Vaan kyllä se koulukässä oli kamalaa

En tiedä, millaista koulun käsityöopetus nykyään on. Omana peruskouluaikanani se kuitenkin oli sitä tasoa joka jätti leveät arvet monen naisen sieluun. Niin tavallinen on nykyäänkin kohtaus, jossa joku huomaa ylläni jotakin itse tehtyä, ihastelee sitä ja avautuu sitten siitä miten hienoa olisi osata tehdä itse. ”Mutta en minä. Minusta ei ole käsityöihmiseksi. Koulussakin olin käsitöissä ihan surkea.” Minä mietin tätä tarinaa jonka haluaisin silloin kertoa, ja jonka pääviesti on se että koulukässässä pärjäämisellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka lahjakas, osaava ja innostunut käsitöiden ystävä ihmisessä todellisuudessa asuu.

Minäkin olin koulun kässässä huono. Kysykää keneltä tahansa käsityönopettajaltani: he antoivat minulle säännönmukaisesti käsitöistä arvosanaksi seiskan ja pudistelivat tekeleilleni päätään surullisesti. Peruskoulun käsityötuntien vihdoin loppuessa olin onnellinen kuin pakkotyöleiriltä päässyt. Kului kauan siihen että sain kasvatettua sellaisen itseluottamuksen jonka varassa uskaltauduin yrittelemään uudelleen, ihan vain omaksi ilokseni, ja vähitellen tulemaan siihen lopputulokseen etten suinkaan ollut lahjaton enkä tumpelo, vaan koulun käsityönopetus oli syvältä sieltä itsestään. Peruskoulun käsityönopetus  ei alkuunkaan ymmärtänyt kaltaisiani oppijoita, vaan opetusohjelma ja -menetelmät oli pikeminkin räätälöity varmistamaan, että minunlaisteni aloittelijoiden taiteellinen itsetunto tulisi nitistetyksi mahdollisimman tehokkaasti.

Mikäkö oli pielessä? Näin jälkeenpäin ajatellen, montakin asiaa. Minä tarvitsen oppiakseni ensinnäkin runsaasti hiljaisuutta ja kiireettömän ilmapiirin. ”Tämä pitää saada valmiiksi kahden viikon päästä”-mentaliteetti ja meluisa luokka olivat huono oppimisympäristö. En ole erityisen hidas, mutta tarvitsen henkisen tilan edetä rennosti omaa tahtiani. Enkä kaipaa opettajaa kyyläämään oppimisprosessiani, hoputtamaan ja arvostelemaan virheitäni. Tarvitsen tunnetta siitä että työskentelen omassa rauhassa, omaan tahtiin. Ja minä sentään olen sitä käsityöntekijän tyyppiä jolla on korkeintaan pari projektia meneillään samanaikaisesti. Luulen, että koulun systemaattinen jyräystunnelma masensi myös niitä joille luontevin tapa tehdä käsitöitä on ”vähän sitä, ripaus tätä”, ja joiden kodeissa siis lojuu kymmenittäin eri vaiheissa olevia töitä odottamassa juuri oikeanlaista inspiraation hetkeä.

Toiseksi, olen sitä tyyppiä jonka ymmärrys etenee luonnostaan teoriasta käytäntöön, ei toisinpäin. Minulle on hirvittävän hankalaa tehdä tai oppia asioita joista minulla ei ole jonkinlaista esiymmärrystä. Kankaankudonnassa olinkin riemuissani kun opettaja myi minulle alkajaisiksi kankaanrakentajan oppaan jonka ääreen sai syventyä kotisohvalla ja rauhassa ihmetellä kangaspuiden osia ja kudonnan perusteita ennen kuin tarvitsi oikeasti istua puiden ääreen. Koulussa kerrottiin työstä aluksi vain nimi. "Nyt tehdään lapaset.", ilmoitti opettaja, ja se oli ihan liian vähän tietoa. Myöhemmin työstä esiteltiin vain seuraava työvaihe, mikä sai oloni vain hämmentyneeksi ja sekavaksi, kun mielessä ei ollut mitään käsitystä siihen millaisen prosessin osa oli kyseessä, miten se suhteutui muihin työvaiheisiin ja miten se näkyisi lopputuloksessa. Nykyään, kun aloitan uudenlaisen käsityöprojektin, luen aina ensiksi huolellisesti ohjeet ja katson tarkasti kaikki kaavat ja kuvat. Saatan selailla netistä muiden toteutuksia samasta työstä, tutustun mallin historiaan jos sellaista tietoa on saatavilla. Makustelen työtä ja mietin haluanko seurata ohjetta tarkasti vai muutella sitä jotenkin. Virittäydyn työn tunnelmaan. Tietysti monet ohjeet ovat sellaisia etteivät ne tahdo aueta ennen kuin on edennyt tiettyyn työvaiheeseen, mutta jonkinlainen kokonaiskuva projektista ja sen lopputuloksesta silloinkin muodostuu. Neule- tai virkkuuprojektissa voin tehdä ja purkaa aloituksen useamman kerran ennen kuin olen täysin tyytyväinen ja valmis etenemään. Kirjontaprojektissa katselen karttaa huolella ja pohdiskelen, miten lähtisin työssä etenemään. Koulussa tällainen tuhnustelu olisi ollut opettajalle merkki siitä että tyttö on vaikeuksissa ja kaipaa paimentamista, mutta itsekseni ollessa teen juuri niin miten hyvältä tuntuu. Aloitteluun käytetyn ajan saa kyllä takaisin siinä vaiheessa kun työ etenee varmasti ja määrätietoisesti.

Kolmanneksi, projektieni täytyy olla mieleisiä tai vähintään tarpeellisia ja työvälineiden kunnollisia. Rumat kankaat, huoltamattomat ompelukoneet ja viisikymppisen opettajatädin valitsemat järkevänväriset langat eivät motivoineet minua yrittämään parastani lapsena, eivätkä kyllä motivoisi vieläkään. Käsityössä tekemisen ilo on aivan olennaista. Jos sitä ei ole, ei loppuun asti pääse. Kiire, negatiivinen palaute, rumuus, ylhäältä sanellut projektit- kaikki se syö iloa, ja saa lopulta monet lahjakkaatkin ihmiset elämään loppuelämänsä uskoen vakaasti siihen etteivät he ole ollenkaan käsityöihmisiä. Entä kuinka monen luovuutta käsityönopettajat ovat latistaneet kommentoimalla masentavasti värien tai yksityiskohtien valintaa? ”Musta on niin käytännöllinen väri”, opasti eräs minunkin opettajistani. Jos olisin samassa tilanteessa tänä päivänä, katsoisin tätiä jäätävästi, kohottaisin toista kulmakarvaani ja toteaisin.”Mutta minä teen tästä nyt pinkin. Se on täydellinen väri tähän työhön, koska siitä minä pidän.” Lapsena en tätä vielä osannut vaan kuvittelin että kannattaa varmaan tehdä niin kuin opettaja sanoo. Eikä vastaan haraaminen kai olisi ollut hyvä tapa yrittää parantaa käsityönumeroaan...

Muistan toki käsityötunneilta ne tytöt joille koulun tarjoama opetusmenetelmä sopi. He olivat opettajan suosiossa, mutta vain harvalla harrastus on kantanut, puhumattakaan että se olisi johtanut ammattiin. Joten mitä koulun käsityötunneista jäi käteen? Paljon tympääntyneitä ihmisiä, hukattua lahjakkuutta, suoranaisia traumoja. Jos minä saisin päättää, koulun käsityötunnit muutettaisiin kerhoiksi joissa koulu sponsoroisi jokaiselle tietyn summan tarvikkeisiin käytettäväksi. Arvosanat ja pakkoprojektit unohdettaisiin, ja opettajat  uudelleenkoulutettaisiin tukihenkilöiksi jotka esittelisivät, millaisia juttuja eri tekniikoilla voi saada aikaan, kannustaisivat ja auttaisivat ongelmakohdissa  sen sijaan että raahaisivat luokkakaupalla vastahakoisia ihmisiä projektien läpi. Sama menetelmä sopisi ehkä muihinkin taito- ja taideaineisiin. Vai mitä mieltä te olette?

posted under , |

12 kommenttia:

Gassimou kirjoitti...

Itellä koulukässä loppu just viimeviikolla ihan kokonaa, ja olisin mä sitä viel jaksanu. Opin ihan hirmusesti kaikkee, ja opettajaki oli mukava. Numeroks oottelen 9-10, ku ope pääs lipsauttaa. Ku on positiivisella mielellä ja aktiivisena oppimassa uutta, ni sillon tylsätki aineet on tosi jees (:

Saara kirjoitti...

Mukavaa kuulla myönteisiäkin kokemuksia. Ovatkohan ajat parantuneet tässä asiassa?

Zepa kirjoitti...

Näin se menee.

Olin ihan paska koulun käsitöissä, kutosen suorittaja. Koulun jälkeen menin Kotiteollisuuskouluun :-D Siellä oltiin tosi tarkkoina kaikesta, mutta myös opittiin. Ihan toisin kuin oppikoulun turhatunneilla.

Saara kirjoitti...

Joskus mietin, että kotiteollisuuskoulu olisi voinut olla mukava käydä. Siinä iässä kun se oli ajankohtaista, ajatus ei tietenkään käynyt mielessäkään.

Hoo Moilanen kirjoitti...

En ollut koskaan hyvä käsitöissä enkä sittemminkään ole saanut käsilläni mitään näkyvää aikaiseksi. (Ei vaan kiinnosta.)

Muistelen yläasteen käsityötunteja lämmöllä! Jokainen sai tehdä mitä halusi; oli joku tietty määräraha, minkä kukin sai käyttää. Jonkun tekeleen kanssa kävi kyllä niin, että ystäväni, joka oli hyvä kässässä, teki sen loppuun. Niitä kun sai viedä kotiinkin. (Ja vastapalvelukseksi minä kirjoitin hänelle jonkin referaatin.)

Parasta kässäntunneissa oli opettaja. Hän oli äidillinen hahmo, joka kertoi kaikkia mukavia tarinoita. Tunneilla oli hyvin vapaa ja kodinomainen tunnelma ja uskoakseni kaikki viihtyivät.

Jopa me, keillä oli peukalo keskellä kämmentä!

Rulla kirjoitti...

Mulla on samanlaisia pahoja kokemuksia koulukäsitöistä. Kun ei tuntunut oikein osaavan mitään, niin ei sitten kiinnostanut paljoa opetella mitään uuttakaan. Harvemmin myös tehtiin mitään hyödyllistä tai käytännöllistä. Hirveä trauma jäi käsitöistä, kun koulun ja lähipiirin palaute oli musertavaa ja se toivottoman räpeltäjän leima säilyi pitkälle aikuisikään asti.

Käsityökammo lähti sillä, kun totesin parikymppisenä etten löydä mistään kunnollisia villasukkia ja mietin, että ei kai se niiden tekeminen nyt mitään ydinfysiikkaa ole. Sukat onnistuivat hyvin ja siitä se innostus sitten lähti. Näin jälkikäteen on hyvä todeta, että koulukäsityö ei toiminut omalla kohdallani ihan vaan siitä syystä, että kouluikäisenä mulla ei ollut hitustakaan kärsivällisyyttä, eikä oppimisympäristö sitä mitenkään auttanut. Kärsivällisyys on kasvanut kovasti käsitöiden tekemisen myötä, kun saa tehdä mitä haluaa ja ihan omalla aikataululla.

Saara kirjoitti...

Hoo Moilanen: Teidän systeemi ja opettajat kuulostavat mukavilta. Ei meillä vaan... Hyvä opettaja voi usein tehdä pieniä ihmeitä.

Rulla: Ilahduttava tarina sinullakin!
Kyllä se motivaatio ainakin ihan alkuvaiheessa vaan on aika paljon kiinni pienistä onnistumisen tai epäonnistumisen kokemuksista, melkein missä vain asiassa.

Matilda Aurora kirjoitti...

Lohdullista kuulla, että joku muukin on kokenut koulun kässän ahdistavana! Moni ikäiseni ei muista koko ainetta, mutta minä sain traumoja jo ala-asteella, kun kässänmaikka sanoi ettei minusta koskaan ainakaan käsityöläistä tulisi. Vuosikausia uskoin, kunnes aloin kokeilla omaan tahtiin. Ja päätin, että "haahka" oli väärässä. Nyt uskon jo itseeni, ja olen ihan virallisesti kouluttautumassa käsityöammattiin, yli nelikymppisenä :)
Vuosia on mennyt "hukkaan", mutta motivaatio on nyt huipussaan, ja tunnen ja tiedän jo oman oppimistyylini. Työikääkin on virallisesti jäljellä vielä rutkasti yli 20 vuotta, joten vielä ehtii.

Saara kirjoitti...

Lohdutusmielessä tämän postauksen kirjoitinkin, sillä nämä traumat eivät näyttäisi olevan mitenkään harvinaisia. Minun käsityönopettajani olivat ihan yhtä möllejä kuin sinunkin.

Onnea uudelle urallesi! Kyllä vielä ehtii vaikka mitä!

Mama Elf kirjoitti...

Hehe...Samantyylisiä kokemuksia kunnes viimeisellä pakollisen kässän vuonna tuli innoittava ja hyvä opettaja. Hän jaksoi käydä hakemassa projekteihin kangasnäytteet/lankanäytteet valittavaksi, antoi valinnanvaraa silloin niin tärkeältä tuntuneista "muodikkaista" asioista ommella ja neuloa ja sitten opetti muutaman erittäin hyvän "perustekniikan". Harsoakaan ei tarvinnut, kunhan itse purki mokansa. Tosin ei se koulukäsityö tuota viimeistä lukuvuotta lukuunottamatta päässyt muuten inspiroimaan, taisin olla sellainen keskinkertainen. Kotona tehdyt jutut oli ihan eri asia.

Hanna-Riikka Kuisma kirjoitti...

Olen vasta lähivuosina uskaltautunut aloittamaan käsityöharrastuksen, kesti vähän juuri alakouluvuosien traumojen vuoksi. Olin melko kömpelö lapsi ja virheitä sattui. Onneksi koulu on kai 80-luvulta muuttunut...

T: kolmevitonen himovirkkaaja :)

Saara kirjoitti...

Mama Elf, mukavaa että sinulla oli mukavaa edes lopussa! Ehkäpä minulla on ollut keskivertoakin huonompi tuuri...

Hanna-Riikka: 80 luvulla- 90-luvun alkuvuosina minäkin peruskoulun pakersin. Mukavaa että olet kuitenkin nyttemmin päässyt vauhtiin. Virkkaaminen on kyllä koukuttavaa ;)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments