Hieman Himasesta, hieman enemmän hyvästä filosofiasta


Sanon nyt heti alkajaisiksi, että otsikosta huolimatta en aio arvostella Pekka Himasta tai hänen pätevyyttään filosofina. Himanen on muodollisesti meikäläistä pätevämpi, joten minulla ei ole paukkuja hänen pätevyytensä arvioimiseen. Sen sijaan, kykyjeni rajoissa on kertoa oma käsitykseni siitä millaista on oikein hyvä filosofia (ja jotakin siitä mitä se ei ole), avuksi niille jotka haluavat itse muodostaa mielipiteensä. Sitä olen miettinyt lukiessani Himas-kohun uusia vaiheita. Kohussa on ymmärtääkseni kaksi komponenttia: rahanjaon epäselvyydet ja kysymys siitä miten Pekka Himasta (tai ketä tahansa muuta itseään filosofiksi kutsuvaa) tulisi arvioida filosofina. Jälkimmäisestä minulle on noussut pari ajatusta.

Toisin kuin jotkut (ei-filosofit) ovat julkisuudessa esittäneet, hyvä filosofi ei ole mielestäni sama asia kuin hyvä yliopistotutkija. Filosofian historiassa on useita merkkihahmoja joiden suhde yliopistomaailmaan on ollut katkonainen tai jotka ovat toimineet akateemisen tutkimusyhteisön ulkopuolella eri syistä. Nykypäivänä myös filosofian harjoittamista yliopistossa rajoittaa luonnontieteistä levinnyt tieteentekemisen malli- henkilökohtainen mielipiteeni on, että tämä malli soveltuu varsin huonosti filosofian ja erittäin huonosti filosofien pätevyyden mittaamiseen. Kaikille pitäisi kuitenkin olla selvää että vain osa filosofiksi valmistuneista mahtuu yliopistolle töihin, puhumattakaan pysyvästä akateemisesta urasta. Käsittääkseni on myös mahdollista, että yliopistouralle valikoitumiseen vaikuttavat muutkin syyt kuin ihmisen kyvykkyys filosofina- esimerkiksi tutkijakoulupaikan saamiseen saattaa vaikuttaa maisteriksi valmistumisen ajankohta. Omalla kohdallani perheellistyminen ja maallemuutto ovat poissulkeneet mahdollisuuden lähteä pidemmäksi ajaksi töihin ulkomaille, mikä on aika isokin haitta akateemista uraa ajatellen. Kokonaan toinen asia on, miten nämä ja monet muut ei-kyvykkyyteen liittyvät seikat haittaavat filosofin perustehtävien toteuttamista: henkilön mahdollisuuteen tutkia ja ihmetellä filosofisen metodin avulla,  sekä opettaa ja toimia asiantuntijana filosofian alaan kuuluvissa kysymyksissä (kuten etiikassa). Varmaa on vain se, että monet ovat onnistuneet kontribuoimaan länsimaisen filosofian projektiin arvokkaalla tavalla muusta kuin yliopistotutkijan ammatista käsin.

Mikä on se raja jonka ylitettyään filosofiksi koulutettu ihminen ei enää ansaitse tulla kutsutuksi filosofiksi? Minusta siinä, että hän on tietoisesti hylännyt ne päämäärät joita filosofian harjoittamisella tavoitellaan. Esimerkiksi filosofin koulutuksen saanut henkilö joka hylkää totuuden ja valitsee sen sijaan ammatin jossa hänen tehtävänään on käyttää puhetaitoaan ihmisten sumuttamiseen ja manipuloimiseen, on minusta hylännyt filosofian keskeisen ihanteen, totuuden ja roolinsa totuuden rakastajana. Toisaalta tieteellisten artikkelien kirjoittaminen on vain yksi tapa etsiä totuutta ja opettaa siitä. Myös esimerkiksi lukion filosofian opettaja –jos hän on sellainen kuin omani– voi tehdä muutakin kuin paukuttaa oppilaiden päähän kurssikirjojen tiedot. Jos opettaja onnistuu herättämään oppilaissaan filosofisen uteliaisuuden ja kehittämään heidän ajattelun taitojaan, silloin hän on mitä suurimmassa määrin filosofi vaikkei olisi julkaissut ensimmäistäkään filosofista kirjoitelmaa gradunsa jälkeen. Minusta filosofi voi toteuttaa perustehtäväänsä myös vaikkapa asiantuntijan ominaisuudessa. Esimerkiksi etiikan asiantuntijana (mistä minulla on kokemusta) toimiessa ensisijainen tavoite ei ole tutkia ja opettaa, vaan, väitöskirjaajaohjaajani Arto Siitosen viisaita sanoja lainatakseni, yrittää toimia järjen äänenä maailmassa joka on usein järkeä vailla. Asiantuntijan tehtävänä on esittää arvioita ja arvostelmia oman alansa asiantuntemuksen näkökulmasta päätöksenteon tueksi tai tapahtuneiden erheiden selvittämiseksi ja niistä oppimiseksi. Tällöin filosofinkin toiminta näkyy lopputuloksissa usein epäsuorasti, tai jos huonosti käy, sitä ei näy ollenkaan, mutta siitä huolimatta filosofi voi myös asiantuntijan ominaisuudessa olla hyvä filosofi. Epäilemättä on monia muitakin tehtäviä joissa filosofi voi toteuttaa perustehtäväänsä yhteisön näkökulmasta katsottuna hyödyllisellä ja rakentavalla tavalla. Esimerkiksi hyvä etiikan asiantuntija voi kommunikoida asiantuntemustaan myös esimerkin kautta, jolloin hänen asiantuntemuksensa voi havaita pikemminkin hänen käyttäytymisestään kuin ulosannistaan. Näillä eväillä päädyn lausumaan, että filosofin pätevyyden tai menestyksekkyyden arviointi mielestäni täytyy tapahtua arviointina siitä miten filosofi onnistuu toteuttamaan filosofin perustehtävää: etsii totuutta, kommunikoi siitä ja rohkaisee muita ihmisiä käyttämään järkeä ja perustamaan etiikkansa järkeen. Tämä arviointi ei ole mikään helppo tehtävä, eikä minun tarvinne pidemmälti perustella sitä, miksi mekaaniset suorituksia laskevat mittarit usein hukkaavat kaikenlaista olennaista jota tarvitaan sen arvostelemiseen kuka on hyvä ja kuka kehnompi filosofi.

Himasen pätevyydestä puhuttaessa on myös nostettu esiin hänen tuottamansa teksti. Onko se hyvää filosofista tekstiä? Senkin saatte arvioida itse, mutta kerronpa tähän loppuun vielä, millaista hyvä filosofinen teksti omasta mielestäni on. Tyyli ei ratkaise. Jotkut suuret filosofit, kuten Platon, ovat suorastaan viihdyttäviä sujuvasanaisuudessaan. Toiset, kuten Aristoteles, ovat pahamaineisen kuivakoita. Hegel vyöryttää kunnon germaaniproosaa, Wittgenstein ilmaisee suuret ajatuksensa hyvinkin kompaktisti, kun taas Leopold kätkee filosofisen terävyytensä herkkään, suorastaan lyyriseen tarinointiin. Ja monet (etenkin nykyfilosofit) tuovat ajatuksensa esiin kunnollisen akateemisen asiaproosan muodossa. Mannermaiset filosofit ovat ihan omassa luokassaan. Minusta nykytrendi pakottaa ”hyvä” filosofia yhteen, akateemisen esitystavan, muottiin saattaa hyvinkin pikemminkin köyhdyttää filosofiaa ja uskon että hyvää filosofiaa voidaan ilmaista monin tavoin. Väitänkin, että olipa filosofin ulosannin tyylilaji mikä tahansa, hyvään filosofiseen tekstiin uppoutumisen ja sen ymmärtämisen (oli se sitten työlästä tai helppoa), lopputulos on samansuuntainen sille joka lähestyy filosofista tekstiä avoimin mielin ja intellektuaalisesti rehellisenä: ajatus kirkastuu ja asiat jotka aikaisemmin tuntuivat epämääräisen sekavilta ovat selkiytyneet ja tulleet omankin ajattelun ulottuville, kriittisesti tai filosofin näkemystä myötäillen. Hyvän filosofisen tekstin lukemisessa ja sulattamisessa voi olla paljonkin työtä, mutta kun työ on tehty, ymmärrys on hiukan kehittynyt, mieli avartunut ja henkisessä työkalupakissa on jotakin uutta. Hyvä filosofinen teksti pyrkii käsitteellisen tarkkuuden ohella selkeyteen, ei hämmentämään lukijaa tai implikoimaan että puheenaolevat asiat ovat kaikkien paitsi vihkiytyneiden käsityskyvyn yläpuolella (itse asiassa nämä ovat argumentaatiovirheitä). Hyvä filosofinen teksti onnistuu tehtävässään selvitellä, valaista ja etsiä totuutta. Hyvä filosofinen teksti ei ole puhetta puheen vuoksi, eikä se ole itsetarkoituksellisen hämärää tai korkealentoista. Filosofi pääsee korkealle jos tarvis on, eikä vetele väkipakolla yksinkertaisia johtopäätöksiä monimutkaisista asioista…mutta kaikki hänen tekemisensä määrää se mikä on totuuden kannalta tarpeellista. Elävät filosofit ovat tietysti vain ihmisiä, emmekä siten aina yllä näihin korkeisiin ihanteisiin. Mutta käsittääkseni, tämä on se suunta johon jokaisen filosofin pitäisi kaikin voimin pyrkiä. Siten, sekä filosofin että hänen tuottamansa tekstin arvioinnissa pitäisi ensiksi arvostella sitä, onko filosofin toiminnassa havaittavissa tällaista pyrkimystä ja toiseksi sitä, miten yritys sujuu.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments