Ihmisoikeuksia, mutta kenelle ja miten?


Tänään postilaatikosta löytyi Amnestyn lehti. Näin kevään korvalla erääseen juttuun oli valittu aiheeksi feissaajat. Ei kuitenkaan pelkoa että Amnesty olisi luopumassa näistä iilimadoista. Feissaajat ovat artikkelin mukaan osa ”uutta kaupunkikulttuuria”, eli kulttuuria jossa ei riitä että kaupat ja kojut tarjoavat tavaroitaan vaan kansalaiset joutuvat kadulla kulkiessaankin ottamaan kontaktia ihmisiin jotka kinuavat heiltä rahaa. Mitäpä se hyvä tarkoitus ei pyhittäisi.

Amnestyn jutussa oli myös täysin unohdettu mainita julkisuudessakin käsitellyt feissaajien työsuhdeongelmat . Niitä on ollut myös Amnestylla. Vapaaehtoistyö on hieno asia, mutta palkkatyönä feissaaminen on aikamoista paskaduunia tulos tai ulos- mentaliteetilla.


Amnestyn jutusta voisi päätellä että feissaajat ovat kansanvalistajia jotka tekevät julkisesta tilasta ”keskustelun areenan”. Toiset mediat ovat toista mieltä: kovat tulospaineet ajavat feissaajat yli-innokkuuteen ja jopa suoranaisiin väärinkäytöksiin.

Jutussa puhutaan paljon siitä miten hyvä on että ihmisiin otetaan kadulla kontaktia ja heitä haastetaan keskustelemaan. "Syitä feissaamiseen kohdistuvalle kritiikille voidaan etsiä suomalaisesta kulttuurista", todetaan artikkelissa hurskaasti. "Suomessa on runsaasti tilaa verrattuna tiheämmin asuttuihin maailman kolkkiin, joissa elintila on pienempi.Muualla elämä on keskittynyt kaduille ja kohtaamisiin ollaan näin tottuneempia., toteaa ajatushautomo Demos Helsingin tutkija Outi Kuittinen artikkelissa." Vanha kunnon "metsäläiset vastaan vanhat sivistyskansat"-argumenttiko se siinä? Kuulehan, tutkija Kuittinen. Feissaaminen ei ole tasa-arvoisten ihmisten kohtaamista. Se ei ole tilan antamista henkevälle keskustelulle. Se on iholle tulevaa kaupustelua jossa kontaktin ottaja ei halua kuulla toisen ajatuksia vaan tahtoo hänen rahansa. Joskus jopa aika epätoivoisesti. Minä muistan vielä ajan jolloin Helsinki oli todellinen metsäläispaikka jossa ydinkeskustassa saattoi kulkea rauhallisesti, katsellen ympärilleen ja omissa ajatuksissaan vaellellen. Jossa ei kahdenkymmenen metrin välein tarvinnut sanoa ääneen sellaisia ikäviä asioita kuin "Ei kiitos, minua ei juuri nyt kiinnosta keskustella luonnonsuojelusta, ihmisoikeuksista, saastumisesta tai mistään muustakaan ylevästä johon kyllä yleisesti ottaen suhtaudun erittäin myönteisesti." Tämä uusi uljas kaupunkikulttuuri on vienyt sen mahdollisuuden viime vuosina, ja minua henkilökohtaisesti nyppii aika tavalla tämä uusi marssilajini "pakeneva rotta". Minä olisin ihan mielelläni metsäläinen. Jos saisin valita, mutta eiväthän feissaajat tunnetusti anna sellaista mahdollisuutta vaan käyvät tasa-arvoisesti kaikkien kimppuun.

Meidän perheessä on sellainen yleisluontoinen periaate, että tuemme hyväntekeväisyyttä suoraan sillä rahalla jonka enemmistö kansalaisista maksaa kirkollisveroina. Olen alkanut miettiä, että jos järjestöllä on varaa ylläpitää feissaamisen kaltaista ”kulttuuritoimintaa”, se taitaa olla vähän turhan varakas minun makuuni. Etenkin jos hyväntekeväisyyttä harjoitetaan kaukomailla, mutta omien työntekijöiden kohtelun kanssa on vähän niin ja näin.

posted under , |

2 kommenttia:

Marmustoi kirjoitti...

No niin, asiaa taas!! Osaat kirjoittaa hienosti juuri noista mätäpaiseista mistä kuuluukin. Arvostan kyllä Amnestyn toimintaa ja olen sitä tukenutkin, mutta jossain se raja kulkee. "Kiinnostaako ihmisoikeudet?" kysymys rautatieasemalla silloin kun migreenissä ja uupuneena raahautuu kotiin kahden ison kauppakassin kanssa on täynnä ironiaa. Silloin kyllä omat ihmisoikeudet kiinnostavat, mutta niistäkään ei jaksa puhua, saatikka muiden. Vapaaehtoisuus ja omaehtoisuus ovat taikasanoja tässäkin ja markkinointia on paljon muunkinlaista kuin tämä feissaaminen. Annoin periksi ja liityin Fb:iin ja laitoin postauksesi eteenpäin. Toivottavasti menisi Amnestylle saakka.

Saara kirjoitti...

Kiitos kommentistasi. :) Hyvisten kerhoja ei taida ollakaan, vaikka mielellään uskoisi että jossain, joku, joskus olisi arvostelun yläpuolella.

Kyllä minunkin on tehnyt mieli sanoa montakin valittua sanaa kun olen raahautunut henkisesti piestynä raskaasta kokouksesta bussiasemaa kohti ja nenän alle on hypännyt feissari kysymään kiinnostavatko eläinten oikeudet.

Tässä illalla puhinan syvällisempi ulottuvuuskin tuli vielä mieleen: kuinka paljon feissaaminen lisää sitä mielikuvaa että myös moraalisuus on kauppatavaraa, ja hyvä omatunto kuuluu niille joilla on varaa ryhtyä kuukausilahjoittajaksi.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments