This above all: to thine own self be true

Otsikko on lainattu Shakespearelta, inspiraatiosta saan kiittää tällä kertaa Puolisoa joka edellisen postauksen jälkeen jäi taas kerran hihittelemään viihdemakuani joka kuulemma sopisi 15-vuotiaalle pojalle. Totesin tähän tietysti, että makuni on kylläkin 35-vuotiaan rouvashenkilön, koska sellainen minä satun olemaan. Sitten huomasin saaneeni oivan aasinsillan aiheeseen josta olin alkanut luonnostella postausta jo jokin aika sitten.


En ymmärrä imagoasioiden päälle ollenkaan. Onhan täällä blogissakin Kuun pimeä puoli- osasto, jossa kerron elämäni tragikoomisista puolista siksi että itselleen nauraminen on jalo taito ja siksi että vaikka blogiminäni onkin vain kalpea heijastus ihmisestä näppäimistön takana, haluan tämän julkisen minäni näyttävän edes ihmiseltä. En kiiltopaperille painetulta naistenlehdeltä, en mainospuheelta, en tuotemerkiltä jonka jokainen keskiluokkainen haluaisi poimia ostoskoriinsa. En halua sisäistää sitä että olen hyvä ja kiinnostava vasta kun elämäni ja persoonani on siloiteltu, photoshopattu, työstetty helposti valitsemaani stereotyyppiin solahtavaksi. En halua oppia häpeämään asioita joista aidosti pidän enkä luopua kaikesta kivasta vain siksi ettei se ”ole soveliasta viiteryhmäni jäsenelle”. Haluan uskoa että kelpaan sellaisena kuin olen, paitsi niille joista ei ole muutenkaan niin väliksi. Eniten haluan uskoa, ettei arvoni ja arvokkuuteni riipu niiden (epäilemättä monilukuisten) ihmisten varassa joille minä ja sanomani ovat vastenmielisiä.


Filosofit eivät ole mitenkään imagonrakentamisen yläpuolella. Päinvastoin.  Persoona on meille tärkeä työväline, ja usein se on ainoa työkalumme hyvän argumentin lisäksi. Tiedän elävästä elämästä kollegoita, joiden pahin painajainen olisi joutua naurunalaiseksi tai joutua tunnustamaan että lahjakkuudestaan ja oppineisuudestaan huolimatta he ovat erehtyväisiä ja ajoittain suorastaan hölmöjä olentoja, eli tavallisia kuolevaisia jotka joutuvat aamuisin harjaamaan hampaansa ja sukimaan tukkansa. Minusta heidän edustamansa filosofin stereotyyppi haisee homeiselle ja on sitä paitsi paljon koomisempi kuin pystyn kaikkine omituisuuksineni olemaan. Vakavasti ajatellen, ero on suorastaan eksistentiaalinen. Miten ihminen voi vakavasti tavoitella totuutta maailmasta, jos hän ei pysty edes hyväksymään ja rakastamaan totuutta itsestään? Miten ihminen voi opettaa inhimillistä etiikkaa, jos hän häpeää pieniä omituisuuksiaan? Miten silloin pystyy enää suhtautumaan suoranaisiin puutteisiin ja paheisiin? Masentuuko sekopäiseksi vai kieltäytyykö kokonaan ajattelemasta niitä? Miten ihminen voi elää hyvän elämän jos hänelle tärkeintä on ahtautua ulkoa annettuun kunnon ihmisen muottiin jossa ei ole tilaa inhimillisyydelle eikä persoonallisuudelle? Vähemmän filosofiset luonteetkin voivat miettiä, tekeekö nykypäivälle tyypillinen imagonrakentaminen ja elämänsä siloittelu niin että siitä tuodaan esiin pelkät kohokohdat, hyvää itsetunnolle.


Mistä muusta kulissien tarmokas pystyttely kertoo kuin siitä että ihminen on vakuuttunut ettei hän ole omana itsenään kelvollinen? Länsimaisen filosofian historian sankarigalleria sisältää pitkän liudan ihmisiä jotka ovat olleet edellä aikaansa ja muuttaneet maailman suuntaa pelkillä ajatuksillaan. He eivät ole kuitenkaan tehneet sitä rypyttömän imagon kannattamina, vaan huomattavistakin puutteista, heikkouksista ja hämmästyttävästä säheltämistaipumuksesta huolimatta. Suuri Thales aloitti järkiperäisen filosofisen yrityksen Miletoksella yli 2500 vuotta sitten, ja hänestä muistetaan yleensä parhaiten anekdootti jossa hän putosi hajamielisyyksissään kaivoon palvelijansa suureksi riemuksi. Niinpä niin. Kuka tahansa pystyy sensuroimaan julkisuuskuvaansa tai olemaan muuten vain niin hiljaa että hänestä muodostuu todellisuutta paljon silkoisempi kuva. Suuret ihmiset ovat suuria vaikka olisivat kierineet kaivolietteessä.


Toinen syy siihen että suhtaudun kauniisti sanottuna nuivasti itsensä brändäämiseen on se, että se usein vahingoittaa muita ihmisiä. Oman elämän esittäminen täydellisenä ei herätä ainoastaan ihailua, vaan se voi myös herättää kateutta, riittämättömyyttä ja osattomuutta. Ne ovat usein masentavia, tuhoisia tunteita. Kun Facebook-kaverien elämä on pelkkää menestystä ja aurinkoisia päiviä, kun bloggarien elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista ja ambrosian näykkimistä, kun ystävätkin ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä menestyjiä, ei tarvitse olla todellinen luuseri alkaakseen vähitellen ahdistua. Jos toisten elämästä näkee vain kiillotetun julkisivun ja siihen alkaa järjestelmällisesti vertaamaan omaa , tavallista arkeaan, jää aina toiseksi. Ja niin kulissit kohoavat korkeammaksi, samoin kuin pahoinvointi, elämänhallintaongelmat, tyhjyys ja yksinäisyys niiden takana. Vähän aikaa sitten löysin keskustelupalstalta ketjun, jossa nuori nainen pohti seksin myymistä jotta hänellä olisi varaa ostella samanlaisia hienoja laukkuja ja vaatteita kuin ihailemallaan muotibloggaajalla. Ehkä hänen ihastuksensakin huomaisi hänet, jos hän vain olisi tavallista senttejään venyttävää opiskelijaa kauniimman ja menestyvämmän näköinen? Voisihan rahojen alkuperästä yksinkertaisesti vaieta, niinhän monet lainarahoilla leveästi elävätkin tekevät. Tämä oli tietysti ääritapaus, joskaan ei tietääkseni ainutlaatuinen vaan nuorisotyöntekijöiden keskuudessa jo tunnettu ilmiö. Kateus, osattomuuden ja riittämättömyyden tunne ovat paljon kevyemminkin annosteltuina lamauttavia ja tuhoisia. Kyllä, jokainen vastaa omista valinnoistaan viime kädessä itse. Toisaalta meillä on tiettyä vastuuta myös kanssaihmisistämme. Myös itsensä ylentäminen on valinta. Solidaarisuus ja henkilökohtaisen yhteiskuntavastuunsa kantaminen siitä touhusta ainakin on kaukana. 


 Toinen puoli kolikkoa on se, että koska kulissien rakentelusta on paljon harmia eikä lainkaan hyötyä inhimillisemmän yhteiskunnan näkökulmasta,  meidän ei pitäisi palkita kulissieläjiä niin avokätisesti. Meidän pitäisi suhtautua kanssaihmisiimme lempeästi. Pitäisi osata ihailla toisten hyviä puolia sortumatta täydellisyyden vaatimiseen ja vahingoniloiseen ilkeilyyn kun joku ”jää kiinni” inhimillisyydestä. Kulissien kannattelijat rakentavat stereotyyppien maailmaa jossa ihmisiin ei enää tarvitse vaivautua tutustumaan. Se on maailma jossa pieniäkin poikkeamia normista, todellisista heikkouksista ja vastoinkäymisistä puhumattakaan, on vaikea kohdata yksinkertaisesti siksi ettei siihen ole saanut harjoitusta. On oppinut vain arvostelemaan, ilkeilemään ja peittelemään. Maailmaa eivät rakenna ainoastaan teot, vaan myös sanat, ajatukset ja asenteet ovat välineitä rakentamiseen ja tuhoamiseen. Itse voimme päättää, rakennammeko kulisseja vai yritämmekö elää uskoen siihen että todellisuus riittää ja sillä pärjää. Itse voimme valita, keitä ja millaisia elämisen malleja ihailemme. Ne valinnat ovat joko viisaita ja rakentavia, tai lyhytnäköisiä ja tuhoavia. Aina ne kuitenkin ulottuvat laajemmalle kuin äkkiseltään uskoisi.

Taivaat tippuu ja korvat putoaa

Muistanette varmaan vielä kolmevuotiaan sisäisen ääneni? Tiistain vastaisena yönä vakuutuin tehneeni siitä tosiaan oikeat johtopäätökset, kun kolmevuotiaana ahkerasti potemani lastentauti eli korvatulehdus pamahti päälle täydellä voimalla. Puolison piti kesken lomaansa käydä supersankarin hommiin: arvatkaapa, kuinka helppoa on pitää ärtyisä ja kipeä nainen kiltisti sohvannurkassa lepäämässä ja noudattamassa särkylääkkeiden annostusohjeita?


No, tehtävä on tietysti lastenleikkiä sille joka osaa pistää pyörimään tv-sarjan Falling Skies. Postapokalyptisen Bostonin seudulla pyörii inhoja alieneita (jee!) jättiläistappajarobotteineen (jee!), ja vastaansa he saavat Bostonin seudun eloonjääneistä koostuvan vastarintasolun, jonka kärkikaartiin kuuluu ihkaoikea humanisti, sotahistoriasta pätevyytensä ammentava historian professori (jippijaijei!). Kerrankin näemme taistelevan humanistin jolla pysyy tarpeen tullen myös rynkky kädessä. Erikoiskunniamaininta jo Reaalimaailmassa kakkoskaudelle ehtineelle sarjalle tulee myös siitä, että vaikka monet sarjan henkilöistä ovat lapsia ja nuoria, yksikään heistä ei ole ärsyttävä niin kuin amerikkalaissarjojen nuoret hahmot melkein aina ovat. Iso juoni etenee varsin verkkaisesti, ja se on hyvä sillä vaikka sarjan aihe ja lähtöasetelma ovat varsin klassista scifiä, putoilevien taivaiden universumissa on paljon raikasta ja kiinnostavaa.

Alienien hyökkäyksessä maailma on tyhjentynyt äkkiä, mutta rippeinäkin ihmiskunta on entisensä. 2nd Massachusettsin vastarintataistelijat huomaavat, että alieneiden lisäksi myös toisiin eloonjääneisiin on usein parasta suhtautua epäluulolla. On niitä, jotka ”sopeutuvat olosuhteisiin” laskelmoimalla, että yhteistyö vihollisen kanssa kannattaa, samoin kuin niitä jotka havaitsevat että yhteiskunnan romahtaminen tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia vahvimmille ja häikäilemättömimmille. On niitä jotka haluavat vain piiloutua ja selviytyä seuraavaan päivään. Eivätkä kaikki ole mitenkään selvästi hyviksiä tai pahiksia, vaan jotakin siltä väliltä. Jos postapokalyptisestä maailmasta poistaa alienit, rauniot ja tappajarobotit, se näyttää varsin tutulta. Todellisuudelta on siellä vain vaikeampi sulkea silmänsä kuin täällä missä maailman epäkohtia voi helposti paeta viihteeseen, shoppailuun, päihteisiin. 

Falling Skies kuvitti myös hienosti edellisen postauksen ainutlaatuisuuden teemaa. Tyhjentyneessä maailmassa ihmisillä on vain toisensa, ja ne ”toiset” ovat varsin sekalainen seurakunta muita henkiinjääneitä. Yhteistyön ja selviytymisen ehtona on toisten hyväksyminen, henkilökohtaisten ennakkoluulojen ylitse kapuaminen, vahvuuksien ja toivon kaivaminen esiin epätäydellisistä ja epätoivoisista ihmisistä. Nykymaailma tarjoaa tässäkin asiassa vaihtoehtoja. Mutta kannattaako se?

Postauksen lopuksi soundtrack toisesta, ennen aikojaan kuopatusta hienosta alienienhyökkäyssarjasta V 2009. 

ETA: Edit-täti tuli lisäämään vielä trailerin!

Ainutlaatuisuudesta ja ihmissuhteista


Maailman väkiluku ylitti vähän aikaa sitten seitsemän miljardia. Suomessakin meitä on viisi miljoonaa, ja liikkuvaisessa arjessa jokainen meistä tapaa todennäköisesti enemmän ihmisiä kuin useimmat esivanhemmat koko ikänään. Samaan aikaan kapitalismi ja massatuotanto ovat tuoneet tavaratalokulttuurin jossa tavaran runsaus yhdistyy vaihtoehtojen moninaisuuteen. Olemme valitsijoita, mutta valitsemme haluamamme massasta. Viime aikoina olen alkanut epäillä, että tämä asenne on valumassa myös ihmissuhteiden tasolle. Ajatusketjuni laukaisi eräs hiljattain eronnut tuttava joka totesi urhealla äänellä, että miehiä tulee ja menee. Huomasin, että tässä lauseessa käytettiin käsitettä ”mies” geneerisesti ja ihmisestä oli siten tehty luokan edustaja, olento jolla oli ominaisuuksia muttei ainutlaatuisuutta. Sitten tajusin, että näin minäkin kasvoin ajattelemaan, enkä ainoastaan miesten suhteen. Myös asiakkaat, potilaat, luottamushenkilöt, evankelis-luterilaiset, koko ihmisten ja heidän ainutlaatuisten elämiensä kirjo typistyy nykyaikaisessa mielessä viiteryhmiksi ja stereotyypeiksi. Tutustuminen tarkoittaa sitä, että pysähdymme ja siristämme silmiä kunnes havaitsemme ihmisiä, monimutkaisia olentoja.

Massojen keskellä luovivien valitsijoiden kulttuuri häivyttää myös käsitystä omasta ainutlaatuisuudesta.  Ilmaisemme yksilöllisyyttämme yhdistelemällä luovasti massatuotantona valmistettuja pukimia, valitsemme omien mieltymysten mukaisen ruokavalion johon tarvikkeet valitaan kaupan valikoimista. Työelämä opettaa, että ainutlaatuinen osaamisemme ja kykypakettimme on helposti korvattavissa jollakulla toisella. Parisuhteessa on tavallista vertailla puolisoa päänsisäisiin fantasioihin ja todeta elävä, ajan kuluessa muuttuva ihminen puutteelliseksi. Miehiä tulee ja menee, ja maailma on täynnä nuoria ja sutjakoita tyttöjä joihin vanhenevan vaimon voi vaihtaa. On mahdollista, ehkä peräti suosittua, elää koko elämänsä pahvikuvien keskellä, ollen itsekin hiukan pahvinmakuinen. Omanlaistaan onnea on kai sekin että on tyytyväinen ja hyvin sopeutunut ympäröivään maailmaan ja voi keskittyä nauttimaan elämästä maailmanparantamisen sijaan.

Paitsi että ihmisten ainutlaatuisuuden kieltäminen helpottaa väenpaljouden käsittelemistä, se tekee maailmasta myös tavallaan turvallisen. Ihmissuhteissa voi möhliä, mutta ei peruuttamattomasti sillä ystävät ja rakkaat ovat sittenkin korvattavissa uusilla, ehkä jopa vähän entisiä kiiltävämmillä. Totuudesta tai ilmaisun kirkkaudesta ei tarvitse huolehtia- jos minä en viitsi pinnistellä, joku toinen kyllä löytää samat ideat ja ajattelee samat ajatukset. Lisäksi maailma tuntuu olevan mukavasti hallinnassa kun näemme ihmiset siisteissä jonoissa ja pinoissa: tutustuminen tulee tarpeettomaksi sillä jokaiseen viiteryhmään voi kiinnittää pienen tarinan joka kertoo kaiken olennaisen koko joukosta. Toisaalta tällaisessa maailmassa on myös uudenlaisia riskejä. Turvaverkkojen silmien läpi putoilee väkeä, lohdutukset muuttuvat latteuksiksi ja kärsimykset tilastoiksi. Maailmansa voi valita. Niissä maailmoissa joissa ainutlaatuisuus on fakta,  menetykset ovat toisaalta suurempia, mutta niin on myös se hyvyys ja vaiva jonka on valmis sijoittamaan ihmissuhteisiinsa. Suurempaa on se uteliaisuus jota tuntee tavatessaan uusia ihmisiä. Sitä paitsi, jos olemme ainutlaatuisia, myös luovuudellani, elämälläni ja teoillani on merkitystä ja mielekkyyttä jotka eivät pyöri ainoastaan oman hyvänolon ympärillä. Jos olemme ainutlaatuisia, meillä ei ole voimaa ainoastaan sopeutua vaan myös havaita epäkohtia ja lievittää maailman kärsimystä. Jos olemme ainutlaatuisia, maailmassa on enemmän myötätuntoa, enemmän sävyjä, enemmän seikkailuja.

 Kummin on parempi? Sen jokainen voi valita itse.


ps. Teemaviikkotoiveita voi laitella edelleen tulemaan! Kiitokset ehdotuksia jo lähettäneille.

Toivo teemaviikkoa!

Kuten vakkarilukijat tietävätkin, ja uudemmat huomaavat helposti sivupalkin tagilistaa selaamalla, aina välillä täällä vietetään teemaviikkoja milloin mistäkin aiheesta. Olin jo alkanut vähän pohdiskella, mistä alkaisin pystytellä seuraavaa, kun mieleeni tuli että voisinkin koittaa olla interaktiivinen ja lukijaystävällinen ja kysäistä, mistä aiheesta te toivoisitte omaa teemaviikkoa.


Toiveet ja ideat pääsevät korvani taakse tavalliseen tapaan kommenttilaatikon tai sähköpostin kautta.





posted under | 4 Comments

Juuri nyt


Tänään oli kesän ensimmäisen mustikkaretken aika. Puoliso löysi ensimmäiset kantarellit. Kotiin palattuamme minä tein niistä muhennosta viimeisten viime vuoden kantarellien kera. Ruuan söimme yhdessä.

Inspiroiduin väsäämään kokonaisen purkillisen kangasjojoja, mihin kului useampi pieni kangastilkku. Menestyksestä innostuneena vastaanotin varastojaan siivonneelta anopilta pienen kasan käyttökelpoisen oloista kangasta. Huomattuani tilkkuvaraston vain kasvaneen kaiken ahkeroinnin seurauksena, olin hetken hyvin iloinen siitä että minulla on kirjallisia todisteita siitä että ymmärrykseni logiikasta on syvälliseksi todettu ja erinomaiseksi arvosteltu. Muuten olisin voinut hetken epäillä järkevyyttäni.

Samaisen varaston siivouksen yhteydessä annoimme uuden kodin anopin hienolle 1950-luvulta peräisin olevalle radiolle sen jälkeen kun sen oli todettu olevan paitsi kaunis, myös aivan toimiva. Siinä on aaltoalueita vaikka muille jakaa, ja kärsivällisesti etsimällä voin löytää lähetyksiä kielillä joita en ole koskaan kuullut puhuttavan. 

Sateisina iltoina olen käpertynyt sohvalle lukemaan tai katsomaan avaruusaiheisia elokuvia, nauttien siitä miten kesällä sateiset illatkin tuntuvat aivan erilaisilta kuin syksyn sateiset illat. Star Wars-saagaa läpi katsellessani olen miettinyt, miksen ole vielä koskaan lukenut elokuva-arvostelua jossa annettaisiin asianmukainen arvo komeille räjähdyksille ja tyylikkäille avaruusaluksille. Banthoista puhumattakaan. 


Juuri nyt, hetken vielä, on keskikesä. Puiden vihreässä ei vielä näy lainkaan keltaista. Ilmassa ei viileinäkään päivinä ole syksyistä kuulautta. Varastot ovat alkaneet taas täyttyä, mutta tunnelma hillotehtaaksi hitaasti muuttuvassa keittiössäni on vielä kiireetön. Puutarha on edelleen viidakko jossa rehottavat sulassa sovussa ruusut ja laventeli, perunat ja piikkiohdake. Karhunpäivä on mennyt jo, mutta minä en ole saanut vielä heitettyä yltäni edellisvuotista talviturkkia. Illat tummuvat, mutta aamut ovat vielä valoisia. Juuri nyt on aika pysähtyä, elää hetkissä, vetää henkeä ennen kuin vuoden kierto kääntyy uuteen, kiireisempään vaiheeseen. Sadesääkään ei haittaa, kun ei ole tehnyt suunnitelmia jotka ehdottomasti vaatisivat muuta. Pysähtyminen on mahdollista joka säässä.



Se kasvaa sittenkin

Kasvimaa nimittäin. Kuten kesäkuussa kirjoitin, tämän kesän puutarhaharrastus on ollut vaivalloista ja (suhteellisesti sanottuna) vähäistä. En ole laskenut puutarhanhoitoon kuluneita tuntimääriä sen tarkemmin, mutta vaatimatonta on ollut. Voisi siis kuvitella, että myös sato olisi jäänyt vaatimattomaksi. Vaan ei. Se mitä maahan on saatu kylvettyä, on myös kasvanut, ja jotkut kasvikset ovat kasvaneet vallan erinomaisesti. Tänäkin vuonna varastoja saadaan täydemmiksi ja niin oman maan tuotanto tulee olemaan vuoden jokaisena päivänä vahvasti läsnä ruokalistallamme. 


Vuoden tuottavuuspalkinnon saaja tälle vuodelle on jo selvillä. Lehtikaali on kasvanut useimpina vuosina tasaisen mukavasti, mutta tänä vuonna kasvu ei näytä tuntevan mitään määrää eikä rajaa. Tähän mennessä olen korjannut satoa pakkaseen pariinkin otteeseen. Näyttää kovasti siltä, että saamme nauttia lehtikaalista seuraavaan satokauteen asti. Mikäs sen mukavampaa. Lehtikaali on hyvää, superterveellistä ja sujahtaa melkein minkä tahansa ruokalajin jatkoksi.


Vuoden yllättäjän palkinto puolestaan menee punajuurille. Punajuurenkasvatukseni historia on ollut niin surkea, etten tänä vuonna enää oikeastaan odottanut siltä muuta kuin lehtisatoa. No, lehtiäkin olen napsinut alkukesän salaatteihin, mutta ensimmäistä kertaa punajuuret ovat intoutuneet sellaiseen kasvuun että niiden juuriakin pääsee maistelemaan. Ensimmäiset pikkupunajuuret pääsevät kattilaan huomenna, ja voi hyvinkin olla että palleroita riittää oikein säilöttäväksi asti. 


Kasvimaan kesä on puolessa. Vasta tai jo, se riippuu näkökulmasta. Kesäsatoa on maisteltu jo jonkin aikaa, syyssato kasvaa jo hyvää vauhtia. Toisaalta kaipaan jo niitä herkkuja joita tänä vuonna emme saaneet maahan asti. Toisaalta olen ihmeissäni ja onnellinen siitä miten kasvimaa kuitenkin antaa meille enemmän ja parempaa kuin olin tohtinut odottaakaan. On onni, ettei menestys maanviljelyksessä riipu pelkästään viljelijöiden erinomaisuudesta.

posted under , | 0 Comments

Entä jos kirjoittajan oma ääni inisee


Olen miettinyt viimeisen viikon aikana paljon termiä ”kirjoittajan oma ääni". Kuinka ollakaan, Marja Leena bloggasi aiheesta juuri sopivasti. Pääni alkaa nimittäin vihdoinkin olla entisensä. Viimeisenä palasivat sadut. Se tapahtui viime viikolla. Muutamassa päivässä tiedosto joka kulkee yksinkertaisella työnimellä "satuja", on loikannut kevyehkösti yli maagisena pitämäni 50 sivun rajan. Mikä vielä ihmeellisempää, minulla on kasassa riittävä määrä tarinansiemeniä jotta keitosta voi nimittää kokoelmaksi. Edellyttäen tietysti että saan tarinani valmiiksi. Jos näin onnellisesti käy, minulla on käsissäni ihan järkevän kokoinen novellikokoelma jonka kehtaa ehkä lähettää jonnekin (itseni tuntien tämä tapahtuu tovi sen jälkeen kun Puoliso on kiskonut minut sängyn alta ja pitänyt parit komeat kannustussaarnat). Jos. 

Pari ihan-melkein-valmista kirjoitusta antavat toivoa levätessään ja odottaessaan vielä uutta luentaa. Pahinta tapausta on kasassa yksi kappale sen jälkeen kun deletoin siitä neljä sivua soopaa. Loput satuset sinnittelevät siinä välimaastossa. Voi olla, että delete-näppäin laulaa vielä aarioita niiden kanssa, tai sitten voi olla että harsin ne sievästi kokoon ja valmiiden pinoon. Jos joku nyt ihmettelee, eikö yli kymmenen jutun yhtaikainen työstäminen ole jotenkin sekavaa, voin vastata vain, että tämä on se menetelmä jolla minä saan tulosta aikaan. Kuten vakkarilukijat tietävät, pääni on tilavampi kuin miltä se päällepäin näyttää. Nyt olen vetänyt sieltä kasan tarinoita ja järjestänyt ne nättiin jonoon. Jos pakottaisin itseni ajattelemaan vain yhtä tarinaa kerrallaan, ne loput pyörisivät aivojen perällä kuitenkin ja häiritsisivät. Nyt ne pyörivät kirkkaassa päivänvalossa, ja melkein joka päivä saan tartuttua johonkin ja kirjoitettua hieman lisää. 

Tavoitteellisessa kirjoittamisessa on aina haasteita, ja ongelma on että kaltaiselleni täysamatöörille jokainen niistä tuntuu ylittämättömältä.  Ryhtyessäni kirjoittamaan satuja olin täysin varma siitä että en ikinä löytäisi tarpeeksi monta tarinaa kokoelmaa varten. No, löysinpä kuitenkin. Sitten olin varma siitä etten saisi yhtään tarinaa valmiiksi. Siinäkin on tapahtunut edistystä. Mutta kaunokirjalliset murheeni eivät ole suinkaan kadonneet vaan ainoastaan vaihtuneet. Ja muutenkin olen vähän mokaillut. Esimerkiksi, Simone de Beauvoirin lukeminen kesken kirjoitusprosessin oli suuri virhe. Hän nimittäin totesi, että monet kotiorientoituneet ihmiset (=naiset) kynäilevät mielellään, mutta heiltä kertakaikkiaan puuttuu se  mitä tarvitaan julkaisukelpoisen tekstin tuottamiseen. He ovat tuomittuja ikuiseen piperrykseen ja säälittävyyteen. Heidän sisäinen äänensä lörpöttelee, sirkuttaa, höpöttää ja inisee. Siitä puuttuu syvyys, loisto ja ainutlaatuisuus. Kuka sellaisesta olisi kiinnostunut?

Aluksi olin urheasti sitä mieltä, ettei madame Pahanilmanlintu suinkaan ole oikeassa minun suhteeni. Enhän sentään ole ihan täysi kynäilyn käpykaartilainen. Minulla on takanani pieni mutta sievä pino tieteellistä kirjoittamista. Minulla on oma kolumni. Minulla on blogi. Minulla on oma ääni. Sitten kuulin sen selvästi. Se inisi. Se mumisi. Se oli oikeastaan kiinnostuneempi hiukkasfysiikasta. Välillä, hetken aikaa se tarinoi. Sitten se kyllästyi, vaikeni ja huomasin miettiväni, mitä neuletta kaipaisin ensi talvena. Sellainen se on, minun ikioma ääneni josta en pääse eroon. Se mikä tekisi minusta surkean anonillin. Se on halutessaan hurmaava, lumoava suorastaan, mutta huonompina hetkinä se on kömpelö ja säälittävä. Keskittyä se ei osaa oikein ikinä, paitsi silloin kun päättää haukata elämästäni varoittamatta kolme-neljä tuntia jotka olin suunnitellut käyttäväni ihan muihin puuhiin.

Arvelen siis, että kaunokirjallinen kirjoitusprosessi tarkoittaa kohdallani sitä että yritän kasvattaa tästä noin kolmevuotiaan tasolla olevasta sisäisestä äänestä ainekirjoituksesta pitävän kolmasluokkalaisen. Sellaisen kolmasluokkalaisen joka ensinnäkin suoriutuu pulpettinsa taakse lukujärjestyksen mukaan. Saa nähdä, kuinka kauan siinäkin menee. Juuri nyt uusiin angsteihin sekoittuu onneksi uusi tarmo ja innostus. Yksityisen huvipuistoni portit on taas avattu, ja minulla on liput kaikkiin laitteisiin. Suunnitelmani on yksinkertaisesti pitää hauskaa ja tehdä hyvät muistiinpanot. Ehkä se on suunnitelma joka on myös sisäisen ääneni suorituskyvyn rajoissa.

Onni ja samat vanhat kotityöt


Kevyeksi kesälukemisekseni on tänä vuonna valikoitunut feminismin klassikoita ja naisen historiaa. Klassiselle feminismille kotityöt tuntuvat kilpailevan kärkipaikoista suurten saatanoiden listalla, heti Avioliiton ja Patriarkaatin hännillä. Esimerkiksi Simone de Beauvoir ei nähnyt kotitöissä mitään hyvää. Ne ovat yksinkertaisia, toistuvat päivästä ja vuosikymmenestä toiseen samanlaisina. Ne ovat luonteeltaan ylläpitäviä, eivät luovia tai edes tuottavia, eivätkä ne tarjoa mahdollisuutta itseilmaisuun (mitäköhän kakkubloggarit tähän sanoisivat?), itsensä kehittämiseen. Ne orjuuttavat naista, hukkaavat hänen tuotteliaan aikansa joutavaan puuhasteluun. Poikkeuksen ankeasta kuvasta muodostavat vain käsityöt ja puutarhanhoito, jotka nekin ovat turhaa piperrystä. Onhan torit ja kaupat keksitty, joten kotitarvetuotantokin on pohjimmiltaan turhuutta.
Tällaisia minulla oli hyvä aika miettiä tänään samalla kun siivosin kuivatavarakaappiani. Mieleeni tuli, että feminismin kunnianarvoisilta vanhemmilta taisi sittenkin unohtua yksi asia: kodit ovat tärkeitä. Ja kaikista kodeista tärkeimpiä ovat viihtyisät, onnelliset kodit jotka rakentavat asukkaitaan. Ja maailma olisi nykyistä aika paljonkin parempi paikka, jos täällä olisi enemmän onnellisia koteja ja niiden hoitajia. Onko niin, että klassinen feminismi nimesi naisten työt turhiksi ja alentavaksi siksi että ne sisällöllisesti olivat sitä, vai stigmatisoituivatko kotityöt siksi että ne olivat töitä jotka olivat perinteisesti naisten, eli alempiarvoisten ihmisten, tehtäviä?

Feministis-kapitalistinen malli lähtee siitä että perheessä tarvitaan oikeastaan vain rahaa. Kapitalismille feminismi sopi mainiosti. Olihan edullista tehdä naisistakin rahantakojia joiden vapaa-aika on kuluttamista ja jossa kotityötkin on ulkoistettu siivoojille, pesuloihin, maksulliseen päivähoitoon, einesteollisuudelle, eli vaihdantajärjestelmän piiriin.Klassiselle feminismille tämä on sopinut oikein hyvin, sillä kun koti on ollut vuosisatojen ajan vankila, miesten maailman vapaus, mahdollisuudet  ja jopa arkinen puurtaminen palkkatyössä ovat näyttäytyneet epärealistisen houkuttelevina. On täysin unohdettu se, että perheeseen voi tuoda muutakin arvokasta kuin rahaa, kuten aikaa. Kun suurin osa kotitöistä tulee tehdyksi työaikana, töissäkäyvälle puolisolle jää töidensä jälkeen lepoaikaa. Molemmille jää arkenakin aikaa keskustella muustakin kuin siitä miten selvitään kotityövuoresta ja kuka saa tänään tunnin omaa aikaa. Toisaalta se että perheellä on käytettävissä aika- ja taitoresursseja kotiin tarkoittaa, että yksityinen elämänpiiri on mahdollista valloittaa takaisin kapitalismilta. Se tarkoittaa, että palaamme tekijöiksi ja luojiksi sen sijaan että vain valitsisimme tarvitsemamme valikoimasta joka markkinoilta sattuu löytymään. Se voi tarkoittaa parempaa ravitsemusta ja viihtyisämpää kotia. Ei ihme, että downshiftaajat ovat kiinnostuneet aiheesta.

Varhaiset feministit taistelivat päästäkseen pois hellan ja nyrkin välistä. Miesten maailmassa houkuttelivat vapaus ja valta, mahdollisuus siirtyä prosessielämästä projektielämään.Heidän tyttärentyttäristään jotkut alkavat huomata, että valta ja vapaus kuuluvat miestenkin maailmassa vain harvoille etuoikeutetuille. Ja toisekseen, maailma jossa parasta mitä naisesta voi sanoa on että hän pärjää siinä missä miehetkin, on edelleen alistava, vaikkakin toisella tavalla kuin hellan ja nyrkin väli. On hienoa että tämän päivän ihmisillä on ainakin toisinaan mahdollisuus valita elämä sukupuoliroolin odotusten vastaisesti. Se mitä vielä tarvittaisiin on sosiaalinen tila ja yhteiskunnallinen arvostus erilaisuudelle. Kotitöissä on kyllä mielekkyyttä, mutta se on erilaista ja yhteismitatonta verrattuna projektityön mielekkyyteen.

Kolmas klassisen feminismin virhe oli ajatella, että tasa-arvoinen ja onnellinen rakkaus miesten ja naisten välillä syntyisi taloudellisen tasa-arvon ja samankaltaisuuden perustalle. Näyttää siltä, että todellisuus on tässä kohtaa monimutkaisempi. Sata vuotta sitten naisten ja miesten maailmat olivat niin eriytyneet lapsuudesta lähtien, että sukupuolten oli haastavaa kohdata toisiaan ihmisinä ja rakentaa inhimillistä onnea. Seksi vie ja taksi tuo-maailmassa tilanne on päinvastainen. On vaikeampi löytää syitä pysyä yhdessä , vaikeampi löytää syitä panostaa puolison ja perheen hyvinvointiin jos ne ovat ristiriidassa omien mielihalujen kanssa. Jos ajattelemme, että raha ei ole ainoa perheen kannalta olennainen resurssi, voimme huomata että puolisoiden välinen tasa-arvo on mahdollista myös yhden rahantekijän perheissä. Kyllä, avioerotilanteessa toisella on tällaisessa perheessä enemmän rahaa. Mutta miten on hänen elämänhallintansa laita? Ainakin tutkimustiedon valossa avioeron vaikutukset mieheen ovat keskimäärin huomattavasti kielteisempiä kuin naiseen, vaikka tänäkin päivänä miehet ovat keskimäärin vaimojaan parempituloisia. Eikö rahalla saakaan kaikkea tarpeellista? Entä onko kotona tehty työ sittenkään korvattavissa eineksillä, palkatulla siivoojalla ja ”ryhdistäytymisellä”? Vai olisiko järkevää nähdä perhe yhteisenä yrityksenä jossa tuotetaan ja kulutetaan erilaisia mutta yhtä tarpeellisia resursseja ja rakennetaan yhteistä elämää joka on enemmän kuin osiensa summa? Ehkäpä sitoutumisen perustaksi ei riitä vapaus ja lähtökohtien tasa-arvo, vaan tarvitaan myös ymmärrystä siitä miten monin tavoin puoliso on tarpeellinen?

1900-luvun alkupuolella koti oli naiselle usein vankila. Kotityöt olivat raskaita ja asenneilmasto vaikeutti vähäisen vapaa-ajan mahdollisuuksia opiskella, osallistua politiikkaan ja harrastaa kodin ulkopuolella. Myös peruskoulutuksen puute vaikeutti osallistumista muihin kuin perinteisiin naisten toimiin. Miten pärjätä, kun looginen ajattelu sekä yhteiskunnan ja politiikan keskeiset rakenteet ja käsitteet olivat naisille keskimäärin yhtä outoja kuin höyrylaivan konehuoneen laitteistot? Ehkäpä historiallinen vierailu toisessa äärilaidassakin on siten ollut tarpeellinen. 2000-luvulla kotipuolison osa ei enää ole itsestään selvästi naisen osa, vaan myös miehen jääminen kotiin ja vuorottelu ovat realistisia, vaikkakaan eivät vielä tavallisia ratkaisuja. Nykyään, kun oman elämänsä ulkoistaminen on monelle arkea,  on myös helpompi ymmärtää että kodin hoitaminenkin on työtä jonka tekijällä on oikeus omaan aikaan. Tasa-arvon kehitys on huolehtinut siitä että yhteiskunnallinen osallistuminen, opiskelu ja harrastukset ovat kotityöläistenkin ulottuvilla eikä kodinrakentajaksi ryhtyminen enää tarkoita yhteiskunnan ulkopuolelle jäämistä. Vaikka sukupuolten välisessä tasa-arvossa on tänäkin päivänä ongelmia puolin ja toisin, voi olla että nyt on hyvä aika pohtia myös feministisen teorian perusteita. Arkisemmin, nyt voi olla hyvä aika miettiä, josko onni voisi onnea ja kestävää arvoa voisi sittenkn sisältyä myös samoihin vanhoihin kotitöihin.



Graal...eikun Higgsin bosoni on löytynyt


Tiedemaailmassa on tänään käynyt sellainen täpinä että jopa verkkohesarin ykkösotsikkona oli monen tunnin ajan hyvä uutinen. CERNin LHC:ssä on havaittu hiukkanen, joka on joko kauan etsitty Higgsin bosoni, tai vähintään sen kaksospoika. Nyt löydetyn hiukkasen massa on se mikä Higgsillä tulee olla. Maailma on mallillaan, ja voimme nukkua yömme rauhassa.

Higgsin bosonin, tai virallisesti täsmälleen sitä muistuttavan ennestään tuntemattoman alkeishiukkasen, löytyminen ei nimittäin ole yllätys eikä sensaatio vaan huolellisen etsinnän tulos. Se kertoo, että niin sanotun standardimallin käsitys hiukkasfysiikasta on oikeansuuntainen. Vertaus fysiikan graalinmaljaan pätee siis vain etsinnän hartauden osalta. Standardimalli on ennustanut Higgsin bosonien olemassaolon, ja siten sellaisten löytäminen on mainio todiste standardimallin totuudellisuuden puolesta. Toisin kuin pyhä Graal, Higgsin bosonit ovat olleet kaiken aikaa aivan mukavasti eksistenssin syrjässä kiinni, ja monilla tutkijoilla on ollut hyvät syyt otaksua sellaisten olevan olemassa jo pidempään.Higgs on ollut viimeinen standardimallista puuttunut palanen. Nyt näyttää siltä, että standardimalliin sisältynyt pieni varaus ja epävarmuus on poissa. Higgsistä havaittiin jälkiä jo viime vuonna, mutta niissä kokeissa Higgs havaittiin vasta 90% todennäköisyydellä. Se on liian pieni todennäköisyys näin mullistavalle tieteelliselle löydölle. Tänään olemme saaneet selville, että kaksi erillistä LHC:n ilmaisinta havaitsi Higgsin kuvaukseen sopivan hiukkasen 99.9999% todennäköisyydellä. Koska tuloksia pitää vielä tarkistaa, tutkijat eivät vielä ole puhuneet iltapäivälehdistä tutulla varmuudella. Mutta shamppanjapullot poksahtelevat, ja ne poksahtelevat syystä. Higgsin havaitsemisen vaikeus on johtunut siitä, että kyseessä äärimmäisen nopeasti hajoava hiukkanen. Huolimatta mitättömästä koostaan ja muusta kainoudestaan, Higgs on maailmankaikkeudelle –mukaanlukien meille ihmisille itsellemme– tärkeä hiukkanen. Se antaa massan monille muille alkeishiukkasille, kuten protoneille, neutroneille ja elektroneille. Higgs auttaa selvittämään, miten matematiikkamme ja estetiikkamme on yhteydessä havaintotodellisuuteen.

Jossakin vaiheessa hiukkasfysiikasta puhuttaessa on aina muistettava mainita, että kyllä vaan, tällainen esoteerinen ja jumalattoman kallis (ellei esimerkiksi sotimiseen käytettyihin resursseihin verrata) tutkimus kantaa lupausta käytännön sovellettavuudesta. Se tulee ajan kanssa esille. Parantunut ymmärrys hiukkasfysiikasta auttaa meitä ymmärtämään astetta käytännönläheisempiä tieteitä: ehkä tietojenkäsittelytiedettä, ehkä biokemiaa. Riittänee kun muistutan, että hiukkasfysiikan abstraktiudellekin irvailevat ihmiset käyttävät tyytyväisenä kvanttimekaniikan, astrofysiikan ja elektroniikan sovelluksia arjessaan. Soveltava tutkimus edellyttää taustaksi teoreettista tutkimusta (seikka jonka Suomen valtio tuntuu tuon tuostakin unohtavan tutkimuspolitiikkaansa suunnitellessa). Tutkiessamme maailmaa tutkimme sitä paitsi aina enemmän kuin yhtä hiukkasta. Kehitämme uusia tutkimus- ja tiedonkäsittelymenetelmiä, opimme mahdollisesti jotakin tieteellisestä metodista tai tiedeyhteisöstä itsestään. Higgsiäkään ei etsitty törmäyttämällä hiukkasia yhteen ja katsomalla sitten räjähdysjälkiä mikroskoopilla. Liikumme nyt aivan toiselle todellisuuden tasolla, sillä missä atomit ovat valtavia, protonit ja elektronit suuria ja Higgs- Higgs on edelleen lyhytikäinen ja pienen pieni. Löytääkseen sen tutkijat joutuivat törmäyttämään hiukkasia yhteen lukemattomia kertoja ja seulomaan dataa, jonka seasta vähitellen alkaa piirtyä kuva ennen havaitsemattoman alkeishiukkasen jättämästä ainutkertaisesta jäljestä. Koska aine ja energia eivät ole täysin erillisiä, hiukkasen jättämä energiajälki kertoo sen massasta ja ominaisuuksista. Higgsin bosonin löytyminen –ja nyt löydetty hiukkanen on joko Higgs tai sen kaksoisveli – merkitsee uutta askelta massan ja painovoiman, aineen perusolemuksen, ymmärtämisessä. Higgsin kentän avulla ymmärrämme paremmin universumimme alun tapahtumia. Vain tulevaisuus näyttää, mitä on sen polun varrella jolle nyt on astuttu.

Higgsin metsästys on vaatinut tuhansien tutkijoiden työn useiden vuosikymmenten aikana. Se on niellyt tähtitieteellisen summan rahaa. Tämä kaikki kertoo, että uteliaisuus, pyrkimys totuuteen ja sen ymmärtämiseen, millaisessa universumissa olemme vierailemassa tietoisina olentoina, ovat yhä elossa ja potkivat. Jos ihmiskunta ei hukuta itseään tietämättömyyteen, pelkoon ja taruihin, kärsivällisesti yrittämällä voimme oppia ymmärtämään todellisuutta sen hienoimmilla ja monimutkaisimmilla tasoilla asti. Varmaa on vain se, että mitä salaisuuksia maailmankaikkeus kätkeekään, se on ihmeitä täynnä.

posted under , | 2 Comments

Kausikeittiön kesä


Kirjoitussarjani kausiruokailijan vuodenajoista alkaa tulla päätökseensä.  Syksyn runsaasta sadosta on seikkailtu pitkän talven läpi maistelemaan kevään raparpereita ja villivihanneksia. Nyt ollaan kesässä, vuodenajassa jolloin kausiruokailu on kansallinen instituutio siinä missä kinkunsyönti jouluna. Nyt koko Suomenniemellä syödään kalaa ja uusia perunoita, mansikoita, varhaissipulia ja –kaalia. Puutarhallisissa perheissä syödään salaattia ja varrotaan karviaisten ja herukoiden kypsymistä.  Kausiruokailu on taas helppoa ja hauskaa, eikä keskivertokansalainen siihen juurikaan opastusta tai ideoita kaipaa.

Vaikka varastojen tyhjennyksen viime hetket alkavat olla käsillä, tähtään tarmokkaasti siihen ettei talvisia ruokalajeja pääsisi vahingossakaan ruokalistalleni. Sen sijaan katan pöytään riemulla salaatteja, wrappeja ja ruokaisia voileipiä, kevyitä ja kylmiä ruokalajeja joissa voi hyödyntää torin ja kasvimaan antimia. Huipputuoreet raaka-aineet maistuvat sitä paremmilta mitä yksinkertaisemmin ne valmistaa. Päätoimista kausiruokailijaa ei kesällä erota niinkään lautasen sisällöstä, vaan siitä että kausiruokailijan ajatukset ovat jo tulevassa pitkässä talvessa. Toisaalta se tarkoittaa säilömistä aina tilaisuuden tullen ja pääsatokauteen valmistautumista. Toisaalta sitä että kausiruokailija nauttii kesän antimista keskivertokansalaista suuremmalla antaumuksella. Vain muutaman kuukauden vuodessa lehtevä ja vihreä ovat arkiruokaa, ja silloin niitä kanssa syödään.

Marjasadon valmistuminen aloittaa säilöntäkauden joka jatkuu pitkälle syksyyn. Kylmän ja pimeän ajan hyvää ylöspitoa aletaan valmistella toden teolla kesällä. Talvikauteen arkiruuaksi sopivia kausiraaka-aineita on vähän, ja ruuanlaiton on tarkoitus painottua niihin optimistisesti arvioituna kuuden kuukauden ajan. Täytyy olla tämän perheen asukkeja huomattavasti suurempi askeetikko (tai huomattavasti varakkaampi ja kaupunkilaisempi) jotta selviäisi talven yli tyytyväisenä pelkästään, tai edes enimmäkseen, kaupan soveltuvien antimien varassa. Talvi on pohjoisen kausiruokailijan suuri haaste, mutta siitä selviää paremmin jos pakastimet ja varastot ovat täynnä kesän antimia. Helpon ruuanlaiton säästämä aika on siis hyvä kuluttaa reseptivarastojen tutkimiseen, viime vuoden kulutuksen analysoimiseen ja hillonkeittäjäisten suunnitteluun. Lisäksi aikaa kuluu kasvimaan kitkemiseen ja marjaretkiin. Sekä tietysti marjaretkien eväiden suunnittelemiseen...

posted under | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments