Draamaa meidän tapaan


Toissailtana havaitsin että Koksu on jotenkin hiukan outo. Terästin aistini, pitäen mielessä että kun Puoliso on työmatkalla, tässä talossa kaikki menevät vähän sekaisin ja elämänhallinta alkaa rakoilla. Niin vain käy. Täällä ei olla mitään moderneja ja itsenäisiä ihmisiä jotka nauttivat siitä että "kerrankin on omaa aikaa", naistenlehtien puhetapaa lainatakseni.Tällä kertaa Puolison työ oli vienyt hänet Saudi-Arabiaan. Hän olikin soittanut kotiin reippaasti muutama tunti maahantulon jälkeen informoidakseen perhettä siitä että oli jo melkein joutunut pidätetyksi erehdyttyään napsimaan kuvia maan sisäministeriön komeasta rakennuksesta. Lisäksi vanha sanonta ”kun puoliso ovesta kaukomaille vilahtaa, niin lumimyräkkä Virkkalaan ennättää” näytti taas pitävän paikkansa. Sähköt säpsyivät ja tuuli vinkui. Lumitöitä kasaantui. Huonosti nukkuneen blogisankarittaren kyky arvioida näillä eväillä sitä, mikä tässä perheessä on omituista käytöstä ja mikä ei, ei ollut ihan terävimmillään.

Aamulla oli kuitenkin täysin selvää ettei Koksua vaivannut isännän poissaolo, jänishulluus (joka usein iskee kaneihin jotka huomaavat perheenjäsenen puuttuvan) tai kolmen vartin kummallisuus. Yöevääksi annettu porkkana oli yhä koskematon, ja joka-aamuisen herkkupalan ja tervehtimisen sijaan Koksua kiinnosti vain lepäily.

”Ihan kunnossa minä olen, biletin vain tuossa yöllä niin että nyt on vähän väsy”, se väitti. Se oli viimeinen niitti joka sai minut tarttumaan puhelimeen ja varaamaan paikalliselta eläinlääkäriltä kiireaikaa. Kun kani ylipäätään kommentoi terveydentilaansa, on lääkäriin päästävä ja äkkiä sittenkin. Seuraavaksi hapuilinkin jo ananasmehua ja ruokintaruiskua sekä pyyhettä johon kääriä kiukkuinen jänö. ”Kola, sano aa!”, maanittelin ja yritin tökätä ruiskua hammasväliin. Hammasvälin ansiosta kanien pakkoruokkiminen ei ole täysin toivotonta. Lisäksi se on yksi tärkeistä rakennepiirteistä jotka erottavat  jäniseläinten jalon heimon (Lagomorpha ) edustajat jyrsijöistä (Rodentia). Pian kehotus oli muuttunut muotoon ”Kola, sano Perkele jumal’auta!” Vartin päästä minä, pyyhe, pöytä ja jänö olimme tahmeiden pisaroiden peitossa, ja ehkäpä tilkka mehua energiaa antavine sokereineen ja hyödyllisine entsyymeineen oli toimitettu sydämistyneen kanin vatsaankin.

Pian olikin aika lähteä tutustumaan lohjalaiseen eläinlääkäritarjontaan. Kaneilla on paljon parempi vastustuskyky kuin ihmisillä (ne eivät kai ole koskan pujotelleet evoluution pullonkaulasta läpi), mutta silloin kun ne sairastuvat, ollaan kunnon liemessä. Kanit eivät osaa oksentaa, päästää kaasua eivätkä hengittää suun kautta, joten sellaiset yleiset sairaudet kuin vatsavaivat ja hengitystieinfektiot voivat olla hengenvaarallisia. Vähäenergistä kasvisruokaa syövä eläin menee nopeasti huonoon kuntoon jos ruokahalu häviää. Ja koska kanit ovat saaliseläimiä, niillä on tapana näyttää pirteää naamaa viimeiseen asti. Siinä vaiheessa kun hoitaja havaitsee ettei kaikki ole kunnossa, tilanne on usein vakava. ”Parin päivän odottaminen” selvien sairauden oireiden ilmaannuttua on siis suurimpia virheitä mitä kaninomistaja voi tehdä. Haastetta lisää, että kanien hoidosta edes perusasiat ymmärtävät eläinlääkärit ovat harvassa. Todella hyviä kanilääkäreitä on Etelä-Suomessa tietääkseni kaksi, ja molemmat ovat hankalan matkan päässä meiltä myräkättömissäkin olosuhteissa. Hankkiudu siinä sitten kiireellä eläinlääkäriin.

Onneksi ummetus, johon Kolan oireet mielestäni viittasivat, on sen verran tavallinen kanien vaiva että arvioin paikallisen eksoottisia eläimiä vastaanottavan aseman suoriutuvan hoidosta. Paitsi että röntgenkuvasta selvisi, ettei  Kolalla ollutkaan ummetusta vaan papanoiden puute johtui siitä ettei pupuparan vatsassa ollut mitään mistä papanoita voisi pyöritellä. Kun muutkin tavallisimmat huonovointisuuden syyt oli suljettu pois, päätyi lääkäri aloittamaan yleispätevän tukihoidon. Ja minä päätin, että jos Kola ei siitä alkaisi toeta, läksisimme tapaamaan Suomen kanilääketieteellisten piirien vastinetta Dr. Houselle (joka onneksi on huomattavasti mukavampi kuin maineikas tv-hahmo).

Tällä hetkellä olen kuitenkin varovaisen toiveikas. Koksu on piristynyt ja osoittanut jälleen hienoista kiinnostusta ruokaa ja juomaa kohtaan. Sillä on runsaasti voimia kun täytyy tapella lääkkeen antoa vastaan. Puoliso, joka on ehtinyt kehittää ison puhelinlaskun, on hänkin jo matkalla kotiinpäin, tiettävästi ilman uusia välikohtauksia. Kun koko perhe on yhdessä taas, kykymme kestää draamoja paranee oitis. Kommentteihin joudutte kuitenkin odottamaan vastausta nyt pienen tovin.

posted under , |

2 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Oijoi! :-/ Mutta se on jo HYVÄ merkki että Kokkeli syö jotain, eikö niin?

Saara kirjoitti...

Juu! Tänään Kokakola voi jo paljon paremmin. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments