Hyvekimara


Hoo Moilanen kysyi jo joulun alla, miten hyveet asemoituvat toisiinsa, onko jokin tärkeämpi kuin joku toinen, voiko jokin toteutua vasta toisen jälkeen jne. Tämä olikin niin syvällinen ja laaja kysymys, että työnsin sen muitta mutkitta mietintämyssyyn siinä toivossa että saisin kehiteltyä vastaukseksi jotakin gradua lyhempää tekstiä. Vaikka hyve-etiikalla on paljon hyviä puolia, yksinkertaisuus ja suoraviivaisuus eivät niihin kuulu. Juuri tämäntyyppiset pohdinnat ovat niitä ongelmallisimpia. Hyvekimara ei siis ole mikään uutenavuotena nauttimani naposteluruoka, vaan kuvaa aika osuvasti sitä tilaa jossa hyveet mielessäni ja arjessani pyöriskelevät.


Aristoteleesta on kuitenkin aina hyvä aloittaa. Hän ajatteli, että käytännöllinen järki (kreikaksi phronesis) olisi eräänlainen metahyve, jota tarvitaan sovittelemaan yhteen muita hyveitä niin että lopputuloksesta muodostuu paras mahdollinen. Myöhemmät hyveteoreetikot ovat pääpiirteissään hyväksyneet ajatuksen, joskin sen täsmentäminen on tuottanut suunnattomasti päänvaivaa. Itse olen käsittänyt asian niin, että käytännöllinen järki on ymmärrys hyvän elämän kokonaisuudesta ja hyvästä itsestään. Se on ymmärrys siitä suunnasta johon elämän pitäisi yleisesti ottaen edetä, ja johon pyrkimiseen hyveet ovat parhaita keinoja. Onhan helppoa kuvitella tilanteita, joissa vaikkapa mahdollisimman tasapuolisesti toimiminen tarkoittaa sitä että rohkeudesta joutuu tinkimään, tai sellaisia tilanteita joissa mahdollisimman tasapuolisesti toimiminen ei johdakaan parhaaseen lopputulokseen. Sellaisista tilanteista ei siis pidä päätellä, etteikö tasapuolisuus olisi hieno ja tärkeä hyve, vaan että minkään yhden hyveen maksimointi ei ole oikotie onneen. Tarvitaan tasapaino ja ymmärrystä isosta mittakaavasta, ja sitä Aristoteles nimitti käytännölliseksi järjeksi. Oma käsitykseni on, että käytännölliseen järkevyyteen sisältyy myös tilannetaju ja realistisuus (suunnilleen todenmukainen ja järkevä käsitys itsestä, omasta tilanteesta ja toimintamahdollisuuksista), sekä kohtalainen ymmärrys siitä mitä sellainen reilu kourallinen yksittäistä hyvettä pitää sisällään (todellisuudessa näyttää siltä että hyveitä on aika paljon, mutta itse pidän kiinni siitä ajatuksesta ettei hyveellisen ihmisen tarvitse olla filosofian asiantuntija). Näilläkin eväillä on kuitenkin selvää, että hyve-etiikan suuri ongelma on monimutkaisuus ja tietty epämääräisyys.

Perinteisesti hyve-etiikassa (Aristoteles sanoi tämän ihan suoraankin), tutkimuksen kohteena oleva hyveellinen ihminen on ollut sosiaalisesti arvioituna etuoikeutettu ihminen: vapaa, varakas, terve, hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, valtaväestöä edustava mies. Aristoteles arveli, että muunlaiset ihmiset eivät voi yltää hyveellisyydessä samalle tasolle, mutta siinä hän oli tietysti väärässä. Itse väittäisin vastaan sanomalla, että eri hyveet sekä painottuvat että ilmenevät erilaisissa elämissä eri tavoilla, ja että ei ole yhtä hyveellisen ihmisen mallia jota kaikkien pitäisi tavoitella, vaan parempi idea on pyrkiä olemaan "paras versio itsestään", hyveellisin mahdollinen ihminen oman elämän mittakaavassa. Erilaisia elämiä elävillä ihmisillä on sekä erilaiset mahdollisuudet toteuttaa hyveitä että erilaiset riskit sortua paheisiin.Toisaalta, hyveissäkin on vivahde-eroja ympäristöstä riippuen. Esimerkiksi, hyvällä poliisilla runsaasti senlaatuista rohkeutta jota tarvitaan väkivaltaisten riehujien taltuttamiseen ja fyysiseen vaaraan asettumiseen. Poliitikolla taas täytyy olla rohkeutta avata suunsa vaikeista asioista, asettua vähemmistöön ja riskeerata julkinen nolostuminen. Jos taas on yrtinviljelijä Kanta-Hämeestä, voi olla ettei rohkeudella ole arjessa kovin suurta merkitystä, vaan joidenkin muiden hyveiden harjoittaminen on tärkeämpää. Tietysti on niin, ettei yrtinviljelijämmekään ole hyvä olla suuri pelkuri- onhan todennäköistä että jokaisen elämässä tulee joskus vastaan tilanteita joissa tarvitaan rohkeutta. On kuitenkin helppo nähdä, että heikosti kehittynyt rohkeuden hyve on suurempi katastrofi poliisille ja poliitikolle kuin se on yrtinviljelijälle. Ja toiseksi, vaikka voimme kuvailla sekä poliitikkoa että poliisia rohkeiksi, he edustavat eri rohkeuden lajeja eikä ole mitenkään selvää, että se joka on yhdellä tavalla rohkea on myös toisella tavalla rohkea. Se mitkä hyveet ovat arkielämässä tärkeimpiä, riippuu siis pitkälti siitä arkielämästä!

Entä ovatko jotkut hyveet sellaisia että niiden omaksuminen edellyttää tiettyjen toisten hyveiden vähintään keskinkertaista hallintaa? Kyllä vaan. Esimerkiksi anteliaisuus on tällainen hyve. Voidakseen olla antelias, ihmisen täytyy ensiksi olla myötätuntoinen ja hänellä täytyy olla terve suhtautuminen vaurauteensa. Kuitenkin myötätunto ja terve suhtautuminen vaurauteen ovat itsenäisiä hyveitä. Viisauden kehittyminen edellyttääkin pohjalle jo erinomaisuutta kokonaisessa joukossa muita hyveitä (siinähän on kyse samankaltaisesta kokonaisvaltaisesta erinomaisuudesta kuin käytännöllisessä järkevyydessä). Nämä ovat vain pari esimerkkiä, itselläni on melkeinpä peukalosääntönä se että korkeat ihanteet ja ylevät motiivit tulee aina yrittää pilkkoa mahdollisimman pieniin askeliin. Esimerkiksi monien ympäristötekojen onnistuminen edellyttää, että tekijä on aidosti vaatimaton, lempeä ja kohtuullinen ihminen. Joten jos joku haluaa edistää ympäristön hyvinvointia, ehdotan mieluusti näiden hyveiden treenaamisesta aloittamista. Kovin komealta tämä resepti ei ehkä kuulosta, mutta maailma on toisaalta täynnä esimerkkejä siitä miten hienotkin yritykset menevät pieleen siitä syystä että niiden taustalta löytyvät kehnot motiivit.

Yksinkertaista hyve-etiikka ei siis ole, etenkään kun yksityiskohtiin mennään. Mistä siis aloittaa? Oman elämänsä pohtimisesta, ja siitä että malttaa ottaa rauhallisesti. Mitä enemmän olen hyve-etiikan kanssa aikaa viettänyt, sitä paremmalla omallatunnolla kehotan kansaa menemään reippaasti siitä mistä aita näyttää matalimmalta ja ottamaan kehitystavoitteeksi komean mutta kaukaisen "viisauden" sijaan jotakin helppoa ja arkipäiväistä. Kun aikaa on käytettävissä loppuelämän verran, voi ehtiä edistyä ihan mukavasti.


2 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Kiitos Saara! :)

Tuo "paras versio itsestään" oli oivasti ilmaistu.

Luin joskus Comte-Sponvillen Pienen kirjan suurista hyveistä - ei se kovin pieni ollut, pikemminkin tiiliskivi -, jossa hän luetteli ja kuvasi hyveitä. Painavaa asiaa.

Tämä sinun kirjoituksesi on siitä(kin) hieno, että kannustat itsekseen mietiskelemään asiaa.

Kiitos ja kumarrus!

Loppuelämä on - toivottavasti - pitkä aika.

Marmustoi kirjoitti...

Minustakin tuo määritelmä "olla paras versio itsestään" on hyvä, vaikka ei annakaan vastausta siihen, miten siihen pääsisi. Tunnemme itsemme niin kovin huonosti, luvattoman huonosti. Jo Sokrates painotti tuota itsensä tuntemista, mutta vaikka psykologia tieteenä on kehittynyt, sillä ei mielestäni ole itsetuntemuksen alueelle niin kovin paljoa annettavaa. Itsetuntemukseen kun todella sisältyy myös tuon eettisen toimija-minän tunteminen, jotta voisi alkaa sitä parasta versiotaan kehittää. Siinä olisi jollekin viisaalle kirjoittamista: eettiseen toimijaminään tutustuminen.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments