Talvennavan aikaan

Kekrin aika on vuoden pimeintä  mutta säätilastojen mukaan myös pilvisintä aikaa. Eikä märkinä, tuulisina marrasiltoina muutenkaan ole mukavaa värjötellä ulkosalla jos luonteessa on enemmän nojatuolifilosofia kuin löytöretkeilijää. Talvennapaan tultaessa pakkanen on kiristynyt ja märkyys muuttunut kimmeltäväksi  lumeksi. Yöt ovat yhä pitkiä, mutta yhä useammin ne ovat tähtikirkkaita. Jos pukeutuu lämpimästi, on taas hyvä aika tutustua tähtitaivaaseen. llmakehän väreet ja pyörteet saavat tähdet tuikkimaan ja taivaalle kapuavat kirkkaat tähdistöt: Orion, Iso Koira, Härkä, Perseus, Ajomies. Talvella katselemme poispäin Linnunradan keskustasta, kohti galaksien välisiä ulapoita. Syvän taivaan kohteita on vähemmän havaittavaksi. Tavallisella takapiha-astronomilla ei kuitenkaan ole pulaa ihasteltavista kohteista. Kun illat ovat liian kylmät ja pilviset, on ihanaa käpertyä vilttien alle ja takkojen ääreen lukemaan tiedekirjoja. Talven hiljaisuudessa ajatukset kypsyvät ja maailmankuva avartuu.


Suomalaisen ajastajan mukaan keväällä juhlitaan kasvun ihmettä oikein olan takaa. Vuodenkierron päättävä Kekri on vainajien, kotieläinten ja  vuodenvaihteen lisäksi myös sadonkorjuun juhla. Keväästä myöhäiseen syksyyn kulkee viljelijän miete. Välissä on pitkä, kylmä ja hijainen vuodenaika. Sen kylmimpänä hetkenä juhlimme Talvennapaa. Kun elävä luonto nukkuu nietosten alla, ehtii ihmettelemään olemassaolon fysikaalista perustaa. Kasvukaudella agraarin katse mittailee usein maata. Valoisa kesätaivas haittaa tähtiharrastusta siinä määrin että keskikesällä perinteisestä tähtien havaitsemisesta ei tahdo tulla mitään eteläisessäkään Suomessa. Pohjoisen talven ihmeet: lumi, revontuli ja tähtikirkas taivas ilmentävät kaikki mielenkiintoisia fysikaalisia ilmiöitä. Revontulet (joita tänä talvena näkyy poikkeuksellisen hyvin Auringon aktiivisuushuipun ansiosta) muuttavat taivaan todelliseksi kirjokanneksi. Lumihiutaleet ovat luonnon taidetta kvanttitiloista, ja tähtitaivasta katsellessa löytää itsensä pian miettimästä kosmoksen suuria kysymyksiä. Kun elämä hiljenee, todellisuuden syvärakenteet nousevat esiin. Tämä on minun Talvennapani mielenmaisema.

Tänä vuonna Tieteen päivät sattuivat sopivasti Talvennavan seutuville mieltä ruokkimaan. Ehdin paikalle vain eilen, mutta istuinkin kuuntelemassa esityksiä pitkän päivän. Tänä vuonna teemana oli Kriisi- uhka ja alku. Jos yksi esitys pitäisi nostaa ylitse muiden, se oli geodeettisen laitoksen professori Juha Kakkurin esitys geofysikaalisista katastrofeista. Esitys keskittyi pitkälti viime jääkauden lopussa tapahtuneisiin suuriin tulviin, joiden vertaisia ei nykymaailmasta enää löydäkään. Näin ensimmäisen Salpausselän kyljessä asuvana olin erityisen kiinnostunut Baltian jääjärven loppuvaiheista- innostuin tutkiskelemaan aihetta vielä myöhemminkin, ja nyt etsintälistallani on kirjallisuutta jonka avulla voisin syventää tietämystäni tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Kun olen tottunut hieman tähtitieteellisempiin mittayksiköihin, ja kun ajattelee että nykyihminen lajinakin on vain noin 200 000 vuotta vanha, on hämmästyttävää miten lyhyessä ajassa ja dramaattisesti jääkauden päättyminen maisemiamme muokkasi. Baltian jääjärven jälkeen Itämeren alueella toisiaan ovat seuranneet Ancylusjärvi, Yoldiameri ja Litorinameri. Litorinamerivaihe jatkuu oikeastaan tänäkin päivänä, vaikka maankohoamisen myötä Itämeren suolapitoisuus jatkaa vähenemistään. Merelle nimen antaneet Litorina-kotilot ovat alkaneet jo vähenemään, ja niiden tilalle ovat saapuneet Lymnae-kotilot. Tuleeko Itämerestä jälleen valtava järvi, ellei uusi jääkausi tule ja pistää maisemia uusiksi? 

Kuten Esko Valtaoja esityksessään muistutti, elämä maailmankaikkeudessa on rajallista. Joskus koittaa sekin kriisi joka todella tekee katastrofielokuvista totta ja ihmiskunnasta selvää- ellemme sitten päädy hitaan sukupuuttoon hiipumisen tielle. Edes mustat aukot eivät ole ikuisia, vaan säteilevät hitaasti olemattomiin vuosimiljardien kuluessa. Vielä kuitenkin olemme täällä, vieraina ihmeellisessä paikassa. Vielä Aurinkomme lämpö on juuri sopivaa, ja koko Aurinkokuntakin kiertää nykytietämyksen mukaan galaksimme keskusta mukavasti Orionin kannuksessa eikä missään Ulommassa haarassa putoamaisillaan suureen tyhjyyteen. Vanhimmat tarumme suurista tuhotulvista ja vedenpaisumuksista, joiden nykytiede arvelee olevan muistoja jääkauden lopusta, taas ovat katastrofitunnelmista huolimatta jotenkin lohdullisia. Silloinkin Esivanhempamme selviytyivät ja elivät kertomaan tarinoitaan seuraavalle sukupolvelle. Suurimman kylmyydenkin jälkeen koitti lopulta kevät. Tämän kaiken muistan seisoessani taas talven selällä ja katsahtaessani hetkeksi ylös, ennen kuin on taas aika alkaa suuntautua kevättä kohti.


posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments