Idealistin apologia

Olen kuluneen kuukauden aikana saanut kuulla kahdesti olevani idealisti. Se on hyvä saavutus (ottaen huomioon miten paljon olen viettänyt aikaa kotosalla enkä Ulkomaailmassa vaikuttamassa), joka kertoo minulle että olen tehnyt suunnilleen sitä mitä soveltavan eetikon tulee käsittääkseni tehdä.
Olen pannut merkille, että saan kuulla olevani idealisti aina samantyyppisissä tilanteissa, eli silloin kun sanon ääneen että kirjoitettuja sääntöjä tulisi noudattaa ja että oikeassa elämässä tulisi toimia niiden ihanteiden mukaan joita on julkisesti ääneen lausunut kannattavansa. Opettavaiseen sävyyn (minulle ei tosiaankaan ole tainnut siunaantua älykön ulkomuotoa) minulle kerrotaan, että Reaalimaailma on toisenlainen. Siihen pitäisi kuulemma sopeutua ja pelata muiden mukana.

Minä taas olen sitä mieltä, että jos reaalimaailma ja säännöt eivät kohtaa, meillä on ongelma. Se pitäisi käsitellä. Ei pitäisi lähteä siitä että jos ihanteiden ja käytännön välillä on ristiriita, puhutaan yhtä ja tehdään jotakin aivan muuta. Vaihtoehtoisesti, voisimme rehellisesti ja suureen ääneen myöntää että täällä sääntöjä noudatetaan vain silloin kun se on kivaa tai edistää henkilökohtaista etua ja että meillä päin on tapana saada asiat lutviutumaan lehmänkaupoilla tai vaikka tylyttämällä pienemmät ruotuun. Jos tämä on todellisuus, miksi pitää kuitenkin näytellä että ihanteita on? Vastaavasti, jos todella kannatamme niitä arvoja joista jaksamme kauniisti puhua, eikö vakavasti ottamisen alku ole se että edes yritämme toteuttaa niitä? Että uskallamme katsoa, josko kuitenkin selviäisimme hengissä arvojemme kanssa. Vakuudeksi tälle mielipiteelle minulla alkaa olla ihan kohtalainen kasa ihmiskokeellista aineistoa joka osoittaa, että 1) hengissä selviää vaikka yrittäisikin pitää lippuaan korkealla ja 2) edes näennäisesti oman edun vastaiseen toimintaan ei kuole. Päinvastoin, siitä toisinaan seuraa sellaista hyvää jonka olemassaoloa ei ole etukäteen edes huomannut kun synkkien tulevaisuudennäkymien maalailu on pitänyt niin kiireisenä.

Minulle on myös kerrottu moneen kertaan sellainenkin versio, että kyllähän me periaatteessa kannatamme kaikkea hyvää ja kaunista, mutta koska Toiset ovat raadollisia ja kunniattomia, jäämme vain jalkoihin jos yritämme vakavasti toimia ihanteiden (tai sääntöjen, tai edes valtakunnan lain) mukaisesti. Ei ole niin, että yksi hyvään pyrkivä olisi parannus tilanteeseen jossa kukaan ei toimi hyvin. Tässä vaiheessa mietin, että jos maailman parantumisen välttämätön ennakkoehto on, että Toiset järkiintyvät, saammekin odottaa sitä aika kauan. Ainoa ihminen jonka käyttäytymiseen minulla on todellista valtaa ja ainoa täysivaltainen ihminen jonka tekemisistä olen vastuussa, olen minä itse. Jos valitsen olla niin kuin muut, kyseessä on aito valinta. Samoin silloin kun valitsen omalta osaltani pyrkiä muuttamaan maantapoja, vaikka yksin jos en kenestäkään seuraa saa. Jo sillä että toimin kunniallisesti yksikseni, poksahtaa eksistenssiin joukko ihmisiä jotka eivät enää voi vedota siihen miten KAIKKI muut toimivat. Heillä on mahdollisuus nähdä, että tuossa on yksi joka pyrkii hyvään ja mahdollisuus valita, liittyvätkö seuraan. Myönnettävä on, että harva liittyy. Käytännössä, ei riitä että sääntöjen tai tiettyjen arvojen mukaan toimiminen näyttää olemassaolevalta vaihtoehdolta. Moni on käytännössä sitä mieltä, että voi kannattaa rakkaita arvojaan vasta siinä vaiheessa kun ne ovat enemmistön arvoja. Missä vaiheessa voi toki hyvin kyseenalaistaa sen, kuinka rakkaita ovat arvot joiden eteen ei ole valmis näkemään vähäisintäkään vaivaa. Entä, miksi silloin jos joudun kärsimään siitä syystä että olen yrittänyt toimia oikein, minun tulisi syyllistyä ja ymmärtää että kärsimykseni syynä on oma tyhmyyteni eikä muiden erityisen paheksuttava käytös? Miksi hyväntekijöiden hyväksikäyttäminen ja alaspainaminen on niin yleisesti hyväksyttyä ettei sitä oikein voi sanoa edes peitellyksi normiksi?


Idealisti on minulle kunnianimi. Se kertoo siitä etten ole turtunut, kyynistynyt enkä edes masentunut hiljaiseksi vaan jaksan yhä tehdä sitä mitä soveltavan eetikon kuuluukin tehdä. Olen yrittänyt tuoda esiin  sitä mikä on oikein, yrittänyt esittää hyveellisyyden realistisena vaihtoehtona, ja toimittanut perille vieläpä pistävän muistutuksen siitä että ihmiset jotka sanovat yhtä ja tekevät toista eivät ole realisteja vaan kaksinaamaisia.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments