Mutta minä pelastin muutaman taimenen


Vuonna 2012 Suomi on sellainen maa, jossa sisäministeri ampumistragedian jälkeen lausuu, että ratkaisu nuorten miesten pahoinvointiin olisi kristillinen herätys. Samassa haastattelussa hän tuo esiin, että tragediassa on se hyvä puoli että järkyttyneet, surevat ihmiset ovat otollista maaperää uskonnon saarnaamiselle. Kun järkytys on kolhinut ajattelukykyä, voi uskonto mennä paremmin kaupaksi. Sisäministeri Räsänen selittää myös, miksi uskonnollisperäinen moraali olisi tarpeen: kun ihminen pelkää toisten ihmisten lisäksi jumalallista kostoa, hän on motivoitunut toimimaan oikein, toisin kuin sellaiset ihmiset jotka eivät jumalia pelkää. 

Vuonna 2012 eräs maalaisfilosofi joka on yrittänyt jo jonkin vuoden ajan opettaa jokaiselle kiinnostuneelle, että hyvää tulee tehdä siksi että hyvän tulee olla olemassa ja että jokainen vääryys vahingoittaa tekijäänsä, meni taas jokseenkin sanattomaksi silkasta masennuksesta.

Mietin sitäkin, miten vain muutama viikko sitten ärähdin Kollegalle joka mielestäni käytti retorikon taitojaan väärin, muun muassa tavalla joka hyväksikäytti yleisön tietämättömyyttä argumentaatiotaidosta. Ajattelen opettajiani, vanhempia filosofeja jotka ovat onnistuneet takomaan selkärankaani sen, ettei koskaan pidä olla tyytyväinen jos ihmiset uskovat mitä filosofi sanoo, vaan iloon on syytä vasta sitten jos he uskovat oikeista syistä joihin kuuluvat muun muassa täydet hengenvoimat ja hyvä arvostelukyky. Mutta montako vaikutusvaltaista räsäsläisittäin ajattelevaa opettajaa maailmassa onkaan yhtä  filosofia kohden? Mietin sitä, miten halpaa ja helppoa onkaan odottaa jumalalta vastausta yhteiskunnallisiin ongelmiin, joiden ratkaiseminen olisi muuten erittäin vaikeaa, ehkä kallistakin, ja vaatisi paitsi määräysten antamista, myös itsereflektiota ja ehkä toimintatapojen muuttamista meiltä kaikilta.

Tänään Suomi on sellainen maa, jossa fundamentalistikristitty on sisäministerinä ja käyttää vailla häpeän häivää tragediaa oman ideologiansa kaupittelemiseen ja alkeellisen käskytysmoraalin esittelemiseen etiikan korkeimpana muotona. Minulla, toisin kuin monilla lausunnonantajilla ja pienemmilläkin internetin besserwissereillä, ei ole osoittaa Hyvinkään tragediaan syyllistä tahoa, aatetta tai ilmiötä. Ehkä saisin jotakin selville, jos käytettävissäni olisi paljon aikaa ja koko tutkinta-aineisto. Ehkä.

Tällä viikolla elämäni on kuitenkin ollut toisenlaista. Sain tilaisuuden yrittää muutaman uhanalaisen taimenen pelastamista, ja tällä hetkellä näyttää siltä että minulla oli menestystä matkassa. Jos kaikki menee hyvin, erään suomalaisen vesistön taimenkanta on muutamien vuosien päästä taas elinvoimainen, ja minunkin toimillani on ollut siinä tarinassa oma pieni osuutensa. Juuri nyt minulla on vähän sellainen tunne, että taimeniin on parempi panostaa kuin ihmiskuntaan.


Aikatherinen 11 kysymystä

Sain Aikatherinelta tällaisen haasteen jossa on 11 kysymystä. Kuten tapanani on, en erityisesti levittele haastetta eteenpäin- napatkoon sen mukaansa ken haluaa. Ja sitten vain vastailemaan 11 mielenkiintoiseen kysymymykseen! Kiitos niistä!


 1.     Mikä on vaikuttavin muistosi?
Kaikenlaista ihmeellistä olen saanut kokea. Vain yhtä muistoa en osaa nimetä, mutta paristakin vaikuttavasta kokemuksesta olen blogannut. Molemmat ovat viime kesältä. Hm.

  2.      Mistä liikunnasta pidät eniten?

Raskaista puutarhatöistä ja muusta hyötyliikunnasta. Lenkkeilenkin kyllä, ja tarvittaessa kotikuntosali saa kyytiä. Mutta ei- hyötyliikuntaan suhtaudun vähän niin kuin tylsiin kotitöihin. Liikuntaharrastukseni säännöllistyi siinä vaiheessa kun ymmärsin, ettei liikunnasta tarvitse olla innoissaan vaan riittää kun liikkuu vaan.


   3.     Mikä päätös on ollut suurin elämäsi aikana ?
Millä mittapuulla? Jos vastata saa suosikkinäkökulmastaan, niin sanon etten tiedä, koska elämän, päätösten tekojen lopullisen merkityksen tietää vain historia jos sekään.

   4 .    Kuinka monta kirjaa luet keskimäärin vuodessa?

Viime vuosina on mennyt vähän päälle 50. Tiedän, aika vähän, mutta kun en ehdi enempää. Päälle tulevat tieteelliset artikkelit sun muut.

    5 .   Osallistutko aktiivisesti vapaa-ajan kerho tai yhdistys           toimintoihin?
Kuulun moneenkin yhdistykseen passiivisesti. Aktiivisesti toimin Lohjan Vasemmistossa, ja aivan hiljattain olen aktivoitunut paikallisessa asukasyhdistyksessä. Kerhoksi kai lasketaan kankaankudonta? 


    6.    Pidätkö puutarhan hoidosta vai mieluiten vain sen katselusta?
Hoitaminen on kivaa, mutta välillä pitää pysähtyä myös nauttimaan näkymistä. Meidän puutarha ei kyllä näytä ikinä erityisen hoidetulta, se auttaa olemaan stressaamatta liikaa.

    7.   Rakastatko purjehdusta tai veneilyä? / Vai vuorikiipeilyä ja samoilua?

En harrasta kumpaakaan, mutta jos näistä pitäisi valita niin purjehdusta. Löysin nimittäin viime kesänä itseni Saaristomereltä ja ymmärsin siinä silmänräpäyksessä, ettei elämästäni tule mitään jos en saa saaristoretkeilyä jotenkin mahdutettua siihen. Omenatarhan omistajalle rakkaus saaristoon on ehkä hiukan hankalasti sovitettavissa elämään, mutta se nyt vaan on pakko. Tämän kesän retki on onneksi jo suunnitteilla.

    8.   Valmistatko itse ruokasi vai ostatko valmisruokia?

Valmistan itse. Ja leivon. Ja osan kasvatan. 

    9.  Haluatko vaikuttaa sanoin ja teoin luonnonsuojeluun?

Tottakai!

    10. Uskotko, että kirjoittamalla voit vaikuttaa parantavasti epäkohtiin?
En nyt suoranaisesti usko. Mutta toivon. Toivon kovasti. 


    11.  Rohkenetko puolustaa kiusattuja ja kirjoittaa ihmisten perusoikeuksista, eläinsuojelusta, rauhantyöstä, terveydenhoidon parantamisesta (varsinkin mielenterveyden hoidosta ) ? Lasten terveydestä ja hyvinvoinnista sekä suojella ja puolustaa myös vanhusten oikeutta turvalliseen elämään? Mitä muita tärkeitä asioita haluat tukea omilla teoillasi ja kirjoituksilla?
Blogiarkistoja vilkaistuani voin sanoa että rohkenen kyllä, en tosin ole varma olenko kaikista noista aiheista tullut kirjoittaneeksi. Tasa-arvokysymykset kaikissa muodoissaan ovat rakas aihe. Lisäksi minulle on tärkeää puolustaa tieteellistä maailmankuvaa ja järkiperäistä etiikkaa. Myös ympäristönsuojelu (eläinsuojelua laajempana käsitteenä) ja kohtuullinen ja lempeä elämäntapa ovat tärkeitä aiheita joita yritän edistää. Yhteiskunnalliset harrastukseni ovat opettaneet minulle, että myös oikeudenmukaisesta ja lakien mukaan toimivasta yhteiskunnasta ja hyvästä hallinnosta olisi syytä kirjoitella. Lopuksi, koitan muistutella sekä itseäni että Lukijoita siitä että maailma on aika ihmeellinen paikka johon kannattaa yrittää tutustua eikä vain porhaltaa elämän läpi.

Ötökkähotellin avajaiset

Omenapuut ovat kukassa taas.


Photobucket


Puutarha alkaa muistuttaa viidakkoa jossa voi tapahtua mitä vain. Ja aina kaikenlaista tapahtuukin. Isoja kekkereitä emme tänä keväänä saaneet pystyyn, mutta päätimme sen sijaan viettää ötökkähotellin avajaisia.


Photobucket


Posti oli tuonut ötökkähotellin kotiovelle asti. Nyt kylään saapui Puolison isä iskuporakoneineen. Puoliso avusti hotellin kiinnityksessä, minä keskityin dokumentointiin ja juomatarjoilusta huolehtimiseen. Oli nimittäin kuuma!


Photobucket


Pian ötökkähotelli oli jo kiinni kanalan seinässä ja valmiina vieraita varten.


Photobucket


Hotellin avajaisissa tarjoiltiin kriikunankukista inspiraationsa saanutta kakkua, joka oli kaunis sekä päältä että sisältä. Täytteeksi olin laittanut raparperi-mansikkahilloketta ja vaniljakiisseliä.


IMG_0566


Löysimme myös kuokkavieraan. Olen oppinut että kissan omistaminen on kaupunkilainen juttu. Täällä maalla voi olla kissoja, vaikkei omistaisi yhtäkään.


Photobucket


Tämä kuokkavieras käyttäytyi onneksi siivosti, ja arvosti saamaansa tarjoilua.  Avajaiset olivat siis varsin onnistuneet!


Photobucket


Meillä ihmisillä on lähiaikoina luvassa vielä vähän toisenlaista kuokkimista. Unelmoin kuitenkin laatuajasta aurinkovarjon alla raparperijuoman ja Ikuisuusristipiston seurassa. Ikuisuusristipisto oli mukanani viimeksi sairaalassa, jonka jälkeen se oli taas tauolla kunnes pari päivää sitten tartuin siihen jälleen. Huomaatteko, se edistyy kyllä...

Photobucket

Ei se totuuden löytäminen vaan siitä välittäminen



Kysymys totuudesta ei arkielämän tasolla ole kovin ihmeellinen. Toisaalta on niin, että ihmisen on mahdollista elää ainakin ulkoisesti hyvä elämä vaikka hänen käsityksensä todellisuudesta olisi syvästi harhainen. Lukemattomat ihmiset ovat eläneet tyytyväiset, tuotteliaat ja jopa tieteellisesti hyödylliset elämänsä kuutisen tuhatta vuotta vanhalla litteällä Maalla jota Aurinko on kiertänyt, olleet vakuuttuneita siitä että tähdistäennustaminen on varsin tieteellistä puuhaa ja kannattaneet toinen toistaan villimpiä uskontoja. Eikä harhaisuus tai syvä tietämättömyys todellisuuden perusteista pahemmin häiritse elämää nykypäivänäkään. Omituisia uskomuksia omaavat pärjäävät elämässä, ovat yhteiskunnan hyödyllisiä jäseniä ja kasvattavat lapsistaan kunnon kansalaisia vähintään yhtä menestyksekkäästi kuin tietoteorian ja kosmologian ystävät. Joten mitä väliä totuudella on?

Itse ajattelen niin, että totuuden keskeinen arvo on siinä että se on hyvä päämäärä. Kyllä, tiede ja filosofia ovat erehtyväisiä- mutta jos ne eivät tavoittele Totuutta vaan vain jotakin joka näyttäisi suunnilleen toimivalta arkimaailmassa, ne lakkaisivat olemasta. Jos mennään vielä arkisemmalle tasolle, pääsemme ihmettelemään, onko ihmisen ylipäätään perusteltua pitää itseään rationaalisena olentona, jos hän ei pidä totuutta itseisarvollisena hyvänä.

Kuvitelkaa lääkäri joka ei suuremmin välitä siitä onko hän tehnyt oikean diagnoosin vaiko ei, jos vain näyttää siltä että potilaan oireet ovat helpottumaan päin. Tulevatko teillekin äkkiä mieleen tarinat arvauskeskuslääkäreistä jotka kehottavat syömään buranaa oli kyseessä sijoiltaan mennyt raaja tai tulehtunut umpilisäke? Tai ajatellaan tuomaria, jota ei pohjimmiltaan kiinnosta, onko epäilty todella syyllinen siihen rikokseen josta häntä syytetään, vaiko ei. Sellaisten ihmisten ongelmana ei ole ainoastaan se että heiltä puuttuu jokin poikkeuksellisen kiitettävä ominaisuus, vaan päinvastoin heitä voi pitää kelvottomina ammattinsa edustajina. Hyvä lääkäri ei välitä ainoastaan oireiden helpottumisesta, vaan hänelle on tärkeää että potilas todella paranee oikea hoidon ansiosta. Hyvä tuomari ei välitä ainoastaan siitä että juttuun saadaan jonkinnäköinen ratkaisu, vaan hänelle on tärkeää että syylliseksi todetaan täsmälleen se henkilö joka tosiaan on tehnyt rikoksen. Totuus on siis arvo, joka ohjaa toimintaa. Ja kuten huomaamme, sillä on suurta merkitystä myös sellaisilla aloilla ja elämänalueilla jotka ovat paljon tietoteorian tutkimusta arkisempia. Tärkeää ei ole se, voimmeko jossain vaiheessa sanoa varmasti tavoittaneemme absoluuttisen totuuden, vaan olennaista on että kun pidämme totuutta hyvänä jota tulee tavoitella tarmokkaasti, tulemme viljelleeksi intellektuaalisia hyveitä. Siis toimintamalleja joista on hyötyä riippumatta siitä, kuinka hyvin jälkiviisauden valossa olemme onnistuneet totuutta jäljittämään. Jos taas hylkäämme totuuden itseisarvollisuuden, valitsemme intellektuaalisen laiskuuden tien. Arkisesti voisi kai sanoa, että tärkeää ei ole totuuden tavoittaminen vaan totuudesta välittäminen.

Jos jatkamme ajatusleikkiämme kehnoista lääkäreistä, voimme helposti kuvitella sellaisen lääkärin
joka voi olla hyvä työssään, mutta jonka käsitys todellisuudesta muilta osin on syvästi erheellinen (kyllä, minulle tulee julkisuudesta tuttuja nimiä mieleen). Hän esimerkiksi uskoo että maailma on kuutisen tuhatta vuotta vanha ja että evoluutiota ei oikeasti tapahdu. Ihmisen on täysin mahdollista (ellei peräti hyvin helppoa) rajoittaa rationaalisuuttaan, ja ennen kaikkea selviytyä elämästä ristiriitaisen ja epäkoherentin ajatus- ja uskomusmaailman kanssa. Älkää kuitenkaan kysykö minulta, miten se on mahdollista. No, yhdeksi syyksi epäilen intellektuaalista laiskuutta. Totuuden tavoitteleminen nimittäin on vaivalloista verrattuna käytännössä jotenkuten toimivien toimintamalleihin tyytymiseen. Nykyäänkin tiede on epätäydellinen ja erehtyväinen, mutta vuosituhansien aikana olemme silti onnistuneet oppimaan tieteellisen menetelmän perusteet. Tunnistamme monia erilaisia virhepäätelmiä, ymmärrämme kaikenlaista siitä miten empiirinen koe on suoritettava jotta sen avulla voitaisiin hankkia luotettavaa tietoa maailmasta. Tiedämme kaikenlaista hyödyllistä siitä mitä tietäminen on. Lisäksi totuutta vakavasti tavoitteleva joutuu sietämään epävarmuutta ja sopeutumaan siihen tosiasiaan että parhaimmillaan tietää maailmanmenosta hyvin vähän, jos sitäkään. Sen sijaan esimerkiksi uskontojen tavaramerkkinä on varmuus. Niiltä löytyy selitys kaikkeen, kun taas tieteellisin menetelmin uteliaisuuttaa tyydyttävä törmää lähes aina siihen että jokainen vastaus poikii vain lisää kysymyksiä. On äkkiseltään hiukan hämmentävää, että se joka haluaa totuutta löytää paljon harvemmin hyviä selityksiä kuin se joka vain haluaa löytää syyn lakata kyselemästä.

Aina eroa totuuden ja pragmaattisesti toimivan välillä ei näe edes lopputuloksesta. Huonokin lääkäri voi onnistua määräämään soveltuvat tropit, mutta hoidon onnistuminen riippuu silloin olennaisesti hyvästä onnesta. Pitempiaikaiset lukijat huomannevat tässä kohdassa, että olemme taas päätyneet kertaamaan hyveteorian perusteita: toiminnan hyvyyttä ei määritä ainoastaan onnistunut lopputulos, vaan tärkeää on ettei se lopputulos ole sattuman seurausta. Tuloksiin pakonomaisesti tuijottavassa maailmassa tämäkin on vaikea oppitunti.

Kevät saapui keittiöönkin


Kirjoitin taannoin, että Suomessa kausiruokailu tarkoittaa enimmäkseen toimeen tulemista pitkän talven kanssa. Kevät ei saavu keittiöön vielä silloin kun lumet sulavat. Ei yleensä edes silloin kun ensimmäiset kevätkukat puhkeavat ja ensimmäinen kevään perhonen ryömii esiin talvipiilostaan. Aikaisintaan huhtikuun loppupuolella puutarhasta alkaa löytyä syötävän kokoisia yrttejä ja villivihanneksia. Vasta kun pääskyset kiitävät taivaalla, on ruokalistalla havaittavissa selvä ero talvikauteen. Kausiruokailijan kevät on lyhyt mutta ihana.

Kevään sato on vihreää ja lehtevää. Mitä sitä enempää kaipaisikaan kuin tuoreita, rapeita lehtivihanneksia salaattilautaselle monen raastepainotteisen kuukauden jälkeen? Yrttipenkistä voi taas napsia tuoreita mausteita, kasvimaalta saa (useimpina vuosina joihin tämä vuosi ei meillä kuulu) varhaisvihanneksia. Raparperipenkki tarjoaa tuoreita aineksia piiraisiin, hillokkeeseen ja ennen kaikkea kesäjuomaan. Tulevina vuosina meillä saadaan keväisin myös tuoretta parsaa. Jos onnea ja aikaa on, voi metsästä löytää korvasieniä. Kaikki tämä näkyy ruokapöydässä. Kevätsato virkistää varastovihanneksiin moneen kertaan kyllästynyttä mieltä ja tuo ruokiin uutta potkua, vaikka määrällisesti puutarhasta tupaan kannettua syötävää ei olekaan kovin paljon. Lämpötilojen noustessa ja päivien pidentyessä myös kasvihuoneviljelyn ekologinen kuormitus vähenee sen verran siedettäviin mittoihin etteivät salaatit, tomaatit ja kasvihuonekurkut ole enää vain pyhäruokaa. Tuoreiden kasvisten ja lämpimien päivien myötä ruokalista kevenee ja raikastuu. 

Toisaalta ensimmäiset uuden puutarhakauden maistiaiset herättävät rutiineihin valahtaneen kausiruokailijan myös inventoimaan varastojen tilannetta. Vaikka monikin syksyllä varastoitu herkku on syöty loppuun talven aikana, huomaamme joka vuosi näillä main että toisia ruokatarpeita on varastossa vielä runsaasti. Nyt on vielä vähän aikaa toimittaa niitäkin ruokalistalle entistä tarmokkaammin. Etenkin ensimmäisinä vuosina kannattaa myös painaa muistiin, kuinka paljon mitäkin on mennyt. Siitä tiedosta voi olla hyötyä seuraavalla säilöntäkaudella, kun sadon runsaus uhkaa sekoittaa pään. Jos alkaa kyllästyttää, voi lohduttautua sillä että vuodet eivät ole veljeksiä maataloudessakaan. Jopa pakastimen pohjakerrostumat vaihtelevat vuositasolla. Ainakin jonkin verran. Turvallisesti voi toki ennustella, että omenoita meillä tulee aina olemaan enemmän kuin osaamme järkevästi käyttää. Joka tapauksessa varastontyhjennysintoiluun käytettävissä olevat viikot ovat tässä vaiheessa jo vähissä. Jo puolentoista kuukauden päästä tilanne on aivan toisenlainen. Kevät on vaihtunut kesäksi. On aika sulattaa pakastin, etsiä hillopurkkeihin kannet ja muuttaa tuvan taimikasvattamo säilöntäasemaksi.

Jänistenkäsittelyoppia kotipuutarhureille

Maanantai on aamupuolella. Olen viikonlopun raadannasta niin poikki, että odotan huomista jolloin pääsen koko päiväksi Helsinkiin lepuuttamaan itseäni ilmastoidussa kokoushuoneessa. Kaunis toukokuinen viikonloppu kului täällä maatöiden merkeissä. Maa kaipasi kääntämistä, ruusupensaikot siistimistä, rikkaruohot kitkemistä. Sunnuntai-iltana pääsin jo kylvämäänkin. Maahan meni salaattia, retiisejä, vuonankaalia, vihannesportulaukkaa, punajuuria ja persiljaa. Alku.

Muutama vuosi sitten yritin kasvattaa persiljaa. Yritys tyssäsi odottamattomaan esteeseen. Aina kun pienet persiljanversot yrittivät ylös mullasta, paikalle saapui kulinaarisesti valveutunut Pihajänis joka söi ne suihinsa. Vähän ajan päästä persiljat luovuttivat, ja käytyäni ostamassa pari kertaa uudet taimet, luovutin minäkin ja keskityin kasvattamaan laventelia, oreganoa, minttua ja muita yrttejä joista jänis ei välittänyt.

Kuten citykanien invaasiota vastaan monta vuotta taistellut Helsingin kaupunki mahdollisesti jo aavisteleekin, voimakeinot tepsivät jänöihin huonosti. Jos niitä tappaa, ne lisääntyvät. Jos niitä yrittää pidätellä estein ja aidoin, ne keksivät keinon ylittää ne. Pitkä kokemus kanien hoidosta on opettanut minulle, että paras tapa saada jänö luopumaan pahanteosta on vakuuttaa sille, että se oikeastaan haluaa tehdä jotakin aivan muuta. Paras tapa häätää jänö sopimattomasta paikasta ei ole ajaa sitä takaa, vaan saada se keksimään ihan itse, että sisimmässään se haluaa olla jossakin toisaalla. Takaa ajamalla jänön saa kyllä liikkeelle, mutta heti kun silmä välttää, se palaa mukavaksi katsomaansa paikkaan. Pian ollaankin käymässä yhtä niistä tahtojen sodista joissa ihminen voi voittaa vain yksittäisiä taisteluita. Jäniseläimen kanssa rauhaisaa rinnakkaiseloa on tarjolla vain niille jotka ovat valmiita antamaan periksi kaikessa ja niille jotka ovat tarpeeksi juonikkaita ja kykenevät vakuuttamaan elämänsä jänöt siitä että ne eivät suuresti halua mitään sellaista mitä ihminen ehdottomasti ei tahdo niille antaa.

 Se miten tämä viesti saadaan perille, on sitten oma juttunsa. Länsimaisen ihmisen näkökulmasta ilmeiset, suoraviivaiset keinot, eivät tepsi. Sitä paitsi kulttuuriset stereotypiat aroista, tyhmänpuoleisista otuksista, haittaavat joskus ilmeistenkin asioiden ymmärtämistä ja oikeiden johtopäätösten vetämistä. Kaneihin perehtymätön voisi, esimerkiksi, kuvitella etteivät herkkäkorvaiset otukset viihdy metallimusiikin räimeessä. Asia on juuri päinvastoin. Tuntemani jänöt ovat rokkipoliiseja joiden samettinenien nyrpistykset on varattu kevyelle musiikille. Nerokas Puoliso on kehittänyt oikein hypoteesin siitä miksi kanit tuntuvat viihtyvän sitä paremmin mitä julmempi mättö kaiuttimista raikaa. Hän arvelee, että tasainen, raskas poljento vetoaa jotenkin niiden rytmitajuun ja saa ne tuntemaan olonsa turvalliseksi.  Toinen vaihtoehto on, että jänöt ymmärtävät, että tiukan paikan tullen voi olla parempi, jos kaveripiiristä löytyy hevimonstereita kuin hinteliä hipstereitä. Oli miten tahansa, ensimmäiseksi on kehitettävä ennakkoluuloton ja jänöjen sielunvoimia aliarvioimaton suhtautumistapa havaittuihin ongelmiin. Tässä vaiheessa jotkut ongelmat, kuten pihajäniksen persiljanhimo, saattavat vaikuttaa hiukan toivottomilta. Uuden strategian kehittäminen vaati muutaman vuoden harkinta-ajan ja ripauksen hyvää onnea.

Kevät ei ollut ehtinyt pitkälle kun kasvimaamme alkoi puskea valkosipulia. Sitä nousi paljon enemmän kuin muistin istuttaneeni sinne syksyllä. Hentoja ensimmäisen vuoden versoja nousi esiin joka puolella. Hyötykasveja, etenkään sellaisia jotka on itse pelastanut sukupuuton partaalta, ei henno poiskaan heittää. Pitäisikö minun siis suhtautua valkosipuleihin kuin omenapuihin? Löydettyäni siemenvarastosta pussillisen persiljansiemeniä, minulla välähti. Pistelin kylvövakoon säännöllisin välein iloisesti tuoksahtavia valkosipulin alkuja ja kylvin persiljansiemenet valkosipulien väliin. Voin jo kuvitella himon ja turhautumisen sekaisen ilmeen Pihajäniksen naamalla sen nuuhkiessa kasvimaalta kantautuvia ristiriitaisia viestejä.

Liikoja en kuitenkaan toivo, en ennen kuin ensimmäiset persiljanoksat lepäävät ruoka-annokseni päällä.

posted under , | 3 Comments

Ääneen sanottu on puoliksi tehty?

Ennen oli sellainen sanonta kuin ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”. Nykyään elämme kiireisempää aikaa, ja niinpä käytäntö näyttää muuttuneen muotoon ”ääneen sanottu on puoliksi tehty”. Jos esimerkiksi mainitsen jonkun arvon ääneen tai oikein kirjoitan sen näkyville virallisennäköiseen paperiin, minun ei sen jälkeen enää tarvitse stressata asiasta ollenkaan. Kun arvo on nimeltä mainittu, kaikkien on ymmärrettävä että se vaikuttaa kaiken havaitun toiminnan taustalla. Näin on siinäkin tapauksessa ettei tätä onnellista asiantilaa tukisi yksikään havaintotodiste. Aina silloin tällöin mietin, olenko suurikin hölmiäinen, kun uskon epämääräisen itämerensuomalaisesti sanan mahtiin. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut, että sanan mahtiin voi uskoa monella tapaa, eivätkä nykypäivänä suositummat tavat ole välttämättä suosiossa vain ylivertaisen järkevyytensä vuoksi.


Nämä pohdinnat nousivat mieleeni, kun kävin läpi jälleen erästä Lohjan kaupungille opinnäytteenä laadittua asuinalueen saneeraussuunnitelmaa. Suunnitelmassa saneerattavan alueen historiallinen arvo mainittiin heti aluksi- minkä jälkeen asiasta ei puhuttu enää mitään koko monikymmensivuisessa pumaskassa, paitsi siihen sävyyn että saneerausta tarvitaan esimerkiksi siksi että olemassaolevat ratkaisut ovat vanhanaikaisia. Eivät rikkinäisiä, eivät turvallisuusriskejä. Vaan vanhanaikaisia, eivät enää sellaisia ratkaisuja joita nykypäivänä on tapana rakentaa. Hm? Eikös tällainen meno jotenkin sisälly termin "historiallinen" määritelmään? Ei ihme, että rakas kotikaupunkini on kehittänyt itselleen hieman huonoa mainetta historiallisten rakennusten ja ympäristön suojelun alalla. 


Kuluneena keväänä olen toki törmännyt ilmiöön muissakin yhteyksissä. Esimerkiksi etiikan asiantuntijatehtävissä toimiessa se tulee nopeasti tutuksi. Eetikolta ei usein suinkaan haluta asiantuntevaa arviota toiminnan eettisestä kestävyydestä, parannusehdotuksista puhumattakaan, vaan pikemminkin sitä että asiantuntija antaa allekirjoituksensa käytettäväksi sen todistamiseen että toiminta on eettistä. Jos joku löytää jostakin eettiset ohjeet heilutettavaksi Eetikon nenän alle, Eetikon tulee haudata kaikki huomionsa ja kritiikkinsä ja perääntyä hiljaa mutta vikkelästi. Ohjeiden olemassaolo takaa toiminnan kuin toiminnan eettisyyden ja toimijoiden moraalisen erinomaisuuden. Jos eettisyyttä sattuu ihmettelemään, esimerkiksi siitä syystä ettei siitä näy käytännön tasolla vilaustakaan vaan päinvastoin havaittavissa on suurta epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta ja jopa moraalittoman toiminnan konkreettisia seurauksia kuten inhimillistä kärsimystä ja pahoinvointia, vika on tietysti ihmettelijässä. Missään tapauksessa havaituista epäkohdista ei voida syyttää sen tyyppisiä seikkoja kuin ettei ketään organisaatiossa kiinnosta pistää tikkua ristiin arvojen toteuttamiseksi. Oikeastaan, kaikki epäkohdat ovat kuvitteellisia. Jos eettiset ohjeet on kerran laadittu, on epäkohtien olemassaolo mahdotonta ja kaikki vastakkaisilta todisteilta näyttävät kyhäelmät ovat kaunaisten, pahantahtoisten ihmisten väsäämiä.

Pitämisestä ei kuitenkaan seuraa olemista, eikä tiedostamisesta seuraa oikeaa toimintaa minkään luonnonlain toimesta. Arvoja, ihanteita, ohjeita ja jopa lakeja on noudatettava ja toteutettava konkreettisten ihmisten konkreettisten tekojen kautta. Lisäksi arvot tulee käsittää itseisarvollisina hyvinä, ei ainoastaan hyvänä PR:nä tai menestystekijänä. Muuten ne jäävät tyhjäksi sanahelinäksi. Jopa laille käy niin, esimerkiksi silloin jos kukaan ei valita lainvastaisesta menettelystä. Arvot ja eettiset periaatteet taas muuttuvat helposti kulisseiksi jotka maalaavat fantasiamaailman jossa kaikki on paljon paremmin kuin siinä todellisuudessa jossa kaikkien on kuitenkin lopulta pakko elää.

Oma variaationsa sanamagiasta on pahan nimeäminen. Kun joku toimii tietoisen paheellisesti, muuttuu vääryys anteeksiannettavaksi ja jopa jotenkin herttaiseksi inhimillisyyden osoitukseksi, jos tekijä ilmaisee tietävänsä toimivansa nyt väärin ja kun hän nimeää sen paheen johon on juuri sortumassa. Esimerkiksi: jos ilmoitan toimivani julmasti, on melkein kuin en olisikaan julma. Eihän ole kilttiä kritisoida sitä joka kritisoi jo itseään ja näyttää jo selvästi tiedostavansa olevansa vähän pahoilla teillä. Virhe tapahtuu siinä, että aidosta kritisoinnista ei pahan nimeämisessä kuitenkaan ole kyse, vaan ainoastaan sosiaalisen tilan ja hyväksynnän etsimisestä. Rakentava kritiikki nimittäin on aina reflektiivistä puuhaa jota motivoi halu toimia parhaalla mahdollisella tavalla eikä halu oikeuttaa mielihalujensa mukaan toimimista. Pahan nimeämisen logiikalla kakkupalan syöminen ei lihota jos muistaa ensiksi sanoa suureen ääneen, että herkuttelu on syntiä eikä tällaisen pullean ihmisen todellakaan pitäisi nyt syödä kakkua. Mutta tietysti se lihottaa, jos herkkuhetkeä ei kompensoi jollain konkreettisilla toimilla. Sanamagia ei tepsi luonnon lainalaisuuksiin. Sen ei myöskään pitäisi sumentaa kenenkään arvostelukykyä. Tiedostettu julmuus ei ole jotenkin aseistariisuvaa, vaan sen pitäisi olla kahta paheksuttavampaa. Suurin hölmö on tosiaan vanha hölmö, eikä vanha hölmö kärsi aina pelkästään tahdonheikkoudesta, vaan hän voi myös olla nykyaikaisen taikauskon sokaisema. Tässäkin tapauksessa totuudellisuuteen pyrkiminen voi ikävä kyllä tapahtua sosiaalisten suhteiden kustannuksella. Pahan nimeämisen logiikka toimii niin hyvin osittain siksi että se vetoaa kanssaihmisten haluun näyttää mukavilta, kilteiltä ja rennoilta, hyviltä tyypeiltä. Kuten olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut: totuus tekee ilkeäksi. Se on hyvä ottaa huomioon sosiaalisissa kuvioissa.


Taas olen päätynyt vanhan arkkiviholliseni äärelle; sen totuuden että huolimatta 2500 vuoden aikana kertyneestä ammattimaisen ajattelun, tieteellisen etiikan ja logiikan traditiosta ja monien hyvien ihmisten urheimmista yrityksistä, ihmiset yhä tekevät enimmäkseen juuri niin kuin he haluavat tehdä. He näkevät kaiken ja vain sen minkä haluavat nähdä, kuulevat mitä haluavat kuulla. Mieli kuvittaa maailmaa väsymättä, ja eräs universumin suurista ihmeistä on tavallaan se, miten tarmokkaasti itsepetosta harjoittavan ihmisen on mahdollista elää koko elämänsä maailmassa jonka todellisuusperusta on hauras kuin kevätjää. Monissa niistä maailmoissa ääneen sanottu tosiaan on puoliksi tehty. Yksikään niistä maailmoista ei kuitenkaan ole tämä aktuaalinen maailmamme.

Täällä, jos onni ja Luojat oikein suosivat, sanoissa voi olla taikaa, mutta se taika on aivan toisenlaista ja perustuu vallan muuhun kuin itsepetoksen kyllästämään päättelyyn. Synkkien mietteiden päälle Arkonan uuden levyn nimibiisi "Slovo" on ihmeen lohdullinen.

Olemassa ja ikioma


Varma kevään merkki blogistaniassa ovat laihdutus-ja kuntokuuripostaukset. Pohdiskelevammissa blogeissa pohditaan kehonkuva-ongelmia ja jatkuvasti painostavammaksi käyviä ulkonäköihanteita. Tänä vuonna olen pahasti myöhässä keskustelusta. On nimittäin ollut pieniä asenneongelmia omasta takaa. Niistä eroon pyristellessäni olen huomannut, että vaikka angstia on tullut uusista aiheista, vanhat konstit tepsivät yhä.

Kehonkuvaa sietää silloin tällöin miettiä, onhan se niin tärkeä. Se vaikuttaa siihen millaiseksi sosiaalista todellisuutta rakennamme. Itseään inhoavat, ruumistaan orjapiiskurin ottein kohtelevat, kriittiset ihmiset onnistuvat harvemmin helpottamaan lähiympäristönsä kärsimystä. Päinvastoin, he vahvistavat huomaamattaankin kielteisiä sosiaalisia paineita. Kehonkuva vaikuttaa siihen miten puhumme ja pukeudumme, millaisia ystäviä, työkavereita ja rakastajia olemme, siihen mitä uskallamme tehdä ja miten elämästä nautimme.

Viime viikkoina olen huomannut, että vaikka rakastavan puolison tuki on hyvin vahva äkillisesti laskeneen itsetunnon kohottaja, tärkeintä on muistaa, että jokainen vastaa viime kädessä kehonkuvastaan itse. Vaikka kaikkia mieleen putkahtavia ajatuksia ei voi kontrolloida, voimme vaikuttaa siihen millaisia ajatuksia viljelemme ja ruokimme. Kun on paha olla, on helppo syytellä mediaa, valittaa sosiaalisista paineista, pahastua ajattelemattomista kommenteista…mutta vaikka sosiaalisesta todellisuudesta nousevia ongelmia ei pidä missään nimessä ohittaa, on toisaalta tärkeää ymmärtää, ettei paraskaan kritisointi ratkaise oman pään sisäisiä ongelmia. Maailma on mikä on, ja ajattelevan ihmisen osana on paitsi pyrkiä muuttamaan sitä lempeämmäksi, myös selviytyä vihamielisissäkin olosuhteissa.

Tänä päivänä Valtakulttuuri kertoo teollisuuden ja pinnallisuuteen ihastuneen median johdolla, että kehoaan tulee rakastaa koska se on kaunis, hoikka, nuorekas, hyvännäköinen, seksikäs, muodikas…ja jos ei tällainen sattuisi olemaan, siitä tulee tuntea syyllisyyttä ja häpeää, ja pyrkiä tarmokkaasti korjaamaan tilanne. Usein kielteiset, itseinhoiset ajatuskuviot alkavat pienistä tyytymättömyydenkohteista ja kuvitelmasta että pienet korjaustoimenpiteet ovat pelkkää huolenpitoa itsestä. En sano etteikö se olisi mahdollista- totean vain, että tällainen ajatuskuvio on varsin liukas kalteva pinta, jonka päässä odottaa ahdistunut ja itseensä käpertynyt ajatusmaailma. Kun on sisäistänyt armottoman kriittisen asenteen, on vaikeampi myös nauttia parasta käytännöllistä lääkettä: yksinkertaisuutta, ja selkeiden rajojen vetämistä sille miten paljon on valmis ihanteentavoittelulle uhraamaan.

Valtakulttuurin alistava, tuhoava kauneusihanne on muutenkin salakavala. Se ei toimi ainoastaan asettamalla mahdottomia ideaaleja jotka esitetään realistisina tavoitteina niille jotka ovat valmiita ”panostamaan itseensä” (keneltä tämä panostus on muuten on pois? Yleensä ainakin ympäristöltä ja ihmiskunnan enemmistöltä). Sosiaaliseen pärjäämiseen ja seksuaalisuuteen vetoaminen ovat nekin keinoja jotka tepsivät jollain tasolla melkein jokaiseen, vaikka kuluneita strategioita ovatkin. Tiedämmehän me kaikki, että jos haluaa ystäviä on parempi yrittää olla mukava ja helposti lähestyttävä kuin mahdollisimman tyylikäs, tai että jos haluaa olla jumalten lahja rakastajilleen, on parempi olla kiinnostunut kumppanista kuin siitä onko tukka hyvin. Tiedämme, mutta tietämisestä on tunnetusti pitkä matka uskomiseen ja sisäistämiseen. Minunlaisteni mukatiedostavien ihmisten kimppuun ihanteet yrittävät käydä toisin keinoin. Tilannepukeutumisen idea ja väittäminen että kerskakulutus on jotenkin hyvää ja asiallista käytöstä, on aivan toisenlainen strategia. Kaltaisiini luoviin sieluihin yritetään vedota myös esittämällä kerskakulutus ja muoti itseilmaisun keskeisinä välineinä- välineinä joiden tarjoamat mahdollisuudet itseilmaisuun ovat niin suuret että se oikeuttaa kaikki aiheutetut haitat hikipajojen tukemisesta kaatopaikkojen jätevuoriin. Kyllä psykologienkin palveluita hyödyntävä teollisuus osaa löytää ne narut joista vetämällä harkitsevammankin ihmisen saa mukaan tuhoavaan peliin.

Myönteisen kehonkuvan peruspalikka on kyky nähdä hyvää sekä itsessä että toisissa. Siksi sisäistä puhettaan kannattaa tarkkailla. Aina jos itsensä saa kiinni siitä että ajattelee kielteisesti jonkun toisen tai omasta ulkomuodosta, kannattaa yrittää keksiä kaksi myönteistä ajatusta tilalle.Valtakulttuuri tekee hyvin selväksi, mikä on sen kauneusihanne, mutta jokainen meistä on itse vastuussa omista kauneusihanteistaan. Vastaamme omalta osaltamme myös siitä, näemmekö kauneusihanteen kuin kedon kukkana:  miellyttävänä asiana josta voi tilaisuuden tullen nauttia, vai näemmekö sen pakkoina, velvollisuuksina ja muottina johon täytyy yrittää ahtautua. Tärkeintä mielestäni on kuitenkin muistaa, että Valtakulttuurin käsitys ulkomuodon merkityksestä ja Kauneusihanteesta on pohjimmiltaan pahasti pielessä. Meidän ei tule rakastaa kehoamme siksi että se on hyvännäköinen, hienosti puettu tai edes terve, vaan siksi että se on kotimme maailmankaikkeudessa. Keho on ainutlaatuisen, arvokkaan ja hyvään kykenevän ihmisen koti. Se on biologinen ihme joka kestää tasan mutta ainoastaan yhden ihmiselämän ajan.  Ja kotina se on kuin vuokrakämppä- paikka jota voimme sisustaa ja josta voimme huolehtia, mutta samalla paikka jota kukaan ei itselleen rakenna mittatilaustyönä. Kehollisuuden rajat vaikuttavat paljon siihen miten maailmamme koemme, mutta silti kehollisuus ei tyhjentävästi määrittele ketään. Pinnallisessa maailmassa tästäkin on hyvä muistutella itseään: siitä että riittävä ja välttämätön syy arvostaa itseään ja suhtautua myönteisesti kehoonsa on se että se on olemassa ja ikioma.

posted under , | 2 Comments

Kenelle rahaa taotaan?


Tämänpäiväinen Uuninpankkopojan kirjoitus oli kuin suoraan omasta näppiksestäni. Minäkin olen ihmetellyt kuluneella viikolla, mitkä ihmeen hyvinvointiyhteiskunnan alasajotalkoot ollaan käynnistämässä? Kun opiskelijoiden pitäisi töiden tekemisen sijasta opiskella joulut ja kesäkuukaudet, äitien heittää pikkulapsensa tarhaan ja painua töitä paiskomaan, kun aikuisten terveiden ihmisten ei pitäisi saada yhteiskunnalta ilmaiseksi mitään…niin kenelle sitä rahaa oikein tehdään? Veroihin, juu, mutta eikö veroilla ollut tarkoitus ylläpitää jotakin hyvinvointiyhteiskuntaa? Eli yhteiskuntaa joissa perheillä on vapaus valita, miten järjestävät lastenhoidon, ja jossa yhteiskunnan varoilla järjestetään jopa terveille työkykyisille kansalaisille monenlaisia nimellisen hintaisia tai peräti ilmaisia palveluita ja niin edelleen? Sen vastakohta minun logiikallani on orjayhteiskunta, jossa veroja pitää edelleen maksaa, mutta töitä on painettava koko elämän läpi niska limassa ja kaikesta on silti maksettava täysi hinta. Maailmassa on tietysti sellaisiakin yhteiskuntia, mutta kenen etu on se että Suomi liittyy niiden joukkoon? No tietysti. Eivät näitä ideoita ole laukoneet duunarit tai muut tavalliset kansalaiset vaan pieni eliitti jonka omaisuus takaa sen etteivät uudet kurjistumiset koskaan ylety heihin.

Sillä rahallahan kaikesta selviää. Peruspalveluiden muuttuminen maksullisiksi ei ole mikään ongelma, jos vain on millä maksaa. Työelämän kurjistuminen ei kosketa niitä joille työelämä on vapaaehtoista. Niille joiden osaaminen on tästä ikuisuuteen niin himottua että he voivat valita työpaikkansa ja vaihtaa sitä milloin vain, tai niille jotka ovat keränneet niin paljon omaisuutta että työnteko on vain palkallista harrastustoimintaa, ei puuhaa jolla on kiinteä yhteys toimeentuloon ja pärjäämiseen. Oman perheen opiskelevat nuoretkin voi auttaa kätevästi elämän alkuun- opintotukien tulorajojen, työnteon ja opintopisteiden haalimisen keskellä joutuvat tasapainottelemaan vain köyhät jotka muutenkin vievät opiskelupaikat parempien perheiden lapsilta. Eivätkö ne voisi tajuta että jos opiskeluun ei ole varaa, se tarkoittaa sitä että oma elämäntehtävä löytyy mopin varresta tai Mäkkärin paistolaatan takaa?

Niissä piireissä joista nämä ideat tulevat, filosofit tunnetaan esimerkillisinä tyhjäntoimittajina. Joten toimitanpa tähän vielä toisenkin omituisen kysymyksen:  mikä on tämän päivän suomalaisen talouseliitin visio tavallisen ihmisen hyvästä ja ihmisarvoisesta elämästä? Ovatko talous ja työelämä ihmisiä varten, hyvän elämän rakennusaineita, vai halutaanko ihmisistä tehdä talouden orjia? Raada, raada, niin saat ehkä pari uutta lelua mutta et enää niitä peruspalveluita jotka tekevät hyvinvointivaltion. Raada, raada, niin saat maksaa veroja joista et enää tiedä, mihin ne menevät kun kaikki kallistuu, supistuu ja heikkenee. Kun Suomesta tehtiin nykyaikainen yhteiskunta, pientilan omistus vaihdettiin lupaukseen vakaasta ja vauraasta urasta palkkatyössä. Nyt näyttää siltä että tämä lupaus on alkanut hapertua. Työtä saa edelleen tehdä, ehkäpä enemmän kuin aikoihin jos kuuluu siihen etuoikeutettuun kansanosaan joka töitä ylipäätään saa. Mutta vakaus ja yhteiskunnan toimien ansiosta syntynyt tasa-arvoinen vauraus joka on mahdollistanut sosiaalisen nousun, rauhallisen yhteiskunnan ja turvallisen elämän huolimatta riippuvuussuhteesta työnantajaan, näyttää olevan haurastumaan päin.

Kenelle rahaa taotaan? Loppujen lopuksi kyse on siitä, kenelle kansa suostuu takomaan ja millä ehdoilla. Naapurien kanssa olemme ihmetelleet päivä päivältä hullummalta näyttävää maailmaa. "Ei tätä voi loputtomiin jatkua. Jonakin päivänä asioiden täytyy muuttua.", sanoo Puoliso toiveikkaasti. Minun, 35-vuotiaan, elämästä suuri osa on kulunut ihmetellessä kurjistuvaa työelämää ja hajoavaa hyvinvointivaltiota. Eliitin mielestä näyttää kuitenkin vielä siltä, että kurjistettavaa on vielä paljon. Siksi on tärkeää muistaa, että yksin eliitti on voimaton. Jos kansa havahtuu välinpitämättömyydestään ja voimattomuudestaan, joukkovoimassa on yhä mahdollisuus.

Omavaraisuutta omakotitontilla


Marikka kirjoitti blogissaan omavaraisuuteen pyrkimisestä silloin kun tilaa on käytettävissä omakotitontin verran. Ulkomaisessa kirjallisuudessa on käsitelty aihetta jonkin verran, mutta Suomen lyhyt kasvukausi aiheuttaa sen etteivät monet ideat ole käyttökelpoisia meidän olosuhteissamme. Paljon on kuitenkin tehtävissä! Meidän 2200 neliön tontti on taajamatontiksi aika iso. Kuitenkin tehokas ruuantuotanto ja omavaraisuus ovat meille rakas aihe. Vaikka Suomessa täydellisen omavaraisuuden saavuttaminen omakotitontilla voikin olla vaikeaa, kekseliäs viljelijä voi saada aikaan paljon. Tässä siis olisi lista kymmenestä vinkistä joiden avulla pienen ja vähän suuremmankin kotipihan ruuantuotantoa saa tehostettua.

    1.Viljelysmaata ei ole vain kasvimaa, vaan koko tontin pinta-ala joka ei ole välttämättä muussa käytössä kuten rakennuksen peitossa, on Mahdollista Viljelysmaata. Ei kannata alkaa miettiä sitä mitä haluaisi maatilkullaan kasvattaa, vaan parempi on pohtia, mitä kaikkea paikalla voi kasvattaa. Yllättävän monenlaisille kasvupaikoille löytyy jokin hyötykasvi joka pärjää juuri niissä olosuhteissa jotka tarjolla on. Paahteinen seinusta sopii tomaateille ja vaikka jalapenoille. Meillä istutettiin tänä vuonna etupihan laihaan hiekkamaahan kaksi kurtturuusua joista aion saada kiulukkasatoa. Köynnössäleikköön voi istuttaa vaikka minikiivin, köynnöskrassin tai jonkin köynnöstävän pavun. Lammen reunalle voi kylvää vesikrassia. Viimevuotisessa lehtikompostissa voi hyvin kasvattaa kurpitsoita ja kesäkurpitsoita jotka tarvitsevat paljon tilaa ja ravinteita. 

    2. Katetuille alueille, kuten terassille tai kiveykselle voi perustaa ruukkupuutarhan yrteille. Amppelissa voi kasvattaa mansikoita. On olemassa myös seinustalle laitettavia minikasvihuoneita ja parvekeviljelijöille tarkoitettuja istutuslaatikoita. Ne toimivat hyvin myös terassilla. Monista viljelykasveista –jopa omenapuista- on kehitelty lajikkeita jotka tarvitsevat vähemmän kasvutilaa kuin perusmuodot. Nyt kun parvekeviljely ja pikkupihat ovat muotia, on pieniin tiloihin tarkoitettuja ratkaisuja markkinoilla runsaasti.

     3. Lue puutarhakirjallisuutesi. Puutarhassa voi viljellä monia hyötykasveja jotka eivät ole kaupan vihannesosastolta tuttuja. Kokeile uutta ennakkoluulottomasti.

     4.Ajattele kuten virkkalalainen: pieneenkin koloon mahtuu omenapuu, jos sen leikkaa huolelllisesti. Ja jokaiseen tarjolla olevaan koloon kannattaa istuttaa hedelmäpuu. Unohda puutarhakirjojen näkemykset siitä millaisen tilan hedelmäpuu vaatii. 

    5.Koristeistutuksia ei tarvitse heivata kokonaan, mutta niihinkin voi ujuttaa hyötykasveja, kuten yrttejä ja syötäviä kukkia tekeviä lajeja. Miksi ostaa koristekirsikka, kun tuottava kirsikkakin kukkii keväällä kauniisti? Raparperilla, parsalla ja lehtikaalilla on komeat lehdet. Kiulukkaruusut, japaninruusukvitteni ja herukat ovat kauniita pensaita. 

    6.Ota kaikki irti kasvukaudesta. Istuta pääsadon lisäksi varhais- ja myöhäissatoa tuottavia lajeja. Niin saat korjata satoa pidempään. Suhtaudu myös rennosti voikukkiin, vuohenputkiin ja nokkosiin jotka pyrkivät nurmikollesi. Niistä saa keväällä vihreää syötävää ennen kuin varhaisinkaan kylvös on ehtinyt satoikään.


7.Opettele säilömään. Vaikka Suomen satokausi ei ole pitkä, satoa voi silti tulla koko vuoden tarpeiksi. Se pitää vain osata säilöä ja varastoida hyvin. Opettele käyttämään satoa ja suunnittelemaan ruokavaliosi sen mukaan, mitä on tarjolla. Esimerkiksi, karppaus ei välttämättä sovi kovin hyvin ihmisille joilla on perunamaa ja kellarissa rivikaupalla hillopurkkeja.

    8. Huolehdi biodiversiteetistä. Viljelijä tarvitsee työvoimakseen tuholaisia syöviä lintuja ja petohyönteisiä, maata muokkaavia kastematoja ja pölyttäjiä. Vaikka tilaa olisi vähän, luonnosta huolehtimista ei sovi unohtaa. Jos sinulla on puu, siihen tulee ripustaa linnunpönttö. Jos tilaa on oikein vähän, ötökkähotelleista, lepakkopöntöistä ja matofarmista on erityisesti hyötyä. Tai perusta pieni keto tai kivikko. Hyötykasvien lisäksi tontilla kannattaa suosia luonnonkasveja sekä kasveja joiden tiedetään olevan erityisesti pölyttäjien suosiossa. Koska maanviljelyssä on joka tapauksessa paljon työtä, voi nurmikonleikkuuseen ja kivikasojen siivoamiseen suhtautua rennommin. Lajiköyhä ”siisteys” ei ole kaunista. Tarkkaile tonttisi luonnonvaraista eliöstöä ahkerasti, niin opit huomaamaan minkätyyppiset eläimet kaipaavat hoivaa.

    9.Hoida viljelyksesi hyvin. Huolehdi kastelusta, lannoituksesta ja kitkemisestä. Istuta kasvimaalle myös kukkia (mieluiten hyödyllisiä kukkia kuten samettikukkia, petunioita, auringonkukkia, hunajakukkia) ja pyri rakentamaan puutarhastasi kaunis paikka jossa on mukavaa työskennellä.

    10. Omavaraisuutta parantavat oman maatilkun lisäksi myös lähiseudun metsät ja järvet. Jos vain ehdit, kannattaa suunnata myös sienestämään, marjastamaan ja kalaretkelle. 

      Bonusvinkki: Mitä vähemmän tilaa on, sitä enemmän pitää priorisoida. Haluatko tontiltasi mahdollisimman paljon ruokaa? Vai haluatko rahansäästöä? Vai painotatko erikoisuuksia jotka ovat vaikeasti saatavilla? Tai ehkä vähän kaikkea? Mieti, mikä on päämääräsi ja valitse istutukset sekä tämän päämäärän että olosuhteiden mukaan.

    Tässä luetellut vinkit sopivat avomaaviljelyyn. Meillä on tähän mennessä (kohta kuuden vuoden ajan) riittänyt runsaasti töitä pelkän avomaaviljelyn parissa. Omakotitontilla on kuitenkin mahdollisuuksia enempäänkin. Kasvihuone pidentää kasvukautta ja siinä voi kasvattaa sellaisia kasveja jotka eivät tahdo menestyä avomaalla. Myös erilaiset tunnelit ja lavat pidentävät kasvukautta ja auttavat herkkiä kasveja.
    Kotieläimiäkin on mahdollista pitää omakotitontilla. Yleisimpiä taitavat olla kanat, ja kakkosena tulevat vuohet. Myös mehiläistarhaus on harkitsemisen arvoinen vaihtoehto siinä vaiheessa kun kasvinviljely ei enää riitä.


Saatana on täällä taas

Ulvilan surmajutun uskomattomiin käänteisiin on nyt tullut "viitteitä saatananpalvonnasta".

Saatananpalvonnasta on tehty Suomessa hiukan tutkimustakin, mutta pääasiassa saatananpalvonnan ”asiantuntijoiksi” ovat päätyneet herätyskristillisyyden edustajat. Ne samat tyypit jotka jaksoivat takavuosina kohkata saatanallisista viesteistä joita löytyy hevilevyistä takaperin soittamalla. Myös mieltymys gootahtavaan pukeutumiseen ja nuiva suhtautuminen kristinuskoon olivat tämän väen mielestä viitteitä saatananpalvonnasta. Tänä päivänä sitä on Anneli Auerin piirtämä tribaalikuva jossa vilkas mielikuvitus erottaa oitis saatanallisen pukin (minusta kuva näytti vähän sydämeltä, mutta olen tietysti väärässä). Jostakin syystä saatanan kultin kuvasto tosin muistuttaa hämmentävän paljon Noitavasaran kuvastoa. Saatana, Ha’shatan, jumalan eli Ha’shem:in antagonisti, on juutalais-kristillisen mytologian tuotos, ja saatanan kanssa liittoutumisista panikoiminen on hyödyttänyt nimenomaan kristillistä valtaa sekä keskiajalla että nyky-Suomessa. Niin kauan kuin saatana riehuu kätyreineen, on kristityille sankareille ja kirkon vallankäytölle selvä tilaus. Miten kätevää.  Saatana on täällä taas. Ja pian ovat arkisempina aikoina hiukan naurettavat amerikkalaista herätyskirjallisuutta lukeneet saarnamiehet taas vakavastiotettavia asiantuntijoita jotka voivat kenties puolustaa meitä uhkaavaa pahaa vastaan. Sillä huolimatta pedofiileistä, syrjinnästä, kähminnästä, vallankäytöstä, hengellisestä väkivallasta ja kaikesta aiheuttamastaan vahingosta, kristinusko edustaa ainoaa hyvyyden muotoa joka voi pelastaa maailman sen suurimmalta uhalta, herra Ha’shatanilta. Oh please, kuten maailmanpelastamisen konkari Jack O’Neill sanoisi. Ulkomailla saatananpalvonnasta on löydetty karnevalistisia ja koomisiakin piirteitä, mutta Suomessa ilmiöön suhtaudutaan haudanvakavasti. Miksi näin?

Suomenuskoisen ominaisuudessa en malta olla huomauttamatta, että kristillinen noita- ja saatanakultti on räätälöity myös vahingoittamaan alkuperäisuskontoja. Suomenkielessä saatanan synonyymi on vielä tänäkin päivänä Perkele. Harvalle tavan tallaajalle tulee Perkeleestä ensimmäisenä mieleen kotoinen sään, ukkosen ja maskuliinisen seksuaalisuuden jumalamme. Vaikka rekonstruktionistisista pakanauskonnoista puuttuu täysin saatana-myytti ja saatanallinen pahuuskäsitys, on pakanoita syytetty ja tuomittu ”noituudesta” ja ”pahuuden voimien kanssa liittoutumisesta” helposti, kun saatanamyyttiin on ensiksi tarkoitushakuisesti sekoitettu alkuperäisuskontojen kuvastoa. Kuka oikea kristinuskon kriitikko haluaisikaan ryhtyä nimenomaan saatananpalvojaksi, kun saatanakultti palvelee niin monin tavoin juuri sitä uskontoa jonka vastavoimana se esitetään?

Saatananpalvontaan liitetään myös perinteiset huhut hillittömistä riiteistä, orgioista ja peräti lapsenmurhista. Samat huhut vähemmistökulteista ovat tosin kiertäneet maailmaa jo ainakin muinaisten roomalaisten ajoista lähtien- esimerkiksi varhaiskristittyjen tiedettiin juovan verta ja syövän vainajien ruumiita kokouksissaan (että antoisia ehtoollishetkiä vain!).  Sekoitetaan soppaan vielä annos salaperäisyyttä ja ripaus kielletyn hedelmän makua, ja kas niin meillä on soma pieni kultti joka voi houkuttaakin muutaman harjoittajan. Epäselväksi jää enää kultin ja etenkin siitä kerrottujen mehevien juttujen yhteys todellisuuteen, historiasta puhumattakaan.

Pahan palvontaa on toki olemassa. Tiedostettujen paheiden hyväksyminen, helliminen ja puolustaminen ovat käsittääkseni juuri sitä. Pahan herruuden tunnustamista on maailman epäoikeudenmukaisuuteen alistuminen ja pyrkimys sopeutua pahaan todellisuuteen sen sijaan että pahaa yritettäisiin pysäyttää ja sen jälkiä korjata.  Tässä mielessä maa on pahanpalvojia täynnä. Saatananpalvonta edustaa sen sijaan teatraalista pahaa jossa on tiettyä synkkää loisteliaisuutta ja suurta dramatiikkaa. Vaikka saatananpalvonnan kuvasto saattaakin inspiroida häiriintyneitä yksilöitä yksittäisiin raakuuksiin, sen edustama paha on silti näpertelyä sen rinnalla mitä banaali, arkinen ja institutionaalinen paha saavat aikaan. Sahelin ruokakriisi jonka taustalta löytyy ympäristöongelmia ja epäoikeudenmukaisuutta rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä uhkaa jopa miljoonan lapsen henkeä tälläkin hetkellä. Niin tekevät myös ripulitaudit joihin parannuskeinot ovat saatavilla mutta köyhimpien ulottumattomissa. Mutta kuka näistä jaksaisi murehtia kun toisaalta herra Ha’shatan on saattanut inspiroida puolison surman? Historian valossa saatana on varsin tehoton pahis, jolla sitä paitsi on Aku Ankan tuuri. Paitsi tietysti siinä tapauksessa että ryhdymme persoonallistamaan maailman kurjuutta, millä silläkin toki on pitkät perinteet.

Saatanalliset rituaalit ovat siis vaatimatonta puuhastelua verrattuna siihen jälkeen mitä arkinen ahneus, vallanhimo, mustasukkaisuus ja tarkoitus pyhittää keinot- ajattelu saavat aikaan joka päivä kaikkialla ja niin laajalti että jokainen törmää niihin monta kertaa tavallisen, tapahtumaköyhän arkipäivän aikana. Teatraalisen pahan paras puoli onkin sen erottuvuus: se edustaa pahaa jota voidaan kauhistella sydän ihanasti kauhusta läpättäen. Se voidaan ulkoistaa Meistä poikkeavien ”saatananpalvojien” tekosiksi. Nykymaailman varjoissa ei enää hiiviskele vampyyreita, kitsune-tsukeja tai nephilimejä.  Metsissä ei vaani peikkoja eikä gorskyja. Mutta saatananpalvojat ovat ihmisiä, joten heidän varjoissa hiippailuunsa voi järkeväkin ihminen vähän uskoa. Mikä lohdullisinta, saatanan vaikutus voidaan ehkä parantaa oikeilla rituaaleilla, manaamalla tai väkivallalla eli yksinkertaisella, suoraviivaisella toiminnalla joka on luonteeltaan dramaattista, ei arkista ja toistuvaa. Jos saisin valita, ryhtyisinkö taistelemaan saatanan joukkoja vai pahetta vastaan, valitsisin oitis vastustettavakseni saatanan joukot. Paremmin tuntemani paheen vastustaminen on vaikeaa, pitkäjänteistä ja arkista.  Sitä paitsi, saarnaajat voivat päästä oikein asiantuntijoiksi, kun taas etiikan asiantuntemus on tervetullutta vain satunnaisesti ja varauksella.

Uskonnonvapaus koskee muuten myös saatananpalvojia. Saatananpalvonta saattaa selittää rikoksen motiiveja, mutta mikään raskauttava asianhaara se ei katsomusten tasa-arvoon sitoutuneessa yhteiskunnassa ole. Se miten yhteiskuntamme suhtautuu saatananpalvontaan ilmiönä, kertoo paljon yhteiskunnasta itsestään. Olemmeko oikeudenmukainen kansalaisia tasa-arvoisesti kohteleva ja rationaalisesti ajatteleva sekulaari yhteiskunta vai lauma draamaa rakastavia hysteerikkoja? Onko demonisointi ylipäätään rakentava suhtautuminen demonien palvojiin? Ja koska paha selvästi kiinnostaa, voitaisiinko joskus alkaa puhumaan myös niistä pahan muodoista jotka eivät pelkää poliisia eivätkä päivänvaloa?

Polun päässä odottavat tähdet


Kirjoitin joku vuosi takaperin Avaruusluotaimen kolumnissa, että tähtien väliset etäisyydet saattavat tuntua toivottoman pitkiltä avaruuslentojen näkökulmasta osittain siksi että meistä on tullut lyhytnäköinen, kärsimätön laji. Hieman arkisemmin, aikaa säästävät innovaatiotkaan eivät tunnu pysyvän kärsimättömyytemme perässä. Aikaisemmin maailma oli hitaampi, ja minulla on sellainen tunne että siinä oli paljon hyvää. Kaukana asuvien ystävien ja omaisten kirjeitä odotettiin kärsivällisesti viikkokaupalla. Pikaruuasta ei oltu kuultukaan. Aikaa kului uskomattoman paljon vaatimattomiinkin arkisiin askareisiin, kuten pyykinpesuun ja lämpimänä pysyttelemiseen, mutta jostakin sitä silti tuntui riittävän paljon sellaisen tekemiseen johon nykypäivän ihmisellä ei vain riitä aikaa.

Lisää muistoja: vein kerran kokoukseen itse leipomiani sämpylöitä. ”Mistä näin hyviä saa?” kysyi eräs osallistuja. Kun sanoin, että itse tein, seuraava kommentti samalta ihmiseltä oli: ”Ei sinulla sitten ole parempaa käyttöä ajallesi.” Ei ollut. Helppouden ja kätevyyden nimissä aikaa vaihdetaan siellä täällä hiukan mauttomampaan ruokaan ja huonommin hoidettuun pirttiin. Siellä täällä tehdyt pienet uhraukset kasaantuvat harmaaksi elämäksi. Joskus sitä suorastaan varastetaan, kuten silloin kun mukavuudenhalu saa tekemään epäeettisiä valintoja joiden hinnasta osan kaukaisten maiden ihmiset tai ympäristö ovat joutuneet jo maksamaan. Mihin se kaikki aika oikein menee? Esivanhempiimme verrattuna meidän pitäisi olla rikkaita kaikkien aikaa säästävien keksintöjen keskellä. Silti monet ovat stressaantuneita, ylityöllistettyjä, ikuisesti kiireisiä, pakonomaisesti suorittavia.

Hitauden hyveitä ovat kärsivällisyys, rauhallisuus, sitkeys, työtäpelkäämättömyys elämän pienten ylellisyyksien ja yksityiskohtien arvostaminen. Tässä ajassa niiden tavoitteleminen ja jopa arvostaminen vaativat vastavirtaan pyristelemistä ja sen hyväksymistä että niiden tavoitteleminen johtaa ajatuksiin ja elämään joka erottuu ympäristöstään. Jos aikaa ei ala säästämään vaan käyttämään, voikin saada jotakin parempaa. Ehkäpä aika alkaakin silloin kasvamaan ja riittämään yhä paremmin isojenkin asioiden valmiiksi saamiseen ja yhä suurempien ajatusten ajattelemiseen. Kaikkea hyvää ei täällä Tavarataivaassakaan voi ostaa. Päinvastoin, usein kaupan tuntuu olevan vain halpoja näköiskopioita asioista joiden kunnollinen toteuttaminen vaatii aikaa ja valmiutta vaivannäköön. Jos hyväksyisimme sen että hyvien asioiden saavuttamiseen voi  kulua paljonkin aikaa, vaivaa ja jopa epävarmuutta, voisimme ehkä löytää sen polun päähän jonka päässä odottavat tähdet.

Korjattu: ompelukone ja motivaatio-ongelma

En ollut erityisen innoissani siitä että ompelukone tuli korjatuksi kesken kevätkiireiden. Olin jo ennestään hiukan alakuloinen jouduttuani vihdoin myöntämään itselleni, ettei seitsemän kilometrin lenkki tule onnistumaan vielä ensi viikolla. Kevättöiden tila puolestaan kertoi jo viikonloppuna, että emme millään ehdi järjestämään omenankukkajuhlia tänä vuonna. Kun hidas on muutenkin kiireinen, työlistalle siis lävähti vielä maalaismekkojen ompelumaraton. Hieman happamasti mietin taas, onko minun ihan pakko jatkaa yhden naisen mielenosoitustani muotiteollisuutta vastaan juuri nyt, ja nimenomaan ompelemalla itselleni mekkoja joiden tehtäviin kuuluu viestittää, että minä en pidä muodista. Eikö minulla muka nyt olisi hyviä syitä lipsua ihan vähäsen periaatteistani? 


Heitä kysymys Maailmankaikkeudelle, ja se saattaa hyvinkin vastata. Tänään löysin tämän jutun joka sisältää lyhytdokumentin siitä millaisia erityisesti naisiin kohdistuvia ihmisoikeusloukkauksia Suomessakin myytävien vaatebrändien tuotantoon kätkeytyy. Nälkäpalkkaa, ylipitkiä työpäiviä ja -viikkoja, seksuaalista häirintää, kurjia työskentelyolosuhteita, lapsista eroon joutumista. Se sitten siitä motivaatio-ongelmasta. Jos jostakin täytyy vielä tänä keväänä tinkiä, keksin taas jotakin muuta.

Taidetta ja turhuutta


Turhuus. Se on ympäristöajattelijoiden suosikkisanoja. Minunkin. Turhuuksien vältteleminen on viisasta ja tärkeää, mutta samalla vaikeaa. Turhat asiat ovat sitä tauhkaa joka tuottaa hetken mielihyvää mutta lopulta nakertaa elämästä tilaa ja voimavaroja niin etteivät aidosti tärkeät ja antoisat asiat enää mahdu mihinkään. Turhuus on sitä mikä houkuttelee mutta ei tuota todellista iloa. Turhia ovat tavarat jotka tarttuvat kaupasta mukaan mutta jotka päätyvät pian vain täyttämään kodin rajallista varastotilaa. Turhia ovat nopeasti vanhenevat tekniset vimpaimet jotka pitää uusia juuri kun niiden kaikkia ominaisuuksia on oppinut hyödyntämään, ja ne joiden toimintoja ei edes viitsi opetella. Turhia ovat tavarat ja palvelut jotka lupaavat ratkaista ongelmia jotka ne itse ovat ensin luoneet taitavan markkinoinnin keinoin. Esimerkiksi suuri osa kosmetiikkateollisuudesta lupaa kauneutta mutta myy käytännössä tyytymättömyyttä ja huonoa itsetuntoa. Turhia ovat kaikki asiat jotka lupaavat melkein kuun taivaalta, mutta todellisuudessa vain ottavat ja rasittavat. Vaikeus on tietysti siinä että se mikä olisi yhdelle turhaa on toiselle tarpeellista, ja jopa oman elämän kontekstissa rajanveto tarpeellisen ja turhuuden välillä ei ole koskaan valmis. Joskus, hetkittäin, tekniikka onnistuu parantamaan arkea. Ja joskus kosmetiikkakin tuottaa aitoa ja tarpeellista iloa. Turhuus on monimutkaista, ja asioiden julistaminen yleisesti ottaen turhiksi kertoo yleensä enemmän tuomitsijan arvoista kuin objektiivisesta todellisuudesta.

Välillä turhuudesta puhutaan hieman eri merkityksessä. Askeettisen, minimalistisen näkemyksen mukaan ”turhaa” on kaikki mikä ei suoraan liity hengissä selviytymiseen (tai rahan tekemiseen). Esimerkiksi ruoka ei ole turhaa, mutta hyvän ruuan syömisestä tulee tuntea hiukan syyllisyyttä, puhumattakaan siitä jos haukkaa jotakin josta saa enemmän hyvää mieltä kuin antioksidantteja. Turhia ovat myös kauniit asiat, sekä jostakin syystä erityisen feminiinisinä pidetyt asiat. Miksi kauniit verhot ovat turhuutta ja taito sisustaa kauniisti vähäpätöinen lahja? Joskus minusta tuntuu siltä että tällainen ajattelutapa on varsin suosittu Suomenmaassa. Mikä muu selittää rumien betonielementtitalojen runsauden, julkisten tilojen, toimistojen ja jopa sairaaloiden ankeuden? Mikä muu selittää sen että (etenkin naiset) tuntevat suurta tarvetta selittää ja älyllistää pieniä panostuksia hyvään oloon? Minkä takia hyvää oloa ja iloa harvemmin pidetään päämäärinä ja itseisarvollisina hyvinä? Miksi satsaukset hyvinvointiin ja kauneuden viljeleminen arjessa selitetään tavallisesti satsauksina muihin asioihin, kuten jaksamiseen tai työkykyyn. Ajatus siitä että kauneutta ja iloa tuovat asiat ovat turhia, sisältää taustaoletuksen jonka mukaan ihminen on ja hänen tulisikin olla harmaa pölkkypää.

Ajatukseni eteni, kun löysin tämän Carrie Keplingerin postauksen. Keplinger esittää, ettei paras lääke kerskakulutukseen ole minimalismi vaan taide, uudenlainen suhde tavaraan ja kuluttamiseen. Hänen mukaansa turhan roinan keräämisen ongelma ei ole se että rakastamme tavaraa liikaa, vaan päinvastoin se että tavarapaljouden keskellä seilatessa on yhä vaikeampi löytää tärkeitä ja merkityksellisiä tavaroita, sellaisia joita jaksaa katsella ja käyttää loputtomiin. Nykyaikainen ihminen jonka sisustus, vaatekaappi ja koko maku ovat jatkuvassa muutoksessa, on pakostakin ihminen joka ei enää solmi merkityksellisiä suhteita kuin harvoihin esineisiin. Hän kuluttaa estetiikkaa, inspiroituu ja kokee mutta ei lumoudu eikä kiinny. Hän ilmaisee mielialoja ja tunnelmia, ei syviä tunteita. Hän löytää estetiikasta kuvia, ei rakennustarpeita omalle elämiselle ja olemiselle.  Keplingerin rinnastus siitä että minimalismi on kerskakulutukselle samantapainen lääke kuin anoreksia ahmimishäiriöön, on mielestäni aika osuva. Anorektikko ei kieltämättä enää kärsi ylensyönnistä, mutta hänen suhteensa ruokaan ei silti ole terve eikä tasapainoinen. Pelkkä tavaran määrään tuijottaminen ei ehkä ole olennaista, vaan tärkeää olisi miettiä, millainen suhde meillä on elämässämme seilaavaan materiaaliseen hyvään. Olemme ympäröineet itsemme merkityksellisillä tavaroilla vaiko tavaroilla joiden sisimmässämme tiedämme pian muuttuvan tylsiksi, kulahtaneiksi ja vanhentuneiksi? Kulutammeko niin että se tuo elämään lisää iloa ja hyvinvointia? Ovatko ostoksemme täsmävastauksia pieniin haluihin ja tarpeisiin vai rakentavatko ne kokonaisvaltaisesti hyvää elämää? Onko meillä taipumus kuluttaa itsemme tavara- ja elämysähkyyn josta lopulta jää käteen vain pahoinvointi ja tavarakaaos? 

Minunkin on vaikeaa ajatella että inhimillisen kukoistuksen ihanne olisi minimalisti, askeetikko jolla on vain se mitä välttämättä tarvitaan kamppailussa luonnonvoimia vastaan. Askeetikon elämässäkin voi olla estetiikkaa. Esimerkiksi luonto tarjoaa kyllä esteettisiä elämyksiä kaikille. Väitänpä silti, että myös oman näköisensä kauneuden luominen ja siitä nauttiminen ovat inhimillisyyden ytimessä olevia kykyjä joiden viljely on hyvä asia. Minimalisti jonka harmaassa maailmassa henkiset tarpeet ovat yhdentekeviä ei ole ainoastaan ihminen joka pärjää vähällä, vaan ihminen jolta näyttäisi puuttuvan kyky nauttia jostakin tärkeästä. On siis tilanteita joissa hieno kynsilakka (tai dinosauruskorvikset) ovat tarpeellinen sijoitus hyvään elämään. Ja on sellaisia tilanteita ja elämiä joissa samoista kulutusteoista ei irtoa nautintoa vaan satsaus hyvinvointiin  muuttuu merkityksettömäksi (tai peräti vahingolliseksi, kuten negatiivisia ajatuksia tuottavaksi) säläksi joka vain tukkii sen elämän joka on erehtynyt ostoksille. Turhuuden lisäksi myös hengenravinto on monimutkainen käsite.

Näinpä huomaankin jo olevani hiukan kateellinen minimalisteille jotka voivat mainostaa konkreettisia, näyttäviä ekotekoja ratkaisuksi tavaraähkyyn ja huoleen roskaan hukkuvasta maailmasta. Haluavathan useimmat ihmiset ratkoa ympäristöongelmia ja tavarasuhdettaan tekemällä konkreettisia asioita: kantamalla, heittämällä pois, siivoamalla. Silloin todella tuntee tekevänsä jotakin. Minulla on tälläkin kertaa tarjota vain ajatustyötä. Uskon, että suhteemme tavaraan palaa kestäväksi, kun opimme tuntemaan itsemme ja ymmärtämään henkisiä tarpeitamme niin hyvin että osaamme vastata niihin määrältään kohtuullisella mutta laadultaan nykyistä paljon tyydyttävämmällä kuluttamisella.Roinavuori on vain oire joka kertoo turtuneesta, epämääräisen tyytymättömästä, satunnaisen syyllisyyden kiusaamasta ja pinnallisesta tavarasuhteesta. Sen siirtely tai poistaminen silmistä ei ehkä sittenkään ole kestävä ratkaisu ongelmiin jotka sijaitsevat mielessä.

Uusvanhaa?

Aina kun ajattelen sitä tosiasiaa, että olen kuunnellut Nightwishiä Oceanbornin ajoista lähtien, tunnen itseni ikivanhaksi. Nightwishiä ikä ei tietenkään paina, onhan musiikki uudistunut joka levyllä sen verran että nykysoundi on jo ihan muuta kuin se millä menestykseen noustiin. Se on vain hieno asia, ja uusin levy Imaginaerum on soinut tämän talon stereoista taajaan. Xandrian uusimman albumin ilmestyessä taloon muistin kuitenkin, että kyllä maailmaan mahtuu vielä jykevää metallioopperaakin. Vokalisti Manuela Krallerin äänessä on sellainen annos tarjaturussoundia, että hetken ajan kuvittelin että Turuska olisi onnistunut tekemään soolourallaan hyvän biisin. Ei sentään, vaan kyse on siitä että saksanmaalta saapuu (jälleen kerran) pätevä poppoo ilahduttamaan hevikansaa. Levyn kansitaidekin on hienoa...vaikka luulen, että bändi joka lämmittää hevioopperakeittoa näin taitavasti, olisi kenties voinut harkita levynkanteen jotakin muuta kuin tummansinistä, merta ja lapsia...



posted under | 0 Comments

Työläisten juhlaa


Eilen piipahdimme Helsingissä ystävien vappubileissä ja tänään teimme eväsretken puutarhan nurmikolle. Pääasiassa työläisten juhlaa on kuitenkin juhlittu meillä reippaan raadannan merkeissä. Pohjimmiltaan, olisin ollut tällaisena keväänä aivan tyytyväinen jo siihen että suoriudumme kevään välttämättömistä töistä: omenapuiden leikkuusta, risusavotasta ja kasvimaan kunnostamisesta. Sitten kävi ilmi, että viime ajat ylitöitä paiskineella Puolisolla on vielä jäljellä muutama lomapäivä. Kun vielä taskun pohjalla polttelivat kultakaupoista saadut ylimääräiset pennoset, löysimme itsemme taimikaupoilta. Mansikkamaan perustaminen jää taas ensi vuoteen, mutta muuten marjantuotantomme noususuunnassa. Vuohenputkimatto on taas parissa kohdassa ottanut takapakkia viljelysten tieltä.

Olen viimeisen viikon sadatellut sitä että huimaus on pitänyt minut vielä poissa lenkkipoluilta. Osallistumiseni Kevätviuhahdukseen näyttää sen verran epävarmemmalta. Näin blogissa voi mainita, että myös kannustusjoukoista on pulaa. Puolison viimeisin kommentti kuului ”Voit sä siihen osallistua, mutta maaliin tulemisesta en olisi kovin varma. Ota sitten puhelin mukaan, niin tulen noukkimaan raatosi reitin varrelta.” Kiitti vaan, kamu. Vaikka uskoni kykyihini ei puheista tai vastakkaisista todisteista hevin horju, olen kuitenkin päätynyt ottamaan uuden lähestymistavan kunnonkohotukseen. Näin alkajaisiksi vain. Puutarhassa raataminen on siitä mukava treenimuoto, että soveltuvaa tekemistä löytyy aina. Olenkin kohottanut kuntoani risusavotan parissa, ja lisäksi autellut isommissa urakoissa. Puutarhassa on kulunut päivittäin useampi tunti, ja iltaisin olen ollut keskimäärin rättipoikki. Se tuntuu hyvin terveelliseltä. Virkkalan raikas ilma, aurinko ja sopivan rasittavat kevättyöt ovat se ihmelääke jota runsaasti nauttimalla voi vielä pystyä mihin vain.

Ja kevättöitähän riittää niin paljon kuin jaksaa vain tehdä. Taimimyymälästä hankimme muutaman uuden pensasmustikan, ja kunnostimme saman tien koko mustikkapenkin. Tänään Puoliso rehki hyvän osan päivästä talon seinustalla perustamassa uutta penkkiä karhunvadelmille. Istuttamista odottamaan jäivät vielä luumupuu talvella kuolleen yksilön tilalle sekä pari kurtturuusuntaimea joiden pitäisi pärjäillä etupihan laihassa maassa ja tuottaa hyviä kiulukoita sekä terälehtiä kotitekoisia saippuoita sulostuttamaan. Kasvimaa odottelee vielä lantakuormaa. Sitten päästään kääntämään ja kylvämään. Kun vielä yrttimaa, kurpitsakomposti, tomaatti- ja jalapenopenkit on kunnostettu ja etupihan risukasat prosessoitu hakkeeksi, ovat kevättyöt kasassa. 

Työläisten seurana on kevät itse. Silläkin on kiirettä hitaan alun jälkeen. Vaikka pysähtelemmekin nauttimaan heräävästä puutarhasta ahkerasti, varsinaisen laiskottelun olemme ulkoistaneet sopivasti heränneille sisiliskoille. Kirjosieppo on saapunut etelästä tappelemaan sinitiaisten kanssa pöntöstä. Perhosten varalta pidetään silmät auki, joka päivä aukeavat kukat pitävät kimalaiset, mehiläiset ja villakärpäset kiireisinä. Meille kaikille kevään viikot ovat lyhyet, vaikka toisten kohdalla koko aikuisiän mittaiset. Tällaisina aikoina pitää vain sitten elää enemmän.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments