Inspiraatiota isoäidin äidin käsitöistä


Aamulla Ilmari herää kissan kehräämistä muistuttavaan rukin kehruuääneen ja nousee heti kiinnostuneena katselemaan toimitusta, jota kyllä on monesti nähnyt äitinsäkin tekevän. Kovin paljoa Martun ei kuitenkaan ole tarvinnut kehrätä, sillä Sandra on suurimmaksi osaksi pitänyt kolmen lapsensa perheet villoissa jo pitkät ajat. Hän onkin oikea mestari villalangan teossa, täkkien tikkaamisessa, maton kudonnassa sekä yleensäkin käsitöissä, joita on Kiskossa tehnyt vuosikymmeniä – miesten paidoista ja naisten leningeistä ja esiliinoista alkaen – ja saanut aina niistä kiitosta.

Pentti Eertamo, Suninhaan tarinaa

Helmikuun puolivälin tienoilla alamme katsella puutarhaan päin sillä silmällä. Että jokos tässä pääsisi puita leikkaamaan ja vahtimaan kevään koittamista parhailta paikoilta. Tänään puissa on yhä kinostunutta lunta, joten vuoden käsitöille pyhitetty aika jatkuu vielä hetken. Fiilistelyt on kuitenkin parasta fiilistellä nyt.

Yksi ihminenhän ei voi hallita ihan jokaista käsityön lajia (olkoonkin että Hibernaatiopesäke- blogia lukiessani minusta alkaa tuntua siltä että tähänkin sääntöön on poikkeuksensa). Käsitöille omistetussa Blogistanian osassa seikkaillessani olen huomannut, etten ole ainoa joka rajoittaa hiukan riemuaan historian avulla. Esimerkiksi mainitun Hibernaatiopesäkkeen Sahra on enimmäkseen keskiaikanaisia. Minusta taas 1900-luvun alkupuoli oli käsityöllisesti inspiroivinta aikaa. Silloin elintaso nousi ja siten myös käsityötarvikkeiden saatavuus parani. Ulkomailta saatiin uusia malleja ja ideoita, mutta myös kansallisromanttinen suuntaus inspiroi suunnittelijoita ja tekijöitä elvyttämään myös perinteisiä malleja. Kuitenkin käsityöt kuuluivat yhä selvästi tavallisten kotitöiden joukkoon. Kotien kaunistamisessa käsityöllä oli tärkeä rooli –sisustaminen ei vielä pitkään aikaan tarkoittanut massatuotettujen tavaroiden huoletonta shoppailemista.  Alkuun liittämäni pätkä Lohjan paikallishistorian tallentajan Pentti Eertamon kirjasta kuvastaa hyvin 1900-luvun alkupuolen käsityön tekijöitä ja käsityön merkitystä tavallisten, kohtalaisen hyvin toimeen tulevien työläisperheiden arjessa.

1900-luvun alkupuolella, isoäidin äidin aikaan maalla kasvatettiin yhä pellavaa ja pidettiin lampaita joista saatiin villaa. Monesta liinavaatekaapista löytyi kotikutoista. Älypuhelimen sijaan naisen käsilaukusta löytyi usein virkkuu , sukanneule tai ehkä pieni kirjontatyö.  Elintaso oli nykypäivään verrattuna yhä alhainen ja sota- ja pula-ajat teroittivat säästäväisyyden hyvettä entisestään, joten kaikenlainen kierrätys, muodistaminen ja poisheittämisen välttäminen ovat itsestäänselvä osa 1900-luvun alkupuolen käsityön tekijän muotokuvaa. Käsitöiden tekemisen taito opittiin tietysti jo lapsuudenkodissa siinä missä nykypäivänä innostus herää usein vasta aikuisiällä.

Itse olen tietysti kiinnostunut ennen muuta niistä käsityön lajeista joiden hallitseminen on hyväksi itsellisyyden kehittämisen kannalta. Täysi omavaraisuus on mahdoton ihanne nykyaikaiselle pienelle perheelle jossa sekä työvoimaa että omaa aikaa on käytettävissä rajallisesti, mutta 1900-luvun alkupuolen inspiroima versio itsellisestä elämästä on paljon paremmin saavutettavissa. Omassa pienessä talossa elävä ydinperhe ja töissä käyminen kodin ulkopuolella on jo keksitty. Teollinen tuotanto on helpottanut työläisperheidenkin elämää jo paljon verrattuna aikaisempiin vuosisatoihin. Romanttinen ilmapiiri on tihkunut kansan syviin riveihin sen verran että kauneutta ja viihtyisyyttä arvostetaan aiempaa enemmän. Myös hygienia- ja siisteyskäsitykset ovat 1900-luvun alkupuolella modernisoituneet terveysvalistuksen myötä. Ulkohuussi, kaivovesi ja raskas pyykinpesu käsipelillä ovat yhä normeja, mutta erilaisia liinavaatteita tarvitaan aiempaa enemmän. Tässä ilmapiirissä kukoistaneet käsityötaidot sopivat hyvin myös nykypäivän kohtuullistajalle ja kulutuskriitikolle, kuten myös ajatus siitä että käsitöiden paikka kohtuullisessa elämässä on osana arkista aherrusta, ei satunnaisena harrastuksena.

 Inspiraation vallassa on kulunut taas yksi talvikausi, ja kohta aikaa käsitöille on taas vähemmän. Ehkäpä isomummoni Johanna kuitenkin hymyilisi hyväksyvästi, jos huomaisi että bussissa ja luppohetkinä kaivan viihdykkeekseni jotakin kässäpussista puhelimen sijaan, ja että iltaisin käperryn mieluummin neuleen tai ristipiston kuin television ääreen. Nykyajassa on paljonkin hyviä puolia, mutta isoäidin äidin maailmastakin voi hyvin ottaa mukaan sen mikä siellä oli hyvää.

2 kommenttia:

Mama Elf kirjoitti...

Itselläni ei taida olla lempikautta, mutta ihailen mummoni monitaitoisuutta. (ja selailen hänen käsityökoulun aikaisia muistiinpanoja ja harjoitelmia. Aarre!). Usein kun teen käsitöitä muualla kuin kotona (se mukana kulkeva sukka!) ihmiset kommentoivat ja ihailevat. Olen useasti ajatellut että se mitä teen oli ihan normaalia pari sukupolvea sitten. Ja tietenkin silloinkin oli taidoissa eroa;joku teki todella hienosti ja toinen sillälailla että vältti. Kuten sanoit, käsityö ei ollut harrastus, vaan osa arkea,kotitöitä. Itselleni se on kumpaakin. Teen tarpeeseen, mutta myös hömpötyksiä. Yritän välillä hillitä hömpöttelyä, koska en halua tuhlata. Toisaalta kun hömpöttelen, niin uudet taidot kehittyvät ilman että on paineita saada jotain valmiiksi, kun sitä tarvitaan. Toivon, että nykyinen käsityö ja askartelubuumi lisää käsintekijöiden arvostusta ja samalla markkinaosaa. Ja ehkä myös laittaa ajattelemaan että massatuotetut halvat muotivetimet eivät sittenkään ole se paras ostos.

Saara kirjoitti...

Ooh, minulla ei ole mummojeni aarteita käytössä, valitettavasti. Hienoa että teidän suvussa ne ovat säilyneet.

Tarpeita ja hienostelujuttuja tasapainottelen minäkin, vaikka olenkin toisaalta sitä mieltä että myös "hienostelutyöt" ovat tarpeellisia. Kauneus, viihtyisyys ja taitojen karttuminen eivät ole vähäpätöisiä asioita.

Olen ollut viime vuosina aistivinani runsauteen kasvaneiden sukupolvien keskuudessa kyllästymistä halvan krääsän vuoriin ja sen myötä virinnyttä uutta käsityöinnostusta. On ymmärrettävää, miten runsaus houkutteli niukkuudessa kasvaneita, mutta ehkäpä ähkyraja alkaa olla lähellä...niin ainakin toivon!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments