Ilmakehän hiilidioksidin määrä lähestyy 400 ppm:n rajaa, mutta ketä kiinnostaa?

Ystävät, meillä on ongelma. Sinulla, minulla, tunturiemme perhosilla ja kasvimaidemme porkkanoilla.

Nature.com uutisoi, että maailman hiilidioksiditasot ovat ylittämässä 400 miljoonasosan rajapyykin. Rajapyykki on symbolinen: ilmastotutkijoiden mukaan se on hiilidioksiditaso jollaista planeetallamme ei ole koettu kolmeen miljoonaan vuoteen. Nyt ihmiskunta on onnistunut nostamaan tasoja mittaushistorian alun 316 ppm:stä alle 50 vuodessa. Ennen teollista vallankumousta hiilidioksidin määrän ilmakehässä on arvioitu olevan noin 280 ppm, joten viime vuosikymmenien kehitys on ollut lähes käsittämättömän nopeaa. Mutta niin mittausdata sanoo, ja se on nieltävä.

Ja mitä on homo sapiens, viisas ihminen, tehnyt havaitessaan hälyttävät merkit? Tähän mennessä ihmiskunta länsimaiden, sen päättäjien ja yksittäisten kansalaisten esimerkkiä seuraillen on lähinnä keskittynyt miettimään, kuka olisi se Joku Toinen jonka pitäisi ryhtyä tositoimiin. Ilmastodenialistit saavat yhä uutisissa palstatilaa, ja sanan "talous" mainitseminen on yhä tehokas tapa tukkia muutoksia vaativien suut. Olkoonkin, että minusta olisi kiinnostavaa tietää, miten muutaman vihreän reformin edessä kovin hauraan ja haavoittuvan oloiselle taloudelle käy siinä vaiheessa kun ilmastonmuutoksen seuraukset iskevät toden teolla? Ilmastopakolaiset. Aavikoituminen. Merenpinnan nousu. Sukupuuttoaallon kiihtyminen. Edes media ei ole hereillä. Mitä yhdestä pikku rajapyykistä? Siitä näin tänään pikku-uutisen, että Omakotiliitto kamppailee pakollisia energiatodistuksia vastaan. Voi itku.

Jotakuta Toista ei ole. Ainoa tapa tarttua ongelmaan on, että jokainen meistä ryhtyy tekemään voitavansa ja tähtää parempaan tulevaisuudessa. Jokainen meistä on paitsi vain pieni ihminen, myös vapaa valitsemaan, onko osa ongelmaa vaiko ratkaisua. Tiedostaminen ei riitä. Ei riitä, että osaa hyvin selittää miksi ilmastonmuutoksen torjunta on oikeastaan Jonkun Toisen, jonkun vaikutusvaltaisemman, tiedostavamman, enemmän kuluttavan, tärkeämmän tai vähemmän kiireisen ja stressaantuneen ihmisen ongelma. Onko sittenkään? Mistä suurten, kehittyvien maiden keskiluokkaistuvat massat ovat keksineet kerskakulutuksen autuuden? Seuraamalla länsimaalaisten leveää, surutonta elämää. Entä millä rahkeilla voin vaatia päättäjiltä tarmokkuutta ja suoraselkäistä tosiseikkojen tunnustamista, jos itse osaan vain levitellä käsiäni ja selitellä vuolaasti, jos joku tulee kysymään, miksi en itse ole valmis rajoittamaan ahneuttani? Ei. Olimmepa sitten pieniä tai suuria, maalaisfilosofeja Virkkalasta, työttömiä Helsingistä, kansanedustajia tai yrityksen keskijohtoa, voimme tehdä vihreitä ratkaisuja ja näyttää kanssaihmisille hyvää esimerkkiä mahdollisuuksiemme rajoissa. Huolettoman ja vastuuttoman vastakohta ei ole maailmantuskaansa tikahtuva ihminen, vaan ihminen joka onnistuu löytämään onnen tavalla joka ei tuhoa ainoaa planeettaamme.

Tänään minun mahdollisuuksieni rajoissa on yrittää herätellä kansaa bloggaamalla, istuttaa kasvimaalle sipuleita ja porkkanoita, ehkä muutama punajuurikin, pukeutua yksinkertaisesti ja tehdä hiukan käsitöitä. Ehkä tämä on jotakin, varmasti tämä on paljon vähemmän kuin mihin jotkut muut pystyvät. Mutta tämän voin tänään tehdä, ja näin teen. Huomenna jatkan siitä mihin tänään jään. Sitä rataa. 

ETA 10.5. Ja tänään Hesari uutisoi, että tämän blogikirjoituksen julkaisupäivänä, torstaina 8.5 raja napsahti rikki. 

8 kommenttia:

Keskeneräinen kirjoitti...

"Kyllä ilmastouskovaisten voi antaa puuhastella niitä juttujaan, mutta ei tietenkään työpaikkojen kustannuksella!"

Saara kirjoitti...

Näin se menee...mutta minne?

Aikatherine kirjoitti...

liian helpoksi muuttunutta elämää ei haluta tehdä työläämmäksi..ilmaston muutos on globaali juttu. lisäks vielä se on jollain tasolla ihmistenkin mielenkuvissa, kuka on minkäkinlainen myrskynmerkki, jos nyt saalit vähän kärjistetysti, tässä vanha mummo tuntee avuttomuutta..yksinäisyyttä ja joka päivä kankeempaa jalan nousua, kohta on aika kun mikään ei enää kiinnosta kun multa kutsuu

Saara kirjoitti...

Mikä ketäkin kutsuu. Sain hiljan tiedon, että ikääntynyt tuttavani on joutunut sairaalaan ja tilanne näyttää huonolta. Vielä muutama viikko sitten hänellä piti kiirettä pakolaisten ihmisarvon puolustamisessa.

Itselläni oli viime vuonna viikon ajanjakso jolloin huoli maailman tilasta ei painanut ollenkaan. Olin sen ajan elämäni lääkepöllyssä leikkauksen ja sen seurausten johdosta. Opin, että jokainen saa joskus levätä, mutta niin kauan kuin olemme täysissä järjissä, meillä on paljonkin valtaa päättää, keitä olemme.

Anu Hellsten kirjoitti...

Jostain syystä ilmasto- ja ympäristöasiat ylipäätään on monien näkökulmasta jotenkin kaukaisia, etäisiä asioita, jotain joka koskee ihmisiä sitten joskus toooosi pitkällä tulevaisuudessa. "Ei se koske meitä" tai sitten ollaan sarkastisia ja väännetään asia mustavalkoiseksi "No pitääkö tässä nyt kaikkien muuttaa luolaan asumaan ja syödä kasvien juuria?!"

Saara kirjoitti...

Tuo ilmastonmuutoksen etäisyys onkin hassu juttu, sillä pohjoisten maiden luonnossa muutokset näkyvät nopeimmin. Esimerkiksi Suomen perhoslajisto ja lajien yksilömäärät läpikäyvät suurta muutosta. Sitä voi havainnoida jokainen joka tuntee perhosia...paitsi niin juu, pitäisi tuntea niitä perhosia. Niin kauan kuin pitää silmät visusti kiinni, mitään ei tietenkään näy.
Tämä valikoiva tietämättömyys ja sen varjeleminen, juristiksi dolus Alexandersson, on mahdottoman kätevä, mutta ei sillä pärjää käräjillä, eikä myöskään etiikantunnilla.

Sarkasmi on defenssireaktio, voi vain toivoa että siitä alettaisiin vähitellen päästä yli.

Hanna-Riikka Kuisma kirjoitti...

Välillä tuntuu, että ketään ei vuonna 2013 kiinnosta juuri mikään. Paitsi kaikki sellainen, jolla ei ole mitään merkitystä. Tissiotsikot saavat eniten klikkauksia ja Oikeasti Tärkeät uutiset ohitetaan tylsinä. Toivon, että olen väärässä. Pelkään/uskon, etten ole.

Toimin nuorisopolitiikan parissa vuosituhannen vaihteessa, kyynistyin kun esim. järjestämäni ympäristöpoliittinen ilmastoseminaari eduskuntatalon auditorioon kaatui saman puolueen nuorisojärjestön sisäisiin nokkapokkiin. Ego oli tärkeämpää kuin asia. Toki nyt kolmevitosena tiedän, että se menee maailmassa niin, mutta parikymppisenä se oli karmiva pettymys.

Sarkasmi ja ironia ovat välillä defenssimekanismin lisäksi sen peittona, että ei ihan oikeasti kiinnosta. Se voi johtaa siihen, että ironinen tissiotsikoiden klikkailu ja muu "tiedostava" paskan diggailu muuttuu salakavalasti aidoksi kiinnostukseksi ja roskariippuvuudeksi. Saatan tietää siitä jotakin, tai olla tietämättä.

Saara kirjoitti...

Sellainen tunne minullakin on että vallalle on päässyt ihmeellinen passiivisuuden ja kyynisyyden henki. Ovatko ihmiset turtuneet milloin mitäkin kohua ja kriisiä kirkuviin lööppeihin? Halutaanko omaa koskettavista aiheista lukea vain hyviä uutisia? Vai eikö vaan jaksa kiinnostua, kun ei kukaan muukaan...?

Syömisiään moni osaa vahtia tarkasti, mutta eikö paljon tärkeämpää olisi katsoa mitä mieleensä päästää?

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments