, kuten hengestä ja terveydestä? ”Itsen” intressien väistyminen on tilanne josta kultainen sääntö voi sanoa vain ”Olisi hienoa, jos minäkin olisin jollekulle niin tärkeä!” Mutta vaikka toisen tunnustaminen tärkeäksi perustaa vinon pinon moraalisia velvoitteita, emme pohjimmiltaan kuitenkaan voi vaatia ketään kokemaan niin vaan ainoastaan tietyissä tarkkarajaisissa tapauksissa käyttäytymään tietyllä tavalla...

Lopuksi, ympäristöeetikkona en voi olla huomauttamatta, että "itsen" lisäksi myös termi "muut" on epämääräinen. Ovatko "muut" vain toisia ihmisiä? Voiko esimerkiksi eläinten kärsimyksen sivuuttaa vetoamalla niiden ei-inhimillisyyteen (minkä tiede on osoittanut varsin kiikkeräksi kannaksi)? Onko ympäristön turmelemisen paheksuttavuus redusoitavissa siihen missä määrin turmeltuminen haittaa ihmisten mahdollisuuksia hyödyntää ympäristöä? Toisaalta, ei ole ollenkaan helppoa sovittaa ei-inhimillistä luontoa "muiden" paikalle...

Lyhyesti sanottuna, sekulaaria etiikkaa ei voi tiivistää yhteen lauseeseen, eikä sitä myöskään voi sellaisesta johtaa, sen enempää kuin elämää itse. Etiikalla on vielä paljon ihmeteltävää. Onneksi, kuten Goldstein sanoi, edistystäkin on tähän mennessä tapahtunut paljon. Ehkäpä tulevaisuuskin on valoisa, jos vain yhteiskunta muistaa pitää tieteellisen etiikan tutkimuksen ja sen tulosten mukaan ojentautumisen asialistallaan.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments