Prinsessahetkiä




Taika ja mielikuvitus ovat ontologisesti häilyväisiä. Ne ovat kuitenkin ainoita käytettävissä olevia kulkuneuvoja niille jotka haluavat matkustaa multiversumin kaukaisiin maailmoihin.

-Multiversumin matkustavaisen opas, osa IX: Kaukaiset maailmat-

Rakkauselämän julmien puolien ja raadollisten ihmiskäsitysten pohtiminen kahtena päivänä perätyksin ei ole terveellistä kenellekään, ei edes puolison ja pikkupupujen rakastamalle ammattiajattelijalle.  Oli korkea aika tehdä vähän taikoja. Ei sellaisia mihin tarvitaan yrttejä ja kynttilöitä ja kirjoja joiden kirjoittajien nimet ovat tyyliä Stormhawk ja Ravenmountain, vaan sellaisia jotka toimivat. Illan tullen, rauhallisena hetkenä, suljin silmäni ja hipaisin sormella yhtä käsivarteeni ikuistetuista lehdistä, juuri niistä joiden olin taas lukenut olevan helpon alaluokkaisen idiootin merkkejä. Hetken kuluttua tunsin nenässäni käsittämättömän raikkaan ilman tuoksun, ensimmäisen asian jonka Reaalimaailmasta lähtevä matkalainen huomaa saapuessaan Prinsessan valtakuntaan.

Ensitapaamisestani Prinsessan kanssa on jo monta vuotta. Taisin olla silloin unessa. Muistan, miten kuljin linnaan johtavaa leveää hiekkatietä pitkin. Se vei linnan pääportille, joka oli avattu päivän ajaksi. Portin molemmilla puolilla minua tervehtivät ryhdikkäät vartiosotilaat. Jatkoin matkaani kivetylle linnanpihalle. Sen keskellä kasvoi puu, hieman tammea muistuttava. Aurinko heijastui vihreän ja kullan värisistä lehdistä ja sai puun kimaltamaan päivän kirkkaassa valossa. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista.
Prinsessa istui puun varjossa kirjaa lukien. Minut huomatessaan hän nousi ylös ja iloinen hymy valaisi hänen kauniit kasvonsa. Niitä kehystivät kullanvaaleat hiukset. Hänen silmänsä olivat minun silmäni. Sillä modaalisten maailmojen semantiikan outojen lakien mukaan Prinsessa oli vastineeni. Tässä kaukaisessa maailmassa, hän oli minä.
”Tervetuloa! Olenkin jo odotellut sinua. Oraakkelimme tiesi, että tulisit näillä main.” Hänen hymynsä vaimeni hieman.
”Sinä et tainnut ihan uskoa häntä,” sanoin, ja hymyilin. ”Ei se mitään. Pieni epäileminen on aina terveellistä.”
”Hän sanoi, ettei sinulla ehkä ole kovin paljon aikaa. Näyttäisin sinulle kyllä mieluusti tornini. Jos ilma on oikein kirkas ja selkeä, näköala on tosi ihana. Sieltä voi nähdä merelle asti.”
”Se olisi mukavaa.”, sanoin.
”Mutta ensin tärkeät asiat. Se minkä vuoksi tulit tänne.”
”Tuota, en ole siitä ihan varma.”
”Oraakkeli kertoi senkin.” Prinsessa kurottui poimimaan puun alaoksilta muutaman vihreän ja kultaisen kolmisakaraisen lehden ja antoi ne minulle.
”Hän käski sanomaan, että kultapuiden lehdillä ei ole vastineita missään. En oikein ymmärtänyt sitä, mutta niin hän käski sanomaan.”
”Mutta minä ymmärrän. Se tarkoittaa, että nämä ovat hyvin erityisiä. Kerrothan oraakkelillesi kiitokseni. ”
”Toki. Hyvä että tiesit noista lehdistä. Ajattelin jo hetken että se oli tosi outoa jopa Oraakkelilta. Hän sanoi, että sinun pitäisi viedä ne mukanasi ja säilyttää."
"Varmasti."
"Ei kai sinun vielä pidä mennä? Lähdetäänkö käymään tornissani?”
”Mennään vaan.”, sanoin ja seurasin Prinsessaa.

Maailma jossa vastineeni on Prinsessa, sijaitsee eräässä kaukaisemmassa multiversumin osassa. Hän elää vihreiden niittyjen ja kultaisten peltomaiden keskellä, hieman kaupungin ulkopuolella kohoavassa linnassa joka on niin valkoista kiveä että se näyttää kaukaa sinertävältä. Valtakunta sijaitsee vähän matkan päässä Pohjoisrannikosta. Silloin kun sää on erityisen kirkas ja selkeä, prinsessan tornista olevasta ikkunasta voi nähdä heikon kimalluksen taivaanrannassa. Minä en onnistunut näkemään sitä, mutta sen sijaan ihailin Adrianisten vuorten lumipeitteisiä huippuja idässä, ihmetellen miten tämä paikka tosiaan oli kokonainen maailma. Siellä hän asuu, nuori nainen jolla on minun hiukseni ja silmäni, mutta ei yhtään huolistani ja vain aavistus monista suruistani. Hän on minusta kaukana, mutta koska hän myös on minä, voin joskus nähdä hänen kastelevan kukkasiaan pienellä takorautaikaiteella varustetulla parvekkeellaan.  Välillä hän vilkaisee horisonttiin, toivoen että tänään olisi sellainen selkeä päivä, sellainen jolloin taivas on kuin sinistä lasia. Voin tuntea hänen lempeät ajatuksensa joissa on vielä nuoruuden viattomuutta, mutta vanhan sielun viisautta. Vielä hän ei ole kuningatar jonka harteita painaa huoli koko valtakunnan tulevaisuudesta. Eikä hän ole linnan taloudenhoitaja jonka päivä on tehokasta taloustyötä aamusta iltaan. Hän on liikkumaton liikuttaja, se joka antaa arvon taloudenhoitajan ponnistelulle, saa kuninkaan huolehtimaan tulevaisuudesta, hänen takiaan prinssien kannattaa lähteä metsästämään lohikäärmeitä. Hän on valtakuntansa sivistys, hienostuneisuus, elämän kaunis puoli joka erottaa sivilisaation rikkaasta barbariasta. Hän ei ole valtakunnan suuntaa määrääviä päätöksiä viisaasti tekevät aivot, ei sen menestystä ahkeroivat kädet, ei vielä edes sen lämmin ja huolestunut sydän. Hän on sen sielu. Hänen arvonsa ei ole sirossa kultaisessa kruunussa. Sitä eivät määritä hänen sievät kasvonsa eikä edes hänen paikkansa hovin protokollassa. Hänen hymynsä on valo, hänen runokirjassaan elävät pienen valtakunnan kauneimmat ajatukset, hänen asettelemissaan kukissa näkyy hyvien vuosien kukoistus ja rauha. Onnettomia ovat ne valtakunnat joilla ei ole prinsessaa jota vaalia ja suojella. Ja minusta näyttää, että hiukan onnettomiksi tulevat usein myös monet jotka eivät löydä sisältään jotakin joka paremmissa maailmoissa olisi prinsessa.  Valtakunnassa, päivämatkan verran pohjoiselta mereltä sisämaahan päin, kaikki rakastavat prinsessaa, sillä hänessä on kaikki minkä rakastaminen on ihmiselle tärkeää: elämä, merkitys, kaikki.

Saduissa prinsessat elävät valtakuntiensa sydämessä suojattuina, rakastettuina ja vaalittuina. Prinsessat kuuluvat samaan maailmaan kuin satulinnat, satiinikengät ja ruusutarhat. Sekä tietysti prinssit jotka eivät narise tasokkuuksista ja panokerroista vaan ovat valmiita elämään onnellisina elämän loppuun asti. Niin kauan kuin osa minusta kampaa kultaisia kutrejaan satulinnan tornikamarissa, kestän kyllä ne toisenlaisetkin päivät jolloin löydän itseni pitämästä satujen puolta maailmassa jossa sadut eivät ole vain edesmenneitä vaan paloittelumurhattuja.

Meidän maailmamme prinsessamieliset eivät yleensä elä läheskään yhtä suojattua elämää kuin minun kaukainen prinsessani. Usein saamme hoitaa ihan itse sekä suojelupuolen että taisteluvammojen paikkaamisen, rakkauden ja huolenpidon sijasta vastaanotamme usein kuraa, kylmyyttä ja suoranaisia loukkauksia kunnes lopulta opimme suojautumaan niiltä jatkuvasti.  Täällä kukaan ei voi täyspäiväinen prinsessa, eivät edes ne jotka vielä asuvat kuninkaanlinnoissa. Sisäisen prinsessan vaaliminen on kuitenkin hetkittäin mahdollista jokaiselle joka hänet sisimmästään löytää. Hänet voi muistaa, kun istahtaa illansuussa juomaan teetä ruusuisesta kupista, käpertyy sohvannurkkaan ristipistotyön kanssa, kun tekee hitaita, pieniä, kauniita ja hienoja asioita. Prinsessan pehmeisiin käsiin on hyvä laskea omanarvontuntonsa perusta. Tieto siitä, että ainakin hetkittäin ja hiukkasen, minullakin on osani prinsessan kyvystä olla elämän kaunis puoli ja merkitys. Sen vuoksi minäkin olen rakkauden, suojelemisen ja kaiken hyvän arvoinen. Täällä, rikkinäisessä maailmassa, hän voi olla vain yksi osa minua, eikä varmaankaan edes suurin osa. Mutta voi miten kaunis hän onkaan.

Prinsessalta saamani kultapuun lehdet säilytin kauan muistoissani. Kun koitti aika alkaa suunnittelemaan tatuointia, keksin heti mihin ne tallettaisin säilymään yli ajan ja haalistuvien muistojen.

Jokaisen helpon naisen takana on itsetunto-ongelmainen mies

Niin. Eilen tulin todenneeksi ettei markkina-arvossani taida hurraamista olla. Ei ihme, jos joskus on vähän angstinen olo. Sitten piristyin kuunneltuani Rammsteinin mainiota Heirate Mich:iä ja todettuani, että jostakin täysin käsittämättömästä syystä Till Lindemann (joka esiintyy videossa ilman paitaa, iik!)  ja kumppanit ovat onnistuneet tekemään biisin vielä suuremmista angsteista ja dramaattisemmista tunteista kuin mihin itse olen pahimmillanikaan vajonnut. Minulla voi olla paljon syitä olla kompleksikasa, mutta haudanryöstelyä en ole vielä harkinnut.


Nettikeskustelua seuratessani tulin törmänneeksi suuren markkina-arvokeskustelun yhteydessä termiin ”helppo nainen”. Muun muassa tatuoiduilta lihavilta naisilta saa seksiä helpommin kuin muilta. Näin tietää esimerkiksi Jone Nikula. Helppous on siis negatiivinen piirre naisessa. Mutta mistä mies tietää, onko nainen helppo? No siitä että hänen iskuyrityksensä onnistuu, tietenkin. Mutta eikö tämän logiikan toimivuus edellytä, ettei mies pidä itseään millään tavalla erityisenä, miellyttävänä tai ainakaan kuumana tyyppinä? Mies ei usko että voisi olla sellainen johon kukaan voisi ihastua tai rakastua hetkessä. Hän uskoo, että nainen joka tekee niin ei ole lupaava tyttöystäväkandidaatti, vaan huono nainen joka ansaitsee tulla kaadetuksi ja sitten jätetyksi. Eikös tämä ole aika tehokas tapa karkottaa elämästä kaikki naiset jotka pitävät miehestä liikaa?

Päivän viisaus: Et voi halventaa toista kertomatta samalla jotakin siitä mitä itsestäsi ajattelet. Kannattaako aloitteentekoon edes ryhtyä jos on vakuuttunut siitä että on vain yksi miljoonista luusereista josta kiinnostuvan täytyy olla epätoivoinen ja sellainen jota kukaan muu ei voi haluta?

Sitäkin minä ihmettelen, että jos vaikeat naiset ovat niitä tavoiteltavia naisia, miksi niin monet miehet pitävät suurena ihmeenä sitä että alkuhurmoksen haihduttua suhteesta heidän naisensa osoittautuvatkin kylmiksi. Ehkäpä, jos haluaa naisensa olevan sellainen jolla on suurenpuoleiset halut, kannattaisi valita vaimonsa niiden ”helppojen” joukosta? Ehkäpä huora-madonna- ajattelu johtaa siihen että kiikuttaa maistraattiin madonnan joka ymmärtää pian ikuisen neitsyyden olevan hieno asia? Paranisiko ihmissuhteiden piikkilankainen maailma, jos oppisimme suhtautumaan lämpimästi ja arvostavasti ihmisiin jotka ovat helppoja juuri minulle? Helppous on hienoa, ja koska epäilen etten ole maailman ainoa ihminen jonka markkina-arvo on tukevasti pakkasen puolella, sen tottavie pitäisi olla meriitti eikä halveksunnan ja huonon kohtelun syy.

Kaikesta huolimatta. Eläköön rakkaus. Eläköön se että kaikesta huolimatta jotkut uskaltavat vielä joskus heittäytyä tunteellisiksi. Ja nyt se lupaamani Till Lindemann yläosattomissa, demonstroimassa suuria tunteita. 

Maalaisfilosofin potentiaalinen flaksi: epic fail


Miesasiamiesten guruna tunnettu Henry Laasanen ihmetteli blogissaan, miksi naiset tatuoivat itseään ja sabotoivat siten markkina-arvoaan. Ihmettelynsä tueksi hän linkitti tutkimuksen jonka mukaan 37% vastanneista ilmoitti tatuoinnin olevan suurin turn off naisissa. Ajatelkaapa sitä, siskot!


Koska, kuten viime postauksessa mainitsin, olen kärsinyt viime aikoina itsetunto-ongelmista, tatuoitua olkavarttani alkoi oitis poltella. Ennen kuin huomasinkaan, aloin laskeskella kuinka surkeasti asiani ovatkaan ja miten Potentiaalinen Flaksini mataa jossakin mariaanien haudan tietämillä. Myöntäkää pois, kyllä tällaisilla asioilla on ihan pikkuisen väliä vaikka kuinka eläisi onnellisessa parisuhteessa. Koska olen matematiikkarajoitteinen, myönsin itselleni sen helpotuksen että en ala sen tarkemmin erittelemään potentiaalisten kumppaneiden joukkoa, vaan käytin käsitettä "mies" merkityksessä potentiaalinen kumppani. Ei nyt mietitä homoja, seniilejä eikä Etelämantereen asukkeja ollenkaan.

Minusta on oikeastaan aika hienoa ajatella, että 37% miehistä pitää tatuointiani täydellisenä turn offina. Kun pieni lehti hihasta vilahtaa, niin karkuun miehet kavahtaa! Ettei tämä ihmissuhdematematiikka tämän monimutkaisempaa olekaan muualla kuin minun päässäni! Oletan, että koska lävistykseni ovat varsin huomaamattomat, miehet jotka saavat niistä suuria ällötysreaktioita sisältyvät tähän 37%:iin.

Jäljelle jää 63% miehistä. Tekisikö tuo pari miljardia tai jotakin. No hätä! :D

Osa miehistä juoksee karkuun jo nähdessään minut matkan päästä. Heidän mielestään olen väärän kokoinen, eli liian lihava tai liian pitkä. Koska etenkin lihavuus on kuulemma yleinen turn off, rokotan itseltäni siitä hyvästä 30%.

Jäljellä on 33% miehistä.

Muut ulkonäköni puutteet voivat karkoittaa arviolta 13%. Kaikki eivät pidä blondeista, tai sinisistä silmistä. Kaikki eivät pidä silmälaseista (on minulla piilaritkin, mutta käytän niitä harvemmin). Kaikki eivät pidä vartalotyypistäni muuten vain. Kaikki eivät pidä pukeutumisestani.

Luonteenvikojani pääsee ihmettelemään enää 20 prosenttia miehistä. Pinnallinen maailma, minkäs teet. Mutta onhan 20 prosenttiakin vielä paljon!

Tässä vaiheessa suurin este on todennäköisesti se että olen naimisissa. Monet miehet eivät voi ajatellakaan yrittävänsä naimisissa olevaa naista. Huomattavaa on, että sinkkunaisillakaan tähän kohtaan ei tulisi prosentiksi nollaa. On nimittäin olemassa sellaisiakin miehiä jotka lähestyvät mieluummin varattua kuin sinkkunaista joka voi alkaa haluamaan vaikka perheen perustamista.  Vaikken voikaan sanoa iskuyritysten painuneen täyteen nollaan rouviintumisen myötä, oletan kuitenkin aviosäädyn olevan varsin merkittävä miehenkarkotin. -5%

Minulle on sanottu suoraan että olen liian älyllinen ja että olen pelottava koska olen filosofi, mutta lasken näiden lauseiden päästelijöiden kanssa samaan kategoriaan miehet joiden mielestä koulutuksessani on ylipäätään jotakin vikaa. -3%

Joillekin uskontoni on tavalla tai toisella ylitsepääsemätön ongelma.  -2%

Joidenkin mielestä minulla on väärän puolueen jäsenkirja tai he eivät voi ylipäätään sietää poliittista aktiivisuuttani. -3%

Jotkut eivät voi sietää metallimusiikkia, scifi- ja toimintapläjäyksiä. -1% 

Joidenkin mielestä olen ihme viherhippi. Toisten mielestä  en ole tarpeeksi hippi. (-2%, miesten keskuudessa vihreät arvot ovat harvinaisempia kuin naisten keskuudessa joten vähemmistö on niitä joille esimerkiksi lihan syöntini on totaalinen turn off)

Tässä vaiheessa on mukana vielä 2% miehiä.

Joidenkin mielestä olen muuten vain moraalittoman tai pimeän oloinen tyyppi. Ehkä he ovat lukeneet mielipiteitäni seksuaalimoraalista tai heitä häiritsee se että olen kotonani multiversumissa jonka suuruudesta ja monimutkaisuudesta minulla on kohtalainen käsitys. -1%

Jäljellä on 1% miehistä.

Miinustan vielä puoli prosenttia niistä miehistä jotka eivät voi sietää jotakin minussa havaitsemaansa heikkoutta tai pahetta.

Viimeinen puoli prosenttia sisältää muun muassa miehet joille kynnyskysymyksiä ovat mieltymys taide-elokuviin, halukkuus muuttaa ulkomaille tai matkustella paljon, ne jotka haluavat välttämättä hankkia kanssani lapsia, sekä tietysti miehet joiden mielestä naisen olisi syytä olla alkoholisti, urheiluhullu tai suhtautua rennosti huumeisiin tai rikolliseen elämäntapaan. Lisäksi tähän joukkoon kuuluvat kaikki joita en kiinnosta jostakin sellaisesta syystä jota en ole huomannut mainita. Lisäksi johonkin pitää muistaa laskea miehet jotka ovat luonteeltaan niin yksiavioisia etteivät innostu kenestäkään muusta kuin vaimostaan ja joille ominaisuus ”ei ole vaimo” on siis turn off.

Jäljellä on enää yksi mies. Koska on käynyt niin onnellisesti, että hänellä on kaikki se mitä päähäni on pälkähtänyt hyvältä kumppanilta toivoa, tapahtui tilastoihme jonka johdosta hänet tunnetaan tässä blogissa Puolisona.

Pitäisikö nyt harmittaa? Vai voiko joillekin asioille vain nauraa ja olla onnellinen elämästään maailmassa jossa ihmiset eivät ole esineitä eikä rakkaus markkinamatematiikkaa?

EDIT: Päivystävällä tilastotieteen tuntijalla oli laskelmistani paljonkin sanomista...

Erilaisuuden pimeä puoli

Päiväunelmoin silloin tällöin nykyistä paljon yksinkertaisemmasta elämästä. Sellaisesta missä tavaraa ja teknologiaa olisi vähemmän ja missä kaikki olisi vieläkin hitaampaa ja hiljaisempaa. Tosiasia kuitenkin on, että elämme jo nyt suunnilleen niin yksinkertaisesti kuin kykenemme. Pientä edistystä tapahtuu toki koko ajan, ja jos onni on myötä, voimme vielä jonakin päivänä saada vaikka kanalan. Mutta monella tavalla meillä ollaan nyt lähellä sitä rajaa josta rutkasti yksinkertaisempaan suuntaan loikkaaminen saisi elämän muuttumaan raskaammaksi ja ikävämmäksi, ei vapaammaksi ja iloisemmaksi. Osaksi tilanteesta voi tietysti syyttää sitä että luonteessa vaan on edelleen paljon kehittämisen varaa. Paljon vaikutusta on kuitenkin myös sosiaalisilla paineilla. Olen Valtakulttuuria karkuun pyristellessäni oppinut, että suoranainen kiusanteko on sosiaalisten paineiden äärimuoto. Erilaisia voi paimentaa ruotuun myös monilla hienovaraisemmilla tavoilla jotka tekee tehokkaiksi hellittämättömyys ja se että samansuuntaisia pieniä signaaleja tulee monista suunnista. Näitä pieniä mutta hellittämättömiä hankaluuksia ei voi oikein mitenkään estää. Mutta ne voi tiedostaa, ja silloin ymmärtää etteivät ajoittaiset ahdistukset, epävarmuudet ja valintojen kyseenalaistamiset välttämättä johdu siitä että tekisi jotakin väärin, vaan ainoastaan itsensä näköisesti ja keskiverrosta poikkeavasti. Ongelma on siinä, että vaikka hengenheimolaisiakin välillä löytyy, he ovat vielä pieni vähemmistö. Arjessa joutuu vielä kahlaamaan vähän toisennäköisessä sosiaalisessa ympäristössä. Eivätkä arjen kiusat ole paljon hyttysen ininää rasittavampia...paitsi että itikatkin ovat tosi rasittavia jos niitä on teltta täynnä.


Kun epävarmuus iskee, on helppo ajatella että pitäisi vain keskittyä paremmin huolehtimaan omista asioistaan eikä välittää siitä mitä muut tekevät ja arvostavat. Ei se ainakaan minulta käy ihan tuosta noin vain. Eikä järjellä ajatteleminen ole mikään ihmelääke tunnemaailman asioihin. Ei tunne poistu sillä että nimittelee itseään typeräksi, liian herkäksi tai sosiaalisesti toistaitoiseksi. Se vain patoutuu, ja jossakin vaiheessa sitä huomaa liittyneensä luovuttajien klubiin. Mutta ei elämäntapa ollut silloin välttämättä väärä tai edes epärealistinen. Kyse saattoi vain olla siitä ettei osannut käsitellä haasteitaan muuten kuin patoamalla ja kieltämällä, ja voimat padon pönkittämiseen loppuivat. Elämme maailmassa jossa yksinkertaisuuden, hiljaisuuden ja hyvään pyrkiminen valitseminen on erilaisuutta. Vaikka ihanteet olisivat miten hyviä, erilaisuus on myös haastava osa. Sen kanssa pitää vain oppia tulemaan toimeen rakentavasti tai vaihtoehtoisesti väsähtää ja palata kiltisti Valtakulttuuriin. Tärkeää on myös ymmärtää, että sosiaaliset paineet toimivat osittain siksi että Valtakulttuuri on se johon meidät kaikki on kasvatettu, sosiaalistettu ja ehdollistettu. Valtakulttuuri määrittelee oletusasetuksemme, ja niiden muuttaminen vaatii ponnistelua. Mitenkään muuten ei voisi ollakaan.

Media tiedottaa tehokkaasti siitä mikä on tavoiteltavaa elämää, ja mediapommituksen rajoittaminen onkin tehokas keino vähentää tunnetta siitä että tekee aina jotakin väärin päin. Mutta mitkä pienet arkiset asiat sitten lisäävät sosiaalisia paineita? Kerron muutaman esimerkin. Normaalit ihmiset pitävät tavaroista, niiden ostamisesta ja omistamisesta. He puhuvat niistä mielellään. Ja onhan se välillä vaikea olla yhtään houkuttumatta kaikesta kauniista, kiiltävästä ja hemmetin kätevästä. Mitä haittaa siitä olisi jos välillä relaisi ja olisi niin kuin muutkin? Ole siinä sitten tuntematta itseäsi cromagnoniksi, kun paljastuu että olet autuaan pihalla siitä mikä on muotia ja mitkä uusimpia trendileluja. Etenkin kun siinäkään tilanteessa kiinnostusta on vaikea feikata. Tervetuloa, ulkopuolisuus. Toinen esimerkki: vaikka uskon kuinka lujasti kohtuullisen kuluttamisen ilosanomaan ja kaikkiin jaloihin asioihin, tunnen oloni jotenkin epävarmaksi kun sisustusta harrastava tuttava luo verhoihini  ”teillähän taisi olla nuo jo silloin kun menitte naimisiin”-katseen. Ja kun tajuan että tyylikäs tuttava on huomannut minun käyttäneen samaa toppia jo viisi vuotta sitten ja nyt se koittaa varovasti udella, ovatko raha-asiamme kovinkin kurjalla tolalla. Näitä tilanteita säestävät hieman säälivät katseet. Silloin mieleeni muistuu kyllä ettei niistä tarvitsisi kärsiä, jos olisin älynnyt shoppailla puutarhakaupan sijasta tavaratalossa. Sitten ovat ne asiakaspalvelijat joiden huomaan kohtelevan minua eri tavalla riippuen siitä onko päällä maalaismekko ja vahvat silmälasit vaiko jakku ja värikäs meikki. Sitä ei sentään tapahdu usein, mutta sataprosenttisesti tilanne menee niin päin että Maalaismekko ei saa osakseen yhtä ystävällistä palvelua kuin Frau Kokousjyrä. Ja sitten on tietysti mainosmaailman pommitus joka kertoo että yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden valitsevat ihmiset ovat tylsiä, rumia ja epäkiinnostavia, ja tästä johtuvat kaikki heidän elämänsä vastoinkäymiset. Jos et markkinoi itseäsi tehokkaasti ja sääntöjen mukaan (mikä eroaakin huomattavasti itsensä myymisestä...), et menesty elämässä niillä ainoilla tavoilla joilla on merkitystä. Et voi löytää ystäviä, et saada mielipiteitäsi kuuluville ja puolisosikin roikkuu mukana vain kunnes löytää jonkun hotimman. Jos me nyt edes oikeasti olemme mitään valinneet. Kuka nyt ei sisimmässään haluaisi tavoitella Valtakulttuurin ihanteita, jos vain siihen kykenee? Eilen päädyin  pohtimaan sitäkin, olisinko kehittänyt leikkausarvistani kunnon kompleksia jos en olisi jo entuudestaan epävarma ulkonäöstäni. Se epävarmuuskin on tietysti itse valittua, ja laastaroituisi ihmeesti meikillä ja kalliinpuoleisilla vaatteilla. Sellaiset laastarit ovat toki huonoja ja pidemmän päälle itsetunnolle myrkyllisiä, mutta jos jotakin olen kuluneena kesänä oppinut niin sen että niin hieno asia kuin arvojensa mukaan toimiminen on, se ei tee ihmisestä immuunia epävarmuudelle silloin kun kohtalo antaa ylimääräisiä kolhuja.

Eikä pidä unohtaa niitä joiden mielestä olemme yksinkertaisesti vähän naurettavaa väkeä ihanteidemme ja perunamaidemme kanssa. Siellä ne taas kuokkivat uraa perunamaahan eivätkä tajua että oikeasti lapsettoman akateemisen pariskunnan uranluomisen pitäisi olla senlaatuista raadantaa joka tähtää kykyyn elää entistä kalliimmin. Siellä ne kiipeävät tunkioidensa päälle eivätkä tajua että tärkeämpien tunkioiden päälle päästäkseen pitää menestyä kilpailussaOlenkin päätynyt siihen, että tavallisella ihmisellä on hiukan huonosti sosiaalista tilaa olla kuluttamatta tulotasonsa äärirajoilla. Muu on omituista ja vähän epäilyttävää. Ovatko ne raukat köyhiä ja vain esittävät urheaa? Kuuluvatkohan ne sittenkin johonkin outoon ja kontrolloivaan kulttiin? Onko niillä kovinkin vaikeaa? Eikö tuo elämäntapa ole vieläkään johtanut edes pikkiriikkiseen aviokriisiin? Onkin aina tavallaan mielenkiintoista yrittää kertoa Puolitutulle että meillä ei (vieläkään) näy televisio emmekä oikeastaan käytä alkoholia kuulostamatta hihhulilta (itse asiassa olen aika varma siitä että aika moni puolituttu kuvittelee että kuulumme johonkin hämärään uskonlahkoon. Mikä sekin tavallaan on totta. Monen mielestä suomenusko on epäilemättä hyvin hämärä juttu. Aargh!). Pieniä asioita, tilannekuvia joista joku kuitenkin toteutuu melkein jokaisena päivänä kun pistää nenänsä ihmisten ilmoille. Niin kovasti haluaisin antaa itsestäni kuvan suunnilleen normaalina ihmisenä joka vain on vähän funtsiskellut asioita. Niin perusteellisesti epäonnistun siinä, kerta toisensa jälkeen, tavoilla jotka jotenkin liittyvät siihen että olen valinnut tavoitella yksinkertaisuutta ja yritän valita sen silloinkin tun toisessa vaakakupissa olisi tarjolla tyylikkyyttä, joukkoon kuulumisen tunnetta ja muita sosiaalisia palkintoja. Olen valinnut tavoitella rauhaa sieltä missä järki sanoo sitä vielä olevan. Olen valinnut tavoitella sisäistä kauneutta. Ja kaikkea olen toki löytänyt, vielä enemmän ja parempaa kuin osasin etsiäkään. Se ei poista sitä seikkaa että olen valinnut myös maksaa erilaisuudesta pyydettävän sosiaalisen hinnan. Vaikka yksinkertaisuuden tavoittelusta maksetaan perimmiltään halpa hinta, maksaminen on tasaista ja joinakin päivinä se tuntuu kalliilta. Onko se tosiaan noloa? Vaiko vain inhimillistä?

Entä mikä sitten auttaa jaksamaan? Tiedostamisen jo mainitsinkin, sekä sen hyväksymisen etteivät edes maailman parhaat asiat ole ilmaisia. Aina ei tarvita edes näin syvällistä järkeilyä. Usein riittää että hengittää vaan. Keittää kupin teetä. Käy tökkäämässä lähimmän kanipupun nenää. Jos ihmiskunnan tulevaisuus on valoisa eikä dystopia, erilaisuutemme on ohimenevää. Sitä odotellessa, jokainen päivä jonka selviää elämällä suunnilleen arvojensa mukaan, on erävoitto.

Syö mitä eteesi pannaan


Ruokakriisi väistyi otsikoista pariksi vuodeksi finanssikriisin tieltä. Nyt se on taas palailemassa. Vaikka täällä Suomessa ei ole odotettavissa nälänhätiä tai mellakoita, ruuan hintojen nousu takaa sen että meillä niin kuin muuallakin köyhimmät joutuvat entistä kovemmille ja yhä useammat putoavat kituuttajien kastiin.  Eriarvoisuus lisääntyy. Suomessa ruuantuotannon ongelma on toisaalta järjetön tuhlaus ja toisaalta hinnannousu joka yhdessä ratkeilevan tukiverkon kanssa merkitsee sitä että aliravitsemus siihen liittyvine sairauksineen voi vielä hyvinkin palata osaksi suomalaisen yhteiskunnan kuvaa, vaikka varsinaiseen nälkään kukaan tuskin kuolee lähitulevaisuudessakaan. Ja kotitarveviljelystä, marjastuksesta ja muista maalaishenkisistä aktiviteeteista  tulee aina vain paremmin kannattavia. Tämän hetken paras sijoitusvinkki ei taidakaan olla pistää rahaa lupaaviin osakkeisiin vaan kaikkeen mikä kasvaa.

Samaan aikaan kun Amerikan-kirjeenvaihtajani kertoo Keskilännen ahdingosta ja uutiset kertovat epäonnistuneista sadoista ja hinnankorotuspaineista ympäri maailmaa, Uuden Mustan bloggaaja Henna-Maria Lehtonen tietää kertoa, että karppaus on so last season ja nyt tiedostava, eettinen(?) ja ennen kaikkea varakas kuluttaja nyrpistelee hiilareiden sijaan gluteenille. Tavalliset viljat, joita useimpien ihmisten elimistö sulattaa aivan mainiosti ja joista saadaan huokeaa perusruokaa, on oiva uusi nyrpistelynkohde niille joilla on varaa nirsoilla. Eikö ketään vieläkään hävetä?

Myös minulla olisi ehdotus uudeksi trendidieetiksi: syö mitä eteesi pannaan ja ole kiitollinen siitä että sinulla riittävästi ruokaa joka on niin ravitsevaa että puutostautien sijaan riskinä ovat elintasosairaudet. Ole kiitollinen siitä että kuulut koko ajan hupenevaan etuoikeutettujen ryhmään jonka ei tarvitse huonon satovuoden kääntyessä talveen päin miettiä, mistä saisi ylipäätään jotakin syötävää.
Kiitollisuusdieettiini (vai pitäisikö sille keksiä englanninkielinen nimi jolla on iskevä lyhenne?) kuuluu lisäksi se että me joille se on mahdollista, syömme arkena kohtuullisen yksinkertaisesti sekä mahdollisuuksien mukaan kevennämme maailman taakkaa kasvattamalla itse ruokaa ja vähentämällä ruokahävikkiä. Myös kausi- ja lähiruoka-ajattelu sopivat mainiosti kiitollisuusdieettiin. Tämän ruokavalion tavoitteena ei ole huippuunsa trimmattu keho eikä edes tiedostavuusmitali, vaikka yksinkertaisuuden hyvettä toteuttava ruokavalio onkin sekä kohtuullisen terveellinen että eettisesti kohtuullisen kestävä. Perimmäisenä tavoitteena on kiitollinen, vähempiosaisia kohtaan solidaarinen ja ympäristöä kunnioittava ruokasuhde. Ihanteena on ihminen joka pöydän kattaessaan voi muistella kovempia aikoja eläneitä Esivanhempia ja miljardeissa laskettavia tämän päivän vähäosaisia ilman että mielikuvaharjoituksen seurauksena tekee mieli piiloutua pöydän alle. Sillä mitä iloa maailmalle on optimaalisesti ravitusta kehosta jota asuttaa oman statuksen pönkittämiseen loputtomasti ihastunut mieli? Jos keho on temppeli, joskus olisi ehkä syytä miettiä, ketä siellä palvotaan. 

Kiitollisuusdieetin sivutuotteena saattaa olla tyytyväisyys. Olen nimittäin pannut merkille, että ihmiset jotka syövät uusimman muotidieetin ihanteiden mukaan, löytävät ruokavaliostaan usein parantamisen varan heti seuraavan trendin nostaessa päätään. Pian huomataan, että viime vuonna löytynyt hyvinvoinnin avain aiheuttaakin outoja turvotuksia, päänsärkyjä ja yleistä vetämättömyyttä. Trendiruokailijat ovat kuin muotibloggaajat joiden kaapit pursuavat ihania löytöjä ja vaatekaapin kulmakiviä, ja joilla silti on loputon kyky inspiroitua uudesta ja haluta aina vain enemmän. Tyytyväisyys on näiden asenteiden vastakohta. Se on inspiroitumista siitä mitä on jo, onnea jota tunnetaan jo saavutetusta, arkisesta ja tavallisesta. Kyse ei ole jämähtämisestä tai vanhanaikaisuudesta vaan sen ymmärtämisestä että kulttuuri jossa vaatekaappi muuttuu tylsäksi vuodessa ja ruokavalio jotenkin epäilyttäväksi kahdessa, ei ole mikään huikeaa vauhtia edistyvä kulttuuri vaan kulttuuri joka on hukannut kohtuullisuuden ja tyytyväisyyden hyveet. Onneksi hukatutkin asiat on mahdollista myös löytää.

posted under , , | 3 Comments

Pari ajatusta lemmikkienpidon etiikasta


Otsikon kysymys nousee välillä esiin julkisessa keskustelussa, ja täälläkin Rulla kysyi asiasta vähän aikaa sitten. Minulla on refereiden riivittävänä tieteellinen artikkeli joka hiukan sivuaa aihetta, mutta ehkäpä onnistun kirjoittamaan aiheesta kuitenkin jotakin spoilaamatta sitä.

Ensinnäkin, olen huomannut että julkisessa (ei-filosofien käymässä) etiikkakeskustelussa menevät usein sekaisin kaalit ja salaatit, joten kysymys on syytä määritellä tarkasti. Tässä kirjoituksessa en pohdi eläinten rääkkäämistä tai kaltoinkohtelua, jotka toivottavasti ovat teidänkin mielestä väärin ilman pidempiä perusteluita. Jotta saisimme vastauksen täsmälleen siihen kysymykseen onko lemmikkien pito sinänsä väärin, meidän on kysyttävä, onko lemmikkien pito väärin myös silloin kun niitä hoidetaan hyvin ja asiantuntevasti. Kirjoitan nyt siis arvioiden sitä millaista elämä lemmikkien kanssa parhaimmillaan on. Juoni menee näin: jos havaitsemme, että parhaimmillaankin lemmikkien pito on eettisesti hyvin ongelmallista, siitä tulisi luopua. Jos taas havaitsemme, että parhaimmillaan lemmikkien pito johtaa hyviin asioihin, meidän ei tulisi luopua siitä vaan vastustaa eläinten huonoa kohtelua valistuksen ja kasvatuksen keinoin.

Kysymyksessä on siis toinenkin ulottuvuus: ovatko lemmikit vain esineitä ja viihdettä, vai tuoko lemmikki ihmistensä elämään jotakin sellaista hyvää jota ilman olemme jotenkin köyhempiä? Mielenkiintoista sinänsä, usein eläinten oikeuksien puolustajat implikoivat tahtomattaan eläinten tuovan ihmiselle vain viihdearvoa ja kumppanuutta, eli asioita jotka ovat suhteellisen helposti korvattavissa vain ihmisten välisiä ystävyyssuhteita vaalimalla. Itse taas olen sitä mieltä että lemmikit voivat tuoda ihmisten elämään erityistä rikkautta. Lajienvälisen ystävyyden kokemus, hiljalleen kehittyvä taito oppia näkemään maailmaa toisen lajin edustajan näkökulmasta, kokemus siitä että eläimet ovat yksilöitä joilla on oma tahto ja tunteet, sekä kokemus siitä että toisten lajien edustajilla on ihmiselle paljon annettavaa, ovat mielestäni arvokkaita ja sitä arvokkaampia mitä enemmän ihminen luonnosta vieraantuu. Lisäksi, usein meidän on helpointa välittää siitä mikä on tuttua. Eläintarhan eläinten katselu tai satunnaisiin eläimiin törmääminen luonnossa ovat aivan erilaisia (joskin omalla tavallaan yhtä arvokkaita) elämyksiä kuin kodin ja arjen jakaminen eläimen kanssa. Lemmikit voivat olla silta ihmisen ja luonnon välillä, ja väitän että tässä ympäristökatastrofin riivaamassa maailmassa sellaiset sillat ovat korvaamattomia.

Mutta se iso kysymys on, onko ihmisestä mitään hyötyä lemmikeilleen vai onko niin että eläimen kärsimys on yllä luettelemieni hienojen asioiden hinta? Mielestäni näin ei ole. On tietysti olemassa paljon lajeja jotka eivät voi menestyä lemmikkiolosuhteissa. Toisaalta on olemassa eläimiä jotka eivät ainoastaan säily hengissä vaan joille ihminen voi tarjota hyvän ja (eläimen omasta näkökulmasta katsottuna) onnellisen elämän. Mielestäni eläimen omaa näkökulmaa ei sovi sivuuttaa. Jos eläin selvästi ilmaisee olevansa onnellinen, onko oikein sivuuttaa sen kokemus toteamalla ettei se paremmasta tiedä? Kykenemme me ihmisetkin syvään onneen, vaikkemme olekaan ehtineet jokaista mahdollista elämäntapaa ja kiinnostavaa kulttuuria testaamaan. Muutenkin lemmikiksi soveltuvilla lajeilla tietyt edut ihmisen kanssa elämisestä ovat ilmeisiä. Lemmikkinä eläminen takaa eläimelle parhaimmillaan pitkän ja turvallisen elämän. Esimerkiksi kanin elinikä luonnossa on keskimäärin pari-kolme vuotta, ja ne vuodet ovat usein ankaria. Lemmikkikani sen sijaan elää helposti  5-12 tervettä vuotta. Suoja pedoilta, hyvä ravitsemus, terveelliset asuinolot, sairaanhoito sekä erityinen huolenpito vanhuudessa parantavat sekä lemmikkiemme elämän pituutta että laatua. Sivilisaation etujen hintana ovat lemmikeillä sivilisaation rajoitteet. Vaikka voimme ymmärtää ja huomioida lemmikkiemme lajinmukaisia tarpeita, esimerkiksi kotikani tulee aina elämään hyvin erilaista elämää kuin luonnossa. Lemmikkien pidon eettisyys palautuukin yksittäiskysymyksiin. Lemmikin pitäminen on nähdäkseni eettisesti oikeutettua ja jopa hyvä asia, jos eläin on enimmäkseen onnellinen. Esimerkiksi akvaariokalalle oleellista ei ole se, pääseekö se periaatteessa uimaan ympäri Amazonia, vaan liikkumisen vapaus korostuu silloin kun kalalla on jokin intressi (kuten saalistajien tai huonojen vesiolojen välttäminen) olla muualla kuin akvaarion rajallisessa tilassa. Hyvän akvaristin kaloilla on paljon intressejä elää juuri omassa akvaariossaan. Vapaus on teoreettinen käsite joka konkretisoituu juurikin intressien ilmaantumisen kautta. Jossain määrin sama pätee myös lajinmukaisen käyttäytymisen mahdollisuuteen. Esimerkiksi reviiritappelut voivat olla hyvinkin luonnollista käytöstä ja eläinten pitäminen siten ettei niitä pääse syntymään, on käyttäytymisen rajoittamista. Mutta onko se huono asia? Hyvä lemmikin pito onkin mielestäni sitä että eläimellä on mahdollisimman suuret vapaudet elää lajityypillisellä tavalla, sekä muutamia merkittäviä luontaisetuja joiden tulisi kompensoida tai ylittää ne rasitukset joita lemmikkinä elämiseen väistämättä liittyy.

Parhaimmillaan lemmikkien pito ei siis ole mielestäni eettisesti ongelmallista, vaan elämä lemmikkinä voi olla myös hyvä elämä. 
Lemmikkien pitoon liittyy kuitenkin paljon eettisiä ongelmia. Osa niistä juontaa juurensa kulttuuriimme pesiytyneistä asenteista joiden mukaan eläimet ovat vähäarvoisia, sieluttomia esineitä ja niiden kohtelun tulee järjestelmällisesti ilmentää heikkoa asemaa. Osa johtuu välinpitämättömyydestä, tiedon puutteesta ja siitä että lemmikkieettiset kysymykset ovat yhteiskunnassamme vielä marginaalisia (mistä toki päästään niihin kulttuurisiin asenteisiin ja arvotuksiin). Yhteenvetona voisin sanoa, että yhteiskunnassa vallitseva asenneilmasto ja lainsäädäntö eivät vastaa eläinten todellista eettistä asemaa. Lemmikkien pitämistä olisi luultavasti syytä rajoittaa nykyisestä villistä menosta, enkä pitäisi lainkaan pahana jonkinlaisen koulutuksen vaatimista lemmikkiä haluavilta ihmisiltä. Pohjimmiltani ajattelen kuitenkin, että lemmikkien pito sinänsä on ilmiö jossa on potentiaalia myös suureen hyvään. Siksi en toivo lemmikitöntä maailmaa, vaan maailmaa jossa alistaminen ja vähättely olisi vaihtunut ystävyyteen, huolenpitoon ja eläinten arvostamiseen.

posted under , | 4 Comments

Valmiina rakkauteen

Uskon, että rakkaus on pohjimmiltaan yksinkertaista. Tai ainakin sen pitäisi olla. Meiltä kului Kolan näkemisestä minuutteja muuttopuuhien aloittamiseen. Niin kauan kesti päättää suurella varmuudella, että tämän kaverin kanssa haluamme elää ja jakaa kotimme kunnes kuolema meidät erottaa. Pitkän linjan kaniharrastajina tiedämme toki hyvin, että sen matkan varrella kaikenlaista kyllä sattuu ja tapahtuu. Tiedämme myös, että vaikka uusi perheenjäsenemme on lähtökohtaisen rakastettava olento, sillä on myös rasittavat piirteensä ja joskus sen kanssa voi olla luvassa isompiakin hankaluuksia. Tiedämme, että suloinen kanilapsi on kohta voimakastahtoinen ja sekopäinen teini ja lopulta aikuinen jonka luonteesta ei tässä vaiheessa voi vielä paljon sanoa. Vaikka kaneja ei kouluteta koirien tapaan, on myös olemassa asioita joita nuorelle jänölle täytyy opettaa. Ennen kuin se on ne oppinut, elämä on sen verran hankalampaa. Tänäkin aamuna olen astunut pissalätäkköön, opettanut sanan ”ei” merkitystä ja sitä ettei sylistä maahan laskettaessa sovi potkia. Ja päivä on vasta alussa. Nämä asiat vain kuuluvat samaan pakettiin kuin tanssiesitykset, pupunsuukot ja leppoisa yhdessäolo keittiön matolla. Tällaista tämä nyt on, ja kaiken rakkaus kestää.


Sen sijaan puolison hankkiminen on kaikkea muuta kuin mutkatonta. Ennen kuin pääsimme naimisiin, meilläkin nähtiin koko draaman kaari. Mistä tietää, onko hän se oikea? Ja vaikka tietäisikin, ero voi tulla koska vain. Muutama viikko sitten Puoliso totesikin olevansa onnellinen ajatuksesta ettei joudu enää ikinä seurustelemaan. Ymmärrän häntä täydellisesti. Sillä nykyään ennen sitoutumista kunnon ihminen tekee kaikki mahdolliset varotoimet yhdessä asumisesta avioehtoon, ja kaiken aikaa aivan kaikki alkaen omista tunteista ja päättyen tulevaisuudennäkymiin on hermojariipivän epävarmaa. Mutta onko kaikesta tästä tarkistamisesta, varautumisesta ja tunteiden varomisesta palkkiona onnellisia, elinikäisiä liittoja? Voiko ihminen olla varma Sen Oikean löytämisestä sitten kun on rämpinyt aloittenteon, tapailun, seurustelun ja suhteen asteittaisen vakavoitumisen miinakentän läpi täsmälleen oikeassa järjestyksessä, varmistanut ja varonut tarpeeksi? Ei voi. Länsimaisen perhemallin tanssikuvioiden noudattaminen ei takaa sitä että lopulta löytäisi itsensä onnellisesta malliperheestä, vaan lopputulos voi olla edelleen melkein mitä tahansa. Epävarmoissa, hitaissa aluissa on usein enemmän kyse siitä että yritämme täyttää omia odotuksiamme siitä miten kaiken tulee edetä sekä niitä odotuksia joita kuvittelemme toisella olevan. Myös kontrollin ja järisyttävien tunteiden hallinnantunteen illuusio etsii ilmenemisasuaan.
Olenkin päätynyt ihmettelemään ovatko turva ja sitoutuminen rakkauden päämääriä joihin taistelemme itsemme draaman ja epävarmuuden läpi? Vai olisiko ihan hullua ajatella, että turva ja sitoutuminen voivat olla myös rakkauden ja tärkeän suhteen kasvualustoja ja edellytyksiä, puitteita joiden suojassa suhteen on hyvä kasvaa, selviytyä kasvukivuista ja kukoistaa? 

Kolan kanssa keittiön lattialla vietetyt illat ovat saaneet minut pohtimaan, olisiko loputtoman tarkkailun ja etsimisen sijaan järkevämpää lähteä siitä että tragedian ja menestystarinan väliseen eroon vaikuttaakin se olemmeko yleisellä tasolla valmiita rakkauteen. Ystävyys ja rakkaus voivat tulla elämään monessa muodossa ja kaavojen noudattamisen vaatiminen voi johtaa vain siihen että torjumme tai tarpeettomasti hankaloitamme jotakin hyvin antoisaa ja yksinkertaista. Kaava näyttää lupaavan paljon, mutta oikean elämän todistusaineisto näyttää että ne lupaukset ovat onttoja. Kaava kertoo siitä millaista haluaisimme elämän olevan, ei siitä millaista se todella on. Kaavan mukaan suhteiden riskit ovat ennakoitavissa, äärimmäinen itsenäisyys on suuri hyvä josta ei pidä luopua liian helpolla, varovaisuudella voi ostaa syvää onnea. Entä jos se ei olekaan totta, vaan elämässä on eksistentiaalista epävarmuutta ja syvä onni vaatii heittäytymistä jonka vastapuolella on haavoittuminen jota ei ehkä voi välttää varomalla ja olemalla järkevä?

Valmistautumisen diskurssi ei ehkä ole yhtä repivä, mutta se johdattaa nopeasti suurten kysymysten ääreen. Olenko valmis kohtaamaan arkkityyppisen Rakkauden sijasta yksilön jolla on oma persoonansa ja jonka kanssa elämisessä on varmasti omat haasteensa? Olenko avoin uudelle ja kaikelle minkä se mukanaan tuo? Onko minulla rauhallisessa yhteiselossa tarvittavat taidot? Osaanko kuunnella, neuvotella, etsiä ratkaisuja ja tehdä kompromisseja? Osaanko tai olenko valmis opettelemaan toisen kieltä? Kukaan ei nimittäin puhu sanakirjasuomea (eikä sanakirjarabittia), vaan käytämme äidinkieltäkin omannäköisellä tavalla. Suomalaisen miehen murahdus voi ilmaista satoja asioita, ja rabitin kielikin saa tarkat merkityksensä vasta kontekstiin sijoitettuna. Entä olenko valmis tunnustamaan toisen tarpeet, näenkö hänet yksilönä vaiko yritänkö jakaa elämäni stereotyyppisen viiteryhmän edustajan kanssa? Onnellista loppuelämää toivovan on hyvä hallita myös joukko käytännön taitoja ja pieniä niksejä. Jänön sisäsiisteyttä ei takaa mikään, mutta sen kehittymistä voi rohkaista oikeilla siivoustavoilla jotka huomioivat kanien lajinmukaiset käsitykset vessa-asioista. Samalla tavalla perhesopua ei takaa mutta usein edistää, jos perheenjäsenet hallitsevat kotityönsä ja tekevät osuutensa ajallaan.

Sitoutuminen on valmiutta seikkailuun. Tutustuminen, pähkäily ja varmistelu ovat sen vastakohtia, pyrkimystä pitää suhde mahdollisimman yllätyksettömällä ja kontrolloidulla maaperällä. "Miten hankin päätöksenteossa tarvittavat tiedot ilman että joudun paljastamaan itsestäni liikaa?", on keskeinen kysymys. Tältä pohjalta ajateltuna sitoutuminen merkitsee monessa perheessä pelisääntöjen perustavanlaatuista muutosta. Joskus tämä muutos on suuri onni, toisinaan suuri kriisi. Ehkäpä itsenäisyys- sitoutumisdikotomiaan hirttäytymisen sijasta pitäisi siirtyä valmistautumisen diskurssiin. Sillä vaikka ensitapaamisesta Kolan kanssa sitoutumiseen ei kulunutkaan kauan, todellisuudessa läheisyys sai alkunsa koska olimme monella tapaa hyvin valmistautuneet siihen mahdollisuuteen että jossakin on pikkupupu joka perimmiltään kuuluu meidän perheeseen. Meillä oli tarvittavat varusteet, meillä oli oikeanlainen rauhallinen koti, lämpimän lajienvälisen ystävyyssuhteen aloittamiseen ja vaalimiseen tarvittavat tiedot ja kommunikaatiotaidot. Pyryn poismenon jälkeen meillä oli puhuttu paljon siitä miten saamme pienen pupun kasvatuspuuhat nivottua alkavaan syksyyn ja olimme siten henkisesti valmistautuneita uuteen kasvatusurakkaan. Rakkaus tuli äkkiä, mutta kaikki on mennyt niin onnellisesti paljolti siksi että olimme valmiita ja hyvin valmistautuneita kaikkeen mitä uusi perheenjäsen voi tullessaan tuoda.

posted under , , | 2 Comments

Pilkkuja!

Tänä syksynä olen inspiroitunut pilkuista. Tiedän myös, miksi. Kaikki taisi alkaa kun anoppi tuli meille kyläilemään. Lähdimme katsastamaan paikallisia marjastusmaastoja. Tällä kertaa metsästä ei löytynyt lampaita vaan kaksi kaunista pilkkulehmää.

  Photobucket

Seurallisiakin lehmät olivat. Meillä oli aikaa vaihtaa niiden kanssa kuulumisia, sillä suurta saalista metsästä ei tällä kertaa löytynyt. Vain muutama pakasterasiallinen ihania villivadelmia...

Photobucket

Kotona keksin, että syksyksi pitäisi saada vähän tukevampi kassi. Mielellään sellainen jossa on pilkkuja. Varastosta löytyi kaikki tarvittava: pilkkukangasta, mekonteosta yli jäänyttä kangasta, pitsinauhaa, kangasjojoja ja Puolison vanha paita.

Photobucket

Paidasta syntyi kassiin vuori ja tasku.

IMG_1739

Kaikkein kauneimmat pilkut löytyvät kuitenkin uudelta perheenjäseneltämme, Kola-kanilta. Kola on kymmenen viikkoa nuori kaninpoika ja huipputyyppi. Ja taas näemme, miten blogitodellisuus on kaukana Reaalimaailmasta. Samalla kun parit edeltävät postaukset ovat menneet kiukutteluksi, olen oikeassa elämässä ollut ihastuksesta ja söpöysyliannostuksesta soikeana.

Photobucket

Lapset tarvitsevat virikkeitä. Iloksemme huomasimme eläinkaupassa, että nykyään ostolelut eivät ole koirien ja kissojen etuoikeus vaan teollisuus on löytänyt myös kanien tarpeet. Tämän innovatiivisen porkkanapuun avulla pieni pupu oppii monia lajilleen tarpeellisia taitoja kuten repimistä, kiskomista ja tuhoamista.

Photobucket

Ei sillä etteivätkö nykypuput arvostaisi perinteisempiäkin viihdykkeitä. Tässä Kola rakentaa matosta luolaa pikku päikkäreitä varten.

Photobucket



posted under , , , | 6 Comments

Saako tätä edes myydä?


Jatkamme kohisevalla linjalla vielä (ainakin) tämän postauksen verran. Nyt Prismassa ja monessa muussakin kaupassa on myynnissä Gerard van Aardwegin kirja Erilainen? Homoseksuaalisuuden itseterapia. jossa kerrotaan ettei homoseksuaalisuus ole synnynnäistä vaan parannettavissa terapoimalla. Kulutusjuhlassa kerrotaan, että tapaus on jo innoittanut tiedostavia ihmisiä Prisma-boikottiin.


Kirjat ovat kirjoja. Monet niistä ovat täynnä soopaa, ja kieltämättä Aardwegin hengentuote vaikuttaa kuuluvan tähän kategoriaan . Soopaa vastaan taistellaan käsittääkseni kuitenkin argumentoinnin ja valistuksen keinoin, ei pystyttämällä kirjarovioita tai pyrkimällä painostamaan kauppoja pitämään valikoimansa ketään ärsyttämättöminä. Mikä edes kelpaisi ärsyttämättömyyden kriteeriksi? Millä tahansa kriteerillä, esimerkiksi länsimaisen sivilisaation peruskirjallisuuteen kuuluva raamattu joutaisi roviolle. Katsokaa vaikka täältä, millaista kamaa sieltäkin löytyy. Vai pelastammeko raamatun, jonka tuntemuksesta on kieltämättä maailmassamme hyötyä jokseenkin jokaiselle, vetoamalla sen asemaan? Siinä tapauksessa sensuurin hampaisiin joutuvat todennäköisimmin ajatukset jotka ovat uusia, marginaalisia tai Valtakulttuuria liian purevasti arvostelevia. Sellaisista yhteiskunnista esimerkiksi filosofit ovat perinteisesti lähteneet käpälämäkeen. Vai vaatisimmeko totuudellisuutta? Se kutistuisi aika äkkiä vilpittömyyden vaatimukseksi- ja vilpittömyyttä on vaikea objektiivisesti todentaa ja mitata. Vai polttaisimmeko reippaasti kaikki kirjat joiden sisältö on todettu vanhentuneeksi, puolueelliseksi tai syrjäytettyä paradigmaa edustavaksi? 

Tämä tie on jo länsimaisen sivilisaation historiassa koluttu ja huonoksi havaittu. Rohkenenpa kuitenkin väittää, että asiamme eivät ole hyvin siinä vaiheessa kun kirjakaupat eivät uskalla ottaa valikoimiinsa roskakirjallisuutta boikottien pelossa, vaan vasta sitten kun valistus on edennyt niin pitkälle että ihmiset osaavat valita itselleen parempaa luettavaa vaikka huonoakin olisi tarjolla. Haluatko edistää seksuaalista tasa-arvoa? Jätä Aardwegin kirja ostamatta. Opettele argumentoimaan tasa-arvon puolesta ja puutu syrjintään jos havaitset sitä ympäristössäsi. Liity vaikka SETA:an. Mutta jätetään kirjaroviot ja painostamiset pimeälle keskiajalle jonne ne kuuluvat.


posted under , , | 6 Comments

Hiljainen välinpitämättömyys ei ole viileää


Toivon, vaan en odota, että maailmassa olisi joku kiusattu joka olisi kertonut tilanteestaan joutumatta kuulemaan sanoja ”älä välitä!”. Kiusaajat lopettavat, kun heitä ei huomioi. On se kummallista, että jos kiusaaminen on vain keskenkasvuisten tapa purkaa pahaa oloaan, miksi kunnon ihmisten on niin vaikeaa sanoa ääneen että se on myös sopimatonta käytöstä? Miksi kiusaajia pitää aina ymmärtää, miksi kiusattujen kärsimystä vähätellä? Miksi kiusatulta sopii vaatia paksua nahkaa, asioiden ottamista huumorilla tai ohittamista ylevällä olankohautuksella, mutta kiusaajalta on jotenkin kiusallista ja vouhottamista vaatia, että hän lakkaisi olemasta kusipää? Ei luulisi näiden "keskenkasvuisten säälitysten" olevan kovin pelottavia vastustajia. Toisaalta meillä on runsaasti tietoa siitä että kiusaaminen satuttaa ihmisiä ja että se vaientaa toisia jotka ansaitsisivat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. On myös hyvin kummallista, miten tarmokkaasti kiusaamista vastustetaan…aina siihen asti kunnes pitäisi itse tehdä jotakin. Esimerkiksi ilmaista julkisesti, vaikka vain aivan yleisellä tasolla, että kiusaaminen ei ole okei. 

Ei tämä niin mene. Jos kiusaajat lopettavatkin yhden kiusaamisen, he usein etsivät vain uuden uhrin. Sitä paitsi, kiusaaminen ei ole vain huomion hakemista kiusatulta. Jos hiljaa oleminen olisi ratkaisu, en usko että kiusaaminen olisi Suomessa isompi ongelma. Mutta se on ongelma, ja vuosi vuodelta se tuntuu pahenevan. Kiusaaminen on sosiaalista toimintaa. Jokainen meistä on varmasti istunut kahvipöydässä jossa me-henkeä on nostatettu haukkumalla poissaolevia erilaisia. Netissäkin kiusaaminen luo yhteisöllisyyttä: ihmiset jotka eivät tunne toisiaan, tuntevat äkkiä yhteenkuuluvuutta kun jostakin löytyy yhteinen inhokki. Kiusaaminen on myös keino ylentää itseään ja esitellä omaa erinomaisuuttaan ja sukkeluuttaan. Lihavia kiusaavat ”terveystietoiset” ovat tästä paraatiesimerkki. Lopuksi, kuten jo eilen kirjoitin, kiusaaminen on myös vallankäyttöä. Se on keino vaientaa ihmisiä ja kurinpitomenetelmä jonka avulla liiaksi asioita kyseenalaistamaan alkavat yksilöt saadaan muistamaan, kenen puolella kannattaa olla vaikkei aina niin kivaa olisikaan. Ja se toimii. Ihmiset menevät rikki ja vaikenevat. Miksi esimerkiksi bloggaajaa siis kehotetaan olemaan hiljaa ja provosoimatta, kun hän joutuu kiusaajien hampaisiin? Onko oikein että kiusaajat lopettavat koska he saavat haluamansa, vaiennetun ja satutetun kirjoittajan?  Ja jos se ei ole oikein, niin miksi helvetissä sitä pitäisi sietää? Miksi emme pistä tiukasti vastaan kiusaajien puolustelulle, jonka mukaan lihavien kiusaaminen on oikeastaan vain terveisiin elämäntapoihin kannustamista, ja jos se häiritsee kohdettaan, hän voi aina laihduttaa! Bloggaajiakin saa kiusata, itsehän ne ovat nettiin menneet ja silloin pitää kestää ”arvostelua ja kritiikkiä”, joka tosin toisinaan täyttää jo rikoksen tunnusmerkit. Muillakin tavoilla ärsyttävät ihmisetkin ansaitsevat minkä saavat, onhan ärsyttävyyskin oma valinta! Tällä logiikalla kiusaaminen loppuu vasta kun maailmassa on jäljellä enää kiusaajia sekä harmaata massaa josta kukaan ei erotu millään tavalla, ja jossa kaikki paitsi kiusaajat ovat hiljaa. En minä muista tiedä, mutta itse vastustan kiusaamista muun muassa siksi että pidän maailmasta paikkana jossa on monenlaista outoa vipeltäjää.

Kiusaaminen on väkivaltaa, ei ehkä sellaista josta jää näkyviä vammoja, mutta omalla tavallaan yhtä tuhoisaa. En usko että sellaista ihmistä onkaan, jolle ilkeistä sanoista ei tulisi yhtään paha mieli, olkoonkin että julkisuuden sääntöjen mukaan uhrin tulee olla ylevä ja urhea. Joten miksi uhrien pitäisi jaksaa olla aina niin yleviä, huumorintajuisia ja hiljaisia? Mikseivät tekijät voisi yksinkertaisesti lopettaa? Miksi uhrien pitää olla paksunahkaisia? Eikö paksu nahka ole puolustusreaktio maailman pahuuteen? Jos on, se ei ole ylpeyden aihe vaan niitä seikkoja joiden pitäisi herättää meissä kaikissa surua. Hyvässä maailmassa herkemmätkin pärjäisivät, ja ne jotka ovat säilyttäneet herkkyytensä eivät ehkä ole heikkoja vaan elävät paremmassa maailmassa jo nyt. Sarvikuonoilla on paksu nahka, mutta ne eivät ehkä ole eläimistä kauneimpia.

Hiljaa oleminen ei toimi, sillä se ei sano mitään. Vaikenija ajattelee, ettei ”anna kiusaajille huomiota”, eikä "heitä lisää sytykettä draamaan", mutta kiusaaja näkee vain että saa jatkaa toimiaan rauhassa. Kiusattu taas huomaa olevansa yksin. Hän huomaa että ympäröivä yhteisö vain vaatii häneltä suurta moraalista ylemmyyttä siinä missä kiusaajilta ei vaadita edes alkeellisia käytöstapoja. Se on usein pahempaa kuin yksittäisen kiusaajan nälväisyt. Se että jotkut näkevät mitä tapahtuu, mutta eivät puutu asiaan mitenkään. Siksi erityisesti kiusaamisesta puhuttaessa ei ole niin, että hiljaa oleminen olisi melkein aktiivista kiusaamisen vastaista toimintaa. Se on päinvastoin sosiaalisen tilan antamista kiusaamiselle. Se on kiusatun yksin jättämistä. Sitä paitsi kiusaaja ansaitsee huomiota. Hän ansaitsee tulla tunnetuksi alhaisena, inhottavana ja sisäisesti rumana ihmisenä. Hänen äitinsä tulisi saada tietää, millaisen kansalaisen on kasvattanut. Hänen puolisonsa  tulisi saada tietää, millaista ihmistä hellittelee. Hänen työnantajansa tulisi saada tietää. Puskasta on kiva huudella, mutta monelle kiusaaminen on myös pieni salainen pahe josta ei millään haluaisi jäädä kiinni ainakaan kenellekään tärkeälle ihmiselle. Mistäköhän se johtuu? Olisiko siitä että moni kiusaaja ymmärtää sittenkin tekevänsä väärin ja olevansa ihminen joka ei vain saa vaan myöskin hakee nautintoa asioista jotka inhottavat normaaleja ihmisiä. Miksi siis haemme kiusaamiselle yhä ratkaisuja miettimällä mitä uhrien pitäisi tehdä? 

Minusta kiusaamisongelmasta, sen syistä ja seurauksista kertoo hyvin paljon se miten tavalliset ihmiset, ne samat joiden mielestä koulu- ja työpaikkakiusaaminen ovat kamalia asioita, reagoivat siihen kun heille näytetään kiusaamista. Väistelyä, vähättelyä, etäännyttämistä, ja tietysti loputtomasti selittelyä sille miksi juuri minun ei tarvitse vaivautua eikä välittää. Perimmäisin motiivi hiljaa pysyttelemiselle havaintojeni mukaan on ”että minä en ole sellainen ihminen.” Minä en tee mitään minkä joku voisi käsittää kohkaamiseksi, tai minkä perusteella joku voisi pitää minua moralistina. En siis tee oikein mitään. Minä en halua herättää huomiota. Entä jos nolaan itseni? Ja niin keskustelu jonka piti koskea vääryyksien vastustamista ja toisten hyvää, on taas muuttunut keskusteluksi Minusta. Se Minä onkin sitten maailmankaikkeuden tärkein persoona jota ei voi millään laittaa tekemään mitään epämukavaa. Mitä tähän voisi sanoa? Jokainen joka pyrkii vakavasti hyvään, tulee ennemmin tai myöhemmin nolaamaan itsensä kunnolla ja toistuvasti. Hyvä johtaa tavoittelijansa satavarmasti tilanteisiin joissa tekisi mieli kuolla ja vajota maan rakoon.  Itsensä likoon laittaminen ei takaa menestystä, ja silloin sattuu. Sen tosiasian yli on vain jotenkin päästävä. Esimerkiksi muistamalla, että Se Mikä On Oikein on aika hiton paljon tärkeämpää kuin se onko rakas pikku egoni varmasti mukavuusalueeni sisällä. Minun on yritettävä olla se kuuluisa Joku Toinen jota aina kaivataan ilmestyväksi hankaliin tilanteisiin. Sillä joskus, aina silloin tällöin, käykin hyvin ja osoittautuu että tekemisilläni onkin merkitystä. Yrittäminen ja epäonnistuminen sattuvat kyllä, mutta uskon puute väärässä paikassa voi sattua niihin toisiin, niihin joista minun oli tarkoitus välittää. 

Toiset taas ovat sitä mieltä, että kiusaamiseen pitää sopeutua, koska se on niin yleistä. Asiat jotka ovat hyvin yleisiä, tai peräti syvällä ihmisluonnossa, ovat siten asioita jotka eivät voi oikeasti olla väärin vaikka etiikka ja arkisempikin järki sanoisivat mitä. Taas kerran ihminen on tahdoton robotti eikä tietoinen, valitseva olento jolla on mahdollisuus ja jopa moraalinen velvollisuus kehittää itseään. Samalla logiikalla meidän on turha pyrkiä myöskään sukupuolten tai rotujen tasa-arvoon, väkivallan vähentämiseen tai edes yrittää vähentää yhteiskuntamme alkoholihaittoja. Ihmisluonnon historia on synkkää luettavaa- paitsi että joinakin kirkkaina hetkinä maailma on nytkähtänyt eteenpäin, kun asioita on päätetty sittenkin yrittää.

Niin. Ehkei minunkaan blogikirjoittelullani poisteta kiusaamista maailmasta, tai edes muutamasta blogistanian nurkasta. Ehkäpä blogini on liian pieni, ehkä sen yleisö on liian kiireistä. Mutta nämä asiat ovat vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella. Voin silti tehdä jotakin ja se tosiasia tarkoittaa, että joltakin osin maailman mädännäisyys on jäljitettävissä siihen seikkaan etten ole vielä tehnyt kaikkeani. Aloittaa voin vaikka sen ajatuksen kuoppaamisesta että välinpitämättömyys, passiivisuus, pelkuruus ja mukavuudenhalu olisivat jotenkin järkevän ihmisen ihailtavia ominaisuuksia. Voin valita sen sijaan välittää ja yrittää. Loppu jääköön vaikka Luojain huoleksi.

Kaikkien blogien sotanorsut, yhdistykää!

No niin. Se siitä teemaviikosta ja takaisin Reaalimaailmaan. Tähän postaukseen tulee yhdeksi tunnisteeksi "arki", sillä arjesta tässä valitettavasti kirjoitan.


Internet on hieno keksintö. Se mahdollistaa minun työntekoni kotoa (ja maalta) käsin. Siellä on tiedon valtatie. Jopa blogistania on ollut minulle kiltti, ja tuonut tullessaan uusia mukavia tuttavuuksia ja sitäkin tärkeämmän tunteen, etten ole aina yksin kummallisten ajatusteni kanssa.
Netillä on kuitenkin pimeätkin puolensa ja yksi pahimmista on kiusaaminen. Anonyymiuden verhon takana kiusaaminen on helpompaa kuin koskaan reaalimaailmassa. Anonyymina voi tehdä mitä vain, ja kohteena ovat usein kaltaiseni bloggaajat jotka esiintyvät netissä omalla nimellään ja kasvoillaan. Anonillien pelko estää monia bloggaamasta, ja heidän hyökkäyksensä ovat saaneet monta hienoa ihmistä lopettamaan bloggaamisen. Minullakin, jonka kokemukset blogimaailmasta ovat 95-prosenttisesti hyviä, on ahdistuksen hetki joka kerta kun avaan sähköpostin jonka otsikkona on ”palautetta blogistasi”. Eikä sitä pelkoa ole poistanut se tosiasia, etten ole koskaan saanut yhtään inhottavaa sähköpostia. Pelko kiusaamisesta ja raadollisuuden näkemisestä saa jotkut välttelemään koko nettiä. Se köyhdyttää meitä kaikkia. Nettikiusaaminen ei ole vain traumojen ja pahanolon aiheuttamista kiusaamisen uhreille. Se on myös alhaisimman tason vallankäyttöä jolla pyritään vaientamaan liian erilaiset joiden mielipiteet ovat liian hyviä. Sitä minä en hyväksy.

Muotiblogien maailma on kauniiden ja ennen kaikkea hoikkien ihmisten maailma, olkoonkin että suuri osa meistä on enemmänkin tavallisen näköisiä eikä aina niin hoikkiakaan. Kuitenkin kauneus kuuluu meille kaikille. Jopa muodin pitäisi kuulua kaikille kiinnostuneille, sillä eikö siinä ole kyse Kauneusihanteen lisäksi myös luovuudesta, estetiikasta ja hyvästä olosta? Aina välillä muotimaailma muistaa nämä hyvät asiat. KappAhlin XLNT model search on eräs esimerkki yrityksestä laajentaa erikokoisten ja –näköisten ihmisten näkyvyyttä, ja toisaalta hankkia myös tietoa siitä millaisia ihmisiä mainoksiin halutaan. Kuvankauniita vai sellaisia joiden päällä vaatteet näyttävät vähän siltä kuin ne voisivat itsellä näyttää? Kerrankin meiltä kysytään. Vaan kuinkas siinä kävikään. Kisaan osallistujat, etenkin Värikäs Pipsa joka on syyllistynyt siihen rikokseen että pitää muotia ja vaatteita käsittelevää, positiivisuutta pursuavaa blogia vaikka onkin selvästi ylipainoinen, ovat joutuneet aivan uskomattoman paskamyrskyn kohteeksi. Oi Mutsi Mutsin mukaan kiusaamisessa on perinteisten likasan...eikun vauvapalstojen lisäksi kunnostautunut Ylilauta-foorumi, "vähän niin kuin miesten Demi".

Onko ylipaino terveysriski? No toki. Onko ”huoli” siitä tai kansantaloudesta oikeutus kiusata muita? Ei koskaan. Jokainen vastaa omasta käytöksestään, ja provosoituminen on aina provosoitujan ongelma. Kiusaamista ei oikeuta mikään. Lihavilla ihmisillä on oikeus olla tyytyväisiä itseensä ja kehoonsa. Lihavilla ihmisillä on oikeus tuntea itsensä kauniiksi ja saada osakseen ystävällistä ja arvostavaa kohtelua.  Meillä ei ole velvollisuutta selittää kenellekään, miksi olemme sellaisia kuin olemme ja miksi elämämme ei ole pelkkää laihduttamista. Se mikä tässä yhteydessä on tärkeää muistaa on, että ylipaino ei väistämättä kerro luonteen kehnoudesta, vaan sen takana voi olla myös muita syitä. Sellaisia syitä jotka saavat kiusaajat näyttämään vielä alhaisemmilta ihmisiltä kuin miksi heidän huonotapaisuutensa heidät jo tekee. En tiedä, kumpi on minusta vastenmielisempää ja masentavampaa: naiset jotka käyvät kotkina toisten naisten kimppuun ja painavat heitä lyttyyn näyttääkseen itse paremmilta (kenen silmissä?), vaiko miehet jotka arvostelevat Mahdollisia Sisariaan, Vaimojaan, Tyttäriään ja Äitejään julmasti pinnallisin perustein. Sen tiedän, että molempien pitäisi hävetä.

Olen viime päivinä muistakin syistä pohtinut, että maailmamme kaikkine rumuuksineen ja vääryyksineen on pitkälti sellainen kuin on siksi että tällainen ihmiset haluavat sen olevan. Epäoikeudenmukaisuutta on, koska ihmiset valitsevat sen, kiusaamista on koska ihmiset haluavat kiusata ja toiset haluavat ummistaa silmänsä näkemältään kiusaamiselta. Mutta ehkäpä minunkin haluamisillani voisi olla merkitystä (etenkin teidän tuellanne?) Minä haluan internetin ilman kiusaamista. Minä haluan että netti yhdistää ja tukee ihmisiä. Haluan että jokainen jolla on asiaa, uskaltaa blogata ja astua näkösälle. Enkä usko että hiljaa oleminen edistää sitä tavoitetta.

Tämä uusin nettikiusauksen muoto leimahti rohkeasti itsensä katseen kohteeksi tuovia ylipainoisia kohtaan. Seuraavalla kerralla kiusaamisen kohde voi valikoitua toisenlaisin perustein.  Kuka tahansa voi joutua kiusatuksi, kuten Suomen suosituimpiin muotibloggaajiin kuuluva Xeniakin tietää. Kauneusihanteeseen täydellisesti sopivakin kelpaa likasangoksi. Siksi sotanorsun arvonimi ei kuulu ainoastaan ylipainoisille bloggaajille, vaan jokaiselle joka tekee jotakin pysäyttääkseen nettikiusaamisen ja valitsee kertoa anonilleille, että he tekevät väärin. Kiusaaminen täytyy lopettaa. Sitä täytyy hävetä, eikä anteeksipyyntö kiusatuiltakaan olisi pahitteeksi.Eri kokoisilla ja näköisillä ihmisillä on myös oikeus näkyä katukuvassa. Fakta on, että valittuja terveysriskejä on lukemattomia. Lihavien kimppuun käydään, koska ylipaino näkyy päälle päin, ja osittain siksi että yhteiskuntamme ilmapiiri on tehnyt lihavien kiusaamisesta sosiaalisesti hyväksytympää kuin vaikkapa mielisairaalta vaikuttavien kiusaamisesta. Koossa 48-50 olen megaläski (kuvatodisteita löytyy kuvia-tagin alta), ja sitä paitsi olen nuorempana ollut jonkun viikon mallitoimiston XL-listalla, joten kelvannen mainiosti. Lisäksi olen juuri nyt huonokuntoinen (se ei tosin johdu painostani vaan siitä että olen viettänyt tänä vuonna aivan liikaa aikaa sairastaen sairauksia jotka kumma kyllä eivät ole olleet ylipainon aiheuttamia).Näillä meriiteillä ilmoittaudun siis niiden bloggaajien listalle joita anonillien pitäisi muistaa kiusata. Toivon samalla, että meitä löytyy sen verran monia että anonillit ymmärtävät että monimuotoisuus on maailmassa jäädäkseen. Sotanorsuilla voi olla leppeä luonne, mutta tarpeen tullen saamme aikaiseksi ison rytinän.

Minulla on näin aluksi pari ideaa, mitä juuri sinä voit tehdä asian hyväksi.    
1) Jaa tämä postaus tai Oi Mutsi Mutsin postaus facebookissa tai twitterissä.
    2) Jos sinulla on blogi, kirjoita aiheesta postaus.
    3) Jos olet ylipainoinen, eli tämänkertaisen lokamyrskyn kohderyhmään periaatteessa kuuluva, astu esiin. Anna kasvosi ”läskeille” ja ole mukana näyttämässä että meitä on monta, me olemme fiksuja ja rohkeita ja itsetuntomme on parempi kuin niillä joiden täytyy painaa muita alas tunteakseen olonsa hyväksi.
    4) Älä sorru epäasiallisuuteen, älä mene tappelemaan keskustelupalstoille (mielenrauhani takia itse en ole mennyt edes lukemaan keskustelupalstoja jotka ovat nousseet esiin kohun yhteydessä). Jos läskin ihmisen verenpaineesi uhkaa nousta liikaa, riittää jos vain jaat muiden kirjoituksia.

Koska tämä(kin) postaus on epäkäytännöllisen ihmisen kiireessä rustaama, toivotan tervetulleeksi teidänkin ideanne siitä miten saisimme kiusaamisen vastaisen rintaman näkyviin.

Urpoille tulee kohta kiire, jos he haluavat ehtiä kiusaamaan meitä kaikkia.
Urpoille tiedoksi, että en julkaise asiattomia kommentteja. Mutta koska läski olen minä eivätkä fiksut ja filmaattiset lukijani, se ei varmaankaan haittaa. : )

Hyvyys-teemaviikko: Inspiraatiota hyvään syksyyn


Tapasin torstaina lenkkipolulla suruvaipan. Se istui nätisti tien sivussa odottamassa lenkkeilijää jolla ei olisi liian kiire perhoselle, ja kertoi syksyn olevan jo ovella. Perhoset kyllä tietävät nämä asiat. Perjantai-iltana oli jo aika aloittaa takapiha-astronomin syksy perseidejä bongaamalla. Postilaatikon sisältöä selatessani tutustuin taas ystävällismielisiin Kauppiaisiin jotka syksyn saapuessa halusivat tulla oikein kotiini asti inspiroimaan minua uusimaan vaatekaappini, sisustukseni, kattoni ja vaikka koko elämäntapani. Ja niin keksin, miten päättäisin tämän teemaviikon. Kuinka paljon inspiroitunutta vaatekaappia tärkeämpää onkaan olla inspiroitunut pyrkimään hyvään ja tekemään hyviä tekoja? 

Jos ja kun hyvä ei ole mystiikkaa vaan arkinen asia siinä missä vaatekaapista huolehtiminen, inspiraatiolle on käyttöä. Kuntoilija huolehtii fyysisestä toimintakyvystään, mutta eikö olisi vielä tärkeämpää kiinnittää huomiota myös siihen että on paitsi halukas, myös valmis hyvään? Minusta on, ja niinpä listasinkin tähän viisi asiaa jotka inspiroivat ja motivoivat minua pyrkimään parempaan. 

-Hyvä seura. Löytyykö tuttavapiiristä ainakin yksi ihminen joka on mielestäsi joissakin suhteissa ihailtava? Toivottavasti! Jos taas koko lähipiiri koostuu matalamielisestä väestä jonka mielestä etiikka on haihattelua, hyvän tekeminen turhaa vaivannäköä ja nipottamista, ja pohjimmiltaan hyvän tekemisessä on aina kyse itsekkäistä tarkoitusperistä, on tuttavapiiriä aika laajentaa uusilla, inspiroivammilla ihmisillä. Huomaa, että vaikka kaukaiset sankarit jotka elävät aivan erilaisia elämiä (tai ovat peräti edesmenneitä) voivat muistutella tehokkaasti siitä mihin kaikkeen ihminen pystyy, arjen inspiraationlähde on sitä parempi mitä helpompi häntä on matkia. 

-Pohdiskelu. Hyvän kirjallisuuden äärellä vietetyt, hyvän olemuksen pohdiskeluun käytetyt tuokiot eivät ole hukkaan heitettyä aikaa. Ota tavaksi varata vaikka viikottain tuokio rakentavalle lukemiselle ja pohdiskelulle. 

-Intiimi todellisuussuhde. Ihmisen on helppo vaalia sitä mistä hän välittää. Ja siitä mikä on tuttua, on helpompi välittää kuin ihmisistä ja ilmiöistä jotka ovat tuttuja vain uutisotsikoista. Liiku luonnossa, ja kultivoi tiedonhalun hyvettä. Lue vain kohtuullisesti masentavia uutisia, mutta ahmi tarinoita joissa kerrotaan maailmaa parantaneista hyvistä teoista. Todellisuussuhteeseen kuuluu myös realistinen käsitys itsestä ja omista resursseista. Opettele vaatimaan itseltäsi sopivasti, mutta ei liikaa. Jos hyvän tekeminen väsyttää, kiukuttaa tai tuntuu muuten vain mahdottomalta, rimaa voi myös laskea.

-Viikottainen annos itsensä hemmottelua, ja yleisemminkin ottaen lempeän asenteen viljely on tärkeää. Hyvään pyrkivä ja hyvän vakavasti ottava ihminen on alituisessa vaarassa muuttua kireäksi suorittajaksi joka näkee loputtomasti puutteita ja vikoja sekä itsessä että muissa. Se on asenne josta ei seuraa mitään hyvää. Hyvä vastalääke ovat kohtuulliset, mutta säännöllisesti nautitut nautinnot sekä yleinen kiltteys itselle. 

-Unelmoi. Hyvyys on suuntautumista parempaan maailmaan, ja vaikka todellisuus näyttäisi miltä, onneksi on mielikuvitus joka osaa visioida tulevaisuuden paremmaksi jos vain saa tilaisuuden. 

Hyvyys-teemaviikko: Aristoteles ja arkinen hyvyys


Ei, enpä näytä sittenkään kykenevän pitämään teemaviikkoa hyvyydestä lipsumatta etiikan puolelle. Ihan huomaamattani ajatukset alkoivat kiertyä tämän blogin suosikkiteeman, arkisen filosofoinnin ympärille. Eikä aikaakaan, kun ymmärsin ettei tästäkään selvitä ilman Aristotelesta.

Oletteko jo kyllästyneet kuuntelemaan tarinointiani siitä miten hieno ajattelija Aristoteles oli? Toivottavasti ette, sillä tänään kerron eräästä hänen parhaista ideoistaan, joka samalla on mielestäni hienoimpia älynväläyksiä koko länsimaisen filosofisen etiikan historiassa (tiedän, hieman masentavaa ottaen huomioon koska herra eli. Mitä tähän pitäisi sanoa? Filosofian tutkimus tarvitsee selvästi lisää voimavaroja).

Hyvyys ymmärretään tänäkin päivänä usein hieman mystiseksi ”sydämen asiaksi”. Jotkut ovat sydämeltään hyviä ihmisiä, toiset taas läpeensä korruptoituneita, useimmat jotakin epämääräistä siltä väliltä. Tämä käsitys johtuu ymmärtääkseni suurelta osin siitä ettei Aristoteles vieläkään ole tarpeeksi kuuluisa. Aristoteles nimittäin keksi, että hyvyys on pohjimmiltaan arkista. Hyvyys ei piile geeneissä eikä hyvä ihminen ole jumalten lahja ympäristölleen. Ehei. Nikomakhoksen etiikassa Aristoteles esittää, että hyvyys on arkinen asia. Se on jotakin josta voimme oppia enemmän järkeä käyttämällä, se on jotakin jonka tekemiseen voimme harjaantua harjoittelemalla. Hyväksi ihmiseksi tulemiseen ei vaadita jonkinlaista synnyinlahjana saatua hyväsydämisyyttä.  Kuka tahansa voi ottaa hyvyyden tavoitteekseen, opiskella hyveitä kunnes ymmärtää suunnilleen, mistä niissä on kyse ja millaisilla teoilla niitä tavoitellaan. Sitten tarvitaan enää aikaa ja sitä harjoittelua. Niin syntyy sekä hyvää että ihmisiä joita voidaan sanoa hyviksi. Jos emme olisi rohkeita, meidän ei tarvitse tyytyä toteamaan asiaa surullisella äänellä. Sen sijaan on aivan järkevää ottaa vaikkapa rohkeuden hyve henkilökohtaiseksi kehitystavoitteeksi, pyrkiä ymmärtämään järjen avulla mistä tämän hyveen harjoittamisessa on kysymys, mikä on rohkeuden suhde suurempaan inhimilliseen hyvyyteen, ja mitkä ovat sellaisia tilanteita joissa juuri minä voin tehdä valintoja jotka ilmentävät tätä hyvettä.  Huomatkaa taas sana ”voin”: tässä ollaan hyvin käytännönläheisten asioiden äärellä. Usein maallikot puhuvat etiikasta ideaaleina, eli tekoina joita poikkeuksellisen erinomaiset ihmiset tekisivät. Aristoteleen lanseeraama ajatus hyveen harjoittelemisesta palauttaa meidät tässäkin kohdassa maan pinnalle. Hyveen harjoitteijan ei tarvitse olla pyhimys eikä supersankari. Jo pienillä valinnoilla ja vilpittömällä yrittämisellä ansaitsee tulla kutsutuksi hyvään pyrkiväksi ihmiseksi.

Aristoteles kohottaa myös vähälahjaisten puuhaksi leimatun matkimisen sille kuuluvaan arvoon. Hyvää tehdessään ei aina tarvitse tuntea oloaan erityisen jalomieliseksi ja ihanteelliseksi. Aivan niin kuin töitä tehdessään ei aina tarvitse kokea syvästi olevansa hyödyllinen yhteiskunnan osa. Riittää, että osaa kuvitella miten hyveellinen ihminen toimisi tai valitsisi, ja tehdä perässä. Tunteet ovat voimakas motivaation lähde, mutta ne ovat usein myös kovin häilyväisiä ja saattavat jopa johtaa harhaan, kuten jokainen mielihalujensa perässä juossut ja seinään törmännyt hyvin tietää. Parempi on puurtaa järjen ohjauksessa, ja kun harjoitusta kertyy, tulevat ne tunteetkin. Aristoteleen hyveellinen ihminen on ihminen jolle hyveellinen toiminta on helppoa. Ei siksi että hän olisi moraalinen luonnonlahjakkuus jolle oikein toimiminen tilanteessa kuin tilanteessa vaan on helppoa, vaan siksi että hän on harjoitellut niin kauan että on jo voittanut ne vaikeudet joiden kanssa me muut  vielä painimme.

Aristoteleen hyvä on arkista. Se on arjen pieniä tekoja, joiden tekeminen on välillä helppoa ja välillä musertavan raskasta. Tärkeintä eivät ole välittömät tulokset vaan päämäärät, motiivit ja taito joka karttuu harjoituksen myötä. Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän sähellän, sitä lohdullisempaa ja vapauttavampaa on ajatella aristotelisesti. Ei haittaa, vaikka sai synnyinlahjakseen vain ihan tavallisen sydämen. Ei haittaa, vaikka järkikään ei ole aina riittänyt korkeimpien ihanteiden mukaiseen toimintaan. Tärkeimpiä valintoja ovat ne joita teen nyt, tässä ainoassa hetkessä johon minulla on valtaa. Tärkeintä on, mihin suuntaan päätän ottaa seuraavan askeleen. Tavallisten päivien pienillä valinnoilla on väliä. Jos vain jaksan harjoitella, jos vain muistan pitää mielessäni hyvyyden arvon, tulevaisuudessa olen parempi kuin tänään.


posted under , | 2 Comments

Hyvyys-teemaviikko: Rakkaus, hyvyys ja yksinkertaisuus


I would bathe in a world of sensation
Love, Goodness, and Simplicity

-Tuomas Holopainen, Song of Myself (Imaginaerum)-


Hyvyys ei ole vain etiikkaa. Se on myös kokemuksellista, hyvässä-olemista, kuten joku fenomenologisesti suuntautunut ajattelija saattaisi sanoa. Rauha, rakkaus, tyytyväisyys ja selkeä, valoisa mieli ovat joitakin tämän kokemuksen aspekteja. Kokemuksellinen hyvyys on jotakin aivan erilaista kuin hyvien tekojen vastaanottajana olemista tai uskoa siihen että ihmisen perusluonteessa on myös hyvää. Hyvyyden käsitteen ymmärtämiseksi tarvitaan analyyttista filosofista otetta. Se on kuitenkin vasta puoli tarinaa. Ehkäpä tässä kulttuurissa joka palvoo järkeä (ainakin pinnallisesti) mutta ymmärtää kovin huonosti tunnetta ja aistimellisuutta, ei olekaan kovin suuri ihme että elämän arki näyttää pikemminkin mielihyvien jahtaamiselta kuin hyvän elämyksiä tuottavalta. Puhutaan suurin sanoin, mutta ne tarkoittavat yhä pienempiä asioita. Julkkis löytää ”rakkauden” alkaessaan seurustelemaan,  kodista tulee ”kaunis” kun sinne kannetaan uusia tavaroita, ”hyvä” on kaikkea mikä tuntuu hetken kivalta. Ei ole ihme, että hätäisemmät pohdiskelijat päätyvät pian sille kannalle ettei suuria asioita ehkä olekaan. Mutta onko suurten sanojen viljely vain sitä että todellisuus jossa rakkaus on uhanalaista, kauneutta ei saa ostaa ja hyvyys pakenee, olisi kovin vaikea kestää? Itse epäilen, että todellisuus on juuri sellainen eikä toivomalla muuksi muutu. Täytyy keksiä jotakin muuta. Täytyy yrittää ymmärtää, mitä ne suuret asiat ovat ja selvittää, millaisissa olosuhteissa ne voisivat viihtyä.

Love, Goodness and Simplicity, rakkaus, hyvyys ja yksinkertaisuus viittaavat kokonaiseen olemassaolon tapaan. Hyvyyden kokemuksen välttämätön ennakkoedellytys on olemassaolo sellaisessa maailmassa jossa hyvän idea on osa mahdollista todellisuutta. Ihminen on taitava näkemään todellisuuden sellaisena kuin haluaa sen nähdä, ja jos perusasenne on kyyninen ja nihilistinen, hyvyyden kokeminen on sitä vaikeamapaa. Toisaalta rakkauden, hyvyyden ja yksinkertaisuuden maailma viittaa sisäisten valmiuksien lisäksi myös ulkoiseen todellisuuteen.  Hyvän kokeminen ei ole yhtä helppoa kaikkialla. Lisäksi tarvitaan vielä tietty määrä ymmärrystä hyveestä. Yksinkertaisuus on vaivattomuutta, rauhaa ja hiljaista kauneutta vain silloin kun yksinkertaisesti elävä hallitsee tyytyväisyyden hyveen. Hyvyyden kokemuksen perustaksi sopivan rakkauden täytyy olla lämpöä ja arvokkuuden näkemistä, ei dramaattista räytymistä. 

On jotenkin lohdullista ajatella, että hyvyyden kokeminen ei ole kiinni pelkästään maailmankaikkeuden suopeudesta, vaan itsekin on mahdollista harjoittaa kykyään kokea hyvyyttä ja oppia näkemään sitä entistä useammin. Häilyväisten mielihyvien tavoittelun sijaan on mahdollista ryhtyä rakentamaan elämäänsä olosuhteita joissa hyvän kokemusten on mahdollista kukoistaa. Miten hormonihuuruiset tuntemukset muunnetaan kestävän valon ja lämmön lähteeksi? Mistä löytyy uskallus tavoitella suurta hyvyyttä pienten mielihyvien sijaan? Mistä löytyy tyytyväisyys maailmassa jossa "eteenpäin meneminen" on usein synonyymi jatkuvalle tyytymättömyydelle ja uuden haluamiselle?
Arvelen, että paras vastaus sisältää ripauksen onnea ja toisen mysteeriä, mutta eniten on sittenkin kiinni kyvystä unelmoida, kärsivällisyydestä ja arkisesta päättäväisyydestä.

Hyvyys-teemaviikko: Hiljainen hyvyys


Elämme kulttuurissa jossa jopa hyveet on onnistuttu pitkälti tuotteistamaan ja typistämään materiaan. Syvähenkisyys on aforismi- ja itseapukirjojen ostamista. Itsekuri on laihduttamista, mieluiten kalliiden kuntosalipalveluiden ja kevyttuotteiden tuella. Hyväntekeväisyys on kuukausilahjoittajana olemista. Lisäksi olemme tottuneet siihen että hyväntekeväisyyden tapaisesta periaatteessa pyyteettömästäkin hyväntekeväisyydestä saa käytännössä palkintoja. Hiljainen hyvyys ei vetoa. Pelkään, että se tarkoittaa että uskomme hyvän itseisarvoon on horjunut. Ei riitä, että hyvät asiat ovat olemassa vaan sen lisäksi hyvistä teoista pitää saada kiitosta, mainetta, vähintään tarroja. Vaan eikö olekin jotenkin sekopäistä ajatella, että hyvä, inhimillisistä päämääristä suurin ja kaunein, riittää vasta kun sen lisäksi saa pikkusälää?

Hiljaista hyvää ei pidä sekoittaa näkymättömään hyvään, vaikka usein ne toki ovat tiiviisti yhdessä. Monimutkaisessa maailmassa monet arjen hyvät teot,  eli teot joita tavallisella ihmisellä on mahdollisuus tehdä tavallisina päivinä, ovat sellaisia joiden hyvät seuraukset tulevat selvästi näkyviin vasta sitten kun hyvin monet valitsevat samoin. Esimerkiksi monet ympäristöteot ovat tällaisia. Hyvän perimmäinen hiljaisuus ja arkinen näkymättömyys viittaavat mielestäni siihen, että hyvyys on pohjimmiltaan abstraktia. Jos hyvän myönteisiä seurauksia yritetään konkretisoida pienillä palkinnoilla, siitä tehdään ehkä houkuttelevampaa. Mutta onko sen hintana se että hyvän itseisarvollisuus alkaa unohtua kun odotamme seurauksena hyvyydestä jotakin konkreettista ja nopeaa palkintoa? Hyvän tärkein palkintohan on kuitenkin se, että se muokkaa persoonaamme. Kun valitsemme hyvän, koko olemuksemme kurottaa sitä kohti. Kun valitsemme tietoisesti tavoitella jotakin muuta, otamme askeleen toiseen suuntaan. Vuosien varrella tehtyjen valintojen summa alkaa erottua, eikä ainoastaan siinä miten kohtelemme muita. Mihin sitä edes elämässä pyrkii, jos ei kohti hyvää? Ei tarvitse kuin pitää silmänsä ja korvansa auki arjessa, niin törmää nopeasti hyviin ihmisiin  jotka ovat hyvän sijasta valinneet tavoitella henkilökohtaista menestystä, nautintoja, valtaa tai jotakin muuta päämäärää jonka he ovat päättäneet olevan hiljaista hyvyyttä arvokkaampi. Riippumatta siitä ovatko nämä ihmiset saavuttaneet tavoitteensa, he näyttävät usein päätyneen kovin kauas hyvästä ihmisyydestä. Väitänpä, että hyvyys on ainoa kestävä inhimillinen päämäärä. Se, jota ilman on aina hiukan hukassa ja jotenkin köyhä.

Hyvään pyrkiminen ei oikeastaan ole kovin vaikeaa. Motivaatio-ongelmien takaa löytyy usein se, että ymmärryksemme hyvän itseisarvosta ja merkityksestä on päässyt hiukan rapistumaan. Siksi on hyvä välillä pysähtyä miettimään, mistä hyvässä olikaan kyse. Miten suurta se on, ja miten hiljaista. Niin suurta ettei sitä voi ohittaa, välineellistää tai sysätä sivuun eksymättä järjen tieltä. Miten sen pitäisi löytyä jokaisen pyrkimyksen taustalta, jos haluaa että sitä löytyy edes jostakin. Niin hiljaista, että kiireinen ja stressaava arki voi hukuttaa alle sen minkä hyvästä helposti ymmärrämme, jos maltamme pysähtyä hetkeksikin sitä ajattelemaan.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments