Hyviä huolenaiheita, huonoja johtopäätöksiä


Sain minäkin luettua Äärioikeisto Suomessa-kirjan, kirjan joka on niin vaarallinen että se ”provosoi” äärimielisiä syyllistymään puukotukseen kirjan julkistamistilaisuudessa. Yleisesti kirjasta voi sanoa, että se herättää paljon ajatuksia ja taustoittaa viime vuosina tapahtunutta poliittisen ilmapiirin muutosta, rasismin salonkikelpoistumista sekä uusien yhteiskunnallisten jakolinjojen muodostumista. Se on mielenkiintoista luettavaa niille jotka ihmettelevät äärioikeiston nousua ja poliittiseen toimintaan liittyviä väkivaltaisia "yksittäistapauksia" joita on alkanut sattua vuosittain siinä missä aikaisemmin poliittisten väkivallantekojen välillä vierähti vuosikymmeniä.

Tässä kaikessa on paljonkin miettimistä, mutta itse ajattelin nyt kirjoittaa aiheesta johon epäilen harvan tarttuvan. Kuten moni teistäkin on ehkä huomannut, jaan muutaman niistä huolenaiheista jotka äärioikeistolaiset listaavat toimintansa vaikuttimiksi. Vanha totuus, että parhaaseen valheeseen sisältyy totuuden siemen, näyttää taas pitävän paikkansa. Minäkin olen huolissani paikallisen, pienen ja alkuperäisen säilymisestä. Olen huolissani yhteiskuntaamme vaivaavasta anomiasta ja arvotyhjiöstä. Minun tapauksessani nämä huolet ovat johtaneet etiikan tutkimiseen ja siitä bloggaamiseen, perinnetaitojen opetteluun, luonnonsuojeluun ja elämäntavan yksinkertaistamiseen. Äärioikeistolla ne ovat johtaneet rasismiin, islamofobiaan, väkivallan hyväksymiseen ja jopa tekemiseen sekä pyrkimykseen syrjiä maahanmuuttajia ja muita kuin etnisiä suomalaisia, toisuskoisia, naisia ja seksuaalivähemmistöjä. Huoli tietyistä asioista ei siis ole ymmärtääkseni yhteiskunnalle vaarallista, vaan ratkaiseva kysymys on se millainen on se joka huolestuu. Onko huolestuja ihminen jolla on purkautumistietään etsivää pahoinvointia, halua vihata ja tuhota, vai onko huolestuja rauhan ihminen jolla on halua ja kykyä käsitellä huoliaan rakentavasti? Onko kulttuurin säilymisestä huolestunut ihminen on omaksunut pahamaineisen tarkoitus pyhittää keinot- ajattelun jonka avulla voidaan ääritilanteissa oikeuttaa jopa väkivalta? Vai onko hän sitä mieltä että hyvää voidaan edistää ainoastaan tekemällä hyvää, rauhaa ainoastaan rauhanomaisin keinoin, kulttuuria ainoastaan rakentamalla eikä muita sortamalla? Äärioikeiston vastauksia huoleen ovat kuri, hierarkiat, pakot, rajoitukset ja jopa väkivalta, eli keinot jotka ilmentävät tarvetta hallita ja kontrolloida. Ehkäpä tätä kontrolloinnin tarvetta ja toisaalta sen menettämisen kokemusta pitäisi myös pohtia, semminkin kun se on yhteydessä niin moniin tuhoaviin käyttäytymistaipumuksiin? Sen sijaan rakentaja ei kontrolloi. Hän luo, tuottaa, tekee ja vapauttaa tekeleensä sitten olemaan, kukoistamaan tai tuhoutumaan, löytäen tekemisestään ilon ja turvallisuuden myös epävarmassa ja monimutkaisessa maailmassa.

Kulttuurit eivät ole mitään säilykkeitä, vaan monimuotoisia, ajassa muuttuvia, syntyviä, katoavia ja vuorovaikuttavia. Kulttuurien esittäminen yhtenäisinä ja staattisina on harha joka korjaantuu pintapuolisellakin tutustumisella yhteiskuntahistoriaan. Entä kumpi oikeasti uhkaa enemmän paikallista kulttuuriamme, sotaa ja sortoa pakenevat köyhät joiden kulttuuri on niin vieras ettei se tahdo aueta suomalaiselle ensinkään vaiko ihailtu ja tuttu, isolla rahalla arvojaan edistävä angloamerikkalainen massakulttuuri? Jos suomalaisuuden parhaita puolia ei voida säilyttää myönteisin, rauhanomaisin keinoin, syyllistymättä muiden syrjimiseen ja väkivaltaan, sitten ne joutavatkin mennä. Miten arvokasta on pohjimmiltaan sellainen perintö jonka säilyminen edellyttää valmiutta väkivaltaan ja tuhoavaan toimintaan, eli toimintaan joka vahingoittaa eniten tekijäänsä? 

Äärioikeiston ohjelmissa haaveillaan paluusta nostalgiseen menneisyyteen jolloin laivat olivat puuta, miehet rautaa, naiset pullantuoksuisia ja eriväriset Afrikassa. Sille yhteiskunnalle tunnusomaiset arvot eivät kuitenkaan toimineet silloinkaan, vaan ne synnyttivät vieraantumista ja vastarintaa jonka tuloksena yhteiskunta päätyi kertaalleen hylkäämään ne. Kansakunnan moraalia ei paranneta kristillisillä arvoilla nyt, koska niistä ei ole ollut ennenkään apua vaan ne ovat päinvastoin aiheuttaneet suurta kärsimystä. Se mitä tarvitaan on tieteelliseen etiikkaan perustuvan humaanin moraalikäsityksen vahvistaminen niin että se pystyisi pistämään kampoihin markkinavoimien masinoimalle anomialle ja mielihalujen orjuudelle. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä tapahtunut sorto on historiassa lisännyt yhteiskuntien jännitteitä jotka ovat usein ilmenneet väkivaltana, hukannut kansalaisten lahjakkuutta ja hidastanut talouden ja hyvinvoinnin kehittymistä. Historian valossa mikään ei ole niin keinotekoista kuin äärioikeistolainen käsitys siitä mikä on luonnollista ihmisille ja kansoille.

Hieman valoisammin voi miettiä, mitä tapahtuisi jos kaikki kansakunnan ja sen henkisen perinnön kohtalosta huolestuneet ihmiset ryhtyisivätkin toimimaan rakentavasti? Käsityökurssit täyttyisivät kun useammat ottaisivat perinnetaitojen vaalimisen omaksi asiakseen. Vanhemman polven arvostus nousisi kun huomattaisiin että maailmassa on muutakin tietämisen arvoista kuin uusimmat trendit ja teknologialelujen käyttötavat. Kansakunnan ekologista jalanjälkeä osoittavat mittarit alkaisivat painua terveemmälle tasolle ihmisten hylätessä kerskakulutuksen itsellisyyden hyväksi. Krääsävuoret  alkaisivat kutistua kun kestävien käsityönä tehtyjen tavaroiden arvostus kasvaisi. Maaseudun autioitumiskehitys kääntyisi, kun yhä useammat haluaisivat muuttaa syrjemmälle kasvattamaan porkkanoita ja hankkimaan kapean leivän pienyrittäjyydellä.  Juurekkuuden ja yhteisöllisyyden omaksuminen lujittaisi perheitä ja sosiaalisia verkkoja. Vastuullisuuden nousu lopettaisi veroista narisemisen, heikompien päähänpotkimisen ja vähentäisi vähäosaisten kärsimystä. Filosofiallakin voisi yhtäkkiä elättää itsensä, kun kansa alkaisi olla sitä mieltä että hyvän elämän ja hyvien arvojen opettajat ovat palkkansa ansainneet. Ylpeyden kehittäminen vapauttaisi tarpeesta syrjiä ja painaa muita alas, sekä ohjaisi ihmiset taas tekemään ja arvostamaan laadukasta työtä suden ja sekundan sijaan. Rauhallisuus  ja viisaus hidastaisivat elämänmenoa terveemmälle tasolle, ja ohjaisivat pahanolon rakentavaan käsittelyyn. Utopia tämäkin, ja ehkä kaukainen utopia. Sillä tähän päästään vain rauhaan luottamalla ja viljelemällä ainoastaan rakentavia toimintamalleja.

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments