Onko onni kuluttamista?


Lukaisin minäkin Hesarin kirjoituksen siitä miten kaikki ei ollut ennen paremmin. Siinäpä oli kirjoitus joka sai Ofelian lisäksi minutkin mietteliäälle päälle.

Kirjoituksessa kuvailtiin paljon sitä, miten yltäkylläistä elämää nykyään elämme vaikkapa 80-lukuun verrattuna. Minä kyllä muistan 80-luvun, vaikka tietysti vain lapsen perspektiivistä. Ja muistan, ettei silloinkaan eletty puutteessa eikä kurjuudessa eikä haaveiltu päiviä pääksytysten valoisammasta tulevaisuudesta. Onko todella edistystä, että nykyään on halvempaa heittää kodinkone pois ja ostaa tilalle uusi kuin kutsua korjaaja? Onko edistystä se että kodeissa on niin paljon krääsää että sitä ratkomaan on syntynyt personal organizerien ammattikunta? Ja aikuisten oikeasti: onko edistystä se että aineellisen yltäkylläisyyden taustalla on Kaukoitään ja kehittyviin maihin siirtynyt halpatuotanto jossa työntekijät eivät ole paljon orjuutta paremmissa asemissa ja ympäristöä pilataan surutta? Onko edistystä se että rahalla saa arkiset välttämättömyydet, mutta jos haluaisi leipoa, ommella ja laitella itse, aikaa ei monella olekaan? Oma takapihamme on ehkä siistimpi kuin 30 vuotta sitten, mutta massasukupuuton ja ilmastonmuutoksen kaltaiset riskit eivät rajoja kunnioita. Eivätkö kaukomaidenkin ihmiset ole lajitovereitamme joita geneettisesti ottaen erottavat meistä vain pikkuruiset erot? Kerskakulutusko on onnen avain? Jos on, olemme liemessä sillä tämän päivän keskivertosuomalaisen elämäntavan ylläpitämiseen tarvitaan useampi Maapallo, eikä meillä ole kuin yksi. Jos haluamme parantaa elämäämme hamaan tulevaisuuteen samalla reseptillä, pitäisi keksiä miten Maapalloja saa valmistettua sarjatuotantona.

Myös muulla edistyksellä on nykymaailmassa kääntöpuolensa. Otan tässä esimerkiksi vain lääketieteen kehityksen, koska se on ala jonka kulissientakaisesta todellisuudesta satun olemaan varsin hyvin perillä. Lääketehdasjohtoinen terveysteknologian kehitys on vinoutunutta niin että hyvinvointisairauksien tutkimiseen uhrataan paljon resursseja kun taas kehittyvissä maissa tappaviin tauteihin, kuten malariaan ja tuberkuloosiin, ei kunnon lääkkeitä ole. Ilmastonmuutoksen ja matkailubuumin myötä markkinatalouden lait voivat näyttää tässäkin asiassa kääntöpuolensa. Mitä teemme, jos ilmasto-olot Euroopassa muuttuvat malariahyttysille suotuisiksi? Miten pärjäämme kaukaisissa maissa antibioottiresistenssin kehittäneitä bakteerikantoja vastaan? Moni uskoo että lääkekehitys ratkaisee nämäkin ongelmat. Kuitenkin, silläkin kehityksellä on sellainen hinta jota moni mielellään välttää ajattelemasta. Lääketeollisuuden tarvitsemat eläinkokeet tarkoittavat, että järjestelmällinen ja valtion siunaama kärsimiskykyisiin olentoihin kohdistuva raakuus kukoistaa. Arvatkaapas, miten esimerkiksi lähtökohtaisesti terveinä laboratorioon saapuvilla eläimillä saadaan testattua vahvojen kipulääkkeiden tehoa? Omalta osaltani, olen kuitenkin jo kauan vähentänyt sen murehtimista, millaista kärsimystä eläinkokeet eläimille aiheuttavat. Nykyään olen huolissani ihmisistä ja siitä että taloudellisesti hyvin kannattava teollisuus on siistinyt eläinten rääkkäämisen kunnialliseksi ja jopa arvostetuksi palkkatyöksi. Oikeastaan, kun alkaa tarkkaan ympärilleen katselemaan, ei ole kovin vaikea huomata että yhteiskunnassamme palkitaan monenlaisia eettisesti arveluttavan käytöksen muotoja alkaen piittaamattomuudesta ja päätyen suoranaiseen kaltoinkohteluun. Tarkoitus pyhittää keinot, taas kerran. Ehkä edes filosofiblogissa voi kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään, toimiiko Hyvän Tarkoituksen pyhittävä taikavoima loputtomasti, vai alkavatko jossakin vaiheessa erääntyä ne laskut joita saattaa alkaa kertyä sen tosiseikan perusteella että hyvät tarkoitukset elävät ideoiden maailmassa kun taas niiden nimissä tuotettu kärsimys ja tuho tuppaavat eksistoimaan täällä Reaalimaailmassa.

Ajatus siitä että onni on pohjimmiltaan, tai olennaisilta osin sidoksissa korkeaan materiaaliseen kulutustasoon ja luksuksen saatavuuteen, on rahanpalvonnan uskonnon perusopinkappale. Se on idea joka sivuuttaa, henkisen, sivistyksellisen ja moraalisen pääoman merkityksen inhimilliselle kukoistukselle tai tekee näistä toisarvoisia päämääriä. Se on idea joka syrjäyttää ne ihmiset jotka eivät syystä tai toisesta pääse mukaan kulutusjuhlaan, ruokkii osattomuuden tunnetta ja valheellista kateutta. Rakenteellisella tasolla se johtaa ihmisten jaotteluun ”parempiin” ja ”huonompiin” kulutustason perusteella. Ympäristön kannalta se on katastrofaalinen. Jostakin syystä viime aikoina minulle on alkanut tulla näistä "ennen kaikki oli vielä surkeammin"- jutuista sellainen olo, että yhden jos toisenkin ajattelevan ihmisen usko on alkanut horjua tässäkin asiassa. Moni tietää, ettei maailman tilassa ole tänään kehumista. Mutta jos ratkaisu ei löydy paluusta idylliseen menneisyyteen, mistä se sitten löytyy? Lopullista vastausta ei minullakaan tietenkään ole. Mutta ehdottaisin, että emme suhtautuisi Onnen kaltaiseen isoon asiaan kuin Finlandia-talon marmorilaattoihin. "Eiväthän ne kestä, mutta näistä ainakin tiedämme millä tavalla ne ovat viallisia. Ja näyttäväthän ne pari vuotta ihan hyviltä.", kuului perustelu takavuosina kun kansa ihmetteli, miksi talon vääntyilleiden Carraran marmorilaattojen tilalle tilattiin lisää samanlaisia. Niin että ihan nöyrästi ehdottaisin vain, että jospa kokeilisimme havaittujen ongelmien ratkaisemista. Vaikka ajattelemalla, ehkä jopa kokeilemalla.

Kirjoituksen synkästä sävystä huolimatta, en tietenkään väitä ettei aitoa edistystäkin olisi vuosikymmenten saatossa tapahtunut. Onhan sitä. Yhteiskuntamme on turvallisempi kuin aiemmin ja suomalaisten takapihat ovat puhtaampia kuin takavuosina. Monet keksinnöt helpottavat nykyihmisen elämää -ja jopa yksinkertaistamista. Työn tekeminen kotoa käsin on monille aito mahdollisuus hyvien tietoliikenneyhteyksien ansiosta. Netistä saa tilattua paljon downshiftaajan elämää sulostuttavia erikoistuotteita joiden hankkiminen aiemmin olisi ollut hyvin työlästä, ellei peräti mahdotonta. 80-luvulla luomu- ja lähiruokabuumit odottivat vielä tulemistaan, ja ympäristötietoisuus oli Suomessa pienten piirien juttu. Menneisyyden nostalgisoimiseen ei pidä sortua, mutta aivan vastaava ääripää on myös ajatella, että nykyinen kulutushumala on sivilisaation korkein muoto jonka kyseenalaistamalla pääsee vain alaspäin, kohti puutetta ja kurjuutta. Kriittisyys ja kohtuullisuus ovat hyveitä, sekä mennyttä että tulevaa pohtiessa. Ja onni, se ehkä edellyttää sen ettei välttämättömyyksistä ole pulaa. Voiko onnea kuitenkaan tarjota kulttuuri jossa "välttämättömyyksiä" ja tavaraunelmia riittää joka makuun ja tulotasolle niin että materian tavoittelua rajoittavat vain yksilöön kohdistuvat ulkoiset pakot (esimerkiksi rahanpuute)? Vai ovatko antiikin viisaat yhä oikeassa ja löydämme onnen vasta kun opimme rajoittamaan omaa haluamistamme, löydämme itsekurin, tyytyväisyyden, kohtuullisuuden ja harkitsevaisuuden hyveet? Halutahan me kaikki osaamme, mutta osaammeko nauttia?

posted under , , , , |

3 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

"Idylliseen menneisyyteen" ei varmasti ole paluuta, mutta minusta tuntuu että olemme jossain kääntöpisteessä. Ihmiset ovat tajuamassa, ettei se tavaramäärä ja hirmuinen kuluttaminen toimi eikä lisää onnellisuutta. Riippuu meistä, voimmeko nähdä arvoa ja onnea elämässä vaikka vähän laskisimmekin elintasoa - eikä se silti tarkoita sitä, että aletaan elää keskiaikaisessa puutteessa ja kurjuudessa! Mutta niin kauan kuin esim. downshiftaamista pidetään pahana Hyvän ja Tavoiteltavan Talouskasvun jarruttajana ts. päättäjät tai muut pitävät), ei maapallolla lie paljon toivoa? Yksilöidenhän pitäisi pidentää työuriaan myös niissä kaiken maailman krääsätehtaissa, jotta talous ei vain romahtaisi... :( Eli jos kääntöpisteessä ei käännytäkään "valaistumisen" suuntaan, lopulta uhrataan sekä yksilöiden elämät että maapallo.

Mia kirjoitti...

Loistava kirjoitus taas kerran, johon voi yhtyä täysin. Mitä ihmettä tämän päivän ihmisille pitäisi tapahtua, että havahtuisimme nykymenon järjettömyyteen? Paluuta menneeseen ei varmasti ole, mutta kultaisen keskitien löytäminen on varmasti mahdollista, jos vain oppisimme kuuntelemaan ympäristöämme ja sisintämme. Hakemaan ja haluamaan sitä joka oikeasti tekee meidät onnellisimmiksi pitkällä tähtäimellä. Aikaa ei voi ostaa ja sehän se loppujen lopuksi on ainoa jota meillä kaikilla on.
Joten jokaisen kannattaisi miettiä mitä sillä ajallaan tahtoo tehdä, tahtooko tehdä entistä enemmän töitä, että voi ostaa tavaroita helpottamaan arkea, kun ei enää osaa/jaksa töiden jälkeen enää itse tehdä. Tai ehdi tehdä. Elämä on valintoja, onneksi.

Saara kirjoitti...

Ofelia: Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että käännekohdissakin voidaan kääntyä moneen suuntaan.

Jostakin syystä (älä kysy miksi), jaksan uskoa tavallisten ihmisten kykyyn muuttaa maailmaa. Miten pitkällä olisimmekaan, jos jokainen tekisi sen minkä voisi pidemmittä puheitta ja miettimättä liikaa omaa pienuuttaan.

Mia: Kiitos, kiitos!
Luulen, että havahtumista tapahtuu hiljalleen. Yksi kerrallaan...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments