Sitä ilman ei voi kuolla

 Viime aikoina blogissa pinnalla olleista fundamentalistikristittyjen, etenkin Aslanin ja Mahdollisuus Muutokseen-kampanjan taustaryhmien, toilailuista on ollut se hyöty, että ne ovat auttaneet minua hieman jäsentämään omaa pakanallista ajatteluani. Toki myös politiikan kohinalla on ollut vaikutuksensa. Harmaan talouden vastaisessa työryhmässä työskennellyt ministeri Hautala on jäänyt kiinni harmaan työvoiman käyttämisestä. Selityksiä on riittänyt, sekä viime päivinä myös keskustelua siitä mitä ministerin ei sentään tarvitse tällaisessa tilanteessa tehdä. Sitten on tämä arkitodellisuus jossa lastensuojelun hyvin tuntema lapsi pahoinpidellään kuoliaaksi ja viranomaiset ryntäävät selittelemään miten sääntöjä ei olla rikottu, miten homekoulun loputtomaan draamaan tai katastrofiksi kääntyneeseen tieremonttiin ei löydy vastuullisia vaikka kivien alta etsisi. Kun katselen miten tämä kunnollisista kansalaisista koostuva lipevä väki halkoo hiuksia, maalaa mustaa valkoiseksi leveällä pensselillä, esittää loputtomia hyviä selityksiä ja vetoaa säännösten kirjaimiin tallaten niiden henkeä…silloin mietin, miten hyvin tämä väki ilmentääkään kunniattomuuden pakanallista pahetta.  Henkilökohtaista väriä pohdintoihin tuo se että minulla on reilun viikon päästä edessäni tuomarinvalan vannominen. Ei Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta, vaan kunnian ja omantunnon kautta. Odotan jonkinmoisella kauhulla, mihin kunnia ja omatunto, kaksi hellittämättömintä tuntemaani piiskaa, minut vielä ajavatkaan.


 Nyt maaliskuussa tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä kun minusta tuli kaikessa hiljaisuudessa suomipakana. Olen usein ajatellut, että sen jälkeen on ollut aika hiljaista. Aivan erityisesti olen uskonut ettei kääntymys ole vaikuttanut paljoakaan moraalikäsityksiini. Kaiken varalta olen toki ollut sitä mieltä etten voi pitää uskontoani yksityisasiana koska se saattaa vaikuttaa ajatteluuni. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että muutosta on tapahtunut. Kunniattomuus tuntuu vastenmieliseltä tavalla, jota en ole etiikankirjoista oppinut. 

Suurimman osan elämästäni kunnia on ollut minulle varsin epämääräinen käsite. Sellainen jota ilman olen elänyt,  niin kuin nykyään on aivan tavallista elää vaikka eläisikin kunniallisena kansalaisena jonka tililtä ei rötöksiä löydy. Muistan ajatelleeni, että se on maineen tapainen asia jota muut voivat loukata. Jotain militanttia sävyä siinä myös on. Ehkä kunnia on jopa vähän pelottava asia jonka nimissä kaukomaiden fundamentalistit intoutuvat murhaamaan perheidensä naisia.  Nykyään ymmärrän, että kunnia on ennen kaikkea sisäinen tila. Se ei ole vain kunnollisuutta, velvollisuudentuntoa tai myötätuntoa, vaan se on rohkeuden yhdistymistä näihin hyveisiin ja kykyä ymmärtää oman toiminnan merkitys yksittäisiä tekoja ja välittömiä, julkilausuttuja päämääriä suuremmassa mittakaavassa. Se on konkreettisen arvostuksen antamista aiemmin eläneille kunnian ihmisille, ja yritystä jatkaa heidän perintöään. Se on rehellistä hyvään pyrkimistä sen sijaan että yrittäisi olla mitä tahansa arvelee muiden tahtovan ja piilotella todellisia ja kuviteltuja virheitään. Se on tervettä häpeäntuntoa yhdistettynä uskallukseen tavoitella suuria hyveitä vaikka lahjakkuuden laita olisi vähän kyseenalainen. Se on velvollisuuden ottamista sydämenasiaksi niin ettei sääntöjä väärinkäytä määrittelemään sitä kaikkea mitä ei tarvitse tehdä eikä vaivautua. Kunnia on sen ymmärtämistä, ettei voi tehdä ihan mitä tahansa päämäärien ja palkkioiden nimissä riskeeraamatta korruptoitumista, sen käsittämistä ettei riitä että toimintaan löytyy aina selitys, vaan että jotta periaatteita voisi olla, usein niistä on pidettävä kiinni vastatuulessakin. Lopuksi, kunnia viittaa myös itsearvostukseen ja arvokkuuteen ja siihen että nämä ovat asioita joita täytyy vaalia. En voi tehdä mitä vain ja säilyttää itsearvostustani- korkeintaan voin lähteä sille tielle että alan selitellä ja kiemurrella itsellenkin, kunnes en lopulta enää siedä olla hiljaisuudessa omien ajatusteni kanssa ja tarvitsen pitkää terapiaa kyetäkseni edes löytämään, mitä todella asioista tunnen ja ajattelen.

Aristotelisesti analysoituna, kunniattomuus on  vastakohta suoraselkäisyydelle, rehellisyydelle, terveelle nöyryydelle ja itsereflektiivisyydelle sekä lahjomattomuudelle. Kunniattomalla ihmisellä ei ole sellaisia moraalisia periaatteita joita ei voisi vaientaa rahalla tai vakaumuksella siitä että jos päämäärä on tarpeeksi jalo, sitä voi tavoitella myös vähemmän jaloilla keinoilla. Kunniattomalla on selitys kaikkeen. Hän joutuu joskus tilanteisiin ja hänelle sattuu ja tapahtuu. Pahimmillaan hän on vähän huolimaton tai ajattelematon, mutta suoranaisia virheitä tai töppäyksiä hän ei tee.  Hän miettii paljon sitä, mitä tarvitsee tai ei tarvitse tehdä, mutta ei koskaan sitä miten hyvä ihminen toimisi tietyssä tilanteessa.

Mietin niitä asioita, joita kunnia on ollut ajamassa minua tekemään ja sanomaan viime vuosien aikana. Niitä tilanteita, joissa vanha rakas järkeni on sanonut ”Sinulla ei kyllä ole mitään menestymisen mahdollisuuksia. Eivät nuo ihmiset tule harkitsemaankaan tekevänsä toisin vain siksi että sinä muistutat heidän motiiviensa olevan kehnoja.” Joskus aikaisemmin olisin ehkä luovuttanut. Miksi olla hankala, ja ehkä kärsiä nöyryytystä ja haukkuja, kun menestymisen mahdollisuudet ovat heikot elleivät peräti olemattomat. Nykyään päässäni on pieni ääni joka kysyy silloin: ”Mutta mitä tekisi kunniallinen ihminen?” Ja minä vastaan: ”Hän yrittäisi silti. On aina parempi että ihmisillä on tilaisuus ymmärtää, että he voisivat valita toisinkin. Tai ehkäpä sanani saavat jonkun muistamaan, että on olemassa sellaisia arvoja joita ei voi rahassa ja vallassa mitata.” Ja taas mennään. Sitten siinä vaiheessa kun olo on asianmukaisesti höykkyytetty ja sieluun sattuu tavoilla joiden ei tiennyt olevan mahdollisiakaan, pieni daimon palaa luokseni ja sanoo: ”Mutta jos tänään kuolisit, et kuolisi kunniatta.” Kaikki ei senkään jälkeen ole hyvin, tietenkään. Mutta jossakin syvällä sisimmässäni minusta tuntuu, että kaikki on suunnilleen niin kuin pitääkin; että jos maailma edelleen jatkaa synkällä tiellään, vika ei ole siinä ettenkö olisi yrittänyt. Muistan, että olen kokeillut myös hiljaa olemista ja älykkäältä näyttämistä, ja että kun olen sen tien valinnut lopputulos on ollut se ettei kukaan muukaan ole noussut sanomaan sanaa eettisyyden puolesta. Jälkeenpäin on ollut syyllinen olo. Ei siksi että uskoisin suuni avaamisen oikeassa paikassa voineen tehdä ihmeitä, vaan siksi että kunnian ihminen pitää aina hyvän  puolta, jos hänellä on selkeä ja perusteltu käsitys siitä mikä se on.

Kunnia. Se on se mitä ilman on hyvinkin helppo elää, mutta mitä ilman ei ole hyvä kuolla. Kunniattomalla valakin on kevyt kantaa, kaikki hänen puheensa on yhdentekevää, hän niittää työstään ehkä tulosta vaan ei aihetta terveeseen ylpeyteen. Kunnia on taas on raskas kantaa, mutta nykyään en enää oikein tiedä, miten elämä ilman sitä voisi olla todella elämisen arvoista.  Ylpeys ja kunnia, kaksi suurta pakanallista hyvettä jotka usein ovat hukassa sekä yksilöiltä että yhteiskunnilta. Jos olen oikeassa, ne ovat kuitenkin niin tärkeitä, että jonakin päivänä maassa vielä herätään huomaamaan ettei niitä ilman tulla toimeen.

posted under , , , |

4 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Jotakuinkin näin. Olen ajatellut tuota, mutta koko kunniallisuuden käsite tuntuu niin vieraalta täs ajassa ja paikassa, että en oo ottanut esille aatoksia. Mut sä kirjoitit taas silleen ettei tarvikaan lisätä mitään.

Mikä tuomarinvala siis btw?

Saara kirjoitti...

Niin tuntuu, ja minullekin ajatusten sanoiksi pukeminen oli jotenkin hankalaa. Johtuuko se siitä että hyve on vanhentunut, vai onko koko kulttuuri mennyt metsään? Siinäpä miettimistä viisaallekin. Kiva että mietinnöistäni oli iloa, vaikken olekaan varma miten tieteellistä filosofointia tämä enää on.

Tuomarinvalan (tai siis vakuutuksen) joudun antamaan, kun minusta leivottiin käräjäoikeuden lautamies.

Pikkupaju kirjoitti...

Olen kyllä nauttinut kirjoituksistasi, joita voisi kutsua esseiksikin. Puet sanoiksi sen, mitä ajattelen, mutten välttämättä osaa niin kirkkaasti jäsentää, usealtakin näkökulmalta. Agnostikkona ja humanistina minun uskontoni on elämän kunnioittaminen ja oikeudenmukaisuuden käsite. En tarvitse uskontoa ajatellakseni tai tehdäkseni hyvää, enkä kaipaa sitä ottamaan vastuuta teoistani.
Ateistit leimataan usein moraalittomiksi ihmisiksi, mutta mielestäni moraalilla tai eetoksella ei ole vättämättä mitään tekemistä uskonnon kanssa. Jos tekee hyvää vain välttyäkseen rangaistukselta tai saavuttaakseen taivaspaikan, hyvän tekeminen ei ole pyyteetöntä.
Oletko harkinnut kirjoitustesi kokoamista kirjaksi? Musiikkimakusi on mahtava :) Olemme kuunnelleet Korpiklaania ja sitä edeltävää Samania etnofestareilla.
Kiitos taas!

Saara kirjoitti...

Kiitos itsellesi kauniista sanoista. :)

Minäkin olen sitä mieltä ettei uskonnon sovi määritellä oikeaa ja väärää, eikä ihmisten moraalituomarointi ole minusta jumalten hommaa ollenkaan. Toki oma ajatteluni on viime vuosina näemmä saanut suomenuskosta kaikenlaisia uusia ideoita ja inspiraatiotakin, mutta lähtökohtaisesti etenen yhä sekulaarin hyve-etiikan varassa. Minulle moraali on maallinen, filosofisella menetelmällä tutkittavissa oleva asia. Sen pitää olla inhimilliseen järkeen käypää, ja sitähän monoteistinen sanelumoraali harvemmin on.

Eihän käsityksesi siitä mitä uskonto "yleisesti ottaen" on, vain ole kristinuskon alimääräämää? Kysyn ihan vain siltä varulta, että se on hyvin yleinen ajatusvirhe. :) Esimerkiksi suomenuskolle tuo käsitys jumalista moraalituomareina ja ikuinen palkkio/rangaistus kuoleman jälkeen ovat täysin vieraita. Myös uskontunnustus-ajattelu jossa ateismi ja jumalusko ovat moraalisesti ja uskonnollisesti eriarvoisia, on monoteistista hapatusta. Minulle tärkeää on olla metafyysisissä mielipiteissäkin rehellinen, vilpitön ja totuuteen pyrkivä, sekä tietysti valmis muuttamaan mielipidettään tarvittaessa. Mielestäni ei ole tärkeää uskoa tiettyjä asioita, vaan olennaista on se että uskomuksensa on muodostanut rehellisesti ja parhaan taitonsa mukaan. Muista uskonnoista en osaa sanoa, mutta suomipakana voi vapaasti olla ateisti, polyteisti tai jotain siltä väliltä, niin kauan kuin on rehellinen ja hyväksyy että samaan kerhoon kuuluu myös maailman toisin näkeviä.

Juuri nyt kirjoittelen satuja. Blogitekstien hyödyntämistäkin olen miettinyt, mutta en ole oikein edistynyt näissä mietinnöissä.

Korpiklaanin näin ensimmäisen kerran livenä viime kesänä, oli kyllä hyvä keikka. Shaman ehti mennä vähän ohi...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments