Pari sanaa kommenttipolitiikasta

Otsikko on hiukan uhkaava, joten sanotaan tärkein ensiksi: lähtökohtaisesti kommentit, niin ruusut kuin risutkin ovat hyvin tervetulleita.
Olen kuitenkin blogistaniassa seikkaillessani huomannut, että kun blogi saavuttaa tietyn koon, sinne alkavat löytää tiensä myös ikävämmän sorttiset ihmiset. Filosofian puutarhalla tässä on kestänyt aivan harvinaisen kauan, etenkin kun ottaa huomioon että postausten aihevalinnoissa kansan herkkien tunteiden helliminen ei varsinaisesti ole ollut tavoitteideni joukossa. 


Viime aikoina tämäkin blogi näyttäisi saavuttaneen peikkokriittisen massan, joten on aika kertoa etenkin uudemmille lukijoille (tervetuloa!) ne säännöt joiden puitteissa täällä keskustellaan. Oikeastaan säännöt ovat hyvin lyhyet, jotta me kaikki muistaisimme ne helposti: Ole kohtelias. Käyttäydy täällä yhtä kauniisti kuin Reaalimaailmassa (paitsi jos sinulla ei ole sielläkään käytöstapoja. Siinä tapauksessa sinun on syytä kehittää sellaiset.)

Kanssani  saa olla eri mieltä mistä tahansa, milloin tahansa. Minulle saa esittää toiveita, ideoita, kysymyksiä ja kehitysehdotuksia. Saa myös kertoa, jos näyttää siltä että olen erehtynyt. Perustelut ovat tällöin kovasti tervetulleita, mutta tapauskohtaisesti olen valmis joustamaan tästä periaatteesta. Myös muiden kommentoijien kanssa saa olla eri mieltä. Henkilökohtaisuuksien ja kansanryhmien solvaamisen, ruman kielenkäytön tai normaalien aikuisilta ihmisiltä odotettavien käytöstapojen puutteen suhteen minulla on kuitenkin nollatoleranssi. Kommentit jotka alittavat diktaattorin ottein asettamani riman, eivät koskaan näe päivänvaloa, vastauksesta puhumattakaan. Jos et pidä näkemästäsi, mene lukemaan jotakin mukavampaa.

Tässä blogissa käsitellään ja tullaan jatkossakin käsittelemään aiheita jotka saattavat herättää lukijoissa suuria tunteita. Se ei tarkoita, että olisin erityisen (tai yhtään) kiinnostunut kansassa herättämäni kiukun tai pahanolon määrästä, vaan tunteita herättäviäkin aiheita käsitellään täällä rauhallisesti ja provosoitumatta argumentoiden. Täydellisyyttä en tietenkään keneltäkään vaadi, mutta näissä asioissa hyvällä tahdolla ja vilpittömällä yrityksellä, samoin kuin sen puutteella, on taipumus näkyä hyvin selvästi.

Siltä varalta että jonkun tekisi mieli ryhtyä maanvaivaksi, muistutan että minulla on käytössäni hieno sivuanalytiikka jonka hyviin puoliin kuuluu se että maanvaivat saa sen avulla kaivettua koloistaan. Kunnianloukkaukset ja laittomat uhkaukset johtavat blogitapaamiseen käräjäoikeudessa.

posted under | 4 Comments

Päivän ekoteko: pistä kultasi myyntiin


Minusta parhaat ekoiluideat tekevät elämästä paitsi moraalisesti jalompaa myös helpompaa ja hauskempaa, tai kohentavat ekoilijan taloutta. Tämän päivän ekoteosta saa selvää rahaa. Hyvässä lykyssä aika paljonkin.

Postilaatikkoon tipahti tiedote jossa kerrottiin romukullan ostajan vierailevan läheisessä Citarissa. Tähän ikään mennessä jopa minä olen onnistunut keräämään nurkkiini hiukan romukultaa. Rikkoutuneita ketjuja, epämieluisia lahjoja, korviksia joiden pari on hukkunut. Kiiltävää roinaa. Nyt innostuin viimein siivoamaan turhat kultakorut korurasian pohjalta ja annoin perheen työmatkalaiselle tehtäväksi koukata Citarin kautta.

Romukulta päätyy sulatettavaksi ja uusien korujen raaka-aineeksi. Tämä on aika isokin ekoteko, kuluttaahan kullan louhinta paljon luonnonvaroja. Yhden kultagramman on arvioitu edellyttävän noin viidensadan kilon materiaalin siirtämistä luonnosta. Lisäksi kultakaivokset sijaitsevat usein maissa joiden ihmisoikeustilanne on kurjalla tolalla. Suomessa esimerkiksi Kalevala Koru on siirtymässä käyttämään ainoastaan kierrätettyä kultaa.

Kullan hinta on ollut viime vuodet nousussa. Nurkissa lojuneet kultahippuseni muuttuivat 395 euroksi kylmää käteistä. Sellainen summa taskussa uskaltaa lähteä vaikka taimitarhalle hurvittelemaan.

Kodinhaltijan päivänä 2012: Kotona ja maailman äärissä

En ole vielä tullut käännytetyksi, joten Kodinhaltijan päivä koitti meille tänäkin vuonna. Saapui aika laskea työkalut hetkeksi maahan, istahtaa puutarhakeinuun ja muistaa taas, mikä idea tässä kaikessa onkaan. Tänä vuonna löysin itseni miettimästä kodin paikkaa maailmassa ja niitä huomaamattoman ohuita mutta lujia siimoja joiden kautta koti kiinnittyy Ulkomaailmaan. Tavallisesti jaksan seurata niitä siimoja vain ihan vähän matkaa: töihin, ystävien ja lähisukulaisten luo, pimeänä iltana naapurigalaksiin, jonkun vuoden historiassa niin että voin sanoa valtakuntani muuttuneen jonkin verran vuosien aherruksen tuloksena. Todellisuudessa siimat kuitenkin muuttuvat vain ohuemmiksi ja monihaaraisemmiksi, kunnes niiden jäljet yltävät maailman ääriin.


Jotta koti voisi olla maailman keskipisteessä, sen on oltava maailmassa. Sillä on oltava juuret ja unelma tulevasta ja sen on oltava osa ympäristöään. Vaikka ruosteinen piikkilanka rajalla tuokin tiettyä turvallisuudentunnetta, koti ei voi olla maailman keskipiste jos se on asukkailleen vain jonkinlainen kuplatodellisuus. Sellaisia kodit kuitenkin usein ovat kun muutot töiden ja opiskelupaikkojen perässä ovat hajoittaneet suvut ympäri maata ja media maalaa elämästä kotona hedonistisen laiskottelun ja kuluttamisen näyttämönä. Kuplatodellisuuteen voi paeta pahaa maailmaa, mutta kuplien sisällä kasvavat myös perheen kokoiset murhenäytelmät. Toisaalta, koska kupla on pohjimmiltaan vain illuusio, se saattaa joutua törmäyskurssille todellisuuden kanssa. Kuten jokainen vilkasliikenteisen kadun varrella asunut tietää, yleensä epämääräiset ilmansaasteongelmat konkretisoituvat ihmeesti siinä vaiheessa kun olisi aika pestä ikkunat. Senkin voi toki kuitata kaupunkiasumiseen kuuluvana välttämättömänä pahana, ainakin siihen asti kun tulee käyneeksi syrjemmällä ja huomaa että puhdasta ilmaa on muuallakin kuin vanhan ajan satukirjojen maisemissa.

Oikealla paikallaan elämässä oleva koti on siis osa laajempaa kokonaiskuvaa, Todellisuutta. Ensinnäkin, koti on osa ympäristöä ja se miten elämme kodissa, yksityisimmässä tilassa, on aina myös vuorovaikutusta ympäristön kanssa sekä hyvässä että pahassa. Jos elämme kotona aivan kuin luonnonlait olisivat lakanneet pätemästä ulko-oven sisäpuolella, aivan kuin kulutus- ja elämäntapavalintamme olisivat vain henkilökohtaisia arvostus- ja makuvalintoja moraalisten valintojen sijasta, elämme itsepetoksessa. Jos uskomme että kotona voimme elää piittaamattomasti vain siksi että olemme tehneet talokaupat ihmisten emmekä luonnon edustajien kanssa, ei häiriinny mikään vähäisempi kuin todellisuudentaju. Kodin yhteys luontoon tulee tietysti erityisen selvästi esiin täällä maalla, jossa linnunpöntöt on juuri kunnostettu, perhoslaskennat aloitettu ja ötökkähotelli tilattu. Samaa suhdetta voi kuitenkin vaalia kaupunkikodissakin, vaikka ympäristöystävällisten valintojen seuraukset ovatkin usein vaikeammin nähtävissä. Voimme sanoa kotia omaksemme, mutta koti kuuluu myös toisille otuksille. Se kuuluu hiukan koko maailmalle kun kasvatan ikkunalaudalla talvisia salaatteja ja jätän siten ostamatta muutaman kasvihuoneessa kasvatetun yksilön, kun teen pieniä vihreitä tekoja jotka ovat kuin pisaroita Itämeressä. Meillä koti kuuluu hiukan myös linnuille, sisiliskoille, monenlaisille menijöille ja lukemattomille lajeille jotka elävät omia pikku elämiään rajojemme sisäpuolella. Kun sen muistamme, elämme itsekin rikkaammin.

Koti on myös osa sosiaalista maailmaa. Nykyään tilanne on se, että koteihin vyöryy päivittäin mainosten tulva, mutta oikeita vieraita käy aika harvoin. Kodin vaikutus sosiaaliseen maailmaan ja sitä kautta yhteiskunnalliseen todellisuuteen tuleekin usein esiin pikku-uutisissa joissa kerrotaan perhesurmista, pahoinvoinnista ja perheiden avuntarpeesta. Tragediat joiden juuret ovat kodeissa, muokkaavat koko yhteiskunnallista todellisuutta. Vastaavasti todellisuutta muokkaavat myös onnelliset kodit, vaikka niistä harvemmin saadaan dramaattisia otsikoita. Ne ovat paremman maailman pieniä, jakamattomia rakennuspalikoita.Niissä asukkaat saavat voimia ja tarvitsemaansa hoivaa, tekevät monenlaista työtä paremman maailman eteen, kasvavat, rakastavat, oppivat ja jakavat. Miten onnellisen kodin lämpöä voisi paremmin levittää ympäristöön niin että se parantaisi myös Ulkomaailmaa? Miten rakennan kodistani mahdollisimman hyödyllisen maailmankokonaisuuden osan? 

Kevään taikaa


A wizard is never late, Frodo Baggins. Nor is he early. He arrives precisely when he means to.
-Gandalf the Grey-

Velhojen tavoin kevät saapuu joka vuosi täsmälleen oikeaan aikaan. Maanviljelijä saa toki olla tästä seikasta vapaasti mitä mieltä tahtoo, mutta loppujen lopuksi mielipiteellä ei ole merkitystä. Niin suurtilalliset kuin pienimpien tilkkujen viljelijät joutuvat tulemaan toimeen kevään kanssa juuri sellaisena kuin se on.

Koska kevät on kiireistä aikaa, ja ehkä siksikin että ihmiskunta on etsinyt elantoaan maanviljelystä jo tuhansien vuosien ajan, kiireisten viljelijöiden avuksi on kehitelty kalentereita ja muistilistoja. Hermojaan säästää se joka ymmärtää, että ne ovat aivan viitteellisiä ja yleisluontoisia. Ne kertovat keskiarvoista ja tavanomaisuuksista, kun taas keväät ovat yksilöitä siinä missä velhotkin. Tietyt asiat on hyvä tehdä tietyssä järjestyksessä, yleensä, mutta päivämäärät ja määräajat on parasta unohtaa.

Itse luotan kaikissa  keväisten maanviljelystointen ajoitusta koskevissa kysymyksissä perhosiini. Ne eivät ehkä tiedä, mitä eroa on juliaanisella ja gregoriaanisella kalenterilla, mutta ne tietävät tarkalleen missä kohdassa kevättä mennään. Tänä vuonna näin kevään ensimmäisen nokkosperhosen 15.4. Nokkosperhonen kertoo lopputalven päättyneen ja kevään saapuneen. Omenapuiden leikkuuaika alkaa olla ohi, risusavotan ja muiden varhaisen kevään töiden aika on alkanut. Seuraavan tiedotteen toimittaa perille usein auroraperhonen, tai kenties lanttu- tai liuskaperhonen. Ne ilmoittavat, että on tullut aika kunnostaa kasvimaa. Kun kevätkylvöt on saatu päätökseen, lapioonsa nojaava maanviljelijä voi huomata kangasperhosen, tai mahdollisesti lauhahiipijän. Kevättyöt on saatu päätökseen, puutarhassa on tehty vuoden kunnostus- ja kohennustyöt. Kevät vaihtuu varhaiseen kesään jolloin aika kuluu ruohoa leikatessa, kasvimaata kitkiessä ja tietysti kesästä nauttiessa.

Juoksen lepattavan perhosen perässä pitkin puutarhaa, mutta pensaikon sijasta huomaankin kevään taian siirtäneen minut ajassa taaksepäin,  tieteen ja uskonnon nokitteluun uuden ajan alun tieteenhistoriassa. Ajattelen nyt  1600-luvun jälkipuoliskolla ja 1700-luvun alussa vaikuttanutta luonnon kuvittajaa ja hyönteistutkijaa Maria Sibylla Meriania. Hän oli ensimmäinen tutkija joka havaitsi ja kuvasi perhosen elämänkaaren muodonmuutoksineen munasta toukaksi, koteloksi ja aikuiseksi aikana jolloin yleisesti uskottiin hyönteisten olevan ”paholaisen otuksia” jotka syntyivät spontaanisti mätänevästä mudasta ja liasta. Tämän vuoksi hyönteisiä ei juuri tutkittu tieteellisesti, ja naispuolinen hyönteistutkija olikin ihmetyksen aihe. Pahaksi onnekseen Merian julkaisi teoksensa, mukaan lukien perhosen muodonmuutoksen selostaneen  Der Raupen wunderbare Verwandlung und sonderbare Blumennahrung:in saksaksi aikana jolloin latina oli yhä tieteen kieli. Merianin toinen mainitsemisen arvoinen aikaansaannos aikansa henkeä vastaan olivat hänen tutkimusmatkansa joiden rahoituksen hän joutui itse järjestämään. Hänen aikanaan vain miesten oli mahdollista olla oikeita tieteenharjoittajia jotka saattoivat toivoa kruunun rahoittavan löytöretkeilyään. Vasta 1900-luvulla Merianin elämäntyö, hänen tieteelliset saavutuksensa ja upeat hyönteiskuvansa ovat saaneet ansaitsemaansa arvoa. Merian oli myös havaitsevan tieteen uranuurtaja aikana jolloin perhosten muodonmuutoksen kaltaiset seikat käsitettiin akateemisissa piireissä ennen muuta teologis-filosofisina kiistoina joissa katolisen kirkon mielipiteellä oli paljon painoa (kirkon mukaan hyönteiset eivät voineet syntyä mudasta koska raamtussa ilmoitettiin jumalan luoneen jokaisen lajin aikojen alussa).

Omassa puutarhassani luonnontiede, maanviljelys ja filosofia elelevät sulassa sovussa, ja teologia joutuu raivaamaan kaipaamansa tilan itse. Jos sitä on mahdollista tutkia havaitsevan ja kokeellisen tieteen menetelmin, nämä menetelmät ovat parhaita käytössäni olevia tapoja hankkia tietoa. Silti, on turha pelätä (tai professori Enqvistin tapauksessa mahdollisesti toivoa) että kokeellinen tiede tekisi filosofian tarpeettomaksi tai ehdyttäisi pohdittavien asioiden kaivon. Minusta tuntuu, että asia on jokseenkin päinvastoin: mitä enemmän opin ymmärtämään maatilkkuani sekä viljelijänä, luonnonsuojelijana että uteliaana lähiympäristöni kansalaisena, sitä enemmän pohdin kaiken merkitystä ja sitä mikä olisi se oikeanlainen luontosuhde. Sillä ilman merkitystä meillä on vain informaatiota ja raakadataa, ei ymmärrystä eikä viisautta.

Jäkälätiedettä ja kierrätyskässää



Kun saikkua riittää aina vain, oikuttelevallakin kameralla kerkeää ottamaan kuvia. 


Sain anopiltani joululahjaksi tieto-Finlandiankin pokanneen Suomen jäkäläoppaan.  Kevään koittaessa lähdin kiertämään sen kanssa puutarhaa. Puolison mielestä puiden rungoilta ja kiviltä jäkäliä etsivä rouva on omituinen. Siihen totean vain että vielä omituisempi ilmestys on maanomistaja joka ei tiedä mitä hänen tontillaan tapahtuu.  Jäkälien tunnistaminen lajilleen ei taida olla oikein maallikoiden hommaa, mutta arvuuttelukin oli mukavaa. Ennen kaikkea kirja lisäsi arvostustani näitä mielenkiintoisia olioita kohtaan, ja löysin puutarhastani monia uusia lajeja. Tässä on jäkälä joka viihtyy vain vanhimman omenapuumme oksilla. 

Photobucket


Tämä hieno jäkälä puolestaan löytyy vain yhdeltä kiveltä. Näytän varmasti hyvin älykkäältä ryömiessäni kiven ympärillä yrittäessäni määrittää lajia ilman että minun tarvitsisi irrottaa siitä palasta.


Photobucket


Siltä varalta että tekään ette lämpene jäkälätieteilylle, otin myös kuvan kevätkukista. Niitä onkin kohta joka paikassa.


Photobucket


Sisällä yksinkertaistaminen etenee hiljalleen. Kun vanha tietokoneeni taannoin hajosi, huomasin olevani pulassa sillä  reseptiarkistoni sijaitsi tietokoneella. Huomasimme nopeasti, että kyseessä on vakava hyvinvointiongelma. Sairaslomaillessa on vihdoinkin riittävästi aikaa tehdä arkistosta kortisto. Uusi reseptikokoelma on myös entistä tyylikkäämpi.

Photobucket


Tyylikkyydestä puheen ollen, noudatin itse omaa tyylineuvoani ja ostin lohtukorvikset. Nämä pienet käsinveistetyt dinosaurukset myytiin brontosauruksina, vaikka tieteessä brontosaurukset on tunnettu jo pitkään apatosauruksina. Taiteelliset arvot ovat kohdallaan sitäkin paremmin. Vaikka yleisesti ottaen olen sitä mieltä ettei tavara tuo onnea, nämä voivat hyvinkin olla poikkeus tästä säännöstä. Pienet dinosaurukset korvissa on tosi vaikeaa olla ärtyisä toipilas.


Photobucket


Alkuvuonna harrastin paljon kierrätyskässää, ja nyt mietin taas uusia projekteja. Ompelukoneen alusmatto on aika kätevä, ja sain siihen kulutettua hyvänkokoisen palan tummaa mekkokangasta joka on tilkkuvarastossani melkein ongelmajätettä. Voin vakuuttaa, että vinonauhareunus on oikeasti vielä vinompi kuin kuvasta voisi päätellä.


Photobucket


Makuuhuoneen matot onnistuivat paremmin. Kuvan maton vaaleasävyiset raidat olivat edellisessä elämässään pussilakanoita. En saanut kulutettua kaikkia noita pussilakanoita pariin mattoon, joten luulen että jossakin vaiheessa teen vielä toisenkin setin samoissa väreissä.

Photobucket

Käännytä minut ateistiksi- näin se onnistuu!

Eilen professori Kari Enqvist pyysi siis professori William Lane Craigia antamaan mahdollisimman konkreettisia esimerkkejä niistä tieteellisistä kokeista tai löydöistä joiden tekeminen saisi Craigin luopumaan teismistään. Professori Craigin vastaus ei tyydyttänyt minua. Ja koska olen tainnut haukkua hänet pystyyn, on vain reilua ja kohtuullista että ei-ateistina tartun itse samaan haasteeseen ja yritän suoriutua siitä paremmin. Katsotaan miten suurisuisen naisen käy!


Suomenusko on siitä mukava katsomus, että se suhtautuu metafysiikkaan varsin rennosti. Voi olla ateisti, polyteisti tai jotain siltä väliltä (lasken esimerkiksi haltijoita kunnioittavat tähän joukkoon), tarvitsee vain hyväksyä se että samaan kerhoon kuuluu myös toisella tavalla ajattelevia. Tärkeintä on olla avoin ja kriittinen- sekä rehellinen. Rehellisyys onnistuukin käsitykseni mukaan parhaiten keskustelevassa yhteisössä joka ei vaadi oikein uskomista vaan rohkaisee keskusteluun ja  hyväksyy  yhtäläisesti erilaiset metafyysiset näkemykset.  Kuuluuhan katsomukseen paljon muutakin kuin metafysiikkaa, kuten tietty käsitys siitä millaista on hyvä elämä ja hyvä ihmisyys, sekä tapakulttuuri, juhlien vietto ja yhteisöllisyys. On turvallista tietää, että vaikka metafyysiset mielipiteeni joskus muuttuisivatkin, se ei välttämättä olisi kovin iso juttu.


Käsitykseni siis on, että ainakin eräät itämerensuomalaisen mytologian tuntemat jumalat ovat jollain tapaa olemassa (eilen muistin taas, että jumalan määritelmä ylipäätään on epäselvä, mutta ei nyt mennä siihen. Kaikkivaltiaista hyväntahtoisista maailmankaikkeuden ulkopuolisista olioista ei nyt kuitenkaan ole kysymys). Tämä mielipide perustuu uskonnollisiin kokemuksiini ja havaintoihini. En voi todistaa niitä tieteellisesti, ja siksi en voikaan kehottaa ketään ajattelemaan samoin tai väittää olevani varmasti oikeassa. On ihan mahdollista, että olen erehtynyt. Jos olen, totuuden ystävänä haluaisin tietysti saada asiasta tiedon mahdollisimman pian. Mutta miten joku voisi minulle tämän palveluksen tehdä? Missä tilanteessa myöntäisin virheeni? Mieleeni tuli muutama vaihtoehto. Kaikki niistä eivät suoraan kumoa käsityksiäni, mutta vähempikin näyttö riittää siihen että kiinnostuisin epäilemään uskomusteni järkevyyttä. Onhan lähtökohtani se, että metafyysisiä(kään) mielipiteitä ei hellitä siksi että ne ovat hyödyllisiä tai hauskoja, vaan siksi että ajattelen niiden jäljittävän totuutta paremmin kuin muut tarjolla olevat vaihtoehdot.

1)      Olen filosofina sitoutunut pyrkimään intellektuaalisiin hyveisiin. Koska olen vain ihminen enkä kosmisen objektiivisen oikeamielisyyden tiivistymä, on mahdollista osoittaa, että käsitykseni näiden hyveiden sisällöstä on virheellinen tai vakavasti puutteellinen. On myös mahdollista osoittaa, että minulla on taipumusta joihinkin intellektuaalisiin paheisiin kuten toiveajatteluun, huolimattomuuteen tai johonkin systemaattiseen päättelyvirheeseen.Tai ehkä kärsin tietämättömyydestä tai olen taipuvainen varttihulluuteen? Jokainen jolla on kädessä hyvä argumentti, on lämpimästi tervetullut epäilemään järkevyyttäni. Jos perustelut näyttävät vakuuttavilta, minulla olisi hyvä syy käydä läpi myös metafyysiset mielipiteeni uudessa, kriittisessä valossa.

2)      Elän siinä uskossa, että uusien metafyysisten käsitysten omaksuminen olisi hiukan viisastuttanut minua; toisin sanoen että ymmärrän todellisuudesta jotakin jota en aikaisemmin ymmärtänyt. Totuus  ei ole ainoastaan kykyä selittää erilaisia ilmiöitä, vaan myös perusta jonka pohjalta muodostamme uusia uskomuksia ja työkalu jota voimme käyttää menestyksekkäästi uusien asioiden ajattelemiseen. Epäsuora todiste erehtymiseni puolesta syntyisi siitä jos joku osoittaisi, etten suinkaan ole viisastunut, vaan pikemminkin tullut entistä höperömmäksi ja otteeni todellisuudesta on hapertunut. Esimerkiksi, jos joku osoittaisi ettei ymmärrykseni sielullisesta luonnosta ole järkevä maallisessa mielessä, tämä antaisi minulle syyn epäillä tarmokkaammin myös perustason metafyysisiä mielipiteitäni.

3)      Sikäli kun osaan arvostella, uskonnolliset käsitykseni eivät ole ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa. Jos joku osoittaisi minulle, että ristiriitoja on, se olisi minulle syy muuttaa uskonnollisia tulkintojani tai jopa luopua niistä jos näyttäisi siltä että ristiriita on sovittamaton. Vaikka tiede ei ole täydellistä, luotan kyllä tieteelliseen tietoon enemmän kuin mututuntumaan.  Professori Enqvist kysyi, mitä empiirisiä kokeita tai tieteellisiä löytöjä tulisi tehdä käsitykseni muuttamiseksi. Mieleeni tuli pienellä miettimisellä (ja parempaan en juuri nyt pysty), pari juttua. Jos joku osoittaisi, että alkuaineet eivät synny tähdissä vaan esimerkiksi poksahtelevat eksistenssiin Hawkingin säteilynä tai emergoituvat universumiimme valkoisista aukoista, se olisi uskonnollisille käsityksilleni kohtalokas isku. Jos joku osoittaisi, että maailmankaikkeus on ikuinen eikä alkuräjähdystä ole tapahtunut, sekin koettelisi suuresti teologista ymmärrystäni. Jos fyysikot havaitsisivat, että entropia on vain näennäinen ilmiö ja oikeastaan vain jonkin korkeamman järjestyksen muoto, vajoaisin syviin ja vakaviin mietteisiin. Tietysti, myös se jos joku todistaisi vastaansanomattomasti että on olemassa yksi ja vain yksi transsendentti, kaikkivaltias ja hyväntahtoinen luoja- ja moraalituomarijumala, koettelisi polyteismiani kovin. Jos joku tekisi nämä löydöt, riippuu tietysti yksityiskohdista, heittäisinkö uskonnolliset käsitykseni suoraa tietä romukoppaan vai mullistuisivatko ne perinpohjaisesti muuten vain. Joka tapauksessa, toivon että nämä esimerkit ovat riittävän konkreettisia. 

Loppuhuomautus: Teen parhaani kohdellakseni  kaikkia vastaväittäjiäni lähtökohtaisesti hyväntekijöinä. Uhraavathan he aikaansa ja vaivaansa minun viisastumiseni eteen. Vain yhtä vaadin: kaikkien yrittäjien on sitouduttava reilun argumentaation pelisääntöihin ja siihen että keskustelun lähtökohtana on yhteinen yritys ymmärtää todellisuutta hiukan paremmin. Lupaan siis palata ateismiin jos vakuutun siitä että olen erehtynyt (ja lupaan että järkiperusteet riittävät vakuuttamiseeni enkä ollenkaan intä että sisäinen todellisuuteni on polyteisti vaikka järki sanoisi mitä), mutta vaadin, että jokainen yrittäjä on vastaavasti periaatteessa valmis kääntymään vaikka Suuren Cthulhun palvojaksi jos siltä näyttää. En väittele ihmisten kanssa jotka haluavat käännyttää minut, mutta eivät ole valmiita keskustelemaan samoilla säännöillä omista uskomuksistaan tai niiden taustaoletuksista.
Jos haluatte siis ryhtyä käännytyspuuhiin, bring it on. Muistutan kuitenkin siitä, että olen edelleen sairaslomalla ja jos keskustelu menee kovin korkealentoiseksi, joudutte odottamaan vastausta jonkin aikaa. 

William Lane Craig ja myötähäpeän syöverit (eli pieni kirjelmä Kari Enqvistille)


Hyvä professori Enqvist,

Olen lukenut, nauttinut ja viisastunut luettuani populaaritieteellisiä teoksiasi. Vain yhtä asiaa olen niissä ihmetellyt: sitä miten jaksat väsymättä piikitellä meitä filosofeja ja tuoda esiin näkemyksesi siitä että rakas tieteenalani on olennaisilta osin selkeää ajattelua häiritsevää viheliäistä sananvääntelyä. Tänään osallistuin Veritas foorumin järjestämään väittelytilaisuuteen jossa kohtasit professori William Lane Craigin keskustelussa ”Can Universe Exist Without a God?”. Enkä enää ihmettele asennettasi ollenkaan. Seuraavan kerran teokseesi tarttuessani yritän muistaa, että synkkä käsityksesi filosofeista ja filosofiasta saattaa hyvinkin johtua siitä että olet joutunut enimmäkseen tekemisiin professori Craigin kaltaisten sofistinretaleiden ajattelijoiden kanssa. Omasta puolestani, minua sattuu kaikkiin kolmeen sieluuni, kun ajattelen, että hänen kaltaisensa voivat missään päin maailmaa saada käteensä edes maisterin paperit filosofiasta. 

En näin äkkiseltään muista, koska minua olisi viimeksi (myötä)hävettänyt yhtä paljon kuin professori Craigin puheenvuoroja kuunnellessani. Koska olen joskus tullut itsekin opettaneeksi argumentaatiota, aloitan pahimmasta: hän kohteli Sinua, eli mahdollista hyväntekijäänsä, tavalla joka on täysin sopimaton filosofille (ainakin siinä maailmassa jossa itse elän). Totuutta rakastavalle filosofille vastapuoli on nimittäin aina mahdollinen hyväntekijä: joku joka on valmis näkemään argumentoimisen vaivan koetellakseen uskomuksiani ja vapauttaakseen minut mahdollisista harhakuvitelmistani. Siksi väittelyn vastapuolta tulee aina kohdella kohteliaasti ja mahdollisimman hyväntahtoisesti. Craig sen sijaan oli ylimielinen, omahyväinen, alentuva ja pyrki hallitsemaan keskustelua. Hän valitti surkeasti siitä ettet toiminutkaan hänen odotustensa mukaan etkä lähtenyt keskustelemaan niistä argumenteista joista hän oli valmistautunut keskustelemaan. Minä tosin pidin tyylistäsi ja asenteestasi oikein paljon, ja käsitykseni Sinusta parani kovasti. Osoitit olevasi intellektuaalisesti nöyrä, mieleltäsi avoin ja utelias todellisuuden tutkija. Luulen, että kyllä me sittenkin juttuun tulisimme, jos joskus sattuisimme törmäämään Suomen pienessä tiedemaailmassa!  Ihan oikeasti, jotkut filosofit ymmärtävät että logiikka kuvaa myös ihmismielen rakennetta ja on siten yhteismitaton luonnon, kuten kvanttimaailman kanssa. Omaa filosofointiani eivät alkeishiukkasten temppuilut ole ikinä häirinneet- päinvastoin, olen aika lumoutunut kvanttimaailman ihmeistä (sikäli kun matemaattisesti lahjaton mieleni kykenee niitä ymmärtämään) ja siitä miten paljon ne eroavat makromaailmasta.Tunnen itseni suorastaan fiksuksi kun ymmärrän, että ilmiö ja sen tulkinta ovat eri asioita ja että Sinä olet kiinnostunut niistä ilmiöistä. Jos olisin ollut Craigin housuissa, olisin mielelläni keskustellut kanssasi fysikaalisen todellisuuden ilmiöistä, ja filosofisen työkalupakkisi pienuudesta narisemisen sijasta koittanut katsoa, saisimmeko yhteisvoimin Todellisuudesta irti uusia oivalluksia. Uskon vakaasti, että todellisuus on niin monimutkainen että sen ymmärtämisen yrittämiseen tarvitaan kaikki käytettävissä olevat työkalut empiriasta filosofiseen järkeilyyn. Mutta ihmettelen kanssasi, mihin ihmeeseen tarvitaan professori Craigin edustamaa käsitesirkusta ja merkityskikkailua.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä filosofia mahtaa merkitä professori Craigille, mutta minulle se ei ole verbaalisia silmänkääntötemppuja tai ihmisten pyörryksiin puhumisen taitoa vaan tieteellisiin periaatteisiin perustuvaa järjenkäyttöä jolla yritetään saada irti tietoa, hyötyä, merkitystä ja ymmärrystä niistä todellisuuden osista joihin kokeellinen tieteellinen menetelmä ei aivan yllä. Professori Craig kuitenkin vaikutti rakastavan suuria selityksiä ja omaa oikeassa olemistaan- asioita joita kenenkään filosofian vakavasti ottavan ihmisen ei pitäisi arvostaa. Me molemmat jo tiedämmekin että hänen argumenttinsa jumalan olemassaolon puolesta olivat kuluneita eivätkä erityisen vakuuttavia. Miksi universumin olemassaololle esimerkiksi pitäisi olla olemassa jokin erityinen syy? En sano, etteikö syytä voisi olla olemassa, mutta en ymmärrä, miksi sellaisen olisi pakko olla olemassa. Siis sen lisäksi että se olisi uskovaisista tosi kivaa? Minusta on myös ihmeellistä, miten ihminen on selvinnyt filosofiassa professoristasolle kuulematta koskaan hyve-etiikasta, omaten naiivin käsityksen siitä että paras vaihtoehto jumalan tahdon perustamien absoluuttisten hyvien ja pahojen tekojen olemassaololle on nihilismi ja äärirelativismi. Olen aika varma siitä että se kuuluisa filosofien enemmistö olisi tästä eri mieltä- ja enemmistöllä tarkoitan nyt sitä osaa filosofikunnasta joka on havainnut, että tieteellisestä etiikasta on olemassa neljä sofistikoitunutta pääsuuntaa (runsaslukuisine variaatioineen), ja ne kaikki tulevat jotenkin toimeen ilman eetterissä luuraavaa jumalaa. 
Mutta argumenttien kanssa pitää olla armollinen: ehkäpä professori Craig kuitenkin tekee parhaansa? Ehkä hän on tosiaan nukkunut etiikantunneilla? Sen sijaan filosofiksi itseään kutsuvalta ihmiseltä voi käsittääkseni vaatia, ettei hän sorru ilmiselviin virheargumentteihin, kuten olkiukkojen rakentamiseen, ad populumiin eli enemmistöön vetoamiseen tai ad verecundiamiin eli auktoriteettiin vetoamiseen. 

Esitit professori Craigille monia hyviä ja selkeitä kysymyksiä, mutta niihin häntä ei huvittanut lainkaan vastata. Siinä vaiheessa kun yleisökysymysten aika koitti, minäkin viittasin. En vielä tosiaankaan ole täysissä ruumiin enkä hengen voimissa, mutta olin silti niin ärtynyt, että yritin urheasti puraista professori Craigia filosofisesta nilkasta sikäli kun se yhden kysymyksen puitteissa oli mahdollista. Se ei tietenkään saanut häntä perääntymään viittä milliä, mutta toivon että joku yleisössä heräsi harkitsemaan. Luulen, että olit professori Craigin suhteen oikeassa siinä ettei hän oikeasti luopuisi jumaluskostaan minkään todistusaineiston voimalla. Toivon, että yleisön joukossa istui joku avoimella mielellä tilaisuuteen tullut kyselijä joka huomasi saman.

Lopuksi haluan kiittää Sinua inspiraatiosta. Kysyit professori Craigilta, mitkä ovat niitä asioita jotka saisivat hänet luopumaan uskomuksestaan että jumala on olemassa. Itse olen polyteisti, joten käsitykseni jumaluudesta ovat hyvin erilaiset (eli huomattavasti vaatimattomammat ja maanläheisemmät) kuin professori Craigilla. Siitä huolimatta, koska kyse on metafyysisistä mielipiteistä, kysymys on minusta aivan pätevä ja ansaitsee mahdollisimman suoran ja selkeän vastauksen. Aionkin rustata oman vastaukseni seuraavassa postauksessa.

posted under , | 14 Comments

Tosimies on luolamies..?


Suuri Polykeskustelu jatkuu taas lehdistössä, keskustelupalstoilla ja blogistaniassa. Taisi päästä oikein telkkariinkin. Tällä kierroksella keskustelua minua alkoi kiinnostaa eniten keskustelun taustalla väikkyvä mieskuva, tarkemmin sanottuna se millainen Oikea Mies öyhöttäjien mielestä on. Minulle feminismi tarkoittaa sukupuolten tasa-arvon tavoittelua, joten olen kiinnostunut myös kulttuurimme mieskuvasta. Haluanhan elää kulttuurissa jossa myös miehet ovat oikeita, monimutkaisia ihmisiä joiden identiteetti perustuu johonkin muuhun kuin kykyyn uusintaa kuivettuneita stereotypitoita. 

Suuressa monisuhdekeskustelussa tulee nopeasti ilmi, että Oikea Mies suhtautuu naiseen ensinnäkin omistushaluisesti ja mustasukkaisesti. Tämän vuoksi esimerkiksi poly-yhdistyksen puheenjohtaja Joonas Mäkisen perhe jossa on nainen ja kaksi miestä, on järkyttävä. Nythän on niin, että Oikea Heteromies on täysin kykenemätön käsittämään rakkaussuhdetta ystävyyteen tai jakamiseen perustuva tasavertaisten kumppanien liittoutumana. Vain omistussuhde jossa mies omistaa kumppaninsa, on suhde joka ei ole hänelle alentava. Toiset heteromiehet ovat Oikealle Miehelle kilpailijoita, eivät esimerkiksi ystäviä, asuintovereita tai yhteistyökumppaneita. Polymies jonka naisella on useampi kumppani on vässykkä joka ei ole saanut kunnon naista vaan on joutunut ”tyytymään” polysuhteeseen. Onhan se nyt yleisessä tiedossa, että kunnon naiset ovat sinkkuja, paitsi siinä tapauksessa että he ovat puutteessa kärvisteleviä rouvaparkoja joiden elämää yön ritarit voivat käydä välillä helpottamassa. Hyvään pyrkiminen tai halu tarjota toiselle hyvä elämä eivät tee ihmisestä hyvää kumppanikandidaattia. Tärkeintä on olla sinkku tai edes sitoutumishaluton (vaikka suurta etua toki on myös siitä että on hyvännäköinen menestyjätyyppi). Ja perheen tehtävä on olla statussymboli joka kuvittaa Kunnollisen Kansalaisen elämäntarinan. Vain sellaisia ihmisiä jotka soveltuvat kulissin osiksi, voi oikeasti rakastaa.

Oikealle miehelle rakkaussuhteessa on myös kyse ensisijaisesti seksisuhteesta.  Jos mies ei luonnostaan halua seksiä monta kertaa viikossa, hänessä on jotakin vialla. Mitä arvoa on miehellä joka ei ole kunnon sonni? Jos nainen haluaisi seksiä useammin, parin tulee erota. Seksihän on se, mille niin rakkaus kuin perhe-elämän arkikin perustuvat. Oikeassa rakkaussuhteessa mies haluaa tasaisen paljon seksiä, ja naisen tulee olla periaatteessa aina valmis tarjoamaan sitä. Kukaan oikea ihmisolento ei tietenkään ole valmis seksiin 24/7, mutta toisen kumppanin olemassaolo on erityisen hirveä juttu juuri siksi, että ihan varmasti koko kuukauden ainoa himotuskohtaus tulee juuri silloin kun nainen on hellimässä toista. Koska perhe ei ole mikään YYA-sopimus vaan perustuu seksiin, kaikkien polysuhteen osapuolten on myös pakko olla biseksuaaleja. On mahdoton ajatus, että kumppanipuolisot voisivat olla keskenään ystäviä jotka viihtyisivät toistensa seurassa kaveri- tai kämppispohjalta. Lisäksi kaikkien osapuolten on oltava kyltymättömiä irstailijoita. Jos ihminen on avoimesti sitä mieltä että hänellä voisi olla samanaikaisesti kaksi seksisuhdetta, hänellä voisi olla vaikka viisitoista samanaikaista suhdetta. Mitä eroa sillä nyt on? Samalla tavallahan jokainen homokin on hyperseksuaali joka himoitsee hillittömästi jokaista oman sukupuolensa edustajaa. Monilempisten tapauksessa huomattavaa on, että salarakkaita ei kuitenkaan lasketa seksisuhteiksi, vaan irstailijoita ovat ainoastaan ne joiden kumppaneille tilanne sopii ihan hyvin. Se johtuu siitä että yhteiskunnassa suhteellisen tavalliset ilmiöt eivät ole irstailua, vaan sitä ovat vain vähemmistöjen puuhat. Totuus vähemmistöjen edustajien elämästä ja persoonasta on aina se naurettavin, moraalittomin ja säälittävin mahdollinen tulkintavaihtoehto.

Siinä tapauksessa että polyperheessä on naisenemmistö, kyse on tietysti siitä että mies on hyperseksuaalinen sovinisti. Todennäköisesti hän on myös muslimi. Perhedynamiikan yksityiskohdat riippuvat sitten siitä, onko mies liero joka on höynäyttänyt naiset monisuhteeseen, vai yksinkertaisesti hakannut heidät nöyriksi. Tässä tilanteessa on se valoisa puoli, ettei kukaan epäile tällaisen miehen miehekkyyttä tai potenssia, ainoastaan hänen moraaliaan. Se ei kuitenkaan oikeastaan haittaa, sillä alfauroksille ei kettuilla.  Siksi rakastajattarien pitäminen ei perinteisesti olekaan ollut tosimiehille suuri ongelma, vaan ainoastaan tasa-arvoiseen perhesuhteeseen viittaava monivaimoisuus on kauhea ajatus. Koska monivaimoisessa perheessä on selvästi alfauros, näitä perheitä tulee kohdella kuten muslimiperheitä, eli kohdistaa inhon ja halveksunnan ilmaukset niihin naisiin jotka ovat antaneet alistaa itsensä.

Esineellistämistä, vallankäyttöä, alistamista, stereotypisointia ja yliseksualisointia…otsikko vaihtuu, mutta samat teemat nousevat esiin kaikissa suurissa ihmissuhde-etiikkakeskusteluissa. Minulle tämänkin keskustelun seuraaminen on antoisaa siksi, että se tuo ilmi kulttuurimme äärimmäisen raadollisen ja tasapuolisesti sekä miehiä että naisia alentavan käsityksen siitä mitä rakkaus ja perhesuhteet ovat. En tiedä, onko polyamoria erityisesti puolustettavaa, mutta sen tiedän että raadollisuutta ja ankeaa ihmiskuvaa tulee vastustaa. Tulee vastustaa sitä surullisen yleistä käsitystä, että se olisi yleinen totuus rakkaudesta ja siitä mitä on olla mies tai nainen. Näinhän ei onneksi ole. 

Sellainen iloinen maa


Elin lapsuuteni 1980-luvulla. Silloin kodeissa oli vähemmän viihde-elektroniikkaa kuin nykyään. Jopa vaatteita oli vähän nykyistä vähemmän, sillä tämän päivän katukuvaan erottomattomasti kuuluvat halpaketjut eivät olleet vielä rantautuneet Suomeen. Ruuasta puuttui eksotiikka, ellei mennyt kiinalaiseen ravintolaan. Luomu- ja muita erikoistuotteita ei löytänyt lähikaupasta. Arki oli...arkista.

Mutta terveydenhuolto pelasi. Oli lähiterveysasema, jonne sai ajan. Hammashuoltoa ei tarjottu kaikille, mutta niille väestöryhmille jotka julkinen puoli hoiti, hoito oli hyvää ja riittävää. Ala-asteella kouluterveydenhoitajalle pääsi koska vain. Tilanne huononi hiukan yläasteella 90-luvun laman käydessä päälle, ja entisestään lukiossa. Samoin lääkäriin. Kouluruuasta valitettiin, tietysti, emmehän vielä olleet tutustuneet 90-luvun kouluruokaan. Kuvittelimme oikeasti, että kokolihasta tehty tilliliha oli hirveyden huippu.

Muutama viikko sitten mietin, kehtaanko lähteä keskellä yötä terveyskeskuspäivystykseen odottamaan ja saamaan osani nuivasta kohtelusta jossa lähtökohtainen diagnoosi on luulotauti. Hyvä että kehtasin (eikä minulla olekaan saamastani hoidosta kuin hyvää sanottavaa). Mutta tiedän, että tässä maassa oli aika jolloin tuollaista ei olisi tullut miettineeksi.  Tottakai lääkäriin lähdettiin, jos tuntui siltä että jotakin on pahasti pielessä, siinä vakaassa uskossa että sitten saisi ystävällistä, asiantuntevaa, riittävää ja asianmukaisen ripeää apua.

Lohjalla lähiterveysasemat ovat olleet uhattuina niin kauan kuin olen täällä asunut. Me Vasemmistoliittolaiset olemme olleet ainoa puolue jossa tätä kehitystä on vastaan on potkittu tarmokkaasti ja yhtenäisellä rintamalla. Mutta nyt jotkut meistäkin harkitsevat, onko suhtautumisemme keskittämiseen liian ankara. Sillä lääkäreitä ei ole. He eivät enää halua tulla virkalääkäreiksi pienille terveysasemille, vaan terveysasemien pitäminen miehitettyinä vaatii lääkäreiden ostamista keikkalääkärifirman kautta. Se on kallista lystiä. Itse olen edelleen sitä mieltä, että olennainen osa lähipalveluiden laatua on se että ne ovat lähellä, ja etenkin terveyspalveluita tarvitsevat eniten täsmälleen ne väestöryhmät joiden liikkuminen on muuten huonoa. Jos on pakko maksaa, minä maksaisin, leikkaisin toisaalta ja vetoaisin valtakunnan tason päättäjiin. Mutta ymmärrän kyllä erinomaisesti niitä jotka epäröivät. Sillä eihän tässä mitään järkeä ole, ja "valtakunnan tason päättäjiin vetoaminen" on idea jonka minäkään en oikeasti usko kantavan hedelmää. Se on vain teko joka on kuntapäättäjien suorituskyvyn rajoissa, ja joka on siksi oikein tehdä.

Tuttavapiiristäni monella on mielenterveysongelmia (ja olen varma etteivät kaikki ole kertoneet minulle ongelmistaan). Olen varma siitä, että kaikki ongelmaiset eivät ole edes jaksaneet hankkia diagnoosia ja hoitoa havaittuaan saman kuin minä: moni saa pilleripurkkeja, mutta harva saa hoitoa joka olisi sairauteen nähden asianmukaista, hyvästä puhumattakaan. Ei ole resursseja.  Lisäksi maan tapa on, että lakisääteisiä oikeuksiaankin joutuu vaatimaan ja peräämään valitusteitse. Sillä vaikka laissa säädetään minimitasoista, se minimitasokin on aivan liikaa käytössä oleviin resursseihin nähden. Mietin, millainen yhteiskuntamme olisi jos voisimme luottaa siihen että mielen murentuessa hoitoon pääsee, ja se hoito on oireiden mukaista ja tähtää paranemiseen, ei työkykyisyyteen. Jos tarjolla olisi matalan kynnyksen keskustelu- ja terapia- apua ihmisille jotka eivät tarvitse varsinaista diagnoosia ja hoitosuhdetta...ei, nyt alkaa mennä jo utopianrakentelun puolelle. Päiväunelmointi sopii nuorille, nyt tiedän että jo toive siitä että toimittaisiin suunnilleen niin kuin lakikirjassa lukee, on usein varsin utopistinen unelma.

”Rahaa ei ole”, on julkisen talouden mantra jota valtiovarainministerit ovat toistelleet koko aikuisikäni ajan. Haluaisin kysyä heiltä, miksi sitä ei ole. Miksi, puikkelehtiessani Järnefeltin koulun kudontabunkkeriin, näen pihalla välituntiaan viettäviä  tyttöjä jotka kantavat Vuittonin käsilaukkuja ja poikia joiden älypuhelimet ovat uusinta mallia, mutta joiden koulun vakavat home- ja sisäilmaongelmat ovat vuosien draama johon ei loppua näy? Ympäristöterveydessä me tiedämme kyllä, miten ongelmat pitäisi tunnistaa, havaita ja miten toiminnan riskit tulisi hallita. Todellisuus on kuitenkin toista kuin paperilla, sillä sen paremmin viranomaisilla kuin rakennuksista vastaavilla ei ole resursseja. Tarkkaan ajatellen, on mahdollista, ettei resursseja ollut rakentajillakaan. Ehkä kiireiset aikataulut ja kireäksi vedetty hinnoittelu eivät antaneet mahdollisuutta tehdä huolellista työtä, tarkastaa ja korjata?  Ehkä se budjetti jolla voitti tarjouskilpailun ei mahdollistanut hyvien ammattilaisten palkkaamista? Miksi luen lehdestä ihan vakavanoloisen jutun jossa kerrotaan, että kevään tulo on hyvä syy uusia kodin sisustus, ja sanomalehdestä ettei Lohjan kaupungilla ole varaa nykyisenlaiseen terveysasemaverkkoon? Joskus ne oli varaa rakentaa ja miehittää. Mutta ei enää, ei tällä bruttokansantuotteella. Muistelisin, että niihin aikoihin kun varaa oli, sisustusta harrastettiin paljon nykyistä vähemmän, ja maailman krääsäongelma oli piirun verran pienempi.

Epäilenkin, että jossain vaiheessa yhteiskunnassamme on päätetty siirtää vaurastumisen hedelmiä julkisesta taloudesta yksityiseen kulutukseen. Ja nyt on jotenkin paha olla, sillä vaikka me kaikki rakastamme hienoja kenkiä, jättitelevisioita ja ulkomaanmatkojamme, tieto siitä että tämä ”hyvinvointi” on vain pintaa jonka alla ammottaa vanhan turvaverkon sijasta enää kuolleita kirjaimia ja rapistuvia julkisia rakennuksia, on jotenkin syvällisesti ahdistava. Jos pienen perheemme resurssit eivät riitä pitämään nenää veden päällä, ei enää ehkä ole yhteiskuntaa joka astuisi auttamaan. Ratkaisuksi tähän tarjotaan tänä päivänä menestymistä (joka tosin yleensä tapahtuu toisten kustannuksella) ja uutta teknologiaa. Kerran Suomi kuitenkin oli sellainen iloinen maa jossa turvaa toivat yhteistyö, usko yhteiseen hyvinvointivaltioon ja julkinen sektori joka toimi käytännössä edes samansuuntaisesti kuin paperilla. Tavara, matkat ja elämykset ovat luksusta, eivät ihmisarvoisen, hyvän elämän tai rauhallisen ja turvallisen yhteiskunnan takeita. Riittävän julkisen rahoituksen kustantama turvaverkko ja toimiva hyvinvointivaltio ovat.

Tämän postauksen inspiraatiosta kiitän Ofeliaa!

Muukalaisen merkki


Natsi-Saksassa juutalaisten piti käyttää keltaista daavidintähteä. Sen perusteella kunnon kansalaiset saattoivat tunnistaa heidät kadulla. Kun emme elä karikatyyrimaailmassa, eikä syntyperä näy kaikista ihmisistä niin selkeästi kuin rasistien mielestä ehkä pitäisi.


Kansanedustaja James Hirvisaaren uusi eduskunta-avustaja Helena Eronen ehdotti Turun Sanomien uutisen mukaan blogissaan (teksti sittemmin poistettu), että Suomessakin ulkomaalaiset voisi pistää käyttämään hihamerkkejä. Se vapauttaisi poliisin resursseja ja helpottaisi epäilyttävien ulkomaalaisten tarkkailemista. Hihamerkistä näkisi kantajan kansallisuuden ja uskontokunnan- esimerkiksi venäläiset voisivat käyttää Erosen mukaan vasaraa ja sirppiä ja kambodzalaiset maamiinan kuvaa. Myös seksuaalivähemmistöjen edustajat voisi panna käyttämään sateenkaarimerkkiä. Tai vaihtoehtoisesti merkki voitaisiin myöntää vain kunnon kantasuomalaisille. Me voisimme kantaa ylpeinä hihoissamme afrikkalaisen savannieläimen, Suomen Leijonan, kuvaa. Roaarr!

Tällainen elovenanvaalea rouvasihminen Virkkalasta ei taida ansaita yhtään hihamerkkiä. Jos Helena Erosen ehdotus ulkomaalaisille ja seksuaalivähemmistöille pakollisista hihamerkeistä tulisi voimaan, lupaan siis yrittää haalia hihaani ne kaikki. Sillä jokainen meistä on muukalainen, erilainen ja outo maailman ihmisten enemmistön silmissä. Silti joudumme elämään vierekkäin ja sovussa tällä yhdellä planeetalla, kuin riviin järjestetyt hihamerkit.

Kaukana apinoiden planeetasta


Puoliso sulostutti erään ahkeran talvikauden maanantain iltaa viemällä minut katsomaan Apinoiden planeettaa. Paitsi että simpanssien rymistely oli aivan viihdyttävää katsottavaa, se myös herätti ympäristöeettisiä ajatuksia. Jostakin syystä sain postauksen kirjoitettua vain luonnoskansioon, mutta vain pienellä kiillotuksella siitä tuli ihan julkaisukelpoinen.

Elokuva piirsi ankean kuvan ihmisen ympäristösuhteesta, jonka kulmakivinä toimivat pelko ja kontrolli. San Fransiscon kaupunki tornitaloineen muodosti jo esteettisesti jyrkän vastakohdan apinoiden punapuumetsälle. Eräs kulttuurin syvimpiä piirteitä on luonto- ihminen- vastakkainasettelun syventäminen ja luontosuhteen esittäminen lähtökohtaisesti hallintasuhteena. 

Tieteellisten eläinkokeiden historian alkuhämärässä, Descartesin aikaan, eläintieteitä ei vielä ollut. Emme tienneet mitä eläimet oikeastaan olivat, ja käsityksemme monista luonnontieteiden perusteisiin kuuluvista asioista perustuivat ensisijaisesti raamatun kertomuksiin. Sittemmin olemme saaneet lisää tietoa, ja kerta toisensa jälkeen tieteellinen tutkimus kertoo samaa: eläimet ovat monimuotoisempia, inhimillisempiä, tuntevampia ja ymmärtäväisempiä kuin olemme osanneet kuvitellakaan. Vastaavasti, ihmiset ovat paljon vähemmän järkiolentoja kuin olemme osanneet kuvitella. Eläinten asemaan yhteiskunnassa, eläinkokeita tekevässä tieteessä ja kulttuurissa tämä ei kuitenkaan ole vaikuttanut mitenkään. Julmuus on liian kannattavaa ja tuottoisaa. Ehkä se on jopa liian laajalle levinnyt jotta voisimme lopettaa sitä tämän kulttuurin aikana. Nykypäivän ja Descartesin ajan välillä on vain yksi, olennainen ero: jollakin tasolla kaikki tiedostavat, että luontosuhteemme on jättänyt järjen polun. Mitä kiivaammin moraalisten ongelmien olemassaolo kiistetään, sitä syvemmälle niihin uppoudutaan. Pelon ja kontrollin kierteestä tulee yhteiskunnallinen syöpäkasvain. Lääkkeeksi on toistaiseksi kokeiltu silmien kiinni pistämistä ja toiminnan oikeuttamista julistamalla tässä poikkeuksellisessa yhteydessä päteväksi sellaiset argumentit jotka filosofinen tutkimus on jo aikaa sitten todennut virheellisiksi. Muiden vaihtoehtojen vakava pohtiminen on leimattu ääri-ilmiöiksi.

Kuten elokuvassa, myös tosimaailmassa, ihmistä käytetään surutta arvokkuuden mittapuuna. Kuinka kätevästi onkaan sattunut, että juuri ne ominaisuudet jotka erottavat ihmistä muista lajeista, kuten kyky puhua ihmisten kieltä ja abstrakti älykkyys, ovat juuri ne ominaisuudet joiden perusteella lajeja on objektiivisesti ajateltuna järkevintä arvottaa. Äly, joka arjessa ilmenee poikkeusyksilöiden satunnaisena ominaisuutena, yleistetään ihmislajin keskeiseksi piirteeksi joka asettaa koko lajin pysyvästi ja ehdottomasti muiden yläpuolelle, siten että se antaa meille luonnollisen oikeuden kohdella muita julmasti. Suuret uskonnot, joiden huipulla hääräävät hyvin humanoidimaiset jumalat, julmat vallankäyttäjät, pelottelevat puolestaan ihmisiä ja uusintavat käsitystä siitä että lajien välillä vallitsee aina voimankäyttöön ja väkivallan mahdollisuuteen perustuva hierarkiasuhde. Samalla ne ruokkivat ajatusta siitä ettei yksi elämä riitä näin erinomaiselle lajille vaan meidän tulee tavoitella ikuista eksistenssiä. Älystä en tiedä, mutta siitä olen varma ettei planeettamme ole vielä koskaan nähnyt näin pelokasta lajia: lajia joka ei pelkää ainoastaan saalistajia ja nälkää, vaan pakenee paniikissa kaikkea mikä vihjaa että olemme osa kotiplaneettamme bioottista yhteisöä, ja monilta osin aivan tavallinen eliölaji. Pelkäämme kaikkea leijonista mikroskooppisiin viruksiin, ja ehkä eniten pelkäämme sitä että suuresta erinomaisuudestamme huolimatta olemme lopulta kovin hauraita ja rajallisia. Sitä, että erinomaisuus antaa meille kyvyn pohtia ja ymmärtää, mutta ei vapautta biologisesta perustastamme.

Yleisessä etiikassa (joka siis käsittelee ihmisten välisiä moraalisia suhteita) ajatellaan tavallisesti että haavoittuvuuden hyväksikäyttäminen ja heikompien julma kohtelu ovat poikkeuksellisen tuomittavia, eivät poikkeuksellisen ymmärrettäviä, asioita. Näin siitäkin huolimatta, että arkinen julmuus ulkonäköpaineista hiekkalaatikkokiusaamiseen usein versioi heikompia kohtaan osoitetun julmuuden ja julmuuden oikeuttamisen teemaa. Vaikka on siis mahdollista argumentoida, että heikompien julma kohtelu on ihmisessä syvällä, se on piirre jota yleisesti pidetään tuomittavana ja inhottavana, asiana josta sivilisaation ja sen jäsenten täytyy pyrkiä eroon. Mutta voimmeko onnistua siinä niin kauan kuin kieltäydymme universaalista lempeydestä ja väitämme että ympäristöetiikkaa koskee aivan eri logiikka kuin yleistä etiikkaa? Ainakin minun päänsärkyäni helpottaa huomattavasti, jos ajattelen että ei ole olemassa yleistä ja ympäristöetiikkaa, vaan vain yksi etiikka jonka periaatteet voi koittaa soveltaa minne vain. Vaadinko mahdottomia, jos ajattelen vain, että tahallinen julmuus (vastakohtana ymmärtämättömyydelle jonka ihminen on valmis korjaamaan, jos saa parempaa tietoa) on yksinkertaisesti väärin ja tuomittavaa, kaikissa ilmenemismuodoissaan ja mistä tahansa syystä?

Kontrolli ei ole ainoa keino kohdata pelkoja, eikä ylemmyydentunto ainoa tapa lähestyä toisia lajeja. Kotiviidakossani olen yllättävän kaukana apinoiden planeetasta. Sekä rauha ihmisten välillä että ympäristösuhteessa edellyttää vapautumista pelosta ja sen sivutuotteista: halusta korostaa erillisyyttämme ja muiden lajien alemmuutta.

Toipilasviikkojen huveja: Penguin cam

Toipilasviikot ovat edenneet haastavaan vaiheeseen. Vuorokausirytmi on alkanut normalisoitua, mutta sekä fyysinen että (etenkin) henkinen toimintakyky ovat edelleen aika alamaissa. En vietä aikaani pienentämällä nurkkiin kertynyttä lukemattomien filosofisten teosten pinoa. En vielä edes kevyempienkään kirjojen pinoa. Virkkaan yksinkertaista huivia, koitan jaloitella joka päivä vähäsen, pelailen hiukan tietokonepelejä ja katson joka päivä jokusen Stargate SG-1:n. Keskittymis- ja istumiskyvyn paranemista odottava Puoliso tilasi jo viime viikolla Happy Feet 2-dvd:n. Sen saapumista odotellessa, löysin tämän hienon nettikameran, jonka kautta voi katsella pingviinien elämää San Diegon Sea Worldissa. 

Kamera ei ilmeisesti ole enää päällä montaa viikkoa, koska pingviinitarhassa simuloidaan Antarktiksen valo-olosuhteita ja kaamosaika lähestyy. Nautitaan siis niin kauan kuin voidaan!

posted under | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments