Elokuva viikonlopuksi: Story of Stuff

Tämä leffa on jo muutaman vuoden vanha...mikä valitettavasti taitaa tarkoittaa, että sen soveltuvuus Suomen oloihin on ehtinyt vain parantua, ainakin kesäalennusmyyntien aikaan. Pätkän blogiin liittäminen ei onnistunut, mutta käyttäkää parikymmentä minuuttia hyvin ja vierailkaa YouTubessa tästä linkistä.

Testaa värienerottelukykysi!

Tämän päivän viihteeksi tarjoilisin linkin tähän hauskaan testiin jolla voi mitata kykyään erottaa värejä.


Mitä alempi tulos, sen parempi värinäkösi on.


Minä sain tulokseksi 4. Entä te?

Käärmeenkantaja


Eilen olin varustautunut hyvin tapahtumarikkaaseen päivääni Helsingissä. Kassissa oli takki ja sateenvarjo, jalassa mukavat kengät, sormessa pronssikäärme, ikivanha voiman ja rohkeuden symboli. Koska edellisestä Helsingin-retkestä oli vierähtänyt jo tovi, oli ostoslistallekin kertynyt pari juttua. Olin hämärästi tietoinen, että kesäalennusmyynnit ovat tainneet jo alkaa. Silti en ollut ollenkaan valmistautunut kohtaamaan sitä näkyä joka minua kaupoissa odotti. Ihmiset –etupäässä nuoret naiset, mutta myös vanhempi väki- penkoivat tavaroita jotka oli kasattu röykkiöiksi myyntipöydille, laareihin ja koreihin. Tavarat jotka olivat vielä muutama viikko sitten olleet huolellisesti hyllyissä, vakuuttaen koko olemuksellaan olevansa hienoja ja melkein ainutlaatuisia, kovalla työllä ansaitun rahan arvoisia, velloivat nyt liikkeissä roinakasoina. Nyt ne kilpailivat siitä minkä räikeänpunaisessa hintalapussa oli pienin hinta. Kauppa halusi eilisen hienoista tavaroista epätoivoisesti eroon, ja paras löytö oli se jonka arvo oli alentunut eniten. Ja asiakkaat olivat avuliaita. Pikkuisen naisen sovituskoppiin kantaman vaateröykkiön takaa näkyivät vain silmät. Bleiseriasuiset metsästäjä- keräilijät penkoivat kasoja huolettoman järjestelmällisesti kuin raadon löytäneet hyeenat. Tungosta riitti. Kotiteollisuuden sanoin, ihmisten silmistä paistoi hulluus ja humala. Näinkö myydään aarteita, huolenpidon arvoisia tuotteita joilta toivotaan pitkää ikää? Vai näinkö tosiaan oikein että olin erehtynyt liikkeseen jossa päämyyntituote oli humala? Peräännyin, pakenin, kaikki halu hankkia ostoslistalle merkitsemäni tarpeellinen tavara oli kadonnut. Minussa ei ollut naista tekemään sitä kaikkea mikä ihmisen olisi pitänyt täällä tehdä löytääkseen haluamansa, näkemään sitä minkä olisi joutunut näkemään ennen kassoille pääsyä. ”Ole rohkea sitten huomenna,” kuiskasi pieni käärmeeni. ”Kirjoita tästä päivästä, kirjoita siitä mitä näet vaikka selvästi näet jotakin aivan muuta kuin nämä kaikki ihmiset.”

Helsingin kaupungin taidemuseo oli viileä ja rauhallinen. Galleriahenkilökuntaa oli paikalla enemmän kuin kävijöitä jotka olivat löytäneet Georgia O’Keeffen taiteen. Rauhoituin katsellessani kauniita maalauksia joista useimmat leikittelivät esittävän ja abstraktin taiteen välimaastossa. O’Keeffen muodot ovat rauhallisia ja suuria, yksityiskohtien virkaa toimittavat uskomattoman syvät ja sävykkäät väripinnat. Lähes fotorealistinen tarkkuus on piilotettu abstraktioon, ja niin rauhallinen sommittelu täyttyi hiljaisesta elämästä. Mikään ei ole merkityksetöntä, mikään ei ole rumaa eikä rauhatonta. Kuvia pursuavassa maailmassa O’Keeffen työt ovat yhä poikkeuksellisia ja puhuttelevia. Palasin näyttelystä kaupungin hälinään virkistyneenä, mieli täynnä kauniita kuvia joihin palaisin vielä monta kertaa. Solahtaessani ostoskassejaan kantavan väen sekaan ymmärsin: ei kauneus ole kadonnut kulttuuristamme, mahdollisuus on vielä täällä. Arjen visuaalisesta pommituksesta ja ärsyketulvasta huolimatta maailmaan mahtuisi vielä paljon kuvia. Ajastamme on vain tullut liian kiireistä kauneudelle, metsästyksen ja keräilyn riemu voittaa pysähtymisen tuhansia kertoja tunnissa. Kauneus on ikuista, emmekä enää välitä.

Ajattele globaalisti, tee jotakin


Ilahduin jokin aika sitten siitä kun ulottuvilleni tuli lausuntopyyntö eräästä valmisteilla olevasta laista. Se ilo kuitenkin loppui lyhyeen. Pian nimittäin selvisi, että kyseinen laki on EU:sta tuleva täysharmonisointihanke. Useinhan EU:ssa määrätään direktiivillä minimitaso, jota tiukempia säännöksiä voidaan antaa kansallisella tasolla. Kun kyseessä on täysharmonisaatio, tämä ei siis käy päinsä, vaan tavoitteena on yhdenmukainen lainsäädäntö kaikissa hankemaissa. Yksittäisten maiden tapauksessa, se siis voi tarkoittaa takapakin ottamista. Ja niinhän tässä sitten kävi, että vaikka ankaran kokoustamisen kuluessa laista löytyi lobbareiden vähemmän ylevää näpelöintiä ja muunkinlaista takapakkia vanhaan lainsäädäntöön verrattuna, lopulta panokseni lain laadintaan tiivistyi siihen että sain tilaisuuden sanoa painavan ja eettisesti asiantuntevan mielipiteeni siitä, miten pari sanaa tulisi kääntää suomeksi. Lopullisen päätöksen siitäkin tekee toki lakia valmisteleva virkamies. Elin taas niitä hetkiä jolloin minusta tuntui, että salaattirivin kylvämisessä ympäristöteon panos- hyötysuhde on aika paljon korkeampi kuin lausunnonantopuuhat. Salaattia kylväessään kun on mahdotonta olla pelastamatta hiukan maailmaa ruokakriisin lievittämisen, ilmastonmuutoksen torjunnan ja globaalin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmista.

Olin tunnistavinani samansävyisiä tuntoja Leo Straniuksen blogikirjoituksesta jossa hän suomi Rion ympäristökokousta. Kieltämättä, kuullessani kokouksesta ja sen aikaansaannoksista minäkin mietin, edistikö se sittenkään ympäristön hyvinvointia aiheuttamiensa hiilidioksidipäästöjen verran. Olivat nimittäin aika isot kinkerit. Maailman tila on viimeisen 20 vuoden aikana huonontunut radikaalisti lähes kaikilla käytetyillä mittareilla, mutta mitä tekee ihmiskunta? Odottaa että se kuuluisa Joku Muu tekisi jotakin. Stranius miettii, tarvitaanko suuria ympäristökokouksia ja onko YK sittenkään tehokas vaikuttamiskanava. Minä puolestani olen jo jonkun vuoden pohtinut pienempimuotoisenkin kokoustamisen ja ”vaikuttamisen” mielekkyyttä. Kuinka suuri osa yrittämisestä valuu käytännössä ö-mappiin ja hukkuu uutishälinään? Kuinka suuri osa verrattuna siihen että pysyy kotona istuttamassa omenapuita ja virkkaamassa huopia? Kyllä, joskus hyvät ideat lähtevät kantamaan. Olen minäkin sen nähnyt. Silti näyttää kovin selkeältä, että hiljainen elämä käsitöineen ja pienviljelyineen on aliarvostettu eettisesti kestävän toiminnan muoto. Hiljaiseen arkeen ei mahdu suuria tekoja, mutta ne pienet teot ovat konkreettisia ja olemassaolevia tekoja. Se on enemmän kuin mitä usein voidaan sanoa paljosta kokoustamisesta ja puheiden kirjoittamisesta.

Kuten Bill Bryson huomauttaa mainion teoksensa At Home esipuheessa, kotona oleminen on kroonisesti aliarvostettua, olkoonkin että kotona tapahtuu suuri osa niistä asioista jotka tekevät elämästä mukavaa.  Monet ihmiskunnan arkea mullistaneet keksinnöt säilykepurkista koneella ompelemiseen ovat mullistaneet nimenomaan elämää kotona. Silti kaikille opetettavassa kouluhistoriassa keskitytään kuvailemaan sotia ja huippupolitiikan kiemuroita. Kotona voimme jo elää sitä lempeää elämää jonka Rioon kokoontuneet päättäjien laumat totesivat utopiaksi. Kotona ihmisen valta muuttaa maailmaa on suuri ja konkreettinen. Jos onnistumme muuttamaan arkea, ja siinä sivussa inspiroimaan paria muutakin ihmistä muuttamaan omaansa, olemme saaneet aikaan jo paljon. On vapauduttava huomiotalouden harhasta joka kertoo että huomiotaherättävät tempaukset ja arvovaltaisissa piireissä pyöriminen ovat tekemisen korkein muoto, sekä siitä että hankkeisiin kuluva raha olisi niiden vaikuttavuuden mitta. Niistäkin voi olla hyötyä, osallistuminen myös näillä tavoin on kyllä kannatettavaa...paitsi ehkä siinä tapauksessa että se on pois konkreettisemmasta työstä oman elämän tasolla. Globaaliin ja poliittiseen suuntaan voi kurkotella, mutta ensiksi on hyvä varmistaa että oma elämä on juurtunut kunnolla vihreään, lempeään elämisen tapaan.

Jos kirpputori ei ole ratkaisu..?


Tässä artikkelissa kerrotaan, mitä tapahtuu tavallisille, halvoille vaatteille sitten kun tiedostava kuluttaja kierrättää ne kirpputorille. Tarina on USA:sta, mutta samantapaisia tarinoita olen kuullut Suomestakin. Vain pieni osa vastuullisten kansalaisten kirpputorille säkeittäin kantamista vaatteista kelpaa myyntiin. Vain murto-osa myyntiin otetuista vaatteista todella ostetaan. Nuhjuiset vaatteet, hiukan rikkinäiset vaattet, huonolaatuiset halpaketjujen vaatteet eivät todennäköisesti kelpaa. Mitä niille tapahtuu? Se selviää artikkelista, kuten sekin että Afrikan-tie alkaa sikäläisen elintason noustessa olla pian loppuun kuljettu. Edes Afrikan lapset eivät enää huoli rääsyjämme. Mitä sitten? Vanhoihin vaatteisiin pätee sama kuin muuhunkin käytettyyn tavaraan. Tavallisten ihmisten tavallisilla tavaroilla on objektiivisesti arvioituna lähinnä käyttöarvoa, ja kun sitä ei enää ole, tavara muuttuu roinaksi ja jätteeksi. Muiden ihmisten mielestä vanhat tavaramme eivät ole lainkaan niin hienoja kuin omasta mielestämme. Kirpputorille vieminen on usein vain ongelman viemistä pois silmistä. Samalla se tarjoaa monelle tekosyyn jatkaa holtitonta kuluttamista ja harkitsematonta ostamista. Päätyväthän muutaman kuukauden ikäiset, hyväkuntoiset mutta tylsäksi muuttuneet vaatteet sentään ekologisesti kirpputorille! Kirpputorin perimmäinen ajatus on hyvä, mutta arki on täynnä tarinoita joissa kirpputori on pienen ihmisen viherpesukone.

Viime talvena eräs projekti Virkkalan kankaankudonnassa olivat poppanakassit joissa kuvioksi oli kudottu videonauhaa. Minä kudoin kangasta reilut pari metriä, kahden kassin verran. Sain kulutettua yhden videokasetin. Kutoessani ajattelin meidänkin ullakolla lojuvia ikivanhoja videokasetteja ja sitä millainen urakka olisi työstää niille uusi elämä. Ja sitä, montako kymmentä kassia siitäkin tulisi. Nykyään, kun osaan ommella sujuvasti suoraa ja vähemmän sujuvasti jotain muutakin, olen tullut kovin nuukaksi heittämään pois käytettyjä vaatteita. Vain kauhtuneimmat ja hiutuneimmat joutavat pois. Kaikki mikä näyttää jatkojalostuskelpoiselta, päätyy kangasvarastoon. Vanhojen vaatteiden lisäksi kasasta hyvä osa on pimeää jätettä, eli vaatteiden valmistamisesta yli jääneitä paloja. Tovi sitten kangasvarasto murtautui ulos kaapista johon olin sullonut sen. Nyt se leviää yläkerran lattialle ja levittää huonoa feng shuita sillä välin kun mietin, minne ihmeeseen sen oikein siivoaisin. Vähemmän tilaa vie nappivarasto, johon talletan kangasvarastoon tuomituista vaatteista irrottelemani napit. Hiukan sälää kertyy vielä tilpehöörivarastoonkin, johon kauniit nauhat, koristeet ja yksityiskohdat päätyvät odottamaan uutta elämää. Voi olla, että jos olisin taitavampi ja luovempi ompelija, Tuomiovuoren kirjava toisinto ei kohoasi lattiallani aivan näin komeana. Toisaalta, jos kuluttaisin vaatteita niin paljon kuin kymmenenkin vuotta sitten, kasa voisi olla niin iso että tarvitsisi oman huoneen.

Nykyisellään kangasvarastoni, sen vääjäämätön karttuminen ja hidas taisteluni sen pienentämiseksi ja järkevästi varastoimiseksi kuitenkin opettaa vastuullisuudesta paljon. Siitä miten vaikeaa on löytää tasapaino edes oman perheen vuosikausia yksinkertaistettuun kulutukseen. Siitä millä perusteella vaatetta kannattaa ostaa, ja siitä millä perusteilla vaate kannattaa julistaa aikansa eläneeksi. Siitä miten minimalismi sopii unohtaa jos yrittää olla vastuussa omaisuutensa koko elinkaaresta. Aina välillä se kertoo siitäkin, millaisia mahdollisuuksia ja millaista uutta elämää piilee kertaalleen hylätyssä ja käyttökelvottomaksi todetussa, luovuudesta ja uuden oppimisesta.

Tämä ratkaisu on suuri, hankala ja turhauttava. Se kuitenkin palauttaa vastuun kuluttamisestani täsmälleen sinne minne se kuuluukin. Minulle. Kangasvarasto motivoi kummasti miettimään jo kaupassa, tarvitsenko uutta ja jos tarvitsen, onko suunnittelemani ostos pitkäikäisen oloinen. Onko se  sellainen, joka voi inspiroida vielä tilkkusinakin. Nämäkin ovat hyödyllisiä mietteitä tässä kulttuurissa jossa osataan kuluttaa, mutta ei pian tiedetä, minne jäte saataisiin kun Afrikkakin on täynnä.

Usko ihmiskuntaan: nousussa?

Blogistaniassa kiertää nyt linkki tähän kuvasarjaan, joka auttaa palauttamaan uskoa ihmisyyteen. Se voisi kiertää enemmänkin, sanon.


Ei muuta tänään.

posted under , | 0 Comments

Muodonmuutoksia

Viime aikoina täällä on todistettu monenlaisia muodonmuutoksia.
Pyrystä tuli edesmennyt kani ja se ryhtyi puskemaan pikkujasmiketta. Puutarhakirjan mukaan tämä pieni pensas tekee valkoisia kukkia joissa on ahomansikan tuoksu.
Photobucket


Ankaran aherruksen jälkeen huomasin, että kasvimaastakin saa jo otettua valokuvan jossa se näyttää kasvimaalta eikä vuohenputkipellolta. Vain yksi nurkka on vielä kunnostamatta.
Photobucket


Harsojen alla kasvaa kaikkea hyvää. Lehtikaali on lähtenyt kasvamaan oikein komeasti.
Photobucket



Ensimmäiset uuden sadon lehtikaalit muuttuivat nopeasti piiraaksi. Salaatissa on lehtisalaattia, retiisejä, punajuuren lehtiä ja vihannesportulaukkaa. Vaikka maanviljelyksessä on ollut tänäkin vuonna haasteensa, se on tuntunut jo parin viikon ajan hyvin kannattavalta.
Photobucket


Raadannan ohella täytyy välillä pysähtyä nuuhkimaan perinneruusujen tuoksua.
Photobucket


Vaikka hyötykasvien viljelyssä on paljon työtä, täytyy muistaa hiukan viljellä myös kauniita kasveja.
Photobucket


Puutarhapenkki odottaa väsyneitä viljelijöitä. Kun opin tekemään itse huopia, vanhat fleecehuovat hylättiin odottamaan kierrätystä. Huomasin, että kun vanhan huovan taitteli sopivasti ja sen päällysti vanhasta verhosta saadulla kankaalla, se muuttui mainioksi puutarhapenkin pehmusteeksi. Koska verhokangasta jäi vielä, tein tyynynkin. Tyynyn koristeluun käyttämäni napitkin ovat kierrätettyjä, joten uutta tässä setissä oli vain tyynyn täytevanu.
Photobucket


Kaikkien näiden muodonmuutosten keskellä on rauhoittavaa ajatella, että jotkut asiat pysyvät. Tässä on 28. omenapuumme, lajikkeeltaan punainen åkerö. Vaikka vanhat omenapuumme näyttävät siltä että ne eivät ehkä elä ikuisesti, omenapuumetsä säilyy.
Photobucket



Tätä ei ratkaista vain rahalla


Olen tänä vuonna oppinut taas hiukan lisää politiikan koodikieltä. Tragedioiden ja kriisien jälkimainingeissa oikeistolaisilla ministereillä ja puoluejohtajilla on tapana astua esiin, ottaa syvällinen ilme naamalleen ja todeta, ettei tätä käsillä olevaa ongelmaa ratkaista pelkällä rahalla. Sitten pidetään kaunis puhe siitä miten tavallisten ihmisten tulisi välittää toisistaan enemmän, olla entistä parempia ihmisiä ja kantaa vastuuta lähimmäisistään. Suomeksi sanottuna: on se hirveää että pahoja asioita tapahtuu, mutta resursseja esimerkiksi mielenterveys- ja sosiaalipalveluihin ei ole luvassa senttiäkään lisää. Leikkauslistoja ja tuottavuusohjelmia ei peruta. Tulisitte ennemmin vaikka uskoon. Tai jotain. Se ei aiheuta valtiolle ja kunnille lisää kustannuksia. 

Vastuun peräämiseen kansalaisilta on toinenkin hyvä syy. Kansalaisten syyllistäminen on ilmaista. Aivan samalla tavalla perheiden olisi hyvää ja jaloa huolehtia vanhuksistaan ja vajaakuntoisistaan. Ahdinkoon joutuvat sitten hiljaa ne joilla ei ole perhettä, tai –kuten muutama surmatapaus on hiljattain demonstroinut- jopa täysin sivulliset jotka vain ovat sattuneet väärään paikkaan väärään aikaan. Tokihan oikeistoajattelijat itsekin ymmärtävät vaatimustensa olevan mahdottomia. Silloin on sitten johdonmukaista päätellä, että meillä on nyt vastassamme kasvoton luonnonvoima jonka edessä olemme voimattomia. Ja jokainen ymmärtää, ettei luonnonvoimia hallita rahalla eikä poliittisilla puheilla.

Tämä ajattelutapa paljastaa myös yhteiskunnallisten ongelmien syyt. Esimerkiksi yksinäisyys vaikuttaa monen syrjäytymisen ja veriteon taustalla. Yksinäisyyskin on siitä kätevä ongelma, että siitä voi syyllistää yksilöitä ja heidän lähiympäristössään vaikuttaneita kansalaisia kuten omaisia, naapureita ja työtovereita. Fakta on sekin että ihmisiä ei voi pakottaa välittämään toisistaan, mutta keskusteluapu ja ammattilaisten tuki voisivat auttaa yksinäisiä ihmisiä tulemaan paremmin toimeen elämänvaiheensa kanssa. Kansalaisten syyllistämisen kääntöpuolella on ammattiavun aitouden ja tehon vähättely. Jos sairaanhoitajat tekevät kutsumustyötä, miksi mielenterveyden ammattilaiset eivät voi tehdä työtään suurella sydämellä ja välittää asiakkaistaan aidosti? Voi tietysti miettiä, onko laajamittainen yksinäisyyskin sittenkin osittain poliittisten valintojen tuotetta. Esimerkiksi työvoimapolitiikka on ollut hajottamassa vuosisadan kuluessa sukuja ympäri maata. Työ- ja perhe-elämän sovittamisen ikuinen ongelmallisuus on kasvualustana myös perheiden sisäisille ristiriidoille. Kun asioita alkaa miettimään tarkemmin, huomaa että niinkin henkilökohtainen kokemus kuin yksinäisyys, on monin tavoin sidoksissa suurempaan yhteiskuntaan -ja poliittiseen päätöksentekoon.

Epäilenkin, että ongelmien kasvottomuus riippuu suuresti siitä millaisina ongelmat kuvataan. Ehkäpä sittenkin mahtaisimme jotakin, jos vaikka parantaisimme mielenterveyshoidon resursseja, helpottaisimme hoitoon pääsyä, lisäisimme laitoshoitopaikkoja riittävälle tasolle ja ennen kaikkea pyrkisimme palauttamaan kansan uskon siihen että kun mieli järkkyy, hyvää hoitoa on helposti ja nopeasti saatavilla. Jos kääntäisimme viimeiset parikymmentä vuotta käynnissä olleen hyvinvointivaltion purkamisprojektin. Aloittaa voisi vaikka lähestyvistä kuntavaaleista. Jospa kansa lakkaisi äänestämästä valistuneita luovuttajia ja nostaisi sen sijaan valtuustoihin ihmisiä jotka uskovat siihen että jos tahtoa löytyy tarpeeksi, jopa Realiteetteja voi muuttaa.

Kuinka paljon Varkauden surma, Hyvinkään ampumistapaus ja monet muut veriteot ovat tarinoita siitä miten tekijä ei saanut riittävää apua mielenterveysongelmiinsa? Sitä emme vielä tiedä. Sen sijaan yleisessä tiedossa on se, ettei tavallisen kansalaisen ole nykyään helppo saada hoitoa mielenterveysongelmiinsa, laadukkaasta ja nopeasta hoidosta puhumattakaan. Tiedämme, miten vaikeaa on saada hoitoa joka on muuta kuin pilleriresepti ja seuranta puolen vuoden välein. Useimmat meistä ymmärtävät, että vaille riittävää apua jääminen tuhoaa elämiä, oli kyse sitten velkaongelmista, päihdeongelmasta, mielenterveysongelmista. Eivätkä ainoita kärsijöitä ole koskaan itse ongelmaiset, vaan myös heidän lapsensa, läheisensä, työyhteisönsä. On helppo syyllistää ongelmaista, mutta mitä sanoisit ongelmaisen lapselle? "Väärin synnytty!"?

Harva kuitenkaan pitää veronkorotuksista. Julkinen sektori on esitelty meille pohjattomana kaivona täynnä suojatyöpaikkoja. Sitä paitsi eihän meidän perhe tarvitse mielenterveyspalveluita, tuskin edes kunnan peruspalveluita. Kunnes sitten eräänä päivänä tarvitseekin. Kuluttavassa elämäntilanteessa ei kuitenkaan enää riitä voimia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Mitenköhän sitä voisi puhua kestävyyden puolesta? Sen puolesta, että turvallinen yhteiskunta joissa luusereistakin pidetään huolta syynäämättä liian tarkkaan kuka on vastoinkäymisensä ansainnut, on lopulta meidän kaikkien edun mukaista? Ennaltaehkäisevä työ on myös epäkiitollista. Se näkyy siinä ettei mitään tapahdu. Tapahtumattomuus on se todellinen julkisen sektorin kaivo, se mikä saa päättäjänkin helposti ajattelemaan että turhaa työtähän ne tekevät. Tarvitseeko tuloksellisuuden kokemus myös sitä että riskit, uhat ja draama ovat jatkuvasti näkyvillä? Hyvinvointivaltion riittävä resurssointi taitaa olla lopulta pitkälti uskosta ja sympatiasta kiinni. Molemmista on ollut pulaa jo jonkin aikaa.

Erilainen kasvimaa

Nytpä meillä onkin vähän erilainen kasvimaa. Suunnilleen sellainen, mikä tulee ensimmäisenä mieleen sanoista "humanistit muuttaa maalle". Noin puolet on istutettu mallikkaasti, yksi neljännes on siinä kunnossa että perunat saadaan maahan viikonloppuna. Viimeinen neljännes puskee iloisesti polvenkorkuista vuohenputkea, joka sekoittuu kasvimaan ulkopuolella puskevaan vuohenputkimattoon (jolle emme siis ole ehtineet näyttää viikatetta, ruohonleikkurista puhumattakaan). Jos alkukesä olisi näyttänyt tältä ensimmäisinä parina vuonna maallemuuton jälkeen, olisimme voineet hyvinkin masentua ja päätellä ettei meistä ole puutarhan paimeniksi. Tänä vuonna, yritämme vain ottaa rauhallisesti ja jatkaa ahkerointia jaksamisen mukaan. Itsetunto ja usko omiin kykyihin eivät enää täysin riipu kasvimaan tasosta, vaan osaamme jo suhteellisen tyynesti todeta, että joskus on tällaisiakin vuosia jolloin stressiä, vastoinkäymisiä ja kaikenlaista hankaluutta (joista siis vain osa on päässyt tänne blogiin asti), on sen verran että ote lapionvarresta vähän lipsuu. Lipsuu, vaan ei irtoa.


Ja nouseehan sieltä satoakin, kaikesta huolimatta. Salaatti, retiisit, portulaukat ja punajuuren lehdet ovat hyvinkin ehtineet poimintakokoisiksi eivätkä tiedä mitään naapuripenkkien alennustilasta. Ne mitä on ehditty jo saada maahan, ovat jo kasvun alussa. Lopun kasvimaan varalle teen sitten suunnitelmia ja harjoittelen sanomaan arvokkaalla äänensävyllä, että osa pellosta lepää nyt. Ja suoremmin, että meillä eletään edelleen oikeaa elämää, ei naistenlehtien maalaisidylliä jossa kaikki aina sujuu suunnitellusti loputtoman tarmokkaiden, osaavien ja ehtivien ihmisten toimesta. Oikeassa elämässä tapahtuu kaikenlaista. Oikeassa elämässä pienikin edistys on edistystä, ja yhdenkin rivin kylvämisestä saadaan satoa. 


Odotan jännityksellä, miltä puutarhamme näyttää taas muutaman viikon ahkeroinnin päästä. Tällä hetkellä peli viidakon ja ihmisten välillä on suunnilleen tasan. Mutta jos emme siitä voitolle pääsisikään, tiedämme että ensi vuonna kaikki alkaa uudestaan.

Rauhasta uskoa


Saatan olla jonkinlaisessa pienessä kiitollisuudenvelassa kansanedustaja Jussi Halla-aholle. Hän on nimittäin toilaillessaan tehnyt minulle sen palveluksen että on saanut minut muuttamaan mieltäni. Kuten vakiolukijat tietävät, olen ollut vahvasti sitä mieltä että jumalanpilkka- ja uskonrauhasäännökset ovat muinaisjäänteitä joita sivistyneen valtion lakikirjasta ei tulisi löytyä. Olen ajatellut, että ihmisiä täytyy kunnioittaa pikemminkin kuin jumalia, ja etteivät uskonnolliset käsitykset sisällöllisesti eroa miltään olennaisilta osin esimerkiksi urheiluun liittyvistä intohimoista. Periaatteessa olen tätä mieltä edelleen. Halla-aho on kuitenkin osoittanut, että käsitykseni on idealistinen, eikä Suomi vuonna 2012 ole todellinen sivistysvaltio, vaan valtio jossa juuri ihmisten kunnioittaminen toisinaan edellyttää, että myös heidän pyhinä pitämiään käsityksiä suojataan lailla. Uskonnon arvostelun nimissä harjoitetulla vihan lietsonnalla kun on se ikävä piirre, että siitä eivät joudu kärsimään jumalat eivätkä edes heidän profeettansa, vaan tavalliset uskontojen kannattajat. He ovat niitä jotka joutuvat kärsimään syrjinnästä, ennakkoluuloista ja jopa väkivallasta –aivan riippumatta siitä mikä heidän henkilökohtainen käsityksensä omasta uskonnostaan on. Yleistävä, kansanryhmää leimaava uskonnon ”arvostelu” pyrkii todellisuudessa juuri tähän:  siihen että yksittäiset ihmisyksilöt aletaan näkemään homogeenisina uskonnon kannattajina joiden ajatukset arvostelija jo varmasti tietää, eikä oman kulttuurin edustajien kaltaisina lähtökohtaisen fiksuina ihmisyksilöinä. Kun islamista on kyse, monet uskonnon kannattajat voidaan vieläpä tunnistaa katukuvasta, ja yhtäkkiä muka-akateemisesta ”kritiikistä” tulee kovin henkilökohtaista. Surullisena joudun siis toteamaan, että tämän päivän Suomessa uskonrauhapykälät ovat tarpeellisia perusoikeuksien turvaamisen näkökulmasta. On nimittäin niin, että juuri niitä perusperiaatteita joihin länsimaiset vapaat yhteiskunnat perustuvat, on mahdollista romuttaa Valtakulttuurin puolustamisen nimissä. Kyllä, sananvapaus on perusoikeus. Se ei kuitenkaan ole ainoa perusoikeus, ei edes primus inter pares, ja nyt ollaan saavutettu se alasvajoamisen taso jossa perusoikeuksien välisiä suhteita on jouduttu punnitsemaan korkeimmassa oikeudessa ja toteamaan, ettei vihanlietsonta nauti sananvapauden suojaa.

Mikä sitten on ero  uskontojen arvostelemisen ja vihanlietsonnan välillä?  On eri asia esittää arvostelua joka tukeutuu asia-argumentteihin ja on otteeltaan analyyttinen, ei vihaan lietsova. Hyvä tahto ja vilpittömyys ovat asenteita jotka kyllä jotenkin erottuvat ankarankin arvostelun lomasta. Mikä sitten on vihanlietsontaa? No esimerkiksi valikoiva tilastojen ja irtoinformaation esittäminen vastaansanomattomina tosiasioina. Tunteisiin vetoavien, värittyneiden ilmaisujen (kuten ”pedofiili”) viljeleminen, väärät yleistykset joissa jonkun uskonnon tai kansanryhmän edustajat esitetään pysyvästi tahdottomina robotteina jotka tottelevat äärivanhoillisten johtajien tahtoa. Sensaatiohakuisuus, jossa pienten ääriryhmien tekemiset yleistetään koskemaan kokonaisia kansanryhmiä ja yksittäistapaukset esitetään edustavina esimerkkeinä kulttuurin yleisistä toimintatavoista. Aggressiivisten ratkaisujen esittäminen hyväksyttävässä valossa tai sen implikoiminen että omankädenoikeus voi olla hyvä idea. Kuten sanoin: motiiveilla on väliä ja aina ne punkevat jostakin näkyville.

Uskon edelleen siihen, että isot jumalat kyllä osaavat pitää huolen itsestään ja kunniastaan. Kiitos Jussi Halla-ahon, olen kuitenkin ymmärtänyt että joskus paras tapa suojata ihmisiä ja heidän perusoikeuksiensa tasa-arvoista toteutumista enemmistöön nähden, on suojella heidän metafyysisiä mielipiteitään. Myös uskonnonvapaus on perusoikeus, ja uskonrauha turvaa tätä vapautta. Tällä hetkellä yhteiskuntamme islaminvastainen ilmapiiri on sillä tasolla, että voidaan perustellusti miettiä, onko muslimien uskonnonvapaus uhattuna arkielämän tasolla. Muodollista vapautta kun on vaikea toteuttaa, jos se merkitsee stigmatisaatiota, syrjintää ja vihamielisiä reaktioita. Uskonrauhan ylläpitäminen vaikka lain voimalla, on tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa rauhan teko. Emme vain elä unelmieni yhteiskunnassa jossa sen olennaisilta osin voisi korvata hyvilllä tavoilla.

Maailma päälaellaan


Olen bongannut viime päivien uutisvirrasta tasaisen uuvuttavan noron uutisia (linkeissä vain tämän päivän antia) ympäristökatastrofin etenemisestä niin paikallisella kuin globaalillakin tasolla.Samalla olen lukenut useammastakin downshiftausblogista huolestuneita kirjoituksia jotka ovat saaneet alkunsa kiihkokapitalistien downshiftaamiseen kohdistamasta arvostelusta.  Aivan kuin niiden jotka yrittävät herätä kulutushumalan ja ylituotannon tuhoavasta kierteestä pitäisi selitellä tekemisiään niille jotka ovat raskaimmin vastuullisia tuhoavan elämäntavan voittokulusta. Anteeksi, mutta onko maailma keikahtanut taas päälaelleen? Kumpi onkaan tullut hulluksi, yhteiskunta vaiko Maalaisfilosofi? 

Sinänsä ei ole ihme, että kapitalismin juoksupojat arvostelevat oravanpyörästä ulos pyrkijöitä. Ihmiset arvostelevat aina niitä joiden arvot poikkeavat heidän omistaan. Aina maailmaan puhetta mahtuu, kuten pääministerimme hiljan tokaisi. Elämäntapavalinnat ovat sitä paitsi erityisen ärsyttäviä: voihan ne nähdä jo lähtökohtaisesti omien valintojen arvosteluksi. Jos toinen ei tahdokaan omistaa elämäänsä rahan, vallan ja maineen perässä juoksemiseen, onko minunkaan valinnoissani järkeä? Jos toinen ei arvostakaan omaisuutta jonka haalimiseksi olen ponnistellut niin paljon, onko siitä minullekaan niin paljon iloa? Onko edes valta makeaa, jos on olemassa joku johon se ei tee erityistä vaikutusta vaan joka uskoo lujasti vapaaehtoisuuteen ja siihen että ihmisiä voi inspiroida myös hyvän esimerkin ja järkiargumenttien tyyppisillä keinoilla? Nämä ne ovatkin sellaisia kysymyksiä joita toivon kantavani mukanani teoissani ja puheissani, ja jos ne voi herättää jonkun takaraivossa vain kiukuttelun ohella, sanoisin että se voi hyvinkin olla kiukuttelun kohteena olemisen arvoista.

Kyllä, tietysti downshiftaajat voivat tehdä virheitä ja tyhmyyksiä siinä kuin muutkin ihmiset. He (me?) kuitenkin kuuluvat ihmisiin jotka edes yrittävät tehdä jotakin, etsiä vaihtoehtoja tuhoavalle ja epäoikeudenmukaiselle elämäntavalle. He ovat ihmisiä jotka eivät ainoastaan piiperrä vaan ovat valmiita pistämään itsensä hyvinkin konkreettisesti likoon etsiessään vaihtoehtoja ja elämää tukahduttavan kierteen ulkopuolelta. Downshiftaajat ovat osa ratkaisua siihen ongelmaan jonka päärakennuspuita ympäristön ja ihmisen hyvinvoinnista pohjimmiltaan piittaamaton lyhytnäköinen kapitalismi on. Toistan vielä, että arvokasta ei ole se että jokainen downshiftaaja "onnistuu", vaan rohkea yrittäminen. Heti kun Jari Sarasvuo, Björn Wahlroos ja muut äärikapitalistit selvittävät niin että minäkin ymmärrän, millä tavalla heidän puolustamansa elämisen tapa on merkittävästi hillinnyt ympäristökatastrofia, edistänyt kestävää ja ympäristöä vaalivaa elämäntapaa sekä oikeudenmukaista ja ihmisarvoa kunnioittavaa yhteiskuntaa, harkitsen josko viitsisin edes yrittää löytää heidän kritiikeistään vähäisintäkään järjen hiventä.

Siihen asti, totean kapitalisteille vain koraanin surat Al-Kafirun:ia mukaillen, että me emme palvo niitä joita te palvotte. Äärikapitalisteille on heidän elämäntapansa, ja meille hiljaisen, arvokkaan elämän ystäville on oma elämäntapamme.  Katsotaan vaan, kumman opeilla saavutetaan inhimillistä kukoistusta ja palautetaan planeetta siihen kuntoon että se pystyy kantamaan ihmiskuntaa tulevinakin vuosituhansina. Minun on kyllä myönnettävä, että katsoessani julkisuudesta tuttujen rahamiesten ulostuloja, en ole suuremmin huolissani väärässäolemisesta. Niin täydellisesti niistä tuntuvat loistavan poissaolollaan onni ja luonteen jalous, oikeastaan kaikki tuntemani inhimillisen kukoistuksen merkit.  Aina ei toki helppoa ole täälläkään. Jos maailma on päälaellaan, on suorassa kulkemisen yrittäminenkin joskus kovin vaikeaa ja voimille käyvää. Omiin arvoihin on uskottava jotta niistä jaksaisi pitää kiinni. Siihen länsimainen filosofia tarjoaa onneksi oivan avun. Analyyttinen pohdiskelu on paras käytettävissämme oleva keino erottaa kestävät ja tärkeät arvot niistä jotka ovat vain räikeitä ja suosittuja.

Kauniista hetkistä kauniiseen elämään


Pian on kulunut vuosi siitä kun Esivanhemmat antoivat minulle uuden kehitystavoitteen Espanjan-retkellä. Aivan viime aikoina, siellä täällä, olen huomannut ankaran ajatustyön ja empiiristen kokeilujen alkaneen tuottaa pieniä edistyksen merkkejä.

Tehdessään kauneudesta hyödykkeen ja myyntiargumentin, kapitalismi  myös hämärtää koko käsitteen. Kauneus sekoittuu tyylikkyyteen, statukseen, hyvään makuun- asioihin jotka ovat sosiaalisia konstrukteja, eivät ikuisia arvoja. Konstruktit eivät aina ole kovin tukevaa tekoa. Onko siis mikään ihme, että arvot joita ne yrittävät jäljittää, jäävät helposti hyödyn, nopeuden, halpuuden jalkoihin? Jos sitten jonakin päivänä ymmärtää, että kauneudelle pitäisikin elää ja tätä arvoa tulisi toteuttaa yksinkertaisen ja lempeän elämän puitteissa, huomaa alkajaisiksi olevansa vähän pihalla siitä mitä nyt tarkalleen ottaen pitikään tehdä. Kauniisti eläminen on aivan eri asia kuin estetiikan kuluttaminen. Materian suhteen elämme ennennäkemättömän yltäkylläisesti. Silti vanhoina aikoina oli jokin paremmin. Ahdasmieliset ja epäoikeudenmukaiset moraalinormit? Köyhyys ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus? Vaiko pikemminkin se että kun tavaraa oli vähemmän, monen oli pakko elää jollekin muulle kuin Elintasolle ja viljellä myös muita rikkauden muotoja? Yhteiskunnassa jossa vain taivas on yksilön pyrkimysten rajana, luuserius on henkilökohtaisempaa, helpommin määriteltävää ja moitittavampaa kuin koskaan. Voiko ihminen jolla on upea auto, olla todella luuseri vaikka hänen henkinen köyhyytensä paistaisi kauas? Kunnollisen elämän kulissien pystyttelyn ja kauneudelle elämisen välinen iso ero on siinä ettei kauneus sittenkään ole kaupan. Päinvastoin: uudempi idea siitä että kauneus on jotakin joka täytyy hankkia ostamalla ja jonka tärkeimmät muodot saa rahalla, on ajatus joka vieraannuttaa sekä yksinkertaisesta elämästä että kauniisti elämisen eetoksesta.

Voimme kuitenkin tehdä pieniä valintoja kauneuden puolesta siinä miten kävelemme, miten puhumme, millaisia ajatuksia viljelemme (silloin kun velvollisuus ei kutsu pohtimaan maailman synkempiä puolia). Voimme kiirehtiä näiden mahdollisuuksien ohi tai uskoa että sen viljelemiseen annettu aika kannattaa. Tiedostava valittaminen ei tuo lisää aikaa. Nämä valinnat ovat usein hyvinkin pieniä. Harva suoranaisesti valitsee rumuutta ja epäviihtyisyyttä- useammin vain jätämme valitsematta kauniimman vaihtoehdon jonkin toisen arvon (tehokkuuden, käytännöllisyyden, edullisen hinnan) nimissä ellei kysymyksessä ole erityisesti esteettiseksi mielletty valinta. Ei kiroileva ihminen valitse rumuutta, vaan hän ilmaisee tunteitaan. Kuitenkin, ruma kielenkäyttö on myös valinta rumuuden puolesta ja rumuuden jakamista sosiaaliseen todellisuuteen. Kauniisti elämisen haaste ei ole siinä että negatiiviset tunteet pitäisi haudata ja kieltää vaan siinä että ne pitäisi oppia ilmaisemaan sellaisilla tavoilla jotka eivät rumenna maailmaa. Tämä on vaikea tehtävä. Vaikea se on etenkin siksi, että yksittäin tarkasteltuna pienet valintatilanteet vaikuttavat suorastaan merkityksettömiltä. Mutta ne kasautuvat, ja jossakin vaiheessa se tapa jolla pienet valinnat on tehty (tai ohitettu), muuttuukin näkyväksi todellisuudeksi joka läpäisee kaiken näkyvästä ympäristöstä yhteiskunnalliseen ilmapiiriin.
Vuodessa ei ehdi ihmeitä, jos työstettävänä oleva ajatus on suuri ja monimutkainen. Ihmiskokeeni on ollut tähän mennessä sitä että olen yrittänyt havaita niitä hetkiä joissa on mahdollista valita kauneuden puolesta- ja valita sitten kauniisti toimimisen vaikka se olisikin hiukan hitaampaa ja vaivalloisempaa. Olen kyseenalaistanut aikaisempia ”se ei ole sen arvoista”-asenteitani ja yrittänyt sen sijaan kokeilla. Olen huomannut, että paljon maailman rumuudesta tosiaan näyttää liittyvän siihen että olemme tottuneet ostamaan kauneutta, mutta samalla vieraantuneet kauniisti elämisestä.  Olen myös oppinut, etteivät kauneus ja yksinkertaisesti eläminen ole mitenkään toisilleen vastakkaisia arvoja.

Tätä postausta luonnostellessani huomasin, että jollakin tapaa kauneudesta ja sen tavoittelusta on tullut tabu, aihe josta on hyvin vaikea kirjoittaa. Jos kauneudesta yrittää puhua tavaran ja designin- kapitalismin alimääräämän diskurssin- ulkopuolella, nousevat mieleen äkkiä kielteiset sanat: hienostelu, turhantärkeys, kukkahattuinen teeskentely. Aivan kuin perimmäinen todellisuus olisi raadollinen ja kaikki muu on jotenkin epäaitoa ja epärehellistä. Kivikautisten esivanhempien näkökulma on, kummallista kyllä, radikaali tässä ajassa. Myös kauneus on perimmäinen totuus, ja sellaisena jotakin jonka voi kaivaa esiin todellisuudesta, eikä vain hattaraisesta mielestä. Ehkäpä asiasta vakavasti ja syvällisesti puhuminen vaikeus ei kerrokaan aiheen turhuudesta, vaan siitä miten kauas elämän perustotuuksien ääreltä kulttuurimme on eksynyt.

Niin lähti pieni Pyry

PICT3641

Toissayönä pupusemme Pyry menehtyi sairaskohtaukseen yllättäen,vaikka rauhallisesti.


Viiteen ja puoleen vuoteen mahtui kokonainen hyvä pieni elämä. Nyt se on sitten ohi. ”Näin tässä nyt sitten kävi,” saattoi hyvinkin olla pienen fatalistimme viimeinen ajatus. Elämän vastoinkäymisten edessä Pyry ei ollut taistelija eikä luova ratkaisija, vaan hän pärjäsi hyväksymällä kaiken eteensä (tai niskaansa) tulevan tyyneydellä jota moni stoalainen olisi ihaillut. Ihmisiin Pyry suhtautui pohjattomalla kärsivällisyydellä, kumppanilleen hän oli yhtä vankkumattomasti rakastava ja hellä. Iloa, lämpöä ja söpöysyliannostuksia hän toi kaikkien läheistensä elämään.


Lumi jää kaipaamaan elämänkumppaniaan ja me ihmiset hyvää, pehmeää pientä kaveria ja perheenjäsentä.

posted under , | 7 Comments

Blogisiivousta ja hajamietteitä väkivallan ytimestä

Tänään ei tule pitkää postausta, kun käytinkin kirjoitusaikani pienen kevätsiivon tekemiseen.


Käykää kuitenkin lukemassa tämä erinomainen artikkeli  mahdollisen joukkomurhaajan sielunelämästä. 


Itselleni heräsi kirjoituksesta pari ajatusta. Tässäkin kirjoituksessa esiin nousi kiusaaminen psyyken vaurioitumisen laukaisijana ja se että kiusatut pitäisi tunnistaa jotta heitä voitaisiin auttaa. Mistä johtuu, että samaa virttä on veisattu vähintään omista ala-asteajoistani lähtien, eli kohta 30 vuotta, mutta tässä ajassa kiusaaminen näyttäisi vain raaistuneen ja monimuotoistuneen? Toiseksi, julkisuuteen tulleita kiusaamistapauksia seuratessa näyttäisi siltä että kiusaamisen esiintuominen ei läheskään aina ole tehokas tapa saada se loppumaan. Uhrin syyllistäminen, hänen kokemansa kärsimyksen vähättely ja muu passiivisaggressiivinen kohtelu ovat edelleen tavanomaisia reagointitapoja, ja siinäkin tapauksessa että apua saadaan, prosessi on usein uhrille raskas (vaatien esim. koulun tai työpaikan vaihtoa) ja nöyryyttävä. Ottaen huomioon, miten yleistä kiusaaminen on ja miten syvällä se ihmisluonnossa tuntuu istuvan, voisi miettiä sitäkin ovatko syyllisten määrittäminen ja tuomitseminen parhaita reagointitapoja. Ehkäpä, jos alettaisiin etsiä, voitaisiin löytää muita keinoja tunnistaa uhrien kärsimys, tapahtumien epäoikeudenmukaisuus ja pyrkiä palauttamaan kiusaamisen uhrien kokemus omasta arvokkuudestaan. 


Seuraavaksi, jos se Todellisuudelle mitenkään sopii, yritän blogata jostakin valoisammasta aiheesta.

Eutanasia lailliseksi ja itsemurhapillerit apteekkiin


Eutanasiakeskustelu nousi tovi sitten pinnalle Vihreiden uuden linjavedon myötä. Etiikan asiantuntijoiden mielipiteitä on kaipailtu, mutta minulle on tuttuun tapaan jäänyt vähän epäselväksi, keksikö kukaan oikeasti laittaa sähköpostia keskuudessamme oleville asiantuntijoille, tai peräti esittää että tieteellisen etiikan ammattilaisilta voisi tilata aiheesta tutkimuksen.
Minulla on asiasta tietysti oma alustava mielipiteeni, ja sille muutama perustelu. Niiden voimin, toivotan Suuren Eutanasiakeskustelun tervetulleeksi tähän blogiin.

Olen siis eutanasian laillistamisen puolesta, jopa vielä liberaalimmalla asenteella kuin Vihreät (joita, toisin kuin teoreetikkoja, painavat politiikan ja yhteiskunnan realiteetit). Tiivistetysti, olen sitä mieltä että ihmisen itsemääräämisoikeutta tulee ehdottomasti kunnioittaa, ja ihmisellä tulee kaikissa tilanteissa olla oikeus arvokkuuteen sellaisena kuin hän sen kokee. Nykykäytäntö pitää hengissä ruumiin, mutta tappaa ihmisen arvokkuuden ja ainutlaatuisuuden moraalisena agenttina.

Eutanasian vaihtoehdoksi on esitetty saattohoitoa ja tehokasta kivunlievitystä. Kuulostaa hyvältä- paitsi että hyvän ja inhimillisen saattohoidon tulisi olla itsestäänselvyys jo nyt. Toiseksi, fakta on, että nykyään ei ole olemassa kipulääkkeitä jotka olisivat tehokkaita kaikkein kovimpia kipuja vastaan. Sellaisia ei ole yksinkertaisesti keksitty. Asiantuntijana olen myös sitä mieltä, että jokaisen lääkekehitysuskovaisen olisi terveellistä lukea nivaska yksityiskohtaisia kuvauksia eläinkokeista joiden avulla kipulääkkeitä kehitetään. Valitettavasti se ei ole salassapitosäännösten vuoksi vielä mahdollista, joten sanon vain että unelma tehokkaasta kivunhoidosta nykymaailmassa edellyttäisi valmiutta laajamittaiseen, äärimmäiseen raakuuteen tuntoisia olentoja kohtaan. Se on kova hinta. Tällä hetkellä tehokkaimmilla käytössä olevilla kipulääkkeillä on rankkoja sivuvaikutuksia. Niitä syönyt ihminen ei enää todellakaan ole oma itsensä, vaan terminaalihoitotilanteessa raskas lääkitys johtaa persoonallisuuden ja inhimillisen arvokkuuden tuhoutumiseen. Kivun lisäksi terminaalivaiheen potilailla on usein monia muitakin kärsimyksiä joita ei edes voi mitata 1-10 kipuasteikolla. Jokaiseen vaivaan ei vain ole olemassa hoitoa, pilleriä tai leikkausta.

On ristiriitaista vastustaa eutanasiaa mutta hyväksyä lääketiede, joka pyrkii pidentämään ihmisen elinikää radikaalien ja mutkikkaiden toimenpiteiden kuten elinsiirtojen ja geeniterapian avulla. On ristiriitaista vastustaa aktiivista eutanasiaa, mutta hyväksyä nykyään vaihtoehtona oleva  ihmisen passiivinen näännyttäminen nälkään ja janoon. On ristiriitaista hurskastella eutanasian epäinhimillisyydestä, kun konkreettisia parannuksia terminaalivaiheen potilaiden hoitoon ei saada millään tehtyä ja ihmiset joutuvat tosiasiallisesti kärsimään jo nyt enemmän kuin heidän olisi pakko, jos he saisivat hoitoa joka on edes suunnilleen niin hyvää kuin nyky-yhteiskunta voisi hyvin resurssoituna tarjota.

Vielä tärkeämpää olisi huomata, ettei kenelläkään ole oikeutta pakottaa toisia toimimaan oman uskontonsa moraalinormien mukaan. Lain tasoisille normeille uskonnolliset arvot ovat huono pohja. Jos Jahve-jumala kieltää eutanasian ja itsemurhan, miksi esimerkiksi minun pitäisi totella häntä? Koska minulla on ollut jo jokunen läheltä piti-kokemus, olen noin 99-prosenttisen varma siitä että lopun lähestyessä en koe herätystä enkä ryhdy äkkiä kaipaamaan Jahvea. Se yhden prosentin varaus on siltä varalta että tuska tai lääkkeet sekoittavat pääni niin että en enää ole oma itseni- missä tapauksessa katumus on tyhjää. Jos Jahve-jumala vastoin kaikkea todennäköisyyttä on ainoa oikea jumala, joudun helvettiin joka tapauksessa, aivan riippumatta siitä teenkö vielä viime töikseni syntiä vai en. Keskeistä on, että pakotetut teot eivät voi koskaan olla moraalisia tekoja. Aito moraalinen toiminta edellyttää vapautta valita hyvin tai huonosti, ja on absurdia ajatella että mikään jumalolennon nimityksen ansaitseva olio olisi niin typerä että palkitsisi tai rankaisisi vastentahtoisista teoista tai tekemättä jättämisistä. Voi myös spekuloida, miten keskustelua maustaa se että kristinusko esittelee ei-kristityn kuoleman hirvittävänä, äärimmäisen ahdistavana ja pelottavana tapahtumana. Mikä häiritsisikään tämän maailmankuvan omaksuneita enemmän kuin uskonnottomat ja toisuskoiset jotka suhtautuvat odottavaan kuolemaan tyynesti, arvokkaasti ja hyväksyvät elämän rajallisuuden? Miten fundamentalistikristillistä maailmankuvaa uhkaisikaan se jos tälla tavalla suhtautuvien toisuskoisten runsaus tulisi yhteiskunnassamme esiin paljon nykytilannetta selvemmin? 

Vaikka eutanasian käytännön toteutukseen ilman muuta liittyy ongelmia (jotka luonnollisesti tulee pyrkiä kartoittamaan ja  ehkäisemään), kysymyksen ydin on yksinkertainen. Ihminen voi joskus vakaasti haluta kuolla, eikä tämä haluaminen ole itsessään moraalisesti tuomittavaa tai järjetöntä. Kaikki ihmiset eivät ehkä koskaan koe tällaista halua, mutta jotkut kokevat. Myös päätös lopettaa elämänsä voi olla yksilön päätös jota tulee kunnioittaa silloin kun se on tehty vapaasta ja vakaasta tahdosta. Yhteiskunta voi pyytää, suostutella ja toimia tarmokkaasti sen eteen että yksilöt valitsisivat elämän tai luonnollisen kuoleman myös vastoinkäymisten kohdatessa. Pakottaminen on kuitenkin väärin. Pohjimmiltaan olen niin liberaali, että mielestäni jokaisella joka vapaasti ja vakaasti ilmaisee haluavansa kuolla, tulisi olla oikeus arvokkaaseen ja tuskattomaan kuolemaan- olivat syyt mitkä tahansa. Yksilöllä tulee olla viimekätinen sananvalta myös siihen minkä hän kokee sietämättömänä kärsimyksenä josta ei ole ulospääsyä. Jo fyysisen kivun kokemus on varsin subjektiivinen. Entä sitten jos sairaus vie toimintakyvyn tai korkeammat mielen toiminnot?  Entä jos kokee elämässään vastoinkäymisiä jotka vievät elämänhalun ja tulevaisuuden? Kykyyn kestää koettelemuksia vaikuttavat uusimman vastoinkäymisen lisäksi myös persoonallisuus sekä aiempi elämänhistoria.  Jotkut ihmiset epäilemättä valitsevat kuoleman syistä jotka näyttävät ulkopuolisten mielestä typeriltä ja keveiltä. Niin tapahtuu jo nyt. Mutta moraalisen toimijuuden ydinajatus on, että täysivaltaisella yksilöllä on sekä valta päättää omista asioistaan että vastuu päätöksistään. Tämä on lopulta ainoa kestävä kanta. Eroamme toisistamme paitsi moraalin tason ja hengenvoimien suhteen, myös kärsimiskykymme ja emotionaalisen kapasiteetin suhteen. Jokaisella meistä on myös vastuu tekojen seurauksista- mukaan lukien peruuttamattomista seurauksista. Yhteiskunnassa jossa monet valitsisivat kuoleman jos vain saisivat siihen tilaisuuden, on jotakin pahasti vialla. Pelätäänkö tässä siis aivan varmasti tulevaisuuden dystopiaa, vaiko sitä millainen yhteiskuntamme jo tänä päivänä on?

Entä sitten lääkärien oikeudet ja velvollisuudet? Mielestäni lääkäriä ei voi pakottaa tekemään eutanasiaa vastoin vakaumustaan. Joissakin keskusteluissa esiin noussut ehdotus vapaaehtoisten käyttämisestä mahdollisen lääkäripulan sattuessa, on minusta hyvä ajatus. Voisin itsekin ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Tosiasiassa arvelen, että eutanasiasta tulisi erikoislääkäritason toimenpide, jonka suorittamista ei vaadittaisi rivilääkäreiltä. Etiikan kannalta voidaan tietysti tässäkin tapauksessa kysyä, kumpi on tiukan paikan tullen tärkeämpää, lääkärin hyvä mieli vaiko potilaan tahdonvapaus ja inhimillinen arvokkuus.

Hyvä elämä on pitkälti ihmisen vastuulla jo nyt.  Miksi hyvä kuolema olisi elämää isompi asia? Omalta osaltani, toivon hartaasti että jos minulla on mahdollisuus päättää asiasta, voin valita osakseni arvokkaan, tuskattoman kuoleman sitten kun koen aikani tulleen täyteen. Uskon, että kuoleman hyväksyminen osaksi elämää ja sen tekeminen tapahtumaksi johon yksilöllä on edes jotakin sananvaltaa, olisi myös kulttuurillemme terveempää kuin nykyinen kuoleman pelon ja välttelyn perinne.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments