Jos haluaa viisastua, kannattaa välillä kuunnella mielenvikaisia

Tuttavapiirissäni on useampikin ihminen joilla ei niin sanotusti ole kaikki inkkarit kanootissa kaiken aikaa. Nämä ihmiset ovat enimmän aikaa fiksuja tyyppejä joilla on hyviä mielipiteitä ja kiinnostusta osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Heidän sairautensa on joko hallinnassa lääkityksellä tai siitä on isompaa haittaa vain kausittain. Toki välillä sairauskin näkyy ja kuuluu. Lyhyesti sanottuna, vaikka nämä ihmiset eivät olekaan terveiden kirjoissa, minulle on käynyt hyvin selväksi että muiden ihmisten asenteet rajoittavat heidän osallistumistaan ja aktiivisuuttaan paljon enemmän kuin itse sairaus. Erityisen vaikeaa näyttäisi olevan niillä joiden sairaus ilmenee kohtauksittain, ja jotka sen takia joutuvat ottamaan asian puheeksi jo alussa uusia ihmisiä tavatessaan. Sillä vaikka sairaus voi vaivata kohtauksittain, hullun leima on näkyvä ja tasaisen kestävä kun se on kerran ihmiseen läiskäisty. Sellaisen saaneen tulee tietää paikkansa toimenpiteiden kohteena ja rassukkana. Hänen mielipiteillään ei ole enää paljon väliä, sillä muut tietävät paremmin miten mielisairaita kuuluu kohdella. 

Minulla onkin jo jonkin aikaa ollut pieni missio meneillään. Rohkaisen lähiympäristöni mielenterveysongelmaisia osallistumaan, keskustelemaan, kirjoittamaan ja olemaan aktiivisia kansalaisia. Omien kykyjen rajoissa, tietenkin, mutta niinhän meillä kaikilla on rajoitteemme. Yhden osallistumista rajoittaa hektinen elämäntilanne, toisella on fyysistä kremppaa, kolmas on tottunut tulemaan syrjityksi ja ohitetuksi muuten vain. Ei ole hyvä, jos yhteiskunnassa ääneen ja esille pääsevät vain filmaattisimmat valioyksilöt, tavisten paikka on yleisössä ja poikkeavat kuuluvat marginaaliin. Eikö meidän pitäisi päin vastoin tukea toisiamme? Jos vakavasti ollaan sitä mieltä että erilaisuus on voimavara eikä ongelma, eikö se tarkoita implisiittistä sitoutumista toisten tukemiseen? Eikö se tarkoita, että meidän täytyy yrittää ymmärtää että sellaistenkin ihmisten joilla on homo superiorin näkökulmasta katsottuna rajoitteita ja ongelmia, mielipiteet ja osallistuminen ovat lähtökohtaisesti arvokkaita asioita? Sen tosiasian että toisilla on täysipainoista osallistumista haittaavia fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, kääntöpuolena on terveiden kirjoissa olevien armottomuus, kovuus ja ymmärtämättömyys. Mielisairaat ovat eräs niistä ihmisryhmistä joihin suhtautuminen kertoo paljon ja mielenkiintoisia asioita siitä millaisia me terveet olemme, sekä tietysti siitä kuinka hyvä paikka tämä huippuosaajia palvova yhteiskuntamme todella on. 

Ei siis ole vain haitallista, vaan suoranaisen vaarallista, jos sananvapaus on kaikilla vain teoriassa mutta käytännössä eri tavalla vajaakykyisten on erittäin suotavaa ymmärtää pysyä passiivisina. Yhteiskunnassamme päätöksenteko perustuu pitkälti sille että eri ryhmät ajavat omia etujaan. Altruistit ja heikompien puolesta puhujat ovat vähän harvassa. Siksi myös niiden mielenterveysongelmaisten jotka kynnelle suinkin kykenevät, olisi tärkeää olla aktiivisia ja osallistua. Toisaalta mielenterveysongelmaisten aktiivisuus muistuttaa meitä terveitä siitä ettei ylivoimainen enemmistö mielenterveyspotilaista ole vaarallisia ja pelottavia hulluja vaan enimmäkseen tavallisia ihmisiä. Passiivisuus ja stigmatisaatio muodostavakin nopeasti noidankehän joissa yksi negatiivinen mielikuva ruokkii toista. Kuitenkin, se että pelkäämme että hullu nolaa itsensä aina uskaltaessaan avata suunsa, kertoo myös paljon siitä miten empatiaköyhäksi yleisön oletamme. Eikö meidän pitäisi päinvastoin suhtautua ymmärtäväisesti ja hyväntahtoisesti toisten heikkouksiin? Eikö meidän pitäisi ensin kuunnella ja arvioida puheen järkevyyttä vasta sitten? Eikö terve ja järkevä ihminen muka kykene ymmärtämään, että toisinaan sekaisin olevallakin tyypillä voi välillä olla hyvinkin järkeviä ajatuksia, ja että kaikkia järkeviä ajatuksia tulee kuunnella ja arvostaa riippumatta siitä kuka ne lausuu? 

Niille joiden mielestä hulluille ei pitäisi antaa ainakaan päätösvaltaa, voi huomauttaa että hulluilla on jo päätösvaltaa, nimittäin niillä hulluilla joilla ei ole diagnoosia tai jotka muuten vain pitävät inkkarikanoottinsa epäjärjestyksen omana tietonaan. He voivat olla paljon hullumpia kuin tavallinen kahvikuppineurootikko tai bipo.Tässäkin näkyy passiivisuuden ja stigmatisaation kierre. On helppo olettaa, että ihmiset joiden ei yleisesti tiedetä olevan hulluja, ovat mieleltään terveitä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, ainakaan jos katsoo tilastoja siitä kuinka moni suomalaisistakin syö psyykenlääkkeitä. Niissäkään tilastoissa eivät näy ne jotka eivät hae ongelmiinsa apua muun muassa hulluksi leimautumisen pelossa. Tällä hetkellä siihen pelkoon on hyviä syitä, eikä ratkaisu lähde siitä että kannustamme ihmisiä hakemaan apua vaan siitä että apua on ensinnäkin tarjolla ja toisekseen siitä että mielenterveysongelmia ryhdytään pitämään normaaleina sairauksina, ei syinä syrjiä, pelätä ja karttaa diagnoosin saaneita. Aktiiviset mielisairaat jotka kieltäytyvät passiivisen objektin roolista, hälventävät stigmoja tältäkin osin. He eivät tee suurta palvelusta ainoastaan vakavammin sairaiden oikeuksille, vaan koko yhteiskunnalle. Siksi olen sitä mieltä, että mielenterveyspotilaidenkin paikka on toimia mahdollisuuksiensa mukaan siinä missä meidän toisenlaisilla ongelmilla lastattujen terveidenkin. Vain ihminen itse tietää kykyjensä ja jaksamisensa rajat. Tuki ja empatia aktivoivat kun taas leimaaminen ja automaattinen holhoaminen tekevät ihmisestä nopeasti entistä sairaamman. Lieväkin mielisairaus tuo tullessaan monenlaista tuskaa ja rajoitetta, mutta on mustavalkoista ajatella että täydellinen terveys ja täydellinen passiivisuus ovat ainoat vaihtoehdot, tai ettei sairastunut mieli voisi tuottaa yhtään arvokasta ajatusta tai kuuntelemisen arvoista tietoa siitä millaista on elää mielenterveysongelmaisena tässä yhteiskunnassa. 

Omalla kohdallani olen huomannut, että mielenterveysongelmaisten kuunteleminen on usein hyvä tapa viisastua monellakin tavalla.

posted under , |

2 kommenttia:

hannariikka kirjoitti...

Olen pahoillani, koska tarkoitat hyvää, mutta minusta tässä tekstissä on paljon sellaista asenteellisuutta, mikä juuri saa aikaan sen, että mielenterveysongelmainen ei mielellään tule kaapista julkisesti.

Jo tuon otsikon termi "mielenvikainen" ällöttää. Käytät myös sanaa "poikkeava" jne. Ja teet jonkinlaisen oletuksen, että mielenterveysongelmainen ei voisi olla menestyvä, tai jopa "huippuosaaja". Nimittäin kyllä voi. Esim. joidenkin mielialahäiriöiden ja luovuuden välillä on todistettu yhteys. Ja on sitä tehty suurtekoja kovemmillakin diagnooseilla. Ei sen tajutakseen tarvitse kuin koluta kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin ja filosofian historiaa edes pinnallisesti läpi.
"Hulluudella" vain on sattuneesta syystä usein tapana paljastua vasta postuumisti.

Eli, tiedän mitä yritit ajaa tällä takaa, mutta jotenkin tuli paha maku tuosta mustavalkoisesta jaottelusta. Siitä, että on jokin Me ja Ne. Me, joiden tulee kuunnella Niitä jne.
Juuri tuollaisen ajattelun vuoksi monikaan ei halua tulla kaapista. Koska enemmistön ajatuksissa on Me ja Ne.
"Kuunnellaan nyt hullua".
Jotenkin todella loukkaava ajatus. Aika harva mielisairaus hoidettuna nykyään tekee ihmisestä kuolaavaa kehitysvammaista, joka ei voisi saada sanottavaansa esiin ihan siinä missä kuka muu tahansa.

Ja juuri sen vuoksi: Te (jotka olitte Me, en tiedä keitä se tarkoittaa) kuuntelette "hulluja" useammin kuin luulettekaan. Täsmennän vielä, SE ei nimittäin näy ulospäin, ei ole onneksi sitä leimaa otsassa. Yllättävillä ihmisillä yllättävissä paikoissa on yllättäviä diagnooseja.

Saara R kirjoitti...

No onpa harmi, että onnistuin kirjoittamaan kirjoittamaan niin epäselvästi että ymmärsit tekstini täsmälleen päinvastoin kuin olin sen kirjoittanut. Pahoitteluni tästä.

Kirjoituksen keskeinen pointti nimittäin oli, että mielenterveysongelmista huolimatta ihminen VOI ilman muuta olla huippuosaaja tai joku jolla olisi paljon annettavaa, ja hänen vaikenemisensa on menetys koko yhteisölle.

Mielisairaat ihmiset eivät kuitenkaan ole terveitä. He poikkeavat terveistä eri tavoin yksilöstä ja sairaudesta riippuen. En missään tapauksessa tarkoittanut että mielisairaat muodostavat homogeenisen "poikkeavien" luokan johon yhtä homogeenisten "terveiden" tulisi suhtautua tietyllä tavalla.

Toinen kirjoitukseni keskeinen pointti on, että tämä fakta ei tee mielisairaista yhtään huonompia tai säälittävämpiä kuin niistä joiden sairaus on ruumiillinen. Sairaus on tietysti jotakin mikä pitää ottaa huomioon ja minkä johdosta ihmisellä voi olla sellaisia tarpeita tai rajoituksia joita terveillä ei ole, mutta kuten kirjoitin, myös mieleltään terveillä on kaikenlaisia rajoitteita. Mielisairauden tuomat rajoitteet eivät ole minusta yhtään sen kummempia kuin muutkaan. Joten parasta kai olisi, jos hyväksyisimme erilaisuuden ja tähtäisimme siihen että kaikilla on mahdollisuus paitsi tulla kuulluksi, myös osallistua aidosti. Minusta maailma ei saa kuulua vain terveille, vaan mahdollisimman monen pitäisi voida tuntea olevansa arvokas yhteisön jäsen.

Kuten alkupuolella kirjoitin, mielisairaiden täysipainoista osallistumista haittaavat usein terveiden asenteet eikä kyvykkyyden puute. Yritin kyseenalaistaa juuri sen että terveiden ja ns. hullujen välillä nähdään jokin eksistentiaalisen luokan ero, sillä vaikka mielisairaudet ovat vakavasti otettavia sairauksia, usein erot terveisiin ovat vähäisiä, etenkin jos sairaus on hyvässä hoidossa tai meneillään on oireeton kausi.

Koitin kritisoida juuri tuota esiin nostamaasi mielisairaiden objektivisoimista ja syrjäyttämistä. Koska mielisairaat eivät kuitenkaan ole terveitä (eikä asia kaunistelemalla muuksi muutu), ja koska he usein herättävät ihmisissä (perusteettomia) kielteisiä mielikuvia, he havaintojeni mukaan kuitenkin usein tarvitsevat rivikansalaista enemmän kannustusta ja tukea rohkaistuakseen osallistumaan.Tämä on tietysti vain oma kokemukseni,
varmasti on paljon niitäkin jotka eivät minkäänlaista tukea kaipaa (he tosin harvemmin tuovat sairauttaan esiin mitenkään). Niin kuin kirjoitin, aito tukeminen ja kannustaminen ovat alistavan ja syrjäyttävän holhoamisen vastakohta. Minusta mielisairaan tukeminen ei ole yhtään sen merkillisempi juttu kuin että lapsiperheelle tarjotaan lastenhoitoapua tai vanhuksille apuvälineitä. Jokainen meistä tarvitsee joskus muiden apua, eikä siinä ole mitään kummallista.

Sen olen minäkin huomannut, että yllättävillä ihmisillä yllättävissä paikoissa on yllättäviä diagnooseja. Siksi kirjoitinkin, että on hölmöä olettaa että kaikki joiden ei tiedä olevan "hulluja" ovat mieleltään terveitä ja että kaikki mielenterveyspotilaat istuisivat tälläkään hetkellä kiltisti marginaalissa. Eivät istu, onneksi!

Kommentistasi tuli mieleen, että tämä taitaa olla vaikeampi aihe kuin osasin aavistaakaan.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments