Naisellisesta epätoivosta


Otsikosta huolimatta, uskon että tämän päivän mietityksenaiheesta voi hyvinkin olla muitakin kuin heterofeminiininen versio. Siitä tämä juttu ei kuitenkaan saanut alkunsa, vaan siitä että olen viime aikoina törmännyt aika moniin kirjoituksiin joiden peruskaava menee niin että nainen suree luonnollisen vanhenemisen tai äitiyden merkkejä tai tavanomaista lihomistaan ja pelkää siksi parisuhteensa puolesta, sekä sellaisiin kirjoituksiin joissa miehet valittavat halujensa hyytyneen ja rakkautensa kuolleen vaimon vartalon muututtua äidin, keski-ikäisen naisen tai lihavan ihmisen vartaloksi. Tätä tilannetta sitten surraan ja moititaan ja välillä muistutetaan surijoita siitä että jumppaaminen ja vaatevaraston uusiminen voivat piristää suhdetta.

Minusta kuitenkin näyttää siltä, että ongelma on syntynyt jo kauan ennen suhdetta ja sen nimi on alhainen itsearvostus. Kulttuurimme on hyvin ulkonäkökeskeinen. Se opettaa, että miehet ovat olentoja jotka osaavat rakastua vain ulkonäköön ja etsivät jatkuvasti nimenomaan visuaalista stimulaatiota (keskustelu, mikä keskustelu?), ja nainen joka tahtoo herättää rakkauden sisäisillä ominaisuuksillaan on tyhmä idealisti joka saa odottaa lopun ikäänsä. Oikeasti naisen vaihtoehdot ovat cromagnoniin tyytyminen tai yksinäisyys. Ja moni nainen on valmis tinkimään, etenkin ihastuneena. Parempi on laihakin pyy pivossa, vaikka vaihtoehtona olisi myös uskoa, toivoa ja odottaa. Pyrkimys pinnalliseen täydellisyyteen on sitä paitsi hyvä bisnes, ja niinpä kulttuurissamme on vahvoja virtoja jotka opettavat naisen miellyttämään ennen kaikkea ulkonäöllään. Luonteen hyveitä ei kannata kehittää, sillä eivät ne ketään kiinnosta ainakaan ennen kuin muodollinen pätevyys on tsekattu, eikä niitä pidä myöskään toiselta odottaa sillä ei niitä oikeilla ihmisillä ole.

Tämä on tietysti vale, mutta hyvin houkutteleva vale. Minäkin olen aikoinani uskonut siihen, jopa mukamas perustellusti. Olin niihin aikoihin hyvin synkkä, hyvin masentunut ja hyvin vähän elämää nähnyt. Mitä sitten tapahtui? Sitten havaitsin, että onkin olemassa Rakkautta, ja hyvin hitaasti minulle alkoi valjeta että siinä on kyse kaikesta muusta paitsi niistä asioista joita kulttuurissamme rakkaudeksi nimitetään. Aloin ymmärtää, että jos Rakkaudesta on kyse, loppuiän yksinäisyys voi olla riskinä kohtuullinen. Toinen suuri totuus joka minulle valkeni on, että minun ei ole vain luvallista vaan peräti viisasta odottaa ja edellyttää että rakastettuni on kunnollinen ihminen jolle minä olen tärkeä. Minä, tämä persoona täällä, ei vain sukupuoleni, ulkomuotoni tai edes hienot kykyni ja hyvät puoleni. Olen enemmän kuin äkkiseltään miellyttävien ominaisuuksieni summa, ja niin on hyvä. Etenkin kun iän karttuessa huomaa, että epätoivo väärässä paikassa ei sittenkään näytä olevan ratkaisu yksinäisyyden ongelmaan vaan useimmille se on vain keino toimittaa elämänsä isoon solmuun.

Fakta nimittäin on, että se joka todella rakastaa ei esineellistä, vaadi, ole ilkeä eikä vertaile julmasti muihin. Se joka todella rakastaa, iloitsee rakastettunsa jatkuvasta elossa olemisesta ja sekä menneistä että tulevista yhteisistä vuosista. Hän ei valita yhtään siitä ettei nelikymppinen näytä samalta kuin parikymppinen vaan ymmärtää muutoksen kertovan myös siitä että elämää on eletty, ehkä vähän viisastuttu, ehkä viihdytty yhdessä jo monta hyvää vuotta. Hän ymmärtää oman vastuunsa siinä että toinen viihtyy kehossaan, säteilee hyvää oloa ja tervettä itsevarmuutta. Sillä vaikka jokaisella tietysti on perimmäinen vastuu omista ajatuksistaan, on myös niin että elämänkumppani ehtii vuosien kuluessa rakentaa tai romuttaa minäkuvaa hyvinkin paljon. Ja kun tämä mahdollisuus on olemassa, on rakastavalla ihmisellä erityinen vastuu valita tukeminen, rakentava ihailu ja kiltteys. Jos ihminen valitsee käyttää kumppania sylkykuppinaan, kynnysmattonaan tai henkisenä hiekkasäkkinään, se on aika selkeä merkki siitä että rakkaus on hukassa. Elämän ideana on se että eteenpäin mennään, ja se jolle tämä on järkytys ei ole valinnut itselleen kumppania vaan esineen. Esineet säilyvät muuttumattomina vuosikymmeniä, elollisille olennoille se on mahdotonta. Vanheneminen, äitiyden tuomat muutokset, sairaudet ja vastoinkäymisetkin ovat normaaleja elämään kuuluvia asioita, eivät poikkeamia staattisessa möllötyksessä.

Elämän merkit eivät ole ongelmia elävässä rakkaussuhteessa. Ongelma on rakkauden ja ystävyyden puute, ja se että moni on alun perinkin lähtenyt rakentamaan elämäänsä suhteelle jossa on ollut ehkä seksuaalista vetoa vaan ei Rakkauden kipinää. Jotkut meistä ovat sellaisia että kuvittelemme riman laskemisen, itsensä unohtamisen ja ilkeyden hyväksymisen olevan tapoja voittaa Rakkaus. Kuvittelemme että Rakkautta on ollut vaikea löytää siksi että odotuksemme olivat epärealistisia, eikä esimerkiksi malttamattomuuden takia. Ja sitten kun huomaamme että mikään ei riitä emmekä saa Rakkautta vaikka mitä tekisimme vaan korkeintaan laimeaa hyväksyntää ja kelpuuttamista,  kuvittelemme yhä että vika on siinä ettemme ole tarpeeksi joustavia, tarpeeksi ymmärtäväisiä, tarpeeksi miellyttäviä. Että toinen on ehkä oikeassa ja että Rakkauden esteenä on se että olen niin viheliäinen ihminen ettei minua voi rakastaa. Että hän ehkä tavallaan tekee jopa palveluksen puhuessaan vioistani ja selittäessään millä tavalla kaikki kurja on minun syytäni. Sillä tavallahan hän antaa minulle tilaisuuden skarpata. Paitsi että ei se ole Rakkautta joka niin toimii, vaan mustinta epätoivoa ja alistussuhdetta. Tämä tilanne on myös suunnilleen niin kaukana tasa-arvoisessa perheneuvottelussa vallitsevasta sovun hakemisen hengestä tai ansaittuun luottamukseen perustuvasta puolison tottelemisesta kuin olla voi.

Jos on sellainen ihminen joka sisimmässään tavoittelee Rakkautta, on silloin myös väistämättä ihminen jonka ei vain pitäisi eksyä epätoivon poluille, eikä ainakaan kuvitella että epätoivo on yksinäisyyden ainoa vaihtoehto. Myös onnellinen perhe-elämä hyvän ja arvostavan kumppanin kanssa on todellinen vaihtoehto, enkä ihan jaksa uskoa että olisin napannut puolisokseni maailman viimeisen hyvän miehen. Ne kovaääniset arvostelijat ja kelpuuttajat, pinnalliset ja huonosti käyttäytyvät ihmiset joita maailma välillä tuntuu olevan täynnä, voivat joskus olla hyvinkin vetäviä. Rakkauden tavoittelijan on silti sittenkin viisainta valita kärsivällisyys ja todeta koraanin valon suuraa mukaellen, että hyveelliset naiset ovat hyveellisiä miehiä varten ja heikot miehet ovat heikkoja naisia varten. Parasta puolisoainesta ovat ne jotka eivät ainoastaan ole mieltyneitä meihin vaan ovat mieltyneitä oikeista syistä. Niin vaikeaa kuin se joskus onkin epätoivon alhossa käsittää, on parasta huolehtia ensiksi luonteen hyveistä ja yrittää vakuuttaa itselleen, että jos toista kovin ahdistavat ulkoiset seikat, vika on sellaista laatua jota ei korjata miellyttämällä vähän tarmokkaammin.

posted under , , |

6 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Tämä oli painavaa asiaa enkä ole mistään eri mieltä.

Hyvää viikonloppua, Saara! :)

Saara kirjoitti...

Mukava kuulla :)

Onnellista viikonloppua sinnekin!

Pikkupaju kirjoitti...

Taas lähes transsinomaisessa tilassa luin kirjoitustasi. Voi että ma haluaisin tavata sut joskus! Kiitos tärkeistä oivalluksista. Pinnalliset kelpuuttajat eivät varmaan koskaan saavuta onnea ja tyytyväisyyttä edes hetkeksi.
Minä olen hitaasti kypsynyt ja hitaasti kasvattanut itsetuntoani, missä tärkeässä tehtävässä on auttanut hyvä ja arvostava mies.
Viittäkymppiä lähestyen ja vaistooni luottaen olen löytänyt ihmeellisiä ihmisiä ja ystävyyssuhteita elämääni. Vasta nyt tiedän varmasti, mitä en ainakaan siedä tai halua. rehellisyys ja arvostus itseään kohtaan luo pohjan myös muiden arvostamiselle. Minusta ei tarvitse kenenkään väkisin pitää, enkä myös halua elämääni ihmisiä, joista en pidä. Ystävällinen ja kohtelias voi silti olla. Enää ei tarvitse miettiä, pitävätkö ystäväni minusta oikeasti, vai pitääkö minun laihduttaa ollakseni haluttavampi. Asenteella mennään ja munaa löytyy, myös niiltä, joita arvostan.

Kiittäen ja arvostaen
Marianne

Saara kirjoitti...

Mukavaa että tykkäsit :)

Juu, eivät nuo kelpuuttajat kovin onnellisilta ja mukavilta vaikuta.

Olen ihan samaa mieltä siitä että rehellisyys ja itsensä arvostaminen antavat hyvän pohjan myös muiden arvostamiselle. Helppo tehtävä se ei aina ole. Markkinakoneistokin koittaa kovasti kertoa kuka olen, mitä haluan ja millaisten ihmisten hyväksyntää minun tulisi tavoitella. Siihen lähtee helposti mukaan, vaikka todellisuudessa olisi jotain ihan muuta.

Hanna-Riikka Kuisma kirjoitti...

Juuri näin! Olen itse onnekas, koska saan olla parisuhteessa, jonka perusta on kuvailemaasi kaunis ja puhdas Rakkaus. Seitsemättä vuotta, toivottavasti koko loppuelämän. Hyviä huomioita myös nuo tosirakkauden esteet.
Rakkaus asettaa asiat järjellisiin mittasuhteisiin. Millä on väliä ihmisenä olemisessa ja millä ei.

Asian vierestä: olen enenevässä määrin huolestunut nykylapsista ja -nuorista. Minun lapsuudessani oli toki tv-tähtiä, missejä, pop-laulajia yms. vääristämässä ruumiinkuvaa, mutta nykyajan yliseksualisoitunut kulttuuri saa nuoria ottamaan mallia ensisuhteisiin kaiken muun roskan lisäksi kovasta pornosta. Katsoin aiheesta eilen kanadalaisen dokumentin. Pelottavaa. Jotkut nuoret eivät olleet ajatelleet, että ihastusta voisi pitää kädestä kiinni tai halata, sen sijaan yhtyminen eri aukkoihin oli tuttua. Surullista.
Ko. dokumentissa tosin paikalliset koulut olivat heränneet asiaan ja koettivat tehdä medialukutaidon ja oman kehon rajojen/ oikeuksien opetuksella sille jotakin.
Miten mahtaa olla Suomessa...

Saara kirjoitti...

Hanna-Riikka: Tuo oli viisaasti sanottu, että rakkaus asettaa asiat järjellisiin mittasuhteisiin. Yleensä ajatellaan että rakkaus päinvastoin sumentaa järjen, mutta juuri noinhan se on: jos rakkautta kuuntelee, asiat asettuvat paljon parempaan tärkeysjärjestykseen kuin ilman sitä.

Suomen tilanteesta minulla ei ole kovin hyvää käsitystä, kun en juurikaan ole tekemisissä lasten ja nuorten kanssa. Ehkäpä Seksualisti osaisi vastata paremmin...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments