Totuudenpuhumisen haasteista ja palkinnoista


Hoo Moilanen kysyi kommentissaan, miten erottaa toisistaan rehellisyys ja törppö suorapuheisuus. Eikö sujuva sosiaalinen kanssakäyminen toisinaan suorastaan edellytä valmiutta päästellä pieniä valkeita valheita? Tämä on aihe josta minulla onkin ihmiskokeellista tietoa. Päätinhän jo opiskeluaikana, etten päästäisi suustani yhtään suoraa valetta, valkoista tai muunkaan väristä. Nyt vuosia on takana jo aika monta, ja päätös on pitänyt ihmeen hyvin. Ennen kaikkea ihmiskokeeni on osoittautunut opettavaiseksi. Esimerkiksi, olen oppinut että ainakaan minä en aina pärjää täydellisellä totuudellisuudella ja viisaalla vaikenemisella. Kaikki retoriset temput ovat tulleet käytetyksi moneen kertaan, ja vaikka en ole suoraan valehdellut, olen kyllä löytänyt itseni johtamasta toisia harhaan ja halkomasta hiuksia niin että ero suoraan valehteluun on ollut varsin teoreettinen. Ennen kaikkea, olen oppinut paljon törppöyden välttelystä ja muustakin, niin paljon että uskallan kaikesta huolimatta suositella suoran valehtelemisen lopettamista kenelle tahansa. Kuitenkin, kuten Hoo Moilanen sanoi, etenkin valkoisten valheiden välttäminen törppöyteen sortumatta voi olla hyvinkin vaikeaa. Miten siitä selviää?

Ensinnäkin, on tietysti niin että jos joku kysyy suoran kysymyksen, hänen pitäisi kestää siihen rehellinen vastaus. Joten rehellinen vastaus on usein vaihtoehto. Toisaalta, valkoisten valheiden sanominen latteuksina on huono tapa, joten yleensä ensiksi kannattaa tosiaan miettiä, saisiko totuuden muotoiltua jotenkin nätisti. Rehellisyys on totuuteen pyrkimistä, mutta totuus ja törppöys kuulostavat jotenkin huonosti yhteen sopivilta. Sanonnan mukaan älykäs selviytyy tilanteista joihin viisas ei koskaan joudu. Niinpä valheen välttäminen alkaa usein jo ennen kuin valehtelemista vaativaan tilanteeseen on jouduttu. Esimerkiksi, kannattaa välttää parhaansa mukaan kaiken sellaisen tekemistä minkä jälkiä joutuisi peittelemään valehtelemalla. Olen kyllä huomannut että tämä saattaa toisinaan johtaa tiukkapipoisen maineen kehittymiseen ja toisinaan taas siihen että vaikka Puolisolle tulee tunnustettua hyvin noloja asioita. Toisaalta, tiukkapipot harvemmin löytävät itseään putkasta, ja on aina vähemmän noloa tunnustaa  kuin jäädä kiinni tekemästä noloja asioita. Rehellisesti mokansa myöntävä voi herättää hiukan sympatiaa, mutta ihmiset jotka pitävät täydellisyydestään kiinni sittenkin kun vastakkaisia todisteita alkaa kertyä, eivät.

Kaikesta huolimatta, on minullekin käynyt niin että joku on kysynyt kysymyksen johon ensimmäiseksi mieleen tullut rehellinen vastaus ei ole ollut mitenkään sopiva. Sellaisessa tilanteessa koitan keksiä äkkiä jotakin myönteistä, tai edes neutraalia sanottavaa joka pysyy totuuden rajoissa. Usein kaameassakin paidassa on jokin hyvä puoli. Se voi olla pirteän värinen, uusinta uutta tai siinä voi olla jännä leikkaus. Myös äänensävyllä on paljonkin väliä. Neutraalikin lause voi kuulostaa myönteiseltä, jos äänensävy on tarpeeksi iloinen. Olen huomannut, että tällaiselle perusnegativistille tämä tapa yrittää löytää asioista hyviä puolia vaikka suurennuslasin kanssa, on oikein terveellinen harjoitus. Kymmenessä vuodessa minulta olisi jäänyt maailmasta paljon myönteisiä pieniä asioita huomaamatta, jos olisin voinut ihan vapaasti päästää pienen valeen aina kun on mieli tehnyt.

Toisinaan suorapuheisuus myös kannattaa, vaikka siitä ei kiitosta saisikaan.
Joskus on parempi puhua totta kuin myötäillä kovaäänisiä päsmäreitä, vaikka niin tekemällä saisikin heidät kimppuunsa. Nykyään on levinnyt aika laajalle sellainen käsitys, että ihminen on sitä rakastettavampi mitä vähemmän hänellä on omia mielipiteitä. Tällainen rakastettavuus johtaa kuitenkin siihen että öykkäreillä on sosiaalista tilaa ja kovaäänisimmät mielipiteet -vaikka sitten miten hölmöt- hyväksytään siitä syystä että kiltit ihmiset eivät kehtaa asettua poikkiteloin. Jos joku esimerkiksi kysyy ympäristönsuojelijalta "Onko turkistarhaus muka väärin?" haastavasti, silloin ympäristönsuojelijan ei ole hyvä alkaa kiertelemään. Aivan hyväksyttävä vaihtoehto on sanoa, ettei mielellään kommentoi yksittäisten ihmisten tekemisiä, mutta kiitettävä vaihtoehto on pysyä periaatteidensa takana ja sanoa, että kyllä se on väärin. On nimittäin paljon sellaisiakin ihmisiä jotka käyttävät siekailematta hyväkseen toisten rauhantahtoisuutta ja kiltteyttä ajamalla heidät sellaisiin tilanteisiin joissa (väärällä tavalla) kiltti ihminen taipuu. Totuudenpuhujankin on tietysti hyvä olla rauhantahtoinen, mutta tällaisiin vedätyksiin ei pidä lähteä mukaan. Maailmassa on 7 miljardia ihmistä. Vaikka mitä tekisi, aina heihin mahtuu paljon niitä joiden mielestä on täysi ääliö. Joten kaikkia ei kannata yrittää miellyttää, vaan yrittää tulla sellaiseksi ihmiseksi jonka seura miellyttäisi ihmisistä parhaita- niitä jotka pyrkivät hyvään.

Joskus, jos tapaa ihmisen jonka tietää olevan taipuvainen kyselemään hankalia, voi hyökkäys olla paras puolustus. ”Sinullahan on uusi paita! Mistä löysit sen?” kuulostaa iloisella äänellä sanottuna ihan myönteiseltä, vaikka tarkkaan ottaen totuuden ystävä on onnistunut pitämään mielipiteensä omana tietonaan. Yleensä kiinnostuksen osoittaminen on ylipäätään myönteinen signaali. Ja myönteisyyttähän tässä tavoitellaan: rakas ystävä on rakas ystävä vaikka olisikin tuhlannut kuukauden palkan aivan kaameaan kolttuun. Ei ole epärehellistä tasapainottaa rehellisyyttä ystävällisyydellä ja hienotunteisuudella, niin kauan kuin siitä rehellisyydestä ei tingitä.

Joskus myös vaikeneminen voi olla hyvä vaihtoehto. Vaietakseen ei ole pakko mennä näyttävästi hiljaiseksi ja alkaa tuijotella varpaitaan. Joskus voi sanoa suoraankin (mutta kohteliaasti) ettei osaa tai halua vastata. Tai tiukemman paikan tullen voi olla vastaamatta täsmälleen siihen mitä kysytään. Jos esimerkiksi ystävän kaameassa puserossa ei ole ensimmäistäkään hyvää puolta, voi sanoa että se näyttää oikein kesäiseltä/sopii hyvin ihmisen tyyliin (esimerkiksi siinä tapauksessa että ystävä on yleisemminkin mieltynyt rumiin vaatteisiin). Sellainen vastaus usein kelpaa, eikä vastaaja ole tarkkaan ottaen ottanut kantaa itse kamaluuskysymykseen. Tosin, tässä vaiheessa rehellisyyden osalta aletaan liikkua sumealla alueella. Toisen johdatteleminen uskomaan asioita jotka eivät ole totta, on minustakin käytännössä valehtelemista vaikka ei varsinaisesti sanoisikaan yhtään valheen sanaa. Ainoa puolustus kieroille retorisille tempuille on, että ne ovat suoraan valehteluun verrattuna niin hankalia että niihin tulee turvauduttua vain silloin kun yhtään kunniallisempaa keinoa ei kerta kaikkiaan keksi- eli paljon harvemmin kuin pieneen valehteluun turvautuisi, jos olisi antanut itselleen luvan harrastaa sellaista. Kuten esimerkki osoittaa, kaamean puseron ostaneen ystävän tapauksessa on mahdollista tasapainotella totuutta ja kohteliaisuutta monin tavoin. Retoriset jipot ovat vasta viimeinen konsti sen jälkeen kun paremmat vaihtoehdot on harkittu ja toimimattomiksi havaittu -eivätkä nekään ole suoraa valehtelemista.

Tiivistetysti: jos joku haluaa puhua vain totta, parasta on pääsääntöisesti vältellä tilanteita joissa pitäisi valehdella, ja toiseksi kehittää maine suoraselkäisenä todenpuhujana (harvempi uskaltaa kalastella valkoisia valheita sellaiselta). Jos joutuu seinää vasten, kannattaa ensiksi miettiä voisiko olla kokonaan hiljaa tai löytyisikö kohteliaiden totuuksien joukosta jotakin soveliasta sanottavaa. Retorisiin temppuihin joita moni pitää käytännössä valehtelemisena, on kokemukseni mukaan joskus pakko turvautua, mutta vasta jos muu ei auta. Jos näin menettelee, voi varsin hyvin välttää ainakin suoraa valehtelemista. Siitä on sekä iloa että hyötyä, muutenkin kuin älyllisenä harjoituksena.

Itse olen huomannut että monissa tavallisissa arkielämän tilanteissa joissa pienen valkean valeen livauttaminen olisi yleisesti hyväksytty ja monelle ensimmäisenä mieleen tuleva vaihtoehto, pärjää kuitenkin aivan mainiosti totuudella, jos siihen vain malttaa yhdistää annoksen hienotunteisuutta ja hyväntahtoisuutta. Möläyttely ei ole tyhmää siksi että möläytysten asiasisältö on faktoja, vaan siksi että möläyttely ilmentää ystävällisyyden ja hienotunteisuuden puutetta tai piittaamattomuutta toisten tunteista. Kuitenkin ystävällisyys, hienotunteisuus ja empatia ovat hyveitä jotka ovat sosiaaliselle kanssakäymiselle tärkeitä, ja siksi oikea vaihtoehto on käyttää sitä kuuluisaa käytännöllistä järkeä ja ryhtyä tasapainottelemaan. 
Valehtelemattomuus on kova tavoite- niinkin rajoitetussa muodossa kuin suorien valheiden puhumisen välttämisessä. Toivottavasti tästä postauksesta kävi kuitenkin selväksi että se on arvokas ja tavoittelemisen arvoinen tavoite, jonka harjoittelemisestakin on paljon hyötyä. Tärkeää onkin muistaa, että vaikka valehtelemattomuudessa ei täydellisesti menestyisikään, jokainen onnistuminen on palkitseva.

posted under , , |

6 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Kiitos tästä! Melkein nolottaa miten paljon aikaa ja vaivaa näit tämän(kin) kirjoituksen kirjoittamiseen. Olen hyvin kiitollinen ja kirjoituksesi on iloksi ja hyödyksi kenelle tahansa, joka sen lukee!

On ihanaa, että sinulla on Puoliso, jolle voit tunnustaa noloja asioita.

Se lienee eräs hyvän parisuhteen parhaita asioita - kumppanuus, jossa ei tarvitse piilotella mitään.

Hyvää laskiaistiistaita sinulle!

Saara kirjoitti...

Kiitos kauniista kommentistasi. Etiikan kysymysten miettimiseen käytetty aika on aina hyvin käytettyä, ja mukavaa on myös kirjoittaa aiheista joiden tietää kiinnostavan muitakin. :)

Parisuhteessa rehellisyys on erityisen palkitsevaa vaikka ajoittain nolottaisikin. Silloin huomaa, että vastoin kulttuurimme opetuksia, rakkautta ei tarvitse ansaita olemalla täydellinen. Puolison kiltti asenne tekee hänestä entistä rakastettavamman, eikä luurankokaappikaan ala täyttyä kun keskusteluilmapiiri on avoin.

Pitkiä pellavia sinnekin! :)

Mama Elf kirjoitti...

Mielenkiintoisia pohdiskeluja ja jää ihan varmasti pyörimään täälläkin päähän...Haluankin myös itse kiinnittää huomiota siihen käytänkö "valkoisia valheita" vai en. Hyvää laskiaista sanoo "plain speaking Quaker"

Saara kirjoitti...

Pitkiä lauhkeita liinoja sinullekin :) Ja kiitos kommentista- mikäpä olisi ilahduttavampaa kuin kuulla että ajatuksia on herännyt.

Marmustoi kirjoitti...

Vastasit hienosti yhteen hankalimmista kysymyksistä, joita eteen tulee. Muutenkin nuo kysymykset, jotka sivuavat henkilökohtaista moraalia, ovat aina vaikeita. Valkoiset valheet ovat myös kulttuurin tuotteita, sillä joissakin kulttuureissa ei-sanan käyttö vieraalle voidaan tulkita erittäin epäkohteliaana käytöksenä. Tällöin paikallinen huomaa varmaan jostakin signaalista, että ehkei asia olekaan ihan niin, mutta ulkopuolinen voi tuntea joutuvansa petetyksi.

Mielipiteiden kohdalla valehtelu on veteen piirretty viiva, tosiasioiden kohdalla selvä raja. Emmehän aina itsekään kovin selvästi tiedosta, mitä mieltä olemme jostakin asiasta. Siinä suhteessa jätän aina liikkumavaraa itselleni, sillä mielipiteeni toisen hawaijipaidasta saattaa hyvin muuttuakin kun olen sitä vähän aikaa katselut. Hyvää ystävänpäivää sinulle, Saara!

Saara kirjoitti...

Vaikeita ovat, mutta juuri siksi tärkeitä. Jos filosofit eivät näistä kirjoita, niin kuka sitten?

Valkoisissa valheissa ongelmana ei ole lauseen totuusarvo, vaan se että totuuden pelätään ilmaisevan sosiaalisesti ei-toivottuja tunteita kuten piittaamattomuutta. Mutta koska ongelman ydin ei ole totuusarvo, valhe ei ole ainoa mahdollinen vastaus, vaan myönteisten tunteiden ilmaiseminen, tavalla tai toisella. Valhe on toki usein se helpoin tie...

Hyvä huomio, että usein oman mielipiteen erottaminen faktasta on vaikeaa ja mielipiteiden käsittely faktoina voi johtaa tarpeeseen valehdella. Vaatinee hieman harjoitusta oppia näkemään, milloin liikkumavaraa on.

Hyvää ystävänpäivää sinullekin!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments