Syksy hehkuu ja kimaltaa

Virkkalan syksy alkaa olla kauneimmillaan. Edullisten ilmasto-olosuhteiden ansiosta luontomme ei ole puhdasta havumetsävyöhykettä vaan täällä menestyy myös lehtimetsävyöhykkeen lajistoa. Syysruskaan tuovat täällä lisänsä vaahterat, tammet, pyökit ja pähkinäpensaat. Taajamassa monet niistä ovat toki istutettuja, mutta sieniretkillä niitä pääsee ihastelemaan luonnonvaraisinakin. 

Photobucket


Myös neidonhiuspuumme on ruskassa mukana, vaikka onkin kotoisin hieman lyhyemmän talven mailta.

Photobucket

Kauniita, joskaan ei ehkä niin herkullisia sieniä löytyy taas puutarhastakin. 

Photobucket

Keittiössä syödään hieman metsäsieniä ja paljon satoa, ja nautitaan taas puuhellalla kokkailusta. Tässä on valmistumassa hienoista epätoivoa huokuva päivällinen, maaomenia ja puuomenia pekonin kera eli Himmel und Erde runollisemmalla alkukielellä. Veikkaan, että tämän ruokalajin keksijäkin on ollut ihminen jolla on ollut omenapuita, perunamaa ja hyvä satovuosi... 

Photobucket


Varastoonkin on riittänyt satoa niin paljon, että täydeltä näyttää niin pakastimen kuin kellarinkin puolella. Kun sidukatkin saatiin siirrettyä keittiöstä kellariin, sieltä puuttuvat enää omenasoseet. Toivon tietysti, että lokakuu toisi tullessaan aurinkoisempia aikoja, mutta varastotilanteen puolesta sopii tulla vaikka pieni jääkausi.

Photobucket


Pieni Kola on tullut teini-ikään. Yläkerrassa asustava Lumineito tuoksuu mahdottoman kutsuvalle, vaikka käyttäytyykin oudon vihamielisesti. ”Siis miten joku voi olla rakastamatta näin söpöä kaninpoikaa?”, ihmettelee Kokis. Ihmisille se onkin mahdotonta, mutta omanlajisiaan tyttöjä nuoriherra ei kyllä osaa yhtään käsitellä. Minä voisin lyödä vaikka vetoa siitä että Kolan kivekset ovat jo laskeutuneet, niin hyvin se onnistuu toisinaan ajattelemaan niillä. Eläinlääketieteen kanta on kuitenkin se että leikkausta täytyy odottaa vielä pari pitkää kuukautta. Alun perin Lumppari suhtautui Kolaan laimean tympeästi, mutta nyt se ehtii hyvin sementoida käsityksensä siitä että uusi tulokas on ihan hirveä otus. Yritämme korjata jänissuhteita kun Kola on saatu turvallisesti leikattua, siihen asti yritämme vain pitää pupuset kaukana toisistaan.

Photobucket

Urheasti Kola kuitenkin yrittää Lumpparin luo, vaikka portaita pitkin. 
Portaiden kapuaminen sujuukin Kolalta ylöspäin huomattavasti paremmin kuin alas tuleminen. Turvallista meno ei ole kumminkaan päin, sillä portaitamme ei ole suunniteltu kaniturvallisuuden näkökulmasta. Me koitamme vahtia jänön seikkailuja ja rakentaa soveltuvia esteitä ja aitoja. Yritys on kova, mutta menestys on vähän vaihtelevaa, niin kuin aina kun jänön kanssa ajaudutaan tahtojen taisteluun. Toivomme hartaasti että Kokis selviää teinikuukausistaan ilman luunmurtumia ja tapaa eläinlääkärin vasta kastroinnin merkeissä.

Photobucket

Kolan vahtimisen ohessa sadepäivinä ehtii tekemään käsitöitä. Suurin osa käsityöajastani kuluu taas kudontabunkkerissa. Toisen kansionpäällisen ehdin kuitenkin ommella. Siitä tuli ensimmäistäkin kirjavampi. Päällyskangas on ostettu vuosia sitten, älkääkä vaan kysykö, mihin. Ei mihinkään mikä sopisi sisustukseemme tai pukeutumistyyliini. Tähän kansioon kului paljon tilpehöörivaraston tuotteita: kangasjojoa, nauhoja…

Photobucket


…siemenhelmiä ja ristipistelystä yli jääneitä muliinilankoja. Sisäpuolelle kului viimeinen pala anopin hienoa vihreää puuvillakangasta, norsut ovat vanhasta tyynyliinasta. Helmien ja kirjailujen ansiosta niiden "toinen elämä" on paljon hohdokkaampi kuin ensimmäinen. Takakansi on taas mysteeriostoksia.

Photobucket 

Mutta mitäs tämä nyt on? Paljetteja ja kimallusta on pääsemässä jo vaatteisiinkin! Siinähän on tuunaantumassa uusi hevityttöpusero! Mikä merkkitapaus vaatii uusien rokkivetimien tuunaamista, selviää teillekin piakkoin...

Photobucket


Nousussa: usko valistuksen ja kiltteyden voimaan

Jos joku sattuisi kaipaamaan inspiraatiota päiväänsä, niin tässä olisi viikon paras linkki.

Jatkopohdiskeluista kiinnostuneet voivat myös tsekata tämän.

Ei mulla muuta tänään, sienimetsä kutsuu!

posted under | 2 Comments

Kaupunkilaisen yksinkertaistajan onnea

Sain sähköpostia, joka inspiroi minut miettimään, mitä hyvää kaupunkiympäristö tarjoaa yksinkertaistajalle. "Maalla vai kaupungissa?" on ikuisuuskysymys, sillä molemmilla ympäristöillä on tarjota leppoistajalle sekä omat hyvät puolensa että haasteensa. Onneksi yksinkertaisia, kohtuullisia elämäntapoja on yhtä monta kuin yksinkertaisuutta tavoittelevia ihmisiäkin. Tämä listakin on siis hyvin henkilökohtainen, ja kertoo vähintään yhtä paljon kirjoittajastaan kuin objektiivisesta todellisuudesta. 


*kerrostalojen roskakatokset

Jätteiden lajittelu on ikuinen murheenkryynini ja kehityskohteeni jossa takapakit ovat tulleet yhtä tutuiksi kuin edistysaskeleet. Kaipaan kovasti kerrostaloyhtiön roskakatosta jonne erilaiset jätteet voisi vain käydä tiputtamassa, ja kävelyetäisyydellä olevia kierrätyspisteitä. Erityisesti kaipaan sitä että biojätteestä huolehtiminen tarkoittaisi vain kahta roskista keittiössä ja biojätepussin kiikuttamista oikeaan roskikseen.

*kirpputorit

Kun kirpputoreja on paljon ja niihin pääsee yhtä näppärästi kuin muihinkin kauppoihin, niissä tulee myös käytyä. Meille on ostettu viime vuosina paljon sellaista uutta jonka olisi löytänyt käytettynä kirpputoreiltakin, jos vain kirpputorille oltaisiin onnistuttu lähtemään säännöllisesti. 

*monipuoliset palvelut

Turhien houkutusten vastapainona isosta kaupungista löytyy myös yksinkertaistajalle tarpeellisia palveluita, kuten erilaisia korjaamoja. Kaikki kauppojen houkutukset ovat toki maalaistenkin ulottuvilla netin kautta, mutta esimerkiksi neulelangan ostaminen oikeasta kaupasta on paljon hauskempaa kuin nettishoppailu. Myös monien perinnetaitojen harrastaminen sujuu kaupunkilaiselta vähintään yhtä hyvin kuin maalaisilta työväenopistojen laajan kurssitarjonnan siivittämänä.

*monikulttuurisuus

Isoissa kaupungeissa on totuttu näkemään monenlaisia menijöitä, ja esimerkiksi maalaismekko herättää  paljon vähemmän huomiota kaupungissa. Vaikka kuinka puhun erottuvasta yksinkertaisuudesta, suoranaisen tuijottelun kohteena oleminen ei ole minusta kovin kivaa. Pienemmässä paikassa ihmiset ovat ihastuttavan maalaishenkisiä, mutta toisaalta vähempikin erilaisuus herättää kummastusta ja ennakkoluulojakin.

*luomu- ja pientuottajien tuotteet

Meillä kasvatetaan ja haetaan metsästä itse kaikenlaista hyvää, mutta sen vastapainona on että muut ruuat tulee ostettua lähinnä perusmarkettien perusvalikoimista. Luomu- ja lähiruokaa on täälläkin periaattessa saatavilla, mutta käytännössä markettien valikoimiin kuulumattomia tuotteita tulee ostettua vain harvoin sillä niiden hankkiminen on paljon vaivalloisempaa kuin pistäytyminen kulkureitin varrella olevaan kauppahalliin tai maatilatorille. Luomujoulukinkun metsästys on jokavuotinen jännitysnäytelmä joka alkaa yleensä jo marraskuun puolella.

*vähemmän raadantaa

Tilava tupa, perunamaa ja metsä lyhyen matkan päässä tarjoavat loputtomasti mahdollisuuksia tehdä kaikkea mistä yksinkertaistajat unelmoivat. Vain aikaa ei ole koskaan riittävästi. Puutarhan työt on tehtävä ajallaan, ja niitä on paljon. Samoin suunnitelmat ovat aina suuria mutta niiden käytännön toteutuminen on ihmeen hidasta. Kaupungissa yksinkertaistaminen on paljon pieniä tekoja, mutta työhulluuskohtauksia ei tarvita. Unelmatkin pysyvät helpommin kohtuullisen kokoisina. Sekin on yksi kohtuullisuuden muoto.

*vähemmän tavaraa

Maalaisversio yksinkertaistamisesta sisältää paljon itse tekemistä ja kotona puuhastelua. Hauskaahan se on, mutta aktiviteetteihin tarvitaan paljon tilaa ja tavaraakin. Kaupunkilaiset voivat hyödyntää kodin ulkopuolisia palveluita. Silloin kodin voi pitää rauhallisena ja karsia tavaran määrää. Juuri nyt keittiössäni ison pöydän ovat täyttäneet tekeytymässä olevat siideripullot, sen ikkunanedustan ovat valloittaneet kypsyvät vihannekset ja lattialla mellastaa kiipeilystä ja pahanteosta innostunut kaninpoika. Hellan vieressä on epämääräinen pino josta löytyy halkoja ja poltettavia jätteitä. Kokonaisuus näyttää kaikkea muuta kuin seesteisen yksinkertaiselta.


Jokaisessa ympäristössä ja elämäntilanteessa on omat haasteensa, eikä täydellistä ole missään. Perusmahdollisuudet elää valtakulttuuria kohtuullisemmin, leppoisammin ja terveellisemmin ovat kuitenkin tarjolla sekä maalla että kaupungissa.

Kannattaako kotitarveviljely taloudellisesti?


Puutarhan vuosi ei vielä ole aivan ohi, mutta sadonkorjuu on siirtynyt loppusuoralle. Pakastearkku ja kellari ovat täydenpuoleisia, ja ruokalistalla on jo nähty perinteisten sadonkorjuuajan herkkujen lisäksi epätoivoisempiakin viritelmiä joita on motivoinut tarve vain jalostaa pirttiin vyöryvästä runsaudesta jotakin mielenkiintoista syötävää. Voimme jo varmasti sanoa, että vastoin kaikkia odotuksia ja todennäköisyyksiä, tänä vuonna sadosta tuli hyvä. Satoa ihastellessa mieleen tulee kuitenkin kysymys: päästiinkö me taloudellisesti voitolle? Kannattaako kotitarveviljely taloudellisesti, vai kasvattavatko hyötypuutarhurit vain herkkuruokaa kovilla kilohinnoilla?

Ruuan kasvattaminen ei tietenkään ole ilmaista. Siemenet, taimet ja lannoitteet maksavat. Ehkäpä meidän taajama-asukkaiden usein maksama korotettu kiinteistöverokin pitäisi huomioida (toisaalta verotetun kasvimaan pitäminen lienee sittenkin järkevämpää kuin verotetun kukkapenkin viljeleminen). Säilöminen maksaa: hillopurkit ja pullot, sokerit ja mehustus mehuasemalla aiheuttavat kuluja. Lisäksi viljelijä tarvitsee työkaluja ja aikaa. Toisaalta taas, kausikorttia kalliiseen kuntokeskukseen viljelijä ei tarvitse. Esimerkiksi perunan, sipulin ja juuresten kasvatus on joka tapauksessa helposti miinusmerkkistä. Samoin taimina ostettavat kasvikset tuottavat helposti  tappiota, elleivät ne sitten innostu tekemään huippusatoa. Näitä viljellään maun ja monipuolisuuden takia. Sillä vaikka salaatin ja yrttien kasvatus näyttää oikein tuottoisalta paperilla, yhteen perheeseen ei mahdu loputtomasti salaattia. Eikä niitä tuottoisia lehteviä vihanneksia oikein voi säilöäkään. Talvella syödään joka tapauksessa hyvin varastoituvia tai säilöttäviä vihanneksia.

Laskelmia monimutkaistaa sekin, että kun perunamaa tuottaa muutamankin kymmenen kiloa hyviä pottuja, riisin ja pastan kulutus perheessä laskee äkillisesti. Samoin tuontihedelmien kulutus putoaa kun omalta pihalta voi poimia sydämensä kyllyydestä marjoja, luumuja ja omenia. Herukoita, kriikunoita tai edes raparperia ei meillä juurikaan syöty kaupunkilaisaikoina. Hilloa kului pari purkillista talven aikana ja mehu oli kaupan appelsiinimehua. Nykyään omista omenoista tehtyä mehua on koko vuoden tarpeiksi, hillo on makeutusaine ja pakastearkku on täynnä marja- ja omenasatoa. Jos kaiken aikoo käyttää ennen seuraavaa satokautta, on ruokavalio äkkiä aivan eri näköinen kuin niillä jotka ostavat kaiken ruokansa kaupasta. Miten tässä voisi mitään vertailla?

Eikä kotitarveviljelyn kannattavuus riipu vain viljelijöiden taidoista ja ahkeruudesta. Yhteiskunnalliset olosuhteet näkyvät meilläkin, alkaen Lohjan kaupungin kiinteistöveroprosentista ja päättyen ruuan maailmanmarkkinatilanteeseen. Meidän puutarhamme  on ehtinyt nähdä monenlaisia aikoja. Se on perustettu aikana jolloin oma maatilkku oli tärkeässä osassa omistajiensa ruokaturvan ja hyvinvoinnin tuottamisessa. Viime vuosisadan alkupuolella työläisperheissä elettiin vaatimattomasti, ja pulakaudet, sodat ja niitä seuranneet pitkät säännöstelykaudet kannustivat hyötypuutarhan ja kotieläinten pitoon. Monelle puutarha tai kotieläimet merkitsivät hieman lisätulojakin. Niin kutsuttu vihreä vallankumous, maataloustuotannon teollistuminen halvan energian ja fosfaattilannoitteiden siivittämänä mullisti tilanteen yhdessä taloudellisen vaurastumisen myötä. Tilanteen täydensi naisten siirtyminen työelämään, mikä tiesi entistä vähemmän aikaresurssia kasvitarhan pitämiseen käytettäväksi. Tänä päivänä aika on taas muuttumassa ja sitä kuvaamassa on uusia sanoja. Kotona kasvatetun ruuan hintaa ei tarvitsekaan verrata marketin tarjouksiin vaan paljon kalliimpaan luomu- ja lähituotantoon. Ilmastonmuutos, öljyn tuotantohuipun saavuttaminen ja fosfaattikaivosten tuotantokapasiteetin rajallisuuden havaitseminen enteilevät sitä että halpa ruoka on vain vaihe jonka pysyvyydestä ei ole takeita. Globaalikapitalismi ja teknologian kehitys  sekä degrowth-ajattelun esiinmarssi sekoittavat työelämää siinä määrin että moni huomaa aikaresurssin lisääntyneen, joko omasta halusta tai pakosta. Kotitarveviljelylle on taas tilaa ja itse kasvatetun ruuan arvo ja arvostus ovat taas nousemaan päin. Minusta tuntuu, että aallonpohja on nyt ohitettu ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muuttumassa taas kotitarveviljelylle myönteisempään suuntaan- niin hyvässä kuin pahassakin.

Kun pohdinnat menevät näin monimutkaisiksi, täytyy päätellä ettei kysymykseen kotitarveviljelyn kannattavuudesta ole yksinkertaista vastausta. Parasta on ehkä kysyä, vastaako kotitarveviljely niihin tavoitteisiin jotka  itse on sille asettanut? Kuinka tärkeässä asemassa oman maan sato on keittiön arjessa eri vuodenaikoina? Parantaako kotona kasvatettu elämänlaatua, lisääkö se turvallisuudentunnetta ja elämänhallinnan ja itsellisyyden kokemusta? Ovatko ruokakauppalaskut kohtuullistuneet? Onko ruokalista aiempaa ravitsevampi, kasvispitoisempi, monipuolisempi ja hauskempi? Nämä ovat sellaisia kysymyksiä joihin voi vastata vain kokemuksen perusteella ja vain omalta kohdaltaan. Minun vastaukseni on: kyllä, kyllä se kannattaa.

Ei ole helppoa...


Jos syöt, sinulla ei ole itsekuria. Jos et syö, olet friikki.

Jos juot, olet alkoholisti. Jos et, olet kummajainen.

Jos huomioit muiden mielipiteet, sinulla ei ole omaa tahtoa. Jos et huomioi, olet itsekäs jäärä.

Jos sinulla on moraalisia periaatteita, olet tiukkis. Jos ei, olet huono ihminen.

Jos pidät kauniista asioista, olet tyhjäpäinen. Jos et piittaa kauneudesta, olet moukka.

Jos luet, olet tylsä nörtti. Jos et lue, olet sivistymätön.

Jos olet aktiivinen, olet ylisuorittaja. Jos olet rauhallinen, olet laiska.

Jos avaat suusi, olet huomiohakuinen. Jos olet hiljaa, olet mitättömyys.

Jos siivoat, olet kontrollifriikki. Jos et siivoa, olet laiskuri.

Jos innostut uusista asioista, olet tuuliviiri. Jos et innostu, olet pystyynkuollut.

Jos olet ystävällinen, olet rasittava. Jos et ole, olet ikävä ihminen.

Jos pidät listahiteistä, olet laumasielu. Jos et pidä, olet erikoisuudentavoittelija.

Jos pidät itseäsi hyvännäköisenä, olet vain itserakas. Jos et pidä, olet ongelmainen.

Jos olet uskonnollinen, sinulla ei ole järkeä. Jos et ole, sinulla ei ole sydäntä.

Jos uskot sen mitä sinulle kerrotaan, olet sinisilmäinen. Jos et usko, olet inhottava pilkunviilaaja.

Jos sinulla on tatuointi, olet roskajoukkoa. Jos sinulla ei ole, olet tiukkapipo.

Jos hankit lapsia, olet itsekäs. Jos et hanki, olet silloinkin itsekäs.

Jos haluat seksiä, olet huora. Jos et halua, olet frigidi.

Jos tuot esille persoonaasi, olet huomiohakuinen. Jos et tuo, olet persoonaton tylsimys.

Jos meikkaat, olet turhamainen. Jos et meikkaa, olet ruma.

Jos sinulla on vahvoja mielipiteitä, olet epämiellyttävä. Jos sinulla ei ole vahvoja mielipiteitä, olet nahjus.

Jos olet iloinen, olet hölmö. Jos olet vakava, olet rasittava.

Jos panostat kotiin ja perheeseen, olet vanhanaikainen. Jos et panosta, olet keskenkasvuinen kakara.

Kaikkia ei voi aina miellyttää, eikä vikojen kaivelijoita milloinkaan. 

posted under , | 5 Comments

Sananvapaus öhhöhhöö


Minullahan ei ole mitään hyviä provokaatioita vastaan. En kannata yhteiskunnallisten ongelmien lakaisemista maton alle, ja vaikka arvostan hyvää makua paljon enemmän kuin huonoa makua, minusta huonosti käyttäytyminen on suotavaa silloin kun vaihtoehtona on vääryyksiin alistuminen tai epäoikeudenmukaisuuden rehottaminen. Vapaus on arvokas asia, piste. Ei ”vastuullisena vapautena” kuten imaami Anas Hajjar esitti, vaan ilman mitään lisämääreitä.

Tämän toteaminen ei kuitenkaan estä minua pohtimasta sitä, miksi vapaus on arvokasta.  Klassinen vastaus on, että ihminen voi olla moraalinen agentti vain silloin kun hän tekee valintansa vapaana, tilanteessa jossa myös toisin valitseminen on todellinen vaihtoehto. Vapaus on arvokasta koska se mahdollistaa aidon viisauden, hyvyyden ja kauneuden tavoittelemisen pelkän normeille alistumisen sijaan. Sen paradoksi on siinä että vapaa ihminen voi myös elää elämänsä kuin vajaaälyinen sika. Eikä tällainen elämä ole arvokasta tai moraalisesti puolustettavissa olevaa. Vapaus on mahdollisuus, mutta voimme ihan hyvin paheksua niitä jotka haaskaavat saamansa mahdollisuudet ja aiheuttavat kärsimystä vaikka voisivat tehdä hyvää.Vapaus on parasta silloin kun vapaat ihmiset valitsevat elää viisaasti ja arvokkaasti. Jos taas vapaiden ihmisten ylivoimainen enemmistö päättää valita järjettömyyden, kysymys on anarkiasta tai anomiasta. Sitä voi kritisoida ja tilanteesta voi kärsiä, vaikka valitsemisen vapauden idean erinomaisuuden ymmärtäisi miten kirkkaasti. Käsittääkseni on siis niin, että vaikka vapautta tulee puolustaa, sen puolustajien on onnistuttava myös selvittämään sekä itselleen että muille, miksi vapaus on arvokasta, esimerkiksi demonstroimalla vapaan elämän kauneutta. Valinnanvapauden tulee olla olemassa, mutta on  silti oikein ja tarpeellista kannustaa ihmisiä valitsemaan viisaasti ja vastuullisesti.

Tämän olen huomannut olevan yhteiskunnassamme välillä hukassa, niin hukassa että monet ajattelevat korkean moraalin vaativan taustalleen tiukkapipoisten uskonyhteisöjen pakkoja ja omituisia uskomusmaailmoja. Jos maallistunut, vapaa yhteiskunta ja vapaa-ajattelu ovat niin hienoja asioita, miksi ne niin usein esiintyvät anomian, hillittömyyden ja tasapainottoman elämäntyylin näyttämöinä?  Miksi irrationaalisten moraalikäsitysten tilalle on usein tarjolla arvovapauden nimissä pelkkää tyhjää? Me kaikki haluamme olla vapaita, mutta toisaalta yhteisöllinen elämä on paljon helpompaa sellaisten ihmisten kanssa joiden vapaa tahto kannustaa heitä valitsemaan itselleen muitakin rajoja kuin ne mitkä liberaalin länsimaisen maan lainsäädäntö ihmiselle pakottaa. Inhimillinen kukoistus puolestaan edellyttää, että asetamme itsellemme ihanteita ja päämääriä, sellaisia joiden saavuttaminen vaatii ponnistelua, uhrauksia ja luopumistakin. Vapautta on puolustettava, mutta vapauteen on paha pysähtyä sillä se on vasta puolet siitä mitä hyvään elämään tarvitaan. Onko parempi elää kaunista elämää tiukan normipaineen pakottamana, vaiko vapaasti valittua vajaaälyisen sian elämää? Minusta molemmat ovat huonoja vaihtoehtoja. Mielestäni tulee siis suhtautua kriittisesti idyllisimpiinkin uskonyhteisöihin, mutta toisaalta vastustaa myös vapaudesta öyhöttäjiä joilla on pelkkiä oikeuksia. Jälleen kerran hyveellinen keskiväli näyttäisi olevan siellä missä kuraa sataa niskaan joka suunnasta.

Mutta Muhammedin pilkkaamisestahan tässä piti puhua. Provosointi ja kaikenlainen yhteiskunnan ampiaspesien sörkkiminen on siis mielestäni oikein ja lämpimästi kannatettavaa silloin kun siihen on olemassa hyvä syy, SEKÄ silloin kun on perusteltua toivoa, että provokaatiolla on kohtalainen mahdollisuus saavuttaa julkilausutut tavoitteensa, esimerkiksi kiinnittää huomiota yhteiskunnalliseen epäkohtaan, herätellä ajatuksia ja keskustelua ja ehkä jopa sysätä alkuun yhteiskunnallinen muutos.  Mutta onko jollekulle ollut vuosiin epäselvää, että köyhistä, väkivaltaisista maista tulevat muslimit ovat takapajuista sakkia joka mellakoi herkästi? Onko jollekulle yllätys että sellaisia ihmisiä löytyy planeetaltamme joukoittain? Entä onko tällaisten ihmisten uskonnon pilkkaaminen tehokas tapa edistää kyseisten yhteiskuntien maallistumista? Onko se tehokas tapa herättää ihmiset pohtimaan kriittisesti suhdetta omaan kulttuuriin, perinnäistapoihin ja –arvoihin? Onko se tehokas tapa edistää länsimaisia arvoja, esimerkiksi esittelemällä länsimaisen sivistyksen ylivertaisuutta? Ei, ei ja ei. Uusin provokaatio ei eroa millään olennaisella tavalla aikaisemmista, vielä hyvässä muistissa olevista kohuista. Vai onko kyse vallankäytöstä: siitä että köyhille ja takapajuisille osoitetaan taas kerran heidän paikkansa maailmassa ja muistutetaan heitä heidän voimattomuudestaan? Onko kyse vihanlietsonnasta tai  snägäritason logiikasta jossa ensin ärsytetään ja sitten kauhistellaan miksi iso-Kalle veti taas turpaan? On se väkivaltainen! Eikä yhtään välitä siitä että pahoinpitely on laissa kielletty! Asettaisin hyvälle provokaatiolle vielä yhden vaatimuksen: sen pitää olla tuore. Islamin häpäiseminen jatkuvalla syötöllä haisee ummehtuneelta kuin vanha sukka. Eivätkö, kuten Esko Valtaoja huomauttaa, takapajuiset muslimit osaa itsekin huolehtia islamin maineen pilaamisesta? Onko alhaiselle öyhötykselle jokin syvällinen yhteiskunnallinen tarve? Onko vapauden parasta antia se ettei meillä joudu vankilaan raskaastakaan päänaukomisesta? Kuinka vaikeaa olisi, esimerkiksi, kommunikoida sellaista ideaa että vapaa yhteiskunta on kehittyvä yhteiskunta jossa hyvä ja moraalinen elämä toteutuu? Islam voi olla takapajuinen uskonto, mutta ihanko varmasti sen aatteita vastustetaan parhaiten heittäytymällä itse pahaisiksi kakaroiksi? Eikö olisi jotenkin tehokkaampaa esimerkiksi huolehtia oman yhteiskuntamme sivistyksen, vapauden, suvaitsevaisuuden, innovatiivisuuden ja hyvinvoinnin säilyttämisestä? Millä tavalla saman vanhan barbaarivirren hoilottaminen on rakentavaa?

Väkivallasta puhuttaessa tärkeää on huomata myös, että mediaväkivaltakin on väkivaltaa- se on vain hienostunutta, osaamista ja infrastruktuuria vaativaa väkivaltaa toisin kuin mellakointi ja ihmisten pieksäminen. Kaikki väkivaltaiset ihmiset joutuvat valitsemaan rikosvälineensä sen mukaan mitä tarjolla on, mutta itse teon väkivaltaisuuden arvioimisessa motiivikin painaa. Motiivi ei puolestaan ole aina se mikä sen sanotaan olevan, vaan usein motiivin erottaa paremmin kysymällä, mikä on se päämäärä johon nähden valittu keino on järkevä ja tehokas? Jos ihminen hyvin tietää (tai hän voi helposti päätellä sen kuuluisan yleisen elämänkokemuksen perusteella) teostaan seuraavan väkivaltaisia mellakoita, on häneltä jeesustelua väittää ettei hän itse ole lyönyt ketään. Myös informaatiosota on sotaa, ja vaikka sen menetelmät voivat olla sisäsiistejä, sen päämäärät ovat sodan päämääriä. Onko mediaväkivallan käyttäjä todella takapajuisten muslimien yläpuolella, vai onko hänen ”väkivallattomuutensa” pelkkä etuoikeutetun aseman tuoma valepuku? Jos emme suvaitse takapajuisten muslimien ulottuvilla olevia sodankäyntimenetelmiä kuten tappamista ja terrorismia, eikö meidän pitäisi vastustaa myös valkokauluksisia tuhoavuuden muotoja?

...etiikka ei kylläkään ole ylevyystiedettä


Tämän aamun verkkohesarista silmiini osui Tero Hakolan kolumni, jossa hän kirjoitti miksi ei tunnustaisi, jos olisi joskus käyttänyt dopingia. Urheilu- ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki oli vaatinut tässäkin asiassa avoimuutta.  "Arhinmäen vaatimus on perusteltu ja helppo jakaa, mutta kohtuuton", totesi Hakola. Olen samaa mieltä. Hakolan kirjoitus on rehellinen puheenvuoro huomiotalouden ja liian kiiltävien julkisivujen ajassa. Etiikka ei kuitenkaan ole ylevyystiedettä, vaan hyvän elämän tiedettä (ehkäpä se siksi ei kiinnostakaan kansakunnan enemmistöä). Sen on pohjauduttava todellisuuteen, ei korkeiden ihanteiden pilvilinnoihin. Ja Hakola kertoo siitä miten asiat todellisuudessa ovat: tässä maassa rehellisyydestä rangaistaan, ja siitä rangaistaan kovemmin kuin on rikkeeseen nähden mitenkään kohtuullista, tai edes inhimillistä. Tämä on se suuri ongelma.

Jos se ei ole realistisen rajoissa, se ei ole oikein vaan korkeintaan supererogatorista. Ylevät teot ovat tietysti kiitettäviä, mutta ne ovat myös ekstraa johon tavallisen ihmisen ei tarvitse tavallisina päivinä yltää. Moraalisia velvollisuuksia niistä tulee vain äärimmäisissä tilanteissa, ja äärimmäisiä tilanteita emme mieti tämän blogin puitteissa. Tero Hakola ei tunnustaisi dopingrikkomustaan, koska tunnustaminen on niin raskaasti sanktioitua, sekä virallisesti että etenkin epävirallisesti. Toisaalta on totta, että niin yhteiskunnan kuin yksilöiden perimmäinen etu olisi, että ihmiset uskaltaisivat tunnustaa töppäilynsä. Siis, tunnustamisen vaatiman ponnistuksen ei pitäisi vaatia suoranaisen itsetuhoista asennetta. Näin kuitenkin käytännössä on,sillä tilanteeseen vaikuttaa kaksi tuhoista mekanismia. Ensimmäinen on omankädenoikeus, eli se että kansalaiset ja esimerkiksi työnantajat eivät pidä virallisia sanktioita riittävinä vaan katsovat oikeudekseen tai jopa velvollisuudekseen lyödä vielä omasta puolestaan.  Ja kun jokainen kynnelle kykenevä vähän näpäyttää, muodostuu kokonaistilanne epäinhimilliseksi.Työpaikan menetys, ystävien kaikkoaminen ja vastaavat ovat jokaisen ulottuvilla olevia rankaisukeinoja joita yhteiskunnassamme on totuttu myös käyttämään kärkkäästi. Ajatus siitä että hyvä ihminen on se joka paheksuu äänekkäästi, elää hirvittävän sitkeässä. Kuitenkin, järkevämpi periaate olisi, että virheensä tunnustamisesta palkitaan aina ja poikkeuksetta. Sen politiikan ainoa vaihtoehto on nimittäin käytännössä ja konkreettisesti palkita epärehellisyyttä, valehtelemista ja ongelmien peittelemistä. Ihmisen tekojen tulee ratkaista- ja vaikean asian tunnustaminen kertoo luonteesta paljon hyvää ja kaunista. Kun paheksumme ihmistä joka tunnustaa virheensä, paheksunta kohdistuu helposti tunnustamiseen eikä itse vääryyteen. Kuitenkaan tiedon saaminen ei ollut se rikos, vaan paljon pahempi on se tilanne jossa pidämme ystävällisyytemme ja ystävyytemme hintana sitä että toinen älyää pysyä hiljaa tekemistään töppäyksistä. Mennyt on tapahtunut jo riippumatta siitä olemmeko siitä tietoisia vaiko emme, mutta tunnustaminen osoittaa pyrkimystä parempaan. 

Toinen rehellisempää yhteiskuntaa jarruttava asenne on kunnon ihmisten alhainen taipumus pönkittää omaa egoaan lyömällä niitä jotka näyttävät heikommilta. Moraalinen heikkous on yksi heikkouden laji, ja niinpä meillä riittääkin laumoittain paheksujia jotka lyövät ihmisiä sillä varjolla että nämä tekevät jotakin väärin. Klassikkoesimerkiksi kelpaa vaikka Tuksu. Kuinka moni Johanna Tukiaisen edesottamusten paheksuja vakavasti uskoo, että hänen liittymisensä paheksujien kuoroon on se ratkaiseva teko joka saa Tuksun ryhdistäytymään ja omaksumaan kunnolliset keskiluokkaiset arvot? Entä kuinka moni paheksuja paheksuu pohjimmiltaan etupäässä siksi että haluaa tiedottaa omasta moraalisesta ylemmyydestään ja kuulumisestaan kunnon ihmisiin? Nii-in. Minusta nämä kunnon ihmiset ovat varsin vastenmielisiä ihmisiä. Oikeastaan en edes nimittäisi kunnolliseksi ketään jonka erinomaisuus vaatii tuekseen lyötyjen, heikkojen ja poissa olevien lyömisen tyyppisiä alhaisia tekoja. Toisin kuin iltapäivälehtien, meidän tulisi olla kiinnostuneempia ihmisten tulevaisuudesta kuin heidän menneisyydestään. Jos vaadimme dopingia käyttäneiltä urheilijoilta tunnustamisen vaadittavaa ylevyyttä, kohtuullista olisi kait vaatia itseltämmekin edes sitä että olisimme alhaisimpien sosiaalisten pelien yläpuolella? 

Onko menneiden dopingedesottamusten penkominen noitavainoa vaiko pyrkimystä tutkia menneisyyttä jotta tulevaisuudessa osaisimme välttää samat virheet ja toimia viisaammin? Se riippuu yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Se mikä yksissä olosuhteissa voi johtaa kansakunnan moraalin kehittymiseen voi toisissa olosuhteissa johtaa vain nykyaikaiseen versioon polttorovioista. Joten ennen syyllisten etsintään ryhtymistä olisi viisasta varmistaa, ettei itse ole rovioita sytyttelevää tyyppiä.  Menneiden syntien kaiveleminen on jo lähtökohtaisesti tuskallista. Sen riittää tekemään vaikeaksi jo pelkästään se seikka että sille joka on onnistunut viisastumaan ja kehittämään itseään, toisenlaisten aikojen muistelu on väistämättä ikävää. Yhteisön ei pitäisi lisätä tähän enää yhtään paineita, ainakaan niiden sanktioiden yli joita laillisuus vaatii. Etenkin yksilöiden, eli meidän jokaisen, pitäisi miettiä kolmannenkin kerran ennen kuin turvaudumme omankädenoikeuteen tai liitymme paheksuntaa ulvovien moralistien laumojen jatkoksi. Ehkäpä voisimme reagoida rakentavamminkin?

Dopingrikosten erityispiirteenä on myös se, että ne eivät ole yhden hengen rikoksia, vaikka raskaimman syyllisyyden kantaa urheilija, eli yksilö. Kuitenkin käytännössä dopingin tielle lähteminen vaatii useita toimijoita sekä usein myös organisaatiotason tukea. Mitä useampia syyllisiä löydetään, sitä kevyemmin arkijärki heitä sanktioi. Suurimman taakan kantaa se johon ainetta lopulta päätyy- hän on paitsi sotkuisesta vyyhdestä näkyvä langanpää, myös se erottuva kaveri. Eikä erottuvuus ole rikos. Jos haluamme että rehellisyys tulee yhteiskunnassamme aidoksi arvoksi eikä vain yleväksi ihanteeksi johon ei kukaan todellisuudessa yllä, meidän on lähdettävä tarkastelemaan myös niitä organisaatioiden paheita, arvoja ja päämääriä joiden puitteissa dopingin käyttö muodostuu varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Pitäisikö, esimerkiksi, myöntää että reilu peli ei ole pitkään aikaan ollut urheilussa mikään arvo, vaan voittoon pyrkiminen keinolla millä hyvänsä on pelin oikea nimi? Pitäisikö myöntää, että urheilussa kiinnijääminen on usein suurempi rikos kuin itse sääntöjen rikkominen?

Mistä tätä asennesolmua pitäisi lähteä avaamaan? Minä ehdottaisin sen sisäistämistä, että arkijärki ei ole erityisen hyvä eikä etenkään oikeudenmukainen moraalituomari, ja siksi meidän pitäisi yrittää pidättäytyä omankädenoikeudesta. Sen sisäistämistä, että olemme sosiaalisia eläimiä ja sellaisina olioita joille paheksunta ei ole usein maailman parantamisen vaan oman egon pönkittämisen väline. Sen ymmärtämistä, että paheksuminen, tuomitseminen ja lyöminen on helppoa, mutta oikeudenmukaisuus on vaikea hyve. Virheisiin ja moraaliseen heikkouteen rakentavasti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi suhtautuva yhteiskunta tänne saadaan vasta sitten kun tarpeeksi moni yksilö on ymmärtänyt nämä hyveet ja toteuttaa niitä.

Periytyvä akateemisuus ei sovi pienelle kansalle


Perusasteen jälkeinen koulutus Suomessa maksaa. Itse opetuksen ja tenttimisen maksuttomuus ovat tietysti hyviä asioita, mutta tasa-arvoa ne eivät vielä takaa. Materiaalit maksavat. Eläminen maksaa, ja opintotuen ostovoiman väheneminen yhdistettynä korkeakoulupaikkakuntien kroonistuneeseen asuntopulaan on vuosi vuodelta hankalampi yhtälö. Eri aloilla mahdollisuus yhdistää osa-aikatyö opiskeluun on erilainen. Esimerkiksi lääketieteen, hammaslääketieteen, maanpuolustuksen ja opettajankoulutuksen opiskelu on kurssimuotoista ja tiivistä, kun taas toisilla aloilla opiskelijan mahdollisuudet aikatauluttaa itse opintojaan ovat paremmat. Kun fakta on että esimerkiksi Helsingissä opintotuella ei ole elänyt aikoihin, osa-aikatyömahdollisuudet ja vanhempien sponsorointi alkavat tuntua. Kaikki panostus opiskeluun ei edes näy. Pääsykokeisiin lukeminen on täyspäiväistä työtä kuukausien ajan. Sekin aika pitäisi jotenkin elää. Lisäksi julkinen salaisuus on, ettei alhaisen sisäänpääsyprosentin aloille –esimerkiksi oikeustieteelliseen tai valtiotieteelliseen- ole käytännössä mahdollisuutta päästä ilman kalliita valmennuskursseja. Tiedon lisäksi pääsykokeet vaativat taitoa soveltaa kirjojen materiaalia ja oikeaa vastaustekniikkaa, ja lisäksi valmennuskurssi tuo rytmiä ja ryhtiä kuukausien mittaiseen puurtamiseen. Oma valistunut arvaukseni on, että ne pari prosenttia jotka ilmoittavat päässeensä sisään ilman valmennuskursseja ovat hankkineet kurssitusta vastaavat tiedot muualla. Esimerkiksi Lapin oikeustieteellisestä ei ihan helposti vaihdeta Helsinkiin, vaan pääsykokeisiin osallistuminen on varmempi reitti. Eihän sitä valmennuskurssia tarvitse, ei, jos vyön alla on jo parin vuoden pääaineopinnot.

Mahdollisuuksien tasa-arvosta jeesusteleva oikeisto siis puhuu fantasiamaailman tapahtumista. Tasa-arvo ei kuitenkaan vielä toteudu silloin kun Einsteinin lahjoilla varustettuja ihmisiä ei suoranaisesti estetä pääsemästä sisään. Huippulahjakkuuksien pärjääminen ei todista mitään tasa-arvon todellisesta tilasta, vaan ongelma on nimenomaan se että ryysyistä menestykseen nouseminen on mahdollista vain yksilöille joiden taustasta löytyy suuren lahjakkuuden lisäksi myös hirmuista puurtamista ja usein annos hyvää onnea. Tasa-arvo ja sen puute näkyvät siinä miten keskinkertaisemmat pärjäävät elämässä. Tämän päivän Suomessa on aika iso ero siinä, syntyykö keskinkertaisen lahjakkaana hyvä- vai huonompiosaiseen perheeseen. Tässä vaiheessa oikeisto alkaa usein puhumaan siitä että erilaisissa perheissä lapsi saa perinnökseen myös erilaisen henkisen pääoman, ystäväpiirin ja erilaiset tavoitteet elämälleen. Se on totta, ja sitä on vaikea tasoittaa. Toisaalta tämäkin kynnys madaltuu, jos sosiaalisen nousun mekanismit toimivat niin että yhteiskunnan paremmilla oksilla istuu myös vaatimattomasta taustasta ponnistaneita ihmisiä. Sosiaalisen pääoman, perittyjen verkostojen ja kulttuurintuntemuksen merkitys kasvaa sitä suuremmaksi mitä eristyneempiä hyväosaiset jo lähtökohtaisesti ovat. Ei kuitenkaan pidä unohtaa hetkeksikään sitä, että epätasa-arvossa on kyse paljon myös pelkästä rahasta ja sen puutteesta. Onko pääsykokeisiin lukevalla maksullinen lukurauha vai joutuuko hän hakemaan elantonsa sossusta ja hakeutumaan aktivointitoimiin joihin osallistuminen vie kallista lukuaikaa? Kuinka suuri osa opiskeluajasta kuluu elannon hankkimiseen? Kuinka kovaksi stressi arkisesta pärjäämisestä ja toimeentulosta muodostuu? Näyttääkö oma elämäntilanne ylipäätään sellaiselta että neljän-seitsemän vuoden yhdistelmä opiskelua ja työntekoa on mitenkään realistinen? Onko  opiskelun ja osa-aikatyön ohella kannettava käytännöllistä ja taloudellista vastuuta esimerkiksi nuoremmista sisaruksista, vanhemmista tai omista lapsista?

Erityisen kinkkiseksi tilanteen tekee myös se ettei perhetaustakaan kerro suoraan opiskelijan tilanteesta. Eri perheillä on hyvin erilaisia käsityksiä täysi-ikäisten lasten auttamisesta, eivätkä kaikki varakkaiden perheidenkään vanhemmat aina ymmärrä, miten tukalassa tilanteessa tämän päivän opiskelijat ovat. Toisaalta julkisuudessa on pysyvä jano menestystarinoille ja ikuinen tilaus niille harvoille opiskelijoille joilla on syystä tai toisesta –usein perhetaustaan liittyvistä- mahdollisuus matkustella, juhlia ja ostaa luksustuotteita. Yhdistettynä vanhaan herravihaan tästä saadaan nopeasti synty kovalle asenneilmastolle, jossa kärsijöiksi joutuvat ne opiskelijat jotka ovat kaikkein tiukimmilla. He ovat usein juuri niitä jotka ovat kurottaneet opiskelualan valinnallaan korkeammalle kuin tausta antaisi myöten. Se taloudellis-sosiaalinen ilmapiiri joka ohjaa hyväosaisten lapsia korkeakoulutukseen, ei nimittäin vain loista poissaolollaan vaatimattomammissa perheissä. Heillä voi olla paineita valmistua nopeasti ammattiin, tai peräti paineita etsiä jotakin toimeentuloa niin nuorena kuin mahdollista. Perhe saattaa suhtautua epäluuloisesti, jopa vihamielisesti lapseen ”joka kuvittelee itsestään liikoja” tai josta näyttää olevan taloudellista rasitetta pidempään kuin olisi pakko. Syyllisyys kyllä voi kalvaa niitäkin vanhempia jotka ovat perustelleet itselleen hyvin, mikseivät voi tai halua auttaa opiskelevaa lasta.

Pienelle kansakunnalle yhteiskunnallisen aseman periytyminen on suuri riski. Jos emme halua hyödyntää koko kansakunnan lahjakkuusreserviä, se pitäisi myöntää selvästi eikä paeta mahdollisuuksien tasa-arvosta löpisemisen taakse. Yhteiskuntatieteellistä tutkimusta aiheesta on riittävästi jo nyt, samoin lähihistoriaan tutustuminen antaa oivan oppitunnin jokaiselle joka vakavissaan miettii, mitä etua on tasa-arvoon panostamisesta ja sosiaalisen nousun mahdollistamisesta käytännössä eikä vain juhlapuheissa. Suomalaisen hyvinvointivaltion historiaan tukeutuen meidän ei tarvitse kysyä oikeistolaisittain ”miksi minun pitäisi välittää proleista?”, vaan pikemminkin tivata perusteluita sille, kenen edun mukaista näin pienessä yhteiskunnassa todella on lakata välittämästä.

posted under , | 5 Comments

Hyvänlaatuista hulluutta

Tähän aikaan vuodesta tulen aina miettineeksi, olenko umpihullu. Kyllä olen. Kuluneen viikon teemana elämässäni on ollut kantaminen, raahaaminen ja roudaaminen. Se johtui kolmesta seikasta: ensinnäkin talven polttopuukuorma saapui. Omenoiden pääsato kypsyi. Ja Puoliso lähti työmatkalle Puolanmaalle. Pinottuani viisi motillista puita liiteriin päätin uudelleennimetä sen Saaran urheuden ylistyksen varastoksi.

Photobucket 

 Sitten siirryin manageeraamaan omenia.Lopulta Puolisokin palasi, ja yhteisvoimin saimme lastattua ensimmäisen (vaan tuskin viimeisen) mehuasemalle lähtevän omenakuorman. Lisäksi olen pilkkonut pakastimeen talven piirasomenat. Ja kärrännyt pilaantuneita pudokkaita enemmän kuin ketään kiinnostaa tietääkään. Tämä vuosi on meillä niitä pelättyjä hyviä omenavuosia...

IMG_0249 

 Omenasosetta en ole vielä tehnyt. Sitä varten meillä on kolmen puun verran antonovkia, jotka eivät ole vielä kypsyneet. Niin, ehkäpä tämä omenatarha on hieman iso yhdelle pariskunnalle, mutta toisaalta tässä on todiste siitä että samansorttista hulluutta on esiintynyt näillä main jo ennen kuin olin syntynytkään.

Photobucket


Myös tomaattisadosta tuli vastoin kaikkea todennäköisyyttä oikein hyvä. Kun säätiedotus uhkaili hallalla, keräsimme viimeiset sisään kypsymään. Tässä on helposti kuukauden tomaatit.

 Photobucket

 Kesällä istuttamani kurtturuusu teki tänä vuonna vain yhden, mutta sitäkin somemman kiulukan. Jokohan siitäkin ensi vuonna saisi oikean pienen sadon?

  Photobucket

 Sankaruus ja maanviljely vaativat veronsa monenlaisten särkyjen ja kolotusten muodossa. Tein nämä lämmittimet hellimään kovia kokeneita ranteitani. Syksyn tärkein asuste syntyi Novitan seiskaveikka-pöllölangan jämistä.

  Photobucket

Liisa ompeli keväällä tällaisen hienon kansionpäällisen. Pistin hyvän idean korvan taakse. Nyt syksyn tullen huomasin tarvitsevani parikin kansiota. Ensimmäisestä tuli pöllökansio. Pöllökankaan nappasin keväällä Lohjan Metri-Palasta, pohjakangas on anopin varastoista. Hulluksi sopii ehkä nimitellä sitäkin joka oman kangasvarastonsa vyörymistä huolimatta haalii vielä lisää vain siksi että toinen tahtoo tyhjentää omia varastojaan...

IMG_0255-1


Tässä kansion sisäpuoli. Verhokangasta riitti vielä tähänkin, vaikka suurimman osan olen jo saanut kulutettua. Tuo raitakohta on tasku. Hullua tai ei, minusta tästä tuli aika hieno. Toisen kansion saatte nähdä sitten seuraavassa kuvapostauksessa...


IMG_0257-1

Ole hiljaa ja tee hyvää

Löysin Kulutusjuhlan kautta Vappu Kaarenojan Ylioppilaslehteen laittaman kirjoituksen jossa hän suomi (hyvästä syystä) Fazerin kampanjaa jossa viisi senttiä jokaisesta myydystä suklaalevystä käytetään koulun rakentamiseksi Afrikkaan. Ongelma oli, että koulu Afrikkaan maksaa noin 70 000 euroa. Sunnuntaihesarin etusivun mainos jossa Fazer tiedotti kampanjastaan, maksoi 50 579 euroa. Epic fail, sillä näitä lukuja katsellessa alkaa hitaampikin ihmetellä, olisiko Fazer kenties voinut tehdä hyvän tekonsa hieman yksinkertaisemminkin.

Omassa luonnosvarastossani ajatukset hyväntekeväisyyden yhdistämisestä pr:ään on maannut jo pienen ikuisuuden, olkoonkin että muuten olen bloggaillut silloin tällöin hyväntekeväisyydestä yleensä ja erikseen siihen liittyvistä eettisistä ongelmista. Yritysten niin kutsuttu yhteiskuntavastuullisuus tuli minulle tutuksi käsitteeksi työskennellessäni eläinsuojeluyhdistyksen leivissä. Käytännössä se tarkoittaa usein sitä että yritys antaa hyvään tarkoitukseen rahaa ja saa vastineeksi logonsa johonkin näkyvään paikkaan. Aitoa hyväntekeväisyyttä tämä touhu ei tietenkään ole nähnytkään, vastuusta puhumattakaan. Kaikki ymmärtävät, että kyse on puhtaasta kaupankäynnistä jossa rahalla ostetaan hyvää pr:ää. Variantti on koplata hyväntekeväisyys jonkin tuotteen myyntiin: osta shampoo niin istutamme puun, osta suklaalevy niin annamme viisi senttiä Itämeren suojeluun. Parhaassa tapauksessa maineen lisäksi kasvaa myös myynti. Minä en antaisi tästä touhusta yhtään eettisyyspistettä kenellekään, mutta maallikot ovat usein rennompia. Onhan se kätevää ettei tarvitse erikseen lahjoittaa euroa suoraan kouluja rakentelevalle hyväntekeväisyysjärjestölle vaan voi mieluummin ostaa 20 suklaalevyä…vai miten se nyt menikään…


Se miten hyvästä tarkoituksesta jää jäljelle pelkkä tyhjä kuori selviää, kun mietimme asiaa hyve-etiikan menetelmin. Hyve-etiikastahan vakkarilukijat ovat toivottavasti oppineet sen, että hyvän teon tapahtumisen välttämätön edellytys on oikea moraalinen motivaatio. Hyvä tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaikka toki ikuisesta resurssipulasta kärsivät yhdistykset ja yhteisöt ovat valmiita vaihtamaan eettistä pääomaansa käteiseen. Suomeksi sanottuna, teon tekijän on haluttava aivan erityisesti tehdä teko hyvän itsensä takia tai toteuttaakseen jotakin tiettyä hyvettä. Tässä yritysten tempaukset menevät kiville. Näyttävästi kampanjoivalla yrityksellä ei ehkä ole mitään hyvän tapahtumista vastaan, mutta erityisesti he eivät hyvää halua, vaan hyvä pr, näkyvyys ja parantunut myynti ovat vähintään yhtä tärkeitä päämääriä. Ja niinpä hyvän tekeminen ontuu.

Miten yritys sitten voisi tehdä hyvää ja olla aidosti vastuullinen? Ihan samalla tavalla kuin pienet ihmisetkin. Ellei tarkoituksena ole nimenomaan motivoida muita hyvän esimerkin avulla tai ellei julkisuus ole tarpeen jostakin muusta erityisestä ja selvästä syystä jolla ei ole mitään tekemistä hyväntekijän mainostamisen kanssa, hyvistä teoistaan olisi hyvä malttaa pysyä hiljaa. Tämä pätee sekä yksityisiin ihmisiin että yrityksiin. Haluatko lahjoittaa pari promillea yrityksesi tuotoista hyvälle asialle? Tee se. Mainitse asiasta lyhyesti  jossakin yrityksesi kotisivujen uumenissa (koska eettisten periaatteiden mainitseminen yleisesti ottaen on kuluttajalle tärkeää informaatiota). Mutta älä tee asiasta minkäänlaista numeroa. Älä vaadi logoasi näkyviin yhdistyksen mainoksiin tai tapahtumiin, äläkä otata valokuvia toimitusjohtajasta ojentamassa shekkiä kiitolliselle järjestön edustajalle tapausta varten erityisesti järjestetyillä kokkareilla. Älä ainakaan pistä pystyyn mainoskampanjaa jossa tiedotat näyttävästi tästä poikkeuksellisesta teostasi. Sama pätee yksityisesti: tee hyvää minkä kerkiät, mutta ole siitä pääsääntöisesti ihan hissukseen. Älä tavoittele hyvää sen paremmin kuin huonoakaan mainetta. Huolehdi ennemmin siitä hyvästä. Esimerkiksi, jos haluat näyttää hyvää esimerkkiä tai olet löytänyt hyvän kohteen, sinulla on syy mainita asiasta. Siinäkin tapauksessa kannattaa vaieta yksityiskohdista, kuten lahjoituksen suuruudesta,jos se suinkin on mahdollista. 

Hyväntekeväisyys ja oman vastuullisuuden määrä ovat niitä asioita jotka aidosti hyvä ihminen yrittää pitää yksityisasioinaan. Hyvän tulee olla olemassa sen itsensä takia, ja vastuu puolestaan merkitsee omien velvoitteidensa tiedostamista ja kantamista. Missä tässä on jotakin mainostettavaa? Ylipäätään, minusta tuntuu usein siltä että voisimme harrastaa vähemmän tempauksia, ryhtiliikkeitä ja kampanjoita ja keskittyä enemmän siihen että olemme kunnollisia ihmisiä arkisin ja yritämme noudattaa johdonmukaisesti edes paria arvostamaamme periaatetta…

Negatiivisuuden pilvi


Olen tainnut täälläkin mainita muutaman kerran, että olen tuntenut itsetuntoni vähän rapistuneen viime aikoina. Tänään ymmärsin, että minun pienet epävarmuudentunteeni, hämmennykseni ja alakuloni ovat todellakin pieniä. Ne ovat suorastaan naurettavan pieniä verrattuna siihen mikä monille naisille on ilmeisesti normaalitila jossa yksikään hälytyskello ei kilahda. Ehkäpä jopa käsityksemme siitä miltä meikkaamaton nainen näyttää, saattaa olla hämärtymässä. Ainakin useiden mainoskuvien ”meikittömät” naiset olivat selvästi joko nudemeikattuja, photoshopattuja tai molempia.Tämä minulle valkeni, kun luin eilisen meikittömän päivän uutis- ja kommenttisatoa.

Olivia-lehdestä löytyi aiheesta kunnon avautuminen. Päätoimittaja Mari Paalosalo-Jussinmäki kuvaa luonnontilaista ulkomuotoaan seuraavasti: ”Näytän kuvassa 12 lapsen yksinhuoltajaäidiltä, jolla on pitkä päihdehistoria, kolmatta vuotta jatkuva syvä masennus ja työpaikka tuulenhalkojana jäänmurtajalla.”  Evita-lehden bloggaaja Endorfiinikoukussa puolestaan tunnusti että hänen oli pakko meikata tummia silmänalusiaan.” Näytin niin pahalta silmäpusseineni, että oli pakko vähän ehostaa, vaikka näytin kyllä ehostuksen jälkeenkin väsyneeltä.”, hän kirjoittaa. Meikittömästä päivästä uutisoivien lehtien kommenttiosioissa sama tunnelma jatkui. Tervetuloa taas Todellisuuteen, filosofi.

Minusta sekä Olivian että Evitan bloggaajat näyttivät postaamissaan kuvissa aivan tavallisilta suomalaisilta naisilta. Sellaisilta miltä ihmiset tapaavat näyttää ilman meikkiä, edullista valaistusta ja photoshoppausta. Tässä ei ole nyt kysymys epärealistisen minäkuvan hellimisestä. Kysymys ei ole siitä että ihmisen pitäisi kuvitella näyttävänsä huippumallilta, kun todellisuus on vakaasti keski-ikää kohti marssiva tukeva rouvasihminen Virkkalasta. Kysymys on perustavasta itsearvostuksesta ja rakkaudesta jonka meistä jokainen on velkaa itselleen, ulkomuodosta, terveydentilasta tai elämän aikaansaannoksista riippumatta. Puhuuko joku teistä tuohon sävyyn syvästi rakastamalleen ihmiselle? Tai edes hyvälle, tärkeällä ystävälle? En minäkään. Entä millainen ihminen ansaitsee kuulla kaiken tuon tylyttämisen? Millaisen ihmisen pitää kuunnella haukkujaisia nöyränä eikä käskeä arvostelijaa suksimaan lähimpään suonsilmäkkeeseen? Kuka sisäiseen kauneuteen ja sen ensisijaisuuteen uskova ihminen jaksaa analysoida ulkomuotonsa sentin kuutioiksi? Jos minä menisin pieksemään vierasta sikaa samalla intensiteetillä kuin tavallinen suomalainen nainen ruoskii henkisesti itseään, käräjillä rapsahtaisi oitis eläintenpitokielto. Vakavissaanko me naiset olemme sitä mieltä että emme saa näyttää väsyneiltä elämän ruuhkavuosien keskellä? Entä miksi tummat silmänaluset ovat paha asia, vaikka niitä on mahdotonta välttää jos omistaa vaalean skandinaavisen ihon? Entä miksi vaaleat hiukset ovat kauniit, mutta blondillakin pitäisi olla eteläiset tummat kulmat ja ripset? Onko tässä enää mitään järkeä?

Kerrankin tässä blogissa heiluu ajatelkaa edes lapsia- kortti. Mitä nuoret oppivat normaalista suhtautumisesta omaan kehoon, jos itseinho on täysin normaali,lähes huomaamaton aikuisen naisen olotila? Miten nuoret naiset oppivat suhtautumaan terveesti ruokaan, luottamaan itseensä, tulemaan kriittisiksi median kuluttajiksi ja nauttimaan seksuaalisuudestaan, jos he kasvavat ilmapiirissä jossa itseinho lyö naista nenään heti aamulla kun hän vilkaisee kylpyhuoneen peiliä? Miten me naiset voimme saavuttaa sen potentiaalin joka meillä on, jos kuljemme negatiivisuuden pilven keskellä, hengittäen kiukkua ja kielteisyyttä sisään ja ulos?

Meikki saa naisen näyttämään pirteämmältä, terveemmältä, ja kaikin puolin paremmalta. Joskus meikki piristää, antaa itseluottamusta tai saa tuntemaan itsensä kauniimmaksi. Joskus -esimerkiksi silloin jos omistaa sellaiset muuntautumiskykyiset kasvot kuin minä-, huolellisella meikillä voi tehdä pieniä ihmeitä. Peilikuvasta ja hetken tunnetilasta huolimatta pysymme kuitenkin sisältä samoina. Vaikka meikki maalaisi millaisia satuja, sisältä olemme yhä hauraita, väsyviä ja kuolevaisia. Ja sellaisina ansaitsemme tulla hyväksytyksi ja rakastetuiksi. Sillä meikki pestään illalla pois, mutta se mitä alla on, pysyy ja vanhenee kanssamme kuolinpäivään asti. Se mitä alla on, riittää ja on aivan hyvää. Kun mietin, miten valtava ja synkkä kulttuuriimme kasvanut negatiivisuuden pilvi on, tunnen itseni jotenkin voimattomaksi. Miten ihmeessä noin valtavaa voimaa voi vastustaa edes omalla kohdallaan, puhumattakaan siitä että yrittäisi kiskoa muita sen hampaista? On helppo kehottaa muita tekemään niin kuin minä teen: rajaamaan arjesta yksinkertainen, suhtautumaan kaikkeen ulkomuodon kohenteluun vähintään lievällä epäluulolla ja yrittämään päivä toisensa jälkeen sisäistää sitä seikkaa että olen hyvä ja riittävä maalaismekossa ja luonnontilassa. Että yksinkertaisimmassakin pakkauksessa kaikki kauneuteni on tallella ja jos joku on eri mieltä, vika on hänen silmissään. Niin on helppo sanoa, ja vaikea tehdä. Mutta jos haluamme olla niitä naisia joiksi olemme syntyneet, onko meillä vaihtoehtoja? Täytyy vain yrittää, yksin ja toivottavasti yhä useammin myös yhdessä.

PS. Taannoisessa teemaviikkokyselyssä monet teistä toivoivat että kirjoittaisin naisasiasta. Tässä viime aikoina Femakkolaaksoon on ropissut postauksia sellaista tahtia, että tekee mieli kysäistä, vieläkö toive on voimassa.

Meikitön päivä: katso kuva!

Hyvään pyrkivä ihminen tarvitsee rohkeutta monessakin tilanteessa. Mutta silloin on maailma hulluksi mennyt, jos suihkunraikkaan naamansa näyttäminen julkisesti ja ilman pidempiä selittelyitä on teko johon sitä tarvitaan.

Tein muotibloggaajat ja luikahdin Helsingin-retkellä vaatekaupan sovituskoppiin nappaamaan kuvatodisteen meikittömästä päivästäni. Minähän en ole mikään valokuvausihme, kopin valaistus oli aika karmea ja kamerakin vähän hankala. Kun kaikesta voi syyttää kuvausolosuhteita, naamalle ei jäänyt paljon suorituspaineita. Tämännäköisenä siis Helsingissä seikkailin, enkä edes aiheuttanut yleistä paniikkia. Menestyksestä huumaantuneena päätin tosiaankin olevani riittävän sievä uskaltautuakseni meikittömänä maailmalle vastaisuudessakin, aina kun vaan mieli tekee.

Photobucket


Sitten sain Inanalta tällaisen tunnustuksen. Kiitos, Inana! Tämä ilahdutti! Eteenpäin en palkintoa taaskaan laita, kun se ei tapoihini kuulu.





Tulossa huomenna: meikitön päivä

Huomenna vietetään pohjoismaisen ympäristömerkin eli joutsenmerkin aloittamaa meikitöntä päivää. Päivän tarkoituksena on ottaa kantaa ulkonäköpaineisiin, herättää ihmiset pohtimaan arjen kemikaaleja ja henkilökohtaista kemikaalikuormaansa sekä ekologista elämäntapaa. Koska kampanjan ilmoittautuminen pidettiin Facebookissa, en päässyt virallisesti osallistumaan siihen. Hengessä ja käytännössä olen tietysti mukana, ovathan useimmat päiväni meikittömiä. Huomenna tieni vie Helsinkiin, joten ainakin tulen näyttäytymään ihmisten ilmoilla vaaleassa luonnontilassani. Olen niitä naisia joiden mielestä meikkaaminen on joskus mukavaa ja piristävää, mutta täysin riskitöntä, harmitonta ja ympäristövaikutuksetonta se ei ole. Eikö ylipäätään ole vähän ironista, että näyttääksemme viehättävämmiltä ja haluttavammilta käytämme tököttejä jotka ovat terveydelle ja jopa lisääntymiskyvyllemme haitallisia? Siksi vietän suurimman osan ajastani meikittömänä.

Vaikka ihmiset joille meikittömyys on poikkeuksellista ovat enimmäkseen naisia, haluaisin muistuttaa mieslukijoitani siitä että teidänkin panoksenne on tärkeä. Vaikka me naiset tietysti meikkaamme vain itseämme varten, kuulemme ja kuuntelemme kyllä teidänkin ajatuksianne naiskauneudesta. Tukekaa siis läheistenne (ja miksei muidenkin naisten) itsetuntoa kertomalla, että arvostatte luonnonkauniita naisia. En tietenkään kehota ketään valehtelemaan esteettisistä mieltymyksistään, vaan ainoastaan ymmärtämään, että on olemassa silmäniloa tärkeämpiäkin asioita, kuten ympäristö, naisen (ja tulevien sukupolvien) terveys sekä hyvä itsetunto. Jos arvostatte sisäisesti kauniita naisia, on tärkeää että muistatte sanoa sen joskus ääneenkin. 

Kaunista huomista teille kaikille!

Poissa muodista: rakkaus

Ensin keksittiin, että ero on normaali osa rakkaussuhteita. Että se on syysflunssan tyyppinen asia joka toisille vain tulee ja jolta toiset säästyvät. Vähitellen yhteiskunnassa alkoi näkyä laajemminkin merkkejä siitä että ihmiset ovat alkaneet sitoutua ensisijaisesti lapsiin eivätkä puolisoon. Lapsista tuli emotionaalisesti korvaamattomia, ja samalla toki erot lisääntyivät entisestään yhä useamman puolison tuntiessa itsensä syrjäytetyksi. Nyt näyttää siltä, että sitoutuminen lapsiinkin alkaa rakoilla. Uusi perhe, uudet lapset, vanhat voi antaa yhteiskunnan huolehdittaviksiKuluneella viikollakin on paljon ihmetelty äitipuolen pahuutta, ja hieman vähemmän sitä miten on mahdollista ettei isä suojele omaa lastaan. Hän on ihmishirviö, tietysti, mutta onko hänen ja lapsensa huostaanotettavaksi hylkäävien vanhempien välinen ero muuta kuin aste-ero? Entä onko lapsensa hylkäävien, puolisonsa hylkäävien ja lemmikkiensä hylkäävien välillä joitakin suuria eksistentiaalisia eroja? Vai onko ympärillämme vain hylkäämisen ja väärien valintojen asteikko joka alkaa pienestä, arkisesta ja yleisesti hyväksytystä ja jatkuu mustimpaan hirviömäisyyteen? Olemme tottuneet jo viemään vanhat tavarat kaatopaikoille yhteiskunnan huoleksi ja vanhat lemmikit piikille tai eläinsuojeluyhdistysten hoteisiin. Näihin tekoihin sisältyy sekä vanhan hylkääminen että uusien kiinnostuksenkohteiden priorisointi. Kun kyse on tavaroista, menettely on usein järkevä ja sen kääntöpuolelta löytyy vain tuhlaavaisuus ja ahnehtiminen. Kun se siirretään eläviin ja tunteviin olentoihin, siirrytään puhumaan lisäksi kärsimyksen aiheuttamisesta ja toiminnasta jota voisi kuvata kärsimiskykyisten olentojen kuluttamiseksi. Kulttuurimme vaikeuden nähdä eläimiä kärsimiskykyisinä olentoina joilla olisi moraalinen oikeus mihinkään muuhun kuin siihen minkä niille kerkeästi annamme -kuten pysyvään sijaan perheessä- on ollut perinteisesti kehno. Mutta mekin olemme vain kädellisiä. Osaamme nähdä eläimet vain esineinä, hyvänolon antajina joilla ei ole oikeutta vaatia meiltä vastarakkautta. Ja osaamme nähdä ihmiset aivan samoin, kuten lajimme kirjoitettu historia hyvin todistaa yhä uusina toisintoina. 


Kun vain vanha elämä on siivottu, uusi alku odottaa Minua ja uusia ”rakkaitani”. Ja miksipä näin ei kävisi. Käsitykseni mukaan sellaista asiaa kuin ”sitoutuminen” ei oikeastaan ole olemassakaan. Rakkaus on rakkautta, ja jos sitä ei ole, sitoutuminen velvollisuuden, elintason tai muiden vastaavien syiden takia on vain yhden perheen kokoinen tragedia. Rakkaus on rakkautta, ja vaikka lapsia, puolisoita ja jopa lemmikkejä rakastetaan hiukan eri tavalla, perussubstanssi on sama. Olen alkanut epäillä, että jos ihminen menettää kyvyn yhdenlaiseen rakkauteen, hänen kykynsä rakastaa millään tavalla on vaarassa. Korvikkeita on toki tarjolla. Suhteen alkuhuuman voi elää yhä uudelleen kun vaihtaa kumppania. Johan sen on kapitalismikin opettanut, että asioita kuuluu haluta, hankkia, kyllästyä ja lopulta ne tulee hylätä ja unohtaa, parhassa tapauksessa jonkin uuden ja entistä paremman tieltä.

Käsittääkseni kyky rakastaa on läheisesti sidoksissa maailmankuvaan ja ihmiskäsitykseen. Usein puhumme ihmissuhteista suhdetyyppeinä. Suhdetyypin olemassaolo on tärkeää. On tärkeää että ”parisuhde” voi hyvin, mutta tarvittaessa parisuhdekumppanin voi pistää vaihtoon. Kun rakkaus alkaa tarkoittaa vain hormonihumalaa, on jotenkin ymmärrettävissä että uuden kumppanin lellittely voi päästä samojen hankalien lastenkin hyvinvoinnin ohi. Onko ihme, että aikana joka ohjaa ihmisiä palvomaan itseään ja impulssejaan, on ennen pitkää keksitty että lapsetkin voi pistää kierrätykseen jos elämään löytyy palkitsevampaa sisältöä? Jos pitää itsensä riittävän kiireisenä (niin kuin hyveellistä on), jos jaksaa innostua loputtomasti uusista aluista ja uusista ihmissuhteista, ei ehkä ehdi koskaan huomata, miten lohduttoman yksinäinen kaikkien kasvattavien ja palkitsevien ihmissuhteiden keskellä onkaan.

Eivät uutisen vanhemmat ole mitään kosmisia mörköjä vaan erääseen suosittuun arvomaailmaan kuuluvan ajatuskuvion looginen päätepiste.Sillä minusta näyttää ettei rakkaus lapsiinkaan ole arjessa sen kummempaa kuin muukaan rakkaus: rakastavalle vanhemmalle se on paljolti vastuunkantoa, velvollisuutta, huolta ja pyrkimystä toisen parhaaseen haastavissa olosuhteissa. Joillekin tämä kaikki on palkitsevampaa kuin toisille, mutta silti kaikkien odotetaan pistävän itsensä likoon yhtäläisesti. Onko ihme, että aikana joka ohjaa ihmisiä palvomaan itseään ja impulssejaan ja laskemaan tarkasti kuinka paljon sijoituksilleen saa vastinetta, on ennen pitkää keksitty että vanhasta suhteesta perinnöksi jääneet lapsetkin voi pistää kierrätykseen jos elämään löytyy uutta ja parempaa sisältöä?

 Jos ajatus ihmissuhteiden kuluttamisesta pelottaa ja aatteen mannekiinit kauhistuttavat, jos haluamme itse olla jotakin muuta, ei riitä että lakkaamme hylkäämästä rasittaviksi heittäytyviä perheenjäseniämme. Jos haluamme välttyä kierteeltä ja pysyä kaukana kaltevasta pinnasta, en tiedä onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin vakavasti tavoitella sitä ystävyyttä joka saattoi palaa Rooman mukana. On yritettävä olla ihminen joka rakastaa ikuisesti. Se on paljon vaadittu, ja voi olla että hinta kasvaa joka päivä. Maailmakaan ei ole täydellinen, ja on olemassa tilanteita joissa etäisyyden ottaminen on ainoa järkevä teko. On tilanteita, joissa meillä ei kerta kaikkiaan ole voimia tai kykyä huolehtia rakkaistamme, vaan parasta mitä voimme tehdä on antaa heidät jaksavampiin käsiin. Väitän kuitenkin, että niitä tilanteita on paljon vähemmän kuin tosielämässä hajoilevia ihmissuhteita. Sitä paitsi, sellaisessakin tilanteessa emotionaaliselle kapasiteetille koituvaa tuhoa voi yrittää rajoittaa. Voi myöntää tilanteen tuskallisuuden ja hyväksyä sen. Voi surra. Voi tehdä täsmälleen päinvastoin kuin on muodikasta, eli jättää selittämättä epäonnistumisen kasvutarinaksi josta oikeastaan selvisi pintanaarmuilla. Jos ihminen selviää elämänsä tärkeiden suhteiden kariutumisesta "pintanaarmuilla" ja henkisellä kasvulla, hän on hyvää vauhtia muuttumassa zombiksi, eläväksi kuolleeksi. Rakkaus on rasittavaa, tuskallista, ja vaatii pahimmillaan aivan liikaa ja liian vaikeaa. En kuitenkaan tiedä, onko siitä kiinni pitämisen vaihtoehtona muuta kuin pikkusormen antaminen hirviöille. Jotkut niistä hirviöistä ovat sisäisiä. Se takaa, ettei meitä lopulta erota henkisestä kuolemasta muu kuin hyvä onni. Elämästä ei voi selvitä hengissä. Joskus arvelen, että voimme oikeastaan valita vain, kuolemmeko rakkaudelle vai rakkauden pelolle. Valitsemmeko tuskat ja vaikeudet vaiko elävän kuolleen osan? Valitsemmeko kuluttavan elämän vaiko kuolleiden rikkumattoman rauhan? Entä teemmekö valintamme vain itsekkäistä, omien halujen, lähtökohdista? Vai onko meillä suurempia päämääriä ja rakastettuja joiden vuoksi elää?

Huivitetut naiset passiivissa


Naista alistavaa retoriikkaa on montaa sorttia. Ei siitä niin montaa päivää ole, kun puhisin naisen seksuaalisuutta, rakastumista ja ihastumista halventavasta puheesta. Tänään esittelen teille uuden inhokkini jonka bongasin oikein verkkohesarista. Se on ”huivitettu nainen”.  Tarkoituksena oli viitata naiseen jonka päässä on hijab (oliko niitä huivipäitä muitakin?). Se kuulostaa naiselta jolle huivi on pakotettu, ehkä peräti väkivallalla uhkaamalla. Uutisen nainen, Fatma Nabil, oli uutistenlukija, eli oletettavasti uranainen ja ammattilainen jolle pääsy lukemaan uutisia hijabiin pukeutuneena merkitsi unelman toteutumista. Egyptissä hijabia käyttävät naiset ovat tähän asti saaneet tyytyä työskentelemään uutistoimittajana kameralta piilossa. Heitä on siis syrjitty, rajoitettu, estetty ja sanktioitu. Mitä syytä tässä siis oli vihjailla, että Nabil olisi mitään muuta kuin urallaan onnistunut ja ennakkoluulon asettamia rajoja rikkonut edelläkävijäyksilö? Mielenkiintoista on myös, että uutisessa mainittiin Nabilin nimi yhden kerran. Kaikki muu aika käytettiin keskusteluun huivitetuista naisista, yksilöllisyyttä vailla olevista passiiveista.

Voitaisiinko lakata puhumasta huivitetuista ja hunnutetuista naisista? Minun tietääkseni terveet aikuiset naiset kautta maailman joutuvat pukeutumaan ihan itse. Miksi emme voi lähteä siitä että naiset päättävät itse myös siitä mitä päähänsä pistävät tai ovat pistämättä, olkoonkin että kulttuurista riippuen paineita on suuntaan jos toiseenkin? Huivitettu nainen on passiivinen, alistettu raukka. Huivia käyttävä nainen on neutraali (sanamuoto ei ota kantaa siihen millä ilveellä huivi on päähän saatu). Huiviin pukeutunut nainen on aktiivinen toimija joka on itse syystä tai toisesta valinnut pukeutua huiviin ja liikkua julkisella paikalla näin asustettuna. Neutraaliin uutisointiin sopisi neutraali ilmaisu. Puheet hunnuttautumisista ja huivittautumisista kuulostavat myös kovin vakavilta ja juhlallisilta. Sekin lienee harkittua. Ainakin minun mieleeni nousee oitis kuva mustien saudikaapujen ankeasta merestä ja oudon uskonnon riiteistä, ei netin muslimikauppojen värikkäistä valikoimista. Se väriloistokin kuitenkin on yksi totuus hijabista. On totta että islamilaisessa maailmassa naisilla on joskus paineita valita huivi. Vietettyäni useamman vuoden huivipäänä voin toisaalta kertoa omasta kokemuksesta, että meidän kulttuurissamme taas naisia toisinaan painostetaan kulkemaan paljain päin. Vai mitä pitäisi sanoa esimerkiksi niistä kantasuomalaisista suomenuskoisista naisista jotka kulkevat paljain päin koska eivät uskalla alkaa käyttämään huivia syrjinnän tai ikävän huomion herättämisen pelossa? Kuka keksisi sille sopivan passiivisanan? Vai voiko länsimainen Valtakulttuuri vain vapauttaa ihmisiä jolloin on korkeintaan niin ettei yksilö vain tajua omaa parastaan ilman pientä paimentamista?
 Itse kuitenkin lähtisin siitä, että jokaisella naisella tulee paitsi olla oikeus paitsi päättää itse siitä mikä häntä alistaa tai ei alista, myös tulla kunnioitetuksi päätöksineen.  Naisetkin on nähtävä yksilöinä, ja vain yksilöön tutustumalla voimme saada selville erottuvien valintojen taustalla olevat syyt. Naisten leimaaminen passiivisiksi raukoiksi kuulematta heidän mielipidettään on sortavaa. Ajatus siitä että me tiedämme naisten tilanteen paremmin kuin he itse ilman että edes kysymään tarvitsee vaivautua, on alistamista. Se on tapa hukata yksilöt ja heidän ainutlaatuisuutensa vieraaksi, jopa pelottavaksi massaksi.

Pukeutuminen on itseilmaisua, mutta se on  myös kommunikaatiota. Olennaista on ymmärtää, että pukeutumisessakin on olemassa paitsi erilaisia esteettisiä ihanteita, myös erilaisia kieliä. Pukeutumisenvapaus on upea idea, mutta todellinen vapaus ulottuu aina jopa Valtakulttuurin ulkopuolelle. Minusta vapaus on parhaimmillaan silloin kun se ei ole mielihalujen tai Valtakulttuurin normien orjuutta vaan ihmisen toimintaa parhaan arvostelukykynsä ja hyvien arvojen mukaan. Vapaus kulkea avopäin on toki hieno asia. Kokemus kuitenkin kertoo minulle, että joidenkin ihmisten on viisaampaa käyttää huivia. Miksi on ahdistavaa, että joillekin oma maku, varallisuuden ja vaatteiden saatavuuden rajat tai edes muodinluojat eivät ole pukeutumisen ainoita auktoriteetteja, vaan aamulla tulee muistettua ohimennen omaa jumalaa, arvoja, perinteitä tai järkeä? Miksi nainen jonka vaatekaappi on täynnä mustaa koska hän ei pidä väreistä, on vapaa mutta nainen jonka vaatekaappi on täynnä mustaa koska hän tavoittelee yksinkertaisuutta, on jotenkin outo ja rajoitettu? Tässä on järkeä vain jos ajattelemme että mielihalujen orjuus on ainoa arvokas vapauden muoto ja itseään suurempien päämäärien tavoitteleminen pukeutumisen tapaisten arkisten ja pienten asioiden kautta on pahasta. Aluksi, minulle riittäisi että jokainen nainen, uskontoon ja etniseen taustaan katsomatta, saisi itse päättää pukeutumisestaan ilman minkäänlaista painostusta ja uhriuttamista.

-kirjoittajalla on oma lehmä tukevasti ojassa. Jos rakas äidinkieleni kehittyy siihen suuntaan että naisten vapaaehtoinen huivin käyttö katoaa siitä, mitä tapahtuu meille ylpeille huivipäisille ei-musliminaisille?-

Mikä on downshiftaamatta jättämisen hinta?

Downshiftaajathan ovat tunnetusti vapaamatkustajia jotka nauttivat hyvinvoinnin hedelmistä kun muut maksavat veroja. Hyvä on. Kysyisin vain, mitä niillä maksetuilla veroeuroilla tehtiinkään? Maksetaanko niistä vain kaikille kivoja ja tärkeitä asioita? Vai valuuko niitä vuosi vuodelta enemmän oravanpyöräyhteiskunnan tuhojen paikkaamiseen? Puhun nyt sosiaalipalveluista kuten perhetyöstä ja huostaanotoista, kasvavasta osasta mielenterveyspalveluita, lääkekorvauksista, oikeuslaitoksen kuluista,  koko siitä osasta palveluverkostoa johon yhteiskunnan pahoinvointi jotenkin vaikuttaa. Luulisin, että jos alkaisin pidemmälti miettimään, huomaisin puhuvani vähän kaikesta. Joten yritän pysyä yleisellä tasolla ja huomauttaa vain, että kansakunnan veronmaksun maksimointi on tehokas ratkaisu yhteiskunnan ongelmiin vain jos raha on perimmäinen ratkaisu kaikkiin hyvinvointiongelmiin, ja resurssipula perimmäinen syy kaikkiin ongelmiimme.


Tämä ei tarkoita sitä että julkisen sektorin asiat olisivat mielestäni hyvin. Eivät ne ole. Oli lama tai ei, leikkaukset ja säästöt ovat aina julkisen sektorin arkea- sekä tietysti muistutukset siitä miten julkisen sektorin työntekijät vain kuluttavat verorahoja (sitä en tiedä, mitä verorahoille pitäisi näiden "kriitikoiden" mukaan tehdä. Sulkea rahasäiliöön?) 

Mutta jos olen oikeassa ja oravanpyöräyhteiskunta lisää verotulojen lisäksi myös pahoinvointia, verojenmaksu tekee meidät pian yhtä autuaaksi kuin hölmöläisten peitonjatkaminen. Maksamme veroja jotka sitten kuluvat sellaisten kuluerien kustantamiseen joita syntyisi huomattavasti vähemmän jos tyytyisimme työelämässä ja rahan kahminnassa kohtuuteen (huomatkaa, tuilla elämisestä en nyt puhunut mitään. Vaan kohtuudesta.) Eikö olisi jotenkin järkevämpää ja inhimillisempää ennaltaehkäistä ongelmia? Onko se nyt niin hölmöä ja lusmuilua jos huolehtii omalta osaltaan siitä että avioliiton ja lasten hoitamiseen riittää aikaa? Onko itsekästä löysätä piirun verran siinä vaiheessa kun vielä jaksaa huolehtia itsestään, kodistaan ja ympäristöstään? Ei, epäilen ettei minusta tule huippuveronmaksajaa ikinä (joistakin filosofeista kyllä tulee, mutta sanotaan nyt vaikka niin että he ovat hieman toisentyyppisiä kuin meikäläinen. Minun asenteillani varustettuja ajattelijoita harvemmin kutsutaan yritysten seminaaripäiville piiskaamaan työntekijöitä yhä kovempaan tuloksentekovimmaan.)  Mutta jospa minusta myöskään ei tulisi yhtä numeroa niihin tilastoihin jotka mittaavat yhteiskunnan pahoinvointia? Niissäkin tilastoissa nimittäin puhutaan inhimillisen kärsimyksen lisäksi rahasta. Jospa yhteiskuntaa voi rakentaa monilla tavoilla, ei pelkästään rahalla? Jospa julkisen sektorinkaan ei tarvitsisi olla pahoinvoinnin perässä paisuva pullataikina, vaan voisimme jotenkin puuttua siihen pahoinvointiin jota ahneuden ja materian kahminnan kulttuuri näyttäisi aiheuttavan? Tämän yhteiskunnan parhaille paikoille kavunneet eivät aina tunnu ymmärtävän suomenkielistä sanaparia ”inhimillinen kärsimys”, mutta rahasta hekin ymmärtävät. Toistan siis: rahaa kuluu myös oravanpyörän pyörittämiseen, ja vauhdin kiihtyessä sitä kuluu aina vain enemmän.  Kyllä vaan, downshiftaaminen maksaa yhteiskunnalle, mutta niin maksaa myös downshiftaamatta jättäminen. Entä jos saamme valita vain, missä kohdassa haluamme maksaa ja miten? Minä haluaisin aiheuttaa osani kuluista yhteiskunnalle siellä missä kyse on vain rahasta, ei pahoinvointini läheisilleni aiheuttamasta kärsimyksestä. 

Vai onko maksimaalisessa verojenmaksamisessa kyse vain puritaanisen moraalin demostroimisesta? Muistellen erään lääkärifirman viime aikoina julkisuudessa olleita kuvioita sanoisin, että siinäkin tapauksessa hyvän verojenmaksukyvyn moraali tuntuu olevan tavallisen keskiluokan moraalia. Isoille yrityksille ja kevyesti verotettuja pääomatuloja nostavalle eliitille näyttäisi olevan voimassa ihan toisenlainen moraali. Epäilen, että heille sopii aivan mainiosti se ettei ahkerien veronmaksajien enemmistöllä riitä aikaa ja energiaa tämäntyyppisten ristiriitojen syvällisempään pohtimiseen, poliittisesta aktivoitumisesta puhumattakaan. Se kuitenkin on jo oma tarinansa... 


Syksyllä enimmäkseen syödään

Sadonkorjuun huippuajat ovat käsillä. Sen huomaa myös kuvista joita kameraan on viime aikoina tarttunut. Tomaatteja on kypsynyt tasaiseen tahtiin, mutta pensaissa on vieläkin paljon korjattavaa. Viimeiset täytyy varmaankin kypsyttää sisällä. Kuvassa päivän kirsikkatomaattisaalis.

Photobucket

Jos ruuanlaiton aloittaa käymällä kasvimaalla, sieltä voi löytää vaikka tällaiset tuomiset. Pataan on pääsemässä lehtikaalia, kirjavia porkkanoita ja perunoita. Lisäksi poimin matkaani valkosipulin, persiljaa, salviaa ja lipstikkaa.

IMG_1796

Valkosipuli ansaitsi päästä vielä parempaan kuvaan. Tässä on yksi kynsi. On se komea! Ja ärjy.

Photobucket

Reilun tunnin kuluttua saalis näytti tältä: saaliskeittoa, naanleipää ja valkosipuli-yrttilevitettä.

Photobucket

Toisena päivänä toisista kirjavista porkkanoista syntyi kaunista raastetta.

Photobucket

Tasapainoiseen syysruokavalioon kuuluvat myös romanttiset iltahetket teen ja vastapaistettujen pikkuleipien kera. Kuvassa korinttileipiä.

Photobucket

Lokakuussa Ikuisuusristipisto on ollut työn alla viisi vuotta. Viime aikoina olen viettänyt sen seurassa taas aikaa, ja minusta on alkanut tuntua siltä että ensi vuoden lokakuun koittaessa se saattaa jo olla koristamassa huoneeni seinää. Hyvä tavaton.

Photobucket

"Meneeks tää sun pomolle vai asiakkaalle?" Pikkukola jatkaa perhe-elämän opettelua osallistumalla kaikkeen mihin voi. Toimistoassistenttia siitä ei kuitenkaan ehkä tule.

Photobucket

Ja tänään onkin jo syksyn ensimmäinen päivä.Aika sytyttää tuoksukynttilä ja nauttia hetkestä.

Photobucket



posted under , , , | 2 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments