Oma valinta ajaa ihmisen lyömään puolisoaan

Ero, potkut ja stressi ajavat miehen lyömään vaimoaan”, otsikoi päivän Hesari. Toisessa jutussa kerrotiin miehestä joka oli yrittänyt tappaa vaimonsa. Niinpä niin. Koskakohan väkivaltaisista miehistä kasvaa ihan täysivaltaisia moraalisia toimijoita (sellaisia joiksi aikuiset ihmiset etiikan kirjoissa oletetaan) jotka turvautuvat väkivaltaan, koska valitsevat tehdä niin. Varmaan samoihin aikoihin kun ihmiset alkavat valita avioeron sen sijaan että ajautuisivat, päätyisivät tai muulla tavoin pyytämättä ja yllättäen joutuisivat siihen. Tai ehkä sitten kun ihmiset alkavat havaita, että myös vieraisiin sänkyihin päädytään yleensä omin jaloin. 


Kun perheväkivallasta puhutaan, aletaan mielellään tutkimaan olosuhteita. Paljon vähemmän tuntuu kiinnostavan se tosiasia, että stressaavissa ja rasittavissakin elämäntilanteissa elää paljon ihmisiä jotka pärjäävät ilman väkivaltaa. On mahdollista olla riitaisan parisuhteen osapuoli, erota, joutua taloudelliseen kriisiin ja kasvattaa hankalia pikkulapsia ilman että puolisoa tarvitsee piestä. Kun väkivallasta puhutaan ensisijaisesti olosuhteiden tuloksena, unohdetaan se suuri ihmisjoukko joka onnistuu luovimaan raskaidenkin elämänvaiheiden läpi väkivallattomasti. Unohdetaan, etteivät nämä ole mitään superihmisiä vaan normaaleja ihmisiä. He eivät edusta suuria ihanteita jotka tiukan paikan tullen karkaavat tavoittamattomiin, vaan sitä perusmoraalin tasoa johon yhteiskunta hyvällä syyllä edellyttää jokaisen kykenevän, kaikissa elämän myrskyissä.

Suomalainen perheväkivaltakeskustelu tuntuu myös rakastavan napsahdusmyyttiä. Sen mukaan tekijä on perimmiltään kunnollinen, työssäkäyvä ihminen jonka päässä vain eräänä iltana napsahtaa, alkoholin nauttimisen jälkeen tai jopa ilman sitä. Napsahdus on flunssan tyyppinen mysteeri: joillakin onnettomilla vain napsahtaa, toisilla ei. Napsahdusta ei voi järjellä selittää eikä tieteellisellä menetelmällä tutkia, ja niinpä on myös järjetöntä pohtia, voitaisiinko napsahduksia ennaltaehkäistä. Napsahduksista ja niitä seuraavista synkistä rikostilastoista voi syyttää vaikka Kansanluonnetta ja Suomalaista Geeniperimää, toisia suuria voimia joiden edessä yksilö on avuton. Yhteiskunta voi surra hurskaasti ja pestä kätensä niin siististi että Pilatuskin kadehtii. Napsahdus on myös siitä jännä, että sen aikaansaama pahoinpitely voi kestää vaikka puoli tuntia (kuten Hesarin jutussa) ja sisältää monenlaista, raakaa väkivaltaa. Silti se on vain hetken mielenhäiriö jonka kouriin joutuneen ei voi mitenkään olettaa voivan jossain vaiheessa pysähtyä miettimään "Mitä helvettiä mä oikein olen tekemässä"? Napsahdus loppuu kun napsahdus loppuu, eikä siihen että ihminen tajuaa mitä on tekemässä ja lopettaa. Kun uteliaat tutkijat ovat kuitenkin uskaltautuneet analysoimaan napsahdustapauksia, on havaittu että vaikka napsahdus on väkivallan kulminaatiopiste, se ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta. Napsahduspahoinpitelyissä on usein sellaista suunnitelmallisuutta, julmuutta ja järjestelmällisyyttä, joka häiritsee kovasti julkisuuden hellimää kuvaa silmittömästä raivonpuuskasta. Usein fyysisen tai henkisen väkivallan kierre on ehtinyt jatkua jo kauan. Uhri sen paremmin kuin tekijä ei kuitenkaan ole ymmärtänyt tilanteen todellista vakavuutta.

Sen sijaan Suomessa ymmärretään sitäkin paremmin, että jokaisella kunnollisella kansalaisella on Perhe. Puoliso pitää olla, ja pari lasta myös, vaikka ei oikein tietäisikään mikä se parisuhde on ja mitä siinä on tarkoitus tehdä, vanhemmuudesta puhumattakaan. Perhe pitää olla, vaikka oikeasti haluaisi elää rentoa, vapaata elämää jossa voi itse päättää kaikesta ja eikä ole vastuussa kenenkään toisen hyvinvoinnista. Sellainen olisi itsekästä, kun taas hampaat irvessä perhehelvetissä kärvistely ei ole osoitus sopimattomuudesta perhe-elämään tai edes puutteellisista parisuhdetaidoista vaan kunnollisuudesta.

Syvään on myös juurtunut se ajattelutapa, jonka mukaan puoliso on omaisuutta ja rakkaus jotakin niin suurta että normaalit käytöstavat eivät rakastavaisten välillä päde enää ollenkaan. Mustasukkaisuus, kuten muutkaan tuhoavat asenteet eivät ole ongelmia sinänsä. Tuhoavat asenteet ansaitsevat huomiota ainoastaan kun ne yltyvät "vähäistä" suuremmaksi liiallisuudeksi. Oikeushistoria tarjoaakin runsaasti synkkää luettavaa esimerkiksi siitä millainen määrä vaimoon kohdistettua väkivaltaa on minäkin aikana katsottu lain edessä liialliseksi ja mikä on ollut kohtuullista, jopa tarpeellista kurinpitoa. Muutosta on tapahtunut historian kuluessa paljon, ja se mikä menneinä aikoina oli normaalia toimittaisi tekijän usein tänä päivänä linnaan. Pääsemmeköhän vielä joskus siihen tilanteeseen että tunnistamme tuhoavissa asenteissa ratkaisevaksi ongelmaksi olemassaolon, emme määrän?

Puhumattomuuskin alkaa olla ongelma vasta siinä vaiheessa kun perheessä on muita ongelmia joista pitäisi puhua. Vastuuttomuus on ”oman tilan hakemista”, kontrollifriikkeys puolestaan ”arjen pyörittämistä”. On myös luonnollista, että puolisot yrittävät ratkoa parisuhteen ongelmia kumpikin tahollaan. Toisen tehtävänä on sitten päätellä käyttäytymisestä, mikä on ongelma ja mikä on se ratkaisu jota toinen on kovasti yrittämässä. Puhua ei voi, puhumattakaan siitä että vaikeista asioista voitaisiin keskustella ja neuvotella. Ongelmien on parasta ratketa suoralla toiminnalla, ja "pitkä perheneuvottelu" kestää pikemminkin pitkän toimintaelokuvan kuin kuukausien tai vuosien ajan. Jos elokuvan sankari ehtii pelastaa kahdessa tunnissa koko maailman, miten on mahdollista että minun pitäisi käydä puolisoni kanssa elämän mittaista dialogia milloin mistäkin kriisistä ja draamasta?

Vaaran merkit ja väkivallan kierteen anatomia ovat myös yksi niistä kansalaistaidoista jotka lasten päihin pitäisi takoa jo peruskoulussa. Omien aggressioiden väkivallaton hallinta ja toisaalta vaaran merkkien tunnistaminen varhaisessa vaiheessa ovat yhtä tärkeitä taitoja kuin se että tietää miten seksiä harrastetaan turvallisesti. Nykyään on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää, että nuoret saisivat kotoaan ehjän perheen, rakentavan erimielisyyden ja muiden perheonnen kannalta välttämättömien taitojen mallit. Monet meistä (minä mukaan lukien) saamme opetella nämä taidot yrityksen ja erehdyksen kautta. Monet lapset oppivat kotoa että "perhe-elämä" on äidin vaihtuvia poikaystäviä, isän poissaoloa, repiviä riitoja ja mykkäkouluja jotka eivät johda mihinkään. Onko tulevillakin sukupolvilla oltava yhtä vaikeaa? Koti on ollut perinteisesti se paikka jossa ihmissuhdetaitoja on opittu, mutta jos monet kodit eivät enää kykene tarjoamaan tätä oppia, ehkäpä yhteisön pitäisi ottaa väliaikaisesti enemmän vastuuta.

Vaikka ongelmat olisivat minkälaisia, on nykyään olemassa vain olosuhteita jotka ajavat ihmisiä milloin mihinkin, ei sähläreitä ja väärin tekijöitä joiden pitäisi muuttaa ajattelutapojaan ja käyttäytymistään. Vastuullisuuden vaatimisen välttämätön kääntöpuoli on armo. Jumalat eivät ole erityisen armollisia, joten ihmisten tulee olla. Väärien tekojen tunnustaminen ei saa olla maailmanloppu, vaan jos haluamme että ihmiset myöntävät vikansa, pahat taipumuksensa ja väärät tekonsa ajoissa, näihin tekoihin täytyy osata myös suhtautua rakentavasti. Ihmisen tulevaisuus on aina tärkeämpää kuin hänen menneisyytensä. Pahan paheksuminen on vasta alku, eikä se aina ole kovin rakentava alku. Olennaisen tärkeää on tukea ihmisiä jotka yrittävät muuttaa asenteitaan ja käyttäytymistään. Väärin toimineen on myönnettävä töppäyksensä ja ymmärrettävä, että muutos on välttämätön. Muiden on huolehdittava siitä ettei väärin tekemisen tunnustaminen sysää ihmistä lopullisesti marginaaliin ja tuettava vilpitöntä halua muuttua. Loppujen lopuksi, jokaisella on tälläistä työtä tehtävänä joissakin asioissa.

32 kommenttia:

WeirdRockStar kirjoitti...

Harmi ettei toista kertaa voi perua Hesarin tilaamista.

Perunalastu kirjoitti...

Yritin jo äsken kirjoittaa, mutta viestini taisi tuhoutua.

Kiitos tästä kirjoituksestasi. Verenpaineeni nousi aamulla suhisten lukiessani Helsingin Sanomien sunnuntaisivuja. Aivan uskomattoman tökerö otsikko.

Kuten totesitkin, väkivalta ei ole mikään luonnonvoima, joka "vain tapahtuu". Väkivaltainen valitsee itse väkivallan.

Zepa kirjoitti...

Mää kans
http://kantapoyta.wordpress.com/2013/01/06/kirves-ja-lumihanki/

Saara kirjoitti...

WeirdRockStar: Tuo ongelma on minullekin monesta boikotista tuttu.

Perunalastu: Juu, kyllä kai minunkin pitäisi vihdoin ne verenpainelääkkeet hankkia...mutta aina vain toivon, että maailma sen sijaan paranisi.

Hyvä, Zepa! :) Ehkä asenteet muuttuvat, jos jaksamme äläköidä...

Nukkavieru kirjoitti...

Melko naurettavaa perua lehden tilaus vain siksi, että siellä on otsikko/juttu, jonka näkökulma ei miellytä.

Saara kirjoitti...

Totta puhut, Nukkavieru. Mielenkiintoisempaa onkin sitten miettiä, onko hyvä peruste kuluttajaprotestille esimerkiksi se että lehti suojelee vakavaan väkivaltarikokseen syyllistynyttä.

Ile kirjoitti...

Parisuhdeväkivallasta ei kannata tehdä tiettyyn sukupuoleen ensisijassa liittyvää juttua, kuten Hesari teki. Myös sinä Saara hiihtelit samoja latuja.

Oletko Saara koskaan kuullut sellaisesta asiasta kuin impulssikontrollin vaikeudet? Voisivatkohan tällaiset tunne-elämän säätelyyn liittyvät vaikeudet hiukan vaikuttaa myös näissä parisuhdeväkivalta-asioissa?

Mites se Saara sinun mielestäsi on, jos joku saa paniikkikohtauksen, niin valitseeko tämä ihminen saada sen paniikkikohtauksen?

Saara kirjoitti...

Mitä meidän pitäisi mielestäsi tehdä tilastoille joiden mukaan vakava väkivalta on sukupuolittunutta? Miesten tyypillisesti tekemästä väkivallasta puhuminen ei tarkoita, että naisten harjoittama väkivalta olisi sen hyväksytympää. Fakta vain on, että jos puutumme miesten tekemään perheväkivaltaan ensin, ruumiita tulee vähemmän.

Parisuhdeväkivallan taustalla on ilman muuta yhteiskunnallisia olosuhteita (esimerkiksi taloudellisessa laskusuhdanteessa kaikenlainen rikollisuus, väkivaltarikokset mukaanlukien, lisääntyy) ja psykologisia tekijöitä, kuten mainitsemasi impulssikontrollin vaikeudet. Näihin olosuhteisiin pitää pyrkiä vaikuttamaan. MUTTA (ja tämä onkin sarvikuonon kokoinen mutta), yksittäisiä väkivallantekoja ne eivät selitä, vaan niissä erottuva tekijä on aina väkivallantekijän hyökkäys. Jos sitä ei olisi tapahtunut, väkivallantekoa ei olisi tapahtunut vaikka olosuhteet olisivat mitkä. Toisaalta täytyy pitää mielessä, että olipa tekijällä psyykkisiä ongelmia tai ei, uhri on aivan yhtä kuollut. Siksi myös psyykkisistä syistä tehtävään väkivaltaan tulee puuttua tiukasti. Syyntakeisuuskysymykset kuuluvat taas mielenterveyden ammattilaisten selvitettäväksi oikeuden määräyksestä.

Kukaan ei siis valitse saada paniikkikohtausta (tai psykoosia), mutta se ei tarkoita etteikö näissä tiloissa tehdyistä teoista voisi olla niin vakavia seurauksia että yhteiskunnan tulee niihin puuttua. On oikein tuntea myötätuntoa sairaita kohtaan (ja sairaille kuuluu rangaistuksen sijaan hoito, tai heidän vaarattomiksi tekemisensä), mutta se ei saa johtaa siihen että heidän pitäisi saada mellastaa vapaasti jos ovat vaaraksi muille ihmisille.

Saara kirjoitti...

Vielä lisäys edelliseen: jos ihminen kärsii vaikkapa heikosta impulssikontrollissa, ei tietenkään voi vaatia häneltä mahdottomia (kuten parempaa impulssikontrollia). Sen sijaan on kohtuullista odottaa, että tällainen ihminen tiedostaa itsellään olevan ongelma, pyrkii vakavasti hoitamaan sitä ja elämään niin että olisi mahdollisimman vähän vaaraksi muille.

Kurt Berger kirjoitti...

Napsahdusta ei voi selittää järjellä? Omituista, ainakin tieteellä sen voi selittää. Tervetuloa ihmiset nykyaikaan. Tässä esimerkiksi yksi:

https://www.youtube.com/watch?v=Gr4Od7kqDT8

Saara kirjoitti...

Nii-in, ihmisten kyvyttömyyttä ilmiöiden selittämiseen ja asioiden tekemiseen lisää usein suuresti halun puute.

Akuusi kirjoitti...

Tuo napsahdus on ihan oikea ilmiö (tarkemmin akuutti stressireaktion) eikä sen alkamista voi valita. Kuitenkin sen ilmiön ymmärtäminen tekee kirjoituksen loppuosasta vielä tärkeämmän.

Ellei kyse ole sosiopaatista, läheisväkivaltaan liittyy aina napsahdus, mutta se on psykologian hyvin tuntema akuutti stressireaktio. Ihmisillä on niin vahva esto väkivaltaan ja erityisesti läheiseen kohdistuvaan väkivaltaan, ettei sen tekeminen ole mahdollista tietoisella valinnalla. Mutta toisaalta ihmisillä erittäin iso osa ihmisen toiminnasta ei ole peräisin tietoisesta toiminnasta vaan opituista tai automaattisesta toimminanasta. Suurimalle osalle ihmisistä väkivallan tekemiseen vaaditaan vahva stressireaktio joko yllättävän ja massiivisen uhan muodossa tai pitkään kasaantuneen stressin, jota ei ole päässyt purkamaan johdosta.

Tuollaisen stressireaktion alkua ei voi päättää ja niin kauan kuin se on päällä, henkilön tietoinen ajattelu on kytkeytynyt lähes kokonaan päältä pois ja hän ei kertakaikkiaan kykene miettimään mitä on tekemässä. Ajattelu keskittyy kokonaan teon suorittamiseen: siihen miten itselle laitettu tavoite onnistuu, tavoitteen hyväksyttävyyttä tai järjellisyyttä on mahdotonta ajatella - itse asiassa sellaiset käsitteet menettävät kokonaan merkityksensä tuossa tilassa. Tilanne loppuu yleensä silloin kuin jokin (joku tauko teossa tai ulkoa tullut ärsyke) lopettaa sen tilan ja henkilö kykenee miettimään ensimmäistä kertaa mitä on tekemässä.

Tämä ei millään tavoin kuitenkaan vähennä ihmisten vastuuta tuossa tilassa tehdyistä teoista. Kuten kirjoituksessa mainittiin, tuollainen tila ei iske tyhjästä. Taustalla täytyy olla pitkä jatkuvasti lisääntyvä ja vakava stressi, jota ihminen ei ole osannut purkaa tai käsitellä muuten. Mutta jokainen ihminen, ihan kuinka lempeä tahansa, kykenee tuollaiseen tekoon, jos se stressi ylittää kyseisen henkilön kanto- ja sopeutumiskyvyn. Eri ihmisillä se taso on aivan eri kohdassa, mutta kaikilla on se jossain. Siksi se kyky keskusteluun ja ongelmienratkaisuun onkin niin tärkeää. Jokaisella on vasttu siitä, että kun kestämätön stressitaakka alkaa kuormittua, sen pyrkii ratkaisemaan jotenkin.

Kun stressireaktio iskee päälle, henkilö ei enää kykene tietoiseen ajatteluun eikä väkivalta ole tietoinen valinta. Mutta hän on yhä vastuussa teoistaan, koska on päästänyt itsensä ajautumaan tuohon tilaan. Tuollainen stressin kerääntyminen kyllä varoittelee itsestään ja jos sen jättää huomioimatta, se ei vain "hoidu" itsestään.

Minusta tuo Hesarin juttu oli sikäli erittäin hyvä, että tuollaisten tilanteiden estäminen vaati sen tiedostamisen mitä purkamaton stressi voi aiheuttaa. Kaikilla on se "napsahduspiste" jossain, ihan riippumatta kuinka kunnollinen, kiltti ja väkivaltaa vierastava henkilö on. Ihmisen vastuu on olla päästämättä itseään sinne. Kyseisen jutun henkilön olisi viimeistään kuvailemansa hotellihuone-episodin jälkeen pitänyt tajuta, mihin tilanne on johtamassa. Se, ettei hän yrittänyt kunnolla ratkaista tilannetta tai hakea apua tekee hänestä vastuullisen pahoinpitelyyn vaikkei hän itse pahoinpitelytilanteessa enää kyennyt tekemään minkäänlaista tietoista valintaa. Jos tuo juttu saa yhdenkin vastaavaan suuntaan menevän ihmisen tajuamaan mihin ollaan menossa ja hakemaan muutosta tai apua, tuo on ehdottomasti ollut erinomainen juttu.

Saara kirjoitti...

Akuusi, kiitos pitkästä ja mielenkiintoisesta kommentista! Huomasithan etten kieltänyt akuutin stressireaktion olemassaoloa sinänsä. Kritisoin ainoastaan sitä että "napsahduksella" selitetään usein ja erityisesti perheväkivallan yhteydessä käyttäytymistä joka ei kuitenkaan välttämättä ole sitä. Esimerkiksi, jos teko kestää pitkähkön ajan ja jos sen toteuttamisessa osoittaa selkeää päättäväisyyttä tai erityistä julmuutta, tai jos teon tekemisessä on ollut taukoja mutta tekijä on jatkanut väkivaltaa, on selvää että tekijä on tehnyt tapahtumien kuluessa valintoja.

Syyntakeisuudestahan tässä on pitkälti puhe: jos henkilö on ollut psykoosin vallassa, hän ei ole täysin syyntakeinen ja kaipaa sairauden hoitoa, ei rangaistusta. Eetikoksi sanottuna, häntä ei voi pitää täydessä moraalisessa vastuussa teostaan. Sen sijaan, jos päädymme ajattelemaan että tekijä on perimmiltään täysissä sielunvoimissa (vaikkakin esim. tunnekuohun tai suuren erehdyksen vallassa), hän myös on moraalisesti ja juridisesti täydessä vastuussa tekemisistään. Petrin tapauksessa meillä on ristiriita: Petri todistelee, ettei ole ollut täysin vastuullisessa tilassa. Kuitenkin hänen käyttäytymisensä puhuu toista.

Stressihän vaikuttaa myös muistiin, esimerkiksi siihen että muistikuvat tapahtumista ovat jälkikäteen hajanaiset tai puuttuvat kokonaan. Mieli yrittää suojautua liian suurilta kauhuilta. Ehkä sekin vaikuttaa siihen, että ihminen ei muista tai osaa jälkeenpäin kuvata tekoa päätöksentekoprosessina. Silloin valintojen olemassaolo täytyy päätellä käyttäytymisestä, esimerkiksi siitä kuinka suurta päättäväisyyttä teko on ilmentänyt.

Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä että ihmisen tulisi kyetä hakemaan apua ennen kuin stressi käy ylivoimaiseksi. Toivon myös, etten ole kuulostanut siltä että vähättelisin yhteiskunnan vastuuta niistä olosuhteista joihin se voi vaikuttaa.

Siinäkin olemme samaa mieltä, että jos tuo juttu saa yhdenkin ihmisen hakemaan apua, se on ollut arvokas.

Terminologian suorassa pitämiseksi (ja kunnes joku paremmin juridiikkaa tunteva osoittaa käsitykseni vääräksi), Petrin tapauksessa kyseessä ei ollut pahoinpitely. Petri yritti murhaa, ja murhan yritys on eräs vakavimmista rikoksista. Pahoinpitely puolestaan määritellään laissa väkivallanteoksi jossa ei kuitenkaan aiheuteta vakavaa/pysyvää vammaa tai sairautta, jota ei tehdä erityisen julmalla tavalla ja jonka tekemiseen ei käytetä hengenvaarallista esinettä.
Olen varma, ettet sinä Akuusi tarkoittanut vähätellä tapahtunutta, mutta tällaisissa tilanteissa käytetyillä termillä on suurta merkitystä. :)

Akuusi kirjoitti...

Ensinnäkin huomio pahoinpitely/murha-erosta. Käytin pahoinpitely-sanaa juuri sen takia, että kohdistuessaan läheiseen ihmiseen, niiden taustalla ovat hyvin pitkälle samat henkiset ilmiöt. Molemmat ovat normaalitilassa niin psykologisesti vastenmielisiä, että tietoisen ajattelun pitää olla lähes kokonaan poissaolevaa, jotta noihin kykenisi. Tarkoitus oli siis kuvata ilmiötä yleisesti, ei luokitella juuri tuota tapausta (joka tosiaan on aivan selvästi murhan yritys).

Toinen huomio on, että psykoosi ja akuutti stressireaktio ovat hyvin eri asioita. Psykoosissa ihmisellä on vääristynyt käsitys todellisuudesta ja hän toimii sen perusteella. Akuutissa stressireaktiossa ihmisellä on oikea käsitys todellisuudesta, mutta hän ei kykene kriittisesti arvioimaan tavoitteitaan tai vaihtoehtoja ja huomio on kutistunut hyvin pieneen osaan todellisuudesta. Psykoosissa ihminen on syyntakeeton, mutta akuutissa stressireaktiossa syyntakeellinen. Jo sen takia, että kyseessä on ihmisen luontainen reaktio pitkäkestoiseen, kestämättömään stressiin, tuo rinnastuu ennemmin tunnekuohoon kuin psykoosin kaltaiseen sairauteen. Samalla tavalla tunnekuohussa ihminen voi olla kykemätön tietoiseen ajatteluun, mutta on silti syyntakeellinen. Kyky tehdä päätöksiä juuri siinä tilanteen aikana ei suoraan korreloi syyntakeellisuuteen.

Pitkä tekoaika tai edes tauot (jos niiden aikana tekijän huomio on keskittynyt esim. uusien välineiden hakemiseen) eivät sinällään vielä indikoi, että kyseessä ei olisi stressireaktio. Kymmeniä tunteja kestäviä stressireaktioita tunnetaan ja ihminen kyllä kykenee sunnitelmallisuuteen reaktion aikana tavoitteensa toteuttamiseksi. Se mitä hän ei kye tekemään on sen tavoitteen arviointi. Se mikä indikoisi, että kyseessä ei olisi stressireaktio olisi jos ulkoapäin tulee keskeytys tai tekijä jotenkin muuten vuorovaikuttaa jonkun ulkopuolisen kanssa ja sitten palaa jatkamaan. Niin kauan kuin huomio pysyy stressin koetun lähteen poistamisessa, tila käytännössä jatkuu. Mutta heti kun tarvitaan huomiota johonkin ulkopuoliseen, toiminnan jatkaminen vaatii jo päätöksen.

Uskoisin, että käytännössä aina ensimmäinen pahoinpitely tapahtuu jonkunlaisen stressireaktion alla. Ihmisten esteet läheisen väkivaltaan ovat kuitenkin niin syvällä, että niitä on muuten hankala ohittaa. Kuitenkin jokainen uusi kerta on aina helpompi, kunnes se tulee suorastaan "tavaksi". Juuri tämänkin takia jo se ensimmäinen pahoinpitely (vaikka lievä) on myös niin hälyttävä varsinkin, jos se vain annetaan anteeksi. Ensimmäisellä kerralla tekijä on ylittänyt jo todella isot psykologiset esteet ja jos seurauksena ei ole selvä ja voimakas negatiivinen seuraus, esteet madaltuvat huomattavasti.

Siilimys kirjoitti...

Hiukan yksinkertaistettu ja vähän eri näkökulmasta napattu otos aiheesta:

Aikuisen henkilön velvollisuus on huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja siitä, että on suurinpiirtein yhteiskuntakelpoinen yksilö. Jos hän huomaa, että häneltä puuttuu jokin kyky tai taito, jota näiden velvollisuuksien hoitoon tarvitaan, eikä hän kykene itse sitä oppimaan, hänen kuuluu hakea tukea oppimiseen.

Oma käsitykseni lähi- ja parisuhdeväkivallasta on lukemani perusteella se, että vaikka _määrällisesti_ naiset ja miehet harjoittavat suurinpiirtein saman verran *parisuhdeväkivaltaa*, _laadullisesti_ miesten teot ovat vakavampia - aiheutuu siis niitä ruumiita. Tietyt väkivallan muodot - kuten exän väilyminen ja tappaminen - puuttuvat naisilta miltei kokonaan. *Lähisuhdeväkivallassa* mies on kuningas; parisuhdeväkivaltatekojen päälle kasaantuu miespuolisille sukulaisille tehty vahinko. Poikkeusalue lienee lapsille tehty väkivalta, jossa tietääkseni kunnostautuvat äidit. Tämä ei ole kummakaan yllätys, koska jälkikasvu stereotypioiden perusteella, vanhempien keskinäisestä sopivuudesta piittaamatta ja kaikkien osapuolten haitaksi tupataan naisen harteille.

Saara kirjoitti...

Akuusi: Hienoa että jaksoit avata lisää ajatteluasi, mielenkiintoista asiaa. :)

Eettiseltä kannata asiaa tarkasteltaessa on myös pieni moral luck- tekijä. Siis se että on paljon kansalaisia joiden nuhteettomuus selittyy sillä ettei heillä vain ole ollut epäonnea joutua tarpeeksi hankaliin tilanteisiin. Kuten toitkin esiin, jokaisella "napsahduspiste" on jossain ja tietyssä mielessä kaikki ns. kunnon ihmiset voivat pitää itseään onnekkaina. Tästä tehdään joskus se hätäinen johtopäätös, ettei tekoja ehkä pitäisi arvioida eettisesti lainkaan koska silloin arvioidaan onnen ja psyykkisten resurssien kaltaisia ominaisuuksia.
Tähän voi, näin lyhyesti, sanoa että jostain syystä vastaava ongelma ei koskaan häiritse ketään kun puheena ovat, pitäisikö jonkun pidättäytyä moraaliselle agentille kuuluvien oikeuksien käyttämisestä.
Sillä jos emme voi olla aidosti vastuullisia, onko meillä myöskään oikeutta käyttää niitä oikeuksia joita pidämme normaaleille aikuisille itsestäänselvyyksinä...

Hyve-eetikko kun olen, hahmotan itse perusongelmaksi tuhoavan asenteen olemassaolon. Siten esimerkiksi ero fyysisen ja psyykkisen väkivallan (esimerkiksi toisen pitkäkestoinen uhkailu, jatkuva huutaminen, mitätöinti ja alistaminen) on mielestäni aste-ero. Väkivallan kierre on ymmärtääkseni fyysiseen väkivaltaan tultaessa tyypillisesti kestänyt jo pidempään, mutta henkisen väkivallan ja vaikka esineiden rikkomisen muodossa. Olet varmasti oikeassa siinä, että normaalilla ihmisellä on todella korkea kynnys väkivaltaan läheistä kohtaan. Uskon kuitenkin, että se kynnys alkaa madaltua jo väkivallan kierteen alkuvaiheessa. Epäilenpä, että jos kumppaniaan kohti käyttäytyy aggressiivisesti (vaikkei fyysisen väkivaltaisesti), kyky nähdä hänet omaisena, läheisenä ja rakkautena on pikemminkin muuntunut näkemykseen toisesta ihmisestä omaisuutena ja alamaisena...

Siilimys: Meillä on samansuuntainen näkemys. Väkivalta ilmentää usein muita valtasuhteita: ihmiset käyvät paljon helpommin heikompansa kuin vahvempansa kimppuun. Miehet ovat yleisesti ottaen naisia väkivaltaisempia, mutta naiset eivät missään tapauksessa ole mitään synnynnäisiä pasifisteja. Huoltajuuskysymyksissä on selvä epätasa-ongelma, mutta lisäksi väkivaltaisilla naisille on tarjolla vähemmän apua ja miesten kokemaa väkivaltaa saatetaan vähätellä "otatko sä naiselta pataan?"-tyyppisesti.

Edith kirjoitti...

Siilimys: "Aikuisen henkilön velvollisuus on huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja siitä, että on suurinpiirtein yhteiskuntakelpoinen yksilö. Jos hän huomaa, että häneltä puuttuu jokin kyky tai taito, jota näiden velvollisuuksien hoitoon tarvitaan, eikä hän kykene itse sitä oppimaan, hänen kuuluu hakea tukea oppimiseen."

On velvollisuus, mutta onko kykyjä? Ilman kykyjä omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen, mitään edistystä ei tapahdu. Joskus havahtumiseen vaaditaan vain aikaa, toisinaan riittää vain se, että ulkopuolinen tarjoaa apuaan. Olen aika järkyttynyt tästä asenteesta, että ihminen, oli sitten millaisessa pyörityksessä tahansa, on aina itse kyvykäs näkemään/tunnustamaan ongelmansa. Ihmisen tahto ei suinkaan ole vapaa ja usein siihen, että pysytään täällä suurinpirtein tolpillamme tarvitaan muiden apua. Jos minä kuulen, että kerrostalossa lapsi ja äiti huutavat kahtena päivänä peräkkäin niin kuin sikaa tapettaisiin, en taatusti tyydy vain toteamaan "en tiiä missä huudettiin, täällä kun toi ääni kiertää." Lapsella voi olla edessään kehnompi tulevaisuus, mutta hei, kyllä siitä silti pitää tulla yhtä hyvä kuin musta. Blääh.

Edith kirjoitti...

"Sen sijaan on kohtuullista odottaa, että tällainen ihminen tiedostaa itsellään olevan ongelma, pyrkii vakavasti hoitamaan sitä ja elämään niin että olisi mahdollisimman vähän vaaraksi muille."

Ei ole kohtuullista odottaa mitään noin yleisesti.Tapaus lähipiiristäni: ihmisellä on masennus, hän ei pysty valmistamaan itselleen ruokaa, huolehtimaan terveydestään, siivoamaan säännöllisesti, vaikka tietää ja ymmärtää, että näiden asioiden tekeminen parantaisi hänen fyysistä oloaan merkittävästi. Voi voi, kyllä pitäisi nyt ryhdistäytyä ja ottaa vastuu. Mutta kun ei voi. Ai niin, mutta kun on aikuinen ihminen, niin pitäisi.


Saara kirjoitti...

Edith: Huomasithan, että tässä lähdettiin siitä oletuksesta että kyseessä on terve aikuinen ihminen.
Mielekkäässä eettisessä keskustelussa, etenkin jos tilaa on käytettävissä vain blogin verran, on pakko tehdä rajauksia. Tämän kirjoituksen alussa mainitsin jo termin "täysivaltainen moraalinen toimija", jolloin kirjoitus koskee nämä kriteerit täyttäviä ihmisiä.

Sairaudesta kärsivät ovat erikseen, eikä heiltä tietenkään voi vaatia samaa kuin terveiltä. Toisaalta, jos sairas esimerkiksi pahoinpitelee jonkun, teon painaminen villaisella ei ole sairauden hoitamista. Sairasta ei kuitenkaan rangaista, vaan hänet toimitetaan hoitoon.

Tässä yhteydessä sopii ehkä mainita myös se, että näinä keittiöpsykologian kulta-aikoina rajanveto sairaan ja terveen välillä on entistä vaikeampaa. Sen ei kuitenkaan pidä estää meitä käymästä keskustelua normaaleja, terveitä aikuisia koskevasta etiikasta. Toivottavasti enemmistö kansasta kuitenkin on heitä.

Ile kirjoitti...

Saara kirjoitti...
"Mitä meidän pitäisi mielestäsi tehdä tilastoille joiden mukaan vakava väkivalta on sukupuolittunutta?"

Tarkoitatko Saara tällaista "sukupuolittuneisuutta", mistä muutama vuosi sitten uutisoitiin:

Törkeä perheväkivalta kohdistuu miehiin naisia useammin

Miehet joutuvat perheessä törkeän pahoinpitelyn tai henkirikoksen yrityksen uhriksi jopa useammin kuin naiset. Perheväkivallan miesuhrien näkökulma on suomalaisessa tutkimuksessakin jäänyt syrjään.

Saara kirjoitti...

Juu, Ile, ihan samoja tilastot ollaan luettu. :) Sinä vain kiinnität huomion uhreihin, minä tekijöihin.

Minusta kaikki kärsimys on huono juttu. Väkivalta kuitenkin on niin laaja ja monimuotoinen ilmiö, että keskustelua siitä täytyy yrittää pilkkoa pienemmäksi, jos tahdotaan päästä eteenpäin. Se että tässä kirjoituksessa vastustan (etenkin) miesten naisiin kohdistamaa perhevaltaa, ei tarkoita että vähättelisin muita väkivallan muotoja niiden uhrien kokemaa kärsimystä.

Tommi Paalanen kirjoitti...

Hyvä puheenvuoro!

Itsekin olen aina ihmetellyt napsahdusmyytin suosiota. Se ei ole pelkästään asioiden selittelyä, vaan myös pelottelua: kun elätellään ajatusta napsahduksen mahdollisuudesta, kenestä tahansa voi milloin tahansa tulla murhaaja tms.

Arvostelisin kyllä hieman tekstisi joihinkin kohtiin luikerrellutta ajatusta siitä, että hyvän kotikasvatuksen takaisi perinteinen pitkä parisuhde. "Äidin vaihtuvat poikaystävät" tms. ei välttämättä ole ongelma, jos suhde lapsen kanssa on kunnossa ja kasvatukselliset prioriteetit kohdallaan.

Ehkä ongelmana ihmissuhteiden ja kasvatustehdävän yhteensovittamisessa on se, että kun kristillinen avioliittomalli on alkanut vahvasti purkautua, ei tilalle ole tullut toista yhtä selkeää mallia perhe-elämän järjestämiseksi. Ikioman mallin sorvaaminen tuntuu olevan monille aika ylivoimista, mutta mainoita poikkeuksiakin on!

Saara kirjoitti...

Kiitos, Tommi. :)Hyvä pointti tuo pelottelupuoli.

_Periaatteessa_ olen sitä mieltä, että vakaa perhe-elämä on lapselle ihanteellisin kasvuympäristö. Mutta toki olen kovasti sitäkin mieltä, että "perinteinen parisuhde" ei ole läheskään ainoa perhemalli joka voi olla vakaa ja turvallinen. Yksinhuoltajat, homot, monilempiset, lapsenlapsia kasvattavat isovanhemmat ja monet muut perinteisestä parisuhdemallista poikkeavat perheet voivat minusta helposti olla turvallisia ja vakaita kasvuympäristöjä.

Toisaalta, "äidin vaihtuvat poikaystävät" ovat vain yksi epävarmuuden lähde lapsen elämässä. Jos se on ainoa epävakaustekijä muuten turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä, lapsen kasvuympäristö voi olla oikein hyvä. Ongelmia alkaa olla vasta sitten kun useita epävarmuustekijöitä kasautuu arkeen (tai jos epävarmuustekijät ovat vakavia, kuten että ne äidin kullat ovat järjestään täysiä renttuja). Lauseessa jossa nostin esiin äidin seikkailut, mainitsin muitakin epävarmuustekijöitä. Tärkeintä kai olisi, että jokaisella nuorella olisi mahdollisuus oppia perusihmissuhdetaidot muutenkin kuin kantapään kautta, riippumatta siitä millaisen elämäntavan vanhemmat ovat valinneet.

"Kristillinen avioliittomalli" nyppii minua suuresti jo henkilökohtaisista syistä- olisi hienoa jos yhteiskunnassamme huomattaisiin, ettei avioliitto ole väistämättä kannatuksenilmaisu kristilliselle arvomaailmalle.

"Ei-perinteisistä" perhemalleista puhuminen moraalisesti kunnollisille ihmisille sopivina ja harkinnan arvoisina vaihtoehtoina toivottavasi lisää perheonnea. Olisi suurta edistystä, jos useammat tiedostaisivat että on olemassa useampi kuin yksi onnellisen ja tavoittelemisen arvoisen rakkauselämän perusmalli.

J kirjoitti...

Asiasta sinänsä olen samaa mieltä, mutta kritisoisin kielenkäytössäsi pesivää mustavalkoisuutta, kun erottelet esimerkiksi "terveet" ja "sairaat". Terveyden ja sairauden (ja siten syyntakeettomuuden ja -takeisuuden) erohan on kutakuinkin mielivaltaisesti vedetty viiva jatkumoihin, joissa missään meistä kukaan ei ole täysin ääripäässä. Akuusi puhui vähän samantapaisesta asiasta, mutta itselleni tuli mieleen se, että kaikki eivät synny psyykkisiltä kyvyiltään samanlaisina, eikä kaikki saa kehitettyä psyykkisiä ja sosiaalisia taitojaan yhtä lailla. Kun ottaa huomioon psykologian ja sosiaalitieteiden antaman kuvan todellisuudesta, on erittäin yksinkertaistavaa lähteä kategorisoinnista, että on "terveitä aikuisia ihmisiä" jotka ovat täydellisesti vastuussa teoistaan ja sitten niitä jotka eivät ole terveitä aikuisia ja siten eivät ole vastuussa teoistaan. Totta kai olen samaa mieltä että jos ei kykene "elämään ihmisiksi", olisi syytä hankkia siihen apua. Mutta tiukka mustavalkoistus on juuri tässä haitallista, kun kukaan ei halua tunnustaa olevansa mahdollisesti "ei-terve aikuinen ihminen" joka tarvitsisi apua. Sellainen kielenkäyttö joka tunnustaa meidän kaikkien olevan eri psyykkisten ja sosiaalisten kykyjen jatkumoilla eri kohdissa ilman tarvetta kategorisoida (ja arvottaa!) toiset terveiksi ja toiset ei-terveiksi pidemmällä tähtäimellä auttaa enemmän ihmisiä hahmottamaan, milloin heillä saattaisi olla syytä hankkia apua.

Tommi Paalanen kirjoitti...

Kiinnostavalla tavalla Hesarin jutussa kerrotaan, miksi nk. "perinteinen avioliittomalli" voikin kääntyä helvetiksi, kun lisätään soppaan vielä suomalainen umpioperheajattelu ja kontrollinhaluisia yksilöitä.

Kun toimittaja kyseli hämmentyneenä "Miksi, miksi?", olisi tehnyt mieli vastata, että tällainen on sisäänrakennettua perinteiseen ihmissuhdekäsitykseen, joka on rakenteiltaan ja ideaaleiltaan niin epärealistinen, ettei se tahdo toimia kuin hyvin harvoilla.

Saara kirjoitti...

J: Niin, tämähän on blogikirjoitus, eli teksti jossa yritän käsitellä pienessä tilassa isoa asiaa, ja vieläpä jotenkuten kansantajuisesti. Silloin käsitteiden määrittelystä täytyy hiukan tinkiä....
Toiseksi, tekstin näkökulma on eettinen arviointi (jossa minulla on kompetenssia, toisin kuin ihmisten mielenterveyden diagnosoinnissa). Jotta voimme puhua mielekkäästi eettisistä normeista ja siitä keitä ne koskevat, täytyy olla valmis määrittelemään jotenkin "täysivaltainen moraalinen toimija". Sinänsä terveistä ja sairaista puhuminen ei ole tässä asiayhteydessä arvottavaa puhetta.

Hyvä kun jaksoit kommentoida, täällä kommenttiboksissa näitä taustojakin mahtuu tuomaan esiin. :)

Tommi: No näinpä juuri. Epärealistisuuden lisäksi ns. perinteinen parisuhdemalli hellii paheellisia käyttäytymismalleja kuten kumppanin esineellistämistä ja kontrollointia sekä alistaa rakkauden välinearvoksi.

Ile kirjoitti...

Saara kirjoitti...
"Mitä meidän pitäisi mielestäsi tehdä tilastoille joiden mukaan vakava väkivalta on sukupuolittunutta?"

Tarkoitatko Saara myös tällaista "sukupuolittuneisuutta", mistä taannoin uutisoitiin:

Pojat tyttöjä useammin väkivallan kohteena seurustelusuhteessa

Tutkimusten mukaan lähisuhdeväkivaltaa esiintyy hälyttävän monessa nuorten parisuhteessa.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 2008 toteuttaman nuorisorikollisuuskyselyn mukaan kolmasosa kyselyyn vastanneista seurustelevista yhdeksäsluokkalaisista pojista ja neljäsosa tytöistä oli kokenut väkivaltaa seurustelusuhteessaan.

Saara kirjoitti...

Nuorten naisten väkivaltaisuuden lisääntyminen on oma (ja ilman muuta huolestuttava) trendinsä. Voi toki olla myös, että aikaisemmin tyttöjen väkivaltaisuus on vaiettu kuoliaaksi koska sen uhriksi ilmoittautuminen on ollut pojille häpeällistä. Itse kuitenkin arvelisin, että kyseessä olisi oma trendinsä, koska myös tyttöjen alkoholinkäyttö on nykyään jopa rajumpaa kuin pojilla, ja alkoholihan liittyy suureen osaan pahoinpitelyitä...

Tässä kirjoituksessa puhutaan kuitenkin "perinteisestä" ja edelleen yleisimmästä perheväkivallan muodosta. Siitä poikkeavista väkivallan muodoista kannattaa aloittaa omat keskustelunsa. Tyttöjen väkivalta (tai ainakin sen nousu julkisuuteen) on aika uusi kulttuurinen ilmiö, mikä saattaa helpottaa siihen puuttumista. Perinteinen vaimonhakkaaminen puolestaan on ollut kulttuurissamme yleistä jo tuhatvuotisella mittarilla, ja pitkään se on ollut myös yleisesti hyväksyttyä tai ainakin siedettyä. Se tekee ongelmasta paljon monimutkaisemman ja hankalammin juurittavan.

Etiikan näkökulmasta tilanne on ilman muuta haastava: toisaalta väkivaltaan turvautuminen on viime kädessä yksilön valinta. Ilman valintaa pahoinpitelyä ei tapahdu vaikka olosuhteet olisivat millaiset. Toisaalta olosuhteilla kuitenkin on suurta vaikutusta siihen, miten houkuttelevana konfliktinratkaisukeinona väkivalta näyttäytyy...

Rulla kirjoitti...


http://www.image.fi/artikkelit/aivan-tavallinen-perhe

Ei mulla sitten muuta.

Saara kirjoitti...

Kiitos linkistä, Rulla :)

Muut, tervemenoa lukemaan.

Rulla kirjoitti...

Piti vielä kommentoida, että tämä on yksi niistä monista syistä, minkä vuoksi pidän nykyisiä lastentekotalkoita ja muita vastaavia äärimmäisen vastuuttomina. Perheväkivaltatapauksissa etenkin naisen asema on suunnattoman huono, jos pariskunnalla on lapsia. Mielestäni on täyttä hulluutta ryhtyä hommaamaan muksuja jonkun sellaisen kanssa, josta ei tiedä vielä mitään. On idiotismin riemuvoitto kehottaa ihmisiä tekemään lapsia rakkauden huumassa mahdollisimman nopeasti. Järkevämpää olisi ensin elää yhdessä sen verran, että voi tuntea olonsa turvalliseksi puolisonsa kanssa ja ylipäänsä tutustua siihen toiseen. Sitten myöhemmin voi miettiä järjellä, että onko hyvä hommata lapsia.

Saara kirjoitti...

Taas olemme samaa mieltä. Vaikka lasten hankkiminen on oma päätös (paitsi niille joille lapsia "vain tulee"), ympäröivän yhteiskunnan ihanteilla on paljonkin vaikutusta. Eletäänköhän nyt jonkinlaista romantiikan aikaa, jolloin mitään parisuhteeseen tai lapsiin liittyvää ei sovi ajatella järjellä leimautumatta kylmäksi ihmiseksi? Sen sijaan "spontaanius" on osoitus tunteiden suuruudesta, ei harkitsemattomuudesta...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments