Karkuun rakkauden valtapelejä

Karkauspäivä ei ollut ehtinyt puoleenkaan, kun minä huumorintajuton femakko olin taas löytänyt herneen nenään. Radiossa, suosikkiblogissa, kylännaisten jutuissa puhutti sama viesti: tänään on se päivä jona naisetkin voivat kosia. Karkauspäivänä maailma on sillä lailla päälaellaan. No, minusta naiset voivat kosia minä vuodenpäivänä tahansa. Ihan vapaasti, toivottavasti sellaisella tunteella ja vakavuudella joka vetoaa. Ei naisen aloitteellisuus kosinnassa tai muutenkaan tarkoita, että nainen on wannabe-pirttihirmu joka suunnittelee tekevänsä miehestä kätevän pöydänpyyhkimen. Miksi parisuhteesta, avioliitosta (tai vakiintumisesta ylipäätään), rakkaudesta tai toiveistaan näiden suhteen on ylipäätään niin vaikea puhua ilman että takaraivossa alkavat pyöriä kaikenlaiset valtapeli- ja alistamisfantasiat?

Seksualistin blogissa velloo keskustelu suhde-elämän varhaisemmista vaiheista ja kohtaanto-ongelmasta kun miehet eivät tahdo saada seksiä nirsoilta naisilta eivätkä naiset toisaalta löydä mistään hyviä miehiä. Tavalliseen tapaan markkina-arvoteoria sekä valtapelipuinti ovat olennaisia osia keskustelussa. Huokaus. Ankeuttajat leijuvat ilmassa ennen kuin näkyviin on edes tullut ketään jolle aloitteen tekisi.

Naimisissa oleminen on minusta kivaa etenkin siksi että se tekee rakkaussuhteesta kertaheitolla jotenkin ihanan yksinkertaisen. Mitä Se haluaa minusta? Onko tämä vakavaa, vai leikkiikö hän vain tunteillani? Voiko tästä tulla vakavaa, ja haluanko minä sitä? Koska päästään seksiin? Koska päästään vapautuneeseen seksiin? Mitä Se haluaa tästä suhteesta?  Haluaako se kyykyttää? Mitä minä oikeastaan haluan parisuhteelta, elämältä, Kaikelta? Rakastaako se minua varmasti? Pitääkö hän minua outona tai ihan hulluna jos olen avoin ja sanon suoraan mitä tunnen ja ajattelen? Haluaisinko minä vielä tsekata, löytyisikö jostakin parempi pari? Vartti maistraatissa, ja nämä pohdinnat  voi lopettaa (pakko ei toki ole, jos ei tahdo). Taka-ajatukset ja kunnialliset aikeet ovat selvillä ja papereihin ja rekistereihin on kirjattu,  että oltiinpa suhteesta mitä mieltä tahansa, vaikka kiipeilisimme kilpaa seiniä pitkin, vaikka oven taakse ilmestyisi huomenna kolkuttamaan joku vielä täydellisempi, tässä ollaan ja pysytään ellemme erityisesti palaa täyttämään eropapereita. Eikä etenkään ole epäselvää, mikä tämä meidän suhde oikein on. Ilmapiiri jotenkin puhdistuu, ja yhtäkkiä huomaa että on helppo puhua niistä asioista mistä on tärkeintä puhua. Mitä voimme konkreettisesti tehdä toistemme hyvinvoinnin eteen? Miten järjestämme arjen niin että siinä on hyvä olla? Mitä hän haluaa, ei Naisilta tai Miehiltä, eikä etenkään Suhteelta vaan juuri minulta? Elämä on juuri sopiva mittakaava. Jos aikaa on koko elämä, haittaaks se jos viettää muutaman kuukauden tai vuoden seinäkiipeilyn parissa? Jos eroa ei tipu vaikka huutaisi kolmesti Mekkaan päin eroavansa, ehkä uskaltaa vihdoinkin myös sanoa asiat juuri niin kuin ne ovat. Jos oven taakse tulee Se Täydellinen, avioeroa kevyempi prosessi on silloinkin isompi perheneuvottelu. Yritän sanoa, että  voi olla, ettei rakkaudesta tai elämästä ehkä koskaan saa ihan yksinkertaista. Mutta parisuhdemarkkinahelvetti on paikka johon voi hyvin rakennella kaikki Danten piirit erityisine kidutusmenetelmineen vaikka yksin autiolla saarella. Ja toiseksi, se ei ole mikään elämän välttämättömyys. Parempaa voi toivoa ja tavoitella.

Nykyisessä kulttuurissa todenpuhuminen on hyvin vaikeaa, eikä aina saa lämmintä vastaanottoa. Samalla päivän rakkausmarkkinat ovat täynnä naurettavuuksiin asti menevää kriittisyyttä, taktikointia, silkkaa vainoharhaisuutta ja normeja joista kukaan ei oikeastaan pidä mutta joita silti noudatetaan orjallisesti koska toisin tekeminen on epäilyttävää. Usein aiheesta lukiessa mieleni on tehnyt kysyä, mahtuuko Rakkaus enää mihinkään sekaan. En ole keksinyt, mahtuuko. Ei kukaan halua tulla torjutuksi koska on epäilyttävä, eikä myöskään tutustua epäilyttävän oloisiin tyyppeihin. Lose-lose. Ei ihme että sinkkuasuntojen kysyntä jatkaa kasvuaan. Ei ihme että vaikka moni haluaa elämäänsä seksiä, parisuhteen, rakkautta tai peräti avioliiton, kumppaneista on pulaa ja kaikki on jotenkin vietävän vaikeaa.

Taidan olla (taas vaihteeksi) suuri utopisti, mutta luulen että parhaat vaihtoehdot valtapelien ja muiden ihmisten välilleen kasvattamien kuilujen ylittämiseksi ovat utopistisia ja hiukan vieraita tälle maailmalle. Todenpuhuminen, avoimuus ja aikeidensa suora ilmaiseminen eivät ehkä aina niitä kiitosta ja kunniaa, mutta ne voivat olla ainoita mahdollisuuksia päästä terveelle pohjalle jossa iloinen yhden yön juttu tai elinikäinen liitto voivat saada onnellisen lopun. Oikeiden ihmisyksilöiden kanssa me kai haluamme olla, emme pohjimmiltaan fiktiivisten Miesten tai Naisten kanssa? Perä edellä puuhun- menetelmä, eli asioiden toimittaminen keinolla tai toisella, vaikka viranomaisten avulla, siihen pisteeseen jossa on tilaa, aikaa ja uskallusta puhua suoraan ja elää oikeaa elämää, voi olla kerrankin hyvä ratkaisu.




ps. Kiitokset Aikatherinelle blogipalkinnosta. Tälläkään kertaa en pistä sitä eteenpäin, mutta sivupalkkiin se pääsi.


pps. Koska te kaikki tunnutte vihaavan uusia salasanavahvistuksia suurella intohimolla, kokeillaan toistaiseksi sitä että poistan vahvistukset mutta siirryn ennakkotarkastamaan kommentit. Pysyvät ne spämmibotit näkymättömissä silläkin keinolla. Palaute ratkaisusta on tervetullutta!

Talven tuunausviikot: uusi elämä vaatteelle pesukonevärjäyksellä

Pihalla nietoksia riittää sen verran, ettei puidenleikkuupuuhia voi edes ajatella. Enkä ajattelekaan, sen verran kesken talvinen ompelu- ja vaatekaapinkunnostusurakka vielä on. Tuunausviikkojen suurin projekti on ollut musta talvitakki. Se on joutunut isompaan remonttiin, johon kuuluu hihojen pidennys, heijastinten lisäys ja neppareiden vaihto. Vaiva kannattaa kyllä, kun kyseessä on itse tehty takki. Tilkkuvarastoa täyttäneitä vanhoja pussilakanoita on leikelty matonkuteiksi. Ne sanovat haluavansa alkaa uudessa elämässään makuuhuoneen matoksi. Ahkera ideoiden etsintä on näkynyt parina tilkkuvarastoa hyödyntäneenä ompeluprojektina. Kun aikaa tuntui silti riittävän aina vain, kävin läpi myös vaatekaapin hienomman puolen. Siellä kaikki kuluu paljon hitaammin kuin maalaismekkopuolella, mutta silti huomasin, että viisivuotistarkastus oli kuin olikin aiheellinen.

Tangoilta löytyi kaksikin vaatetta joiden ongelmana oli väri. Toinen oli lempipellavapuseroni, jota olen pitänyt (suhteellisesti ottaen) paljon, ja jonka väri oli vuosien saatossa selvästi haalistunut. Toinen oli puuvillainen tunikatakki, jota en ole pitänyt kuin pari kertaa. Ongelma oli värisävy, joka ei vain istunut elämääni. Malli kuitenkin oli kaunis. Jos heittäisin senkin tummanruskeaan värikylpyyn, saisiko siitä vielä taiottua kauniin ja käyttökelpoisen?

Paikallinen Citari myi Nitor-kangasvärejä. Värejä oli saatavana kolmea eri tyyppistä. Pellavapaidalle olisi voinut riittää Back to Mocha- värinpalautuskäsittely, mutta arvelin että vaaleanruskea tunikajakku tarvitsee muodonmuutokseensa vahvan värin. Valittuani nestemäisen tekstiilivärin, siirryin lukemaan ohjeet. Ensiksi vaatteet punnitaan, jotta saadaan selville, kuinka paljon väriä tarvitaan. Pakkauksen kyljessä on viitteellinen taulukko vaatteiden painoista, mutta siihen ei ehkä kannata luottaa liikaa. Ainakaan näiden vaatteiden painot eivät olleet lähelläkään taulukossa mainittuja lukuja. Sen lisäksi että olen itse isokokoinen, pidän pitkälinjaisista vaatteista ja kohtuullisen tukevista materiaaleista. Lähes polvipituinen pellavapaitani painoikin melkein tuplaten sen mitä ”paita” taulukon mukaan painoi. Jakun kanssa oli sama juttu. Kun olin saanut selville, että minun kannattaisi käyttää kaksi väripanosta, oli aika kastella vaatteet, työntää ne pesukoneeseen avattujen väripanosten, mukana tulleen kiinnitysaineen ja värjäyssuolan kera. Sitten pesu.  Ja toinen pesu uudelleen liikavärin huuhtelemiseksi. Lopuksi vielä tyhjä koneellinen, ettei seuraavaan pyykkierään tulisi väriä. Hiukan aikaa vievää, mutta ei mitenkään monimutkaista, etenkin kun muisti ettei operaatiossa oikeastaan voinut hävitä. Ja pesukoneen pyöriessä ehti hyvin leipoa tulevan viikon leivonnaiset ja katsoa ajankohtaisen katastrofielokuvan 2012 dvd:ltä.

Koneesta noussut pellavapusero oli uudenveroinen. Kankaan haalistuminen ei ollut alunperin ollut tasaista, mutta värjäystulos oli silti moitteeton. Takissa oli pohjalla selvä oma väri, mutta sekin oli värjäytynyt oikein kauniiksi. Polyesterlangalla tehdyt ompeleet jäivät alkuperäisen vaaleiksi, kuten ohjeessa varoitettiin, mutta tällä kertaa efekti näytti hyvältä. Makutuomariksi päässyt Puoliso oli samaa mieltä, ja totesi että ”vähän outo” vaate oli muuttunut oikein kivaksi. Varasuunnitelmakin toki oli mietittynä siltä varalta että vaaleat ompeleet eivät olisi näyttäneet tyylikkäiltä efekteiltä:  löysin netistä tiedon, jonka mukaan kangastussi tarttuisi myös keinokuitulankaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut näkyvimpien ompeleiden purkaminen ja ompeleminen uusiksi. Tällä kertaa päätin kuitenkin julistaa operaation täydelliseksi menestykseksi. Ongelmavaate koki onnistuneen muodonmuutoksen, ja vanhalle lempivaatteelle tuli reilusti lisää käyttöikää. Koska vaatekaapin paraatipuolelta löytyy enimmäkseen luonnonmateriaaleista valmistettuja, vaaleansävyisiä vaatteita, aion varmasti värjäillä jatkossakin, kun tarvetta ilmenee.

Yksinkertaistajaa on vaikea viherpestä

Energiansäästölamppujen paljon hypetetty ympäristöystävällisyys on alkanut ihmetyttää yleisemminkin. Meillähän ei energiansäästölamppuja ole paljon näkynyt: en ihan ymmärtänyt, mikä ongelma lämmön karkaaminen lampuista on maassa jossa pimeänä vuodenaikana on myös lämmityskausi. Jotenkin ongelmajätteiksi luokiteltavat pienoisloistelamput eivät kuulostaneet ihan onnistuneelta ratkaisulta pulmaan. Ja periaatteeni on suhtautua epäluulolla kaikkeen mitä ei ymmärrä täysin selkeästi (kiitos, Descartes!)
Sitten ovat nämä pienemmät arkiset draamat, kuten SIGG-juomapullot joita myytiin ekokaupoissa ja joista tarkemmassa tutkimuksessa ekoksi paljastui lähinnä printti. Yksinkertaistajat huomasivat näidenkin olemassaolon jälkijunassa, kun omassa laukussa kulki uudelleentäytetty puolen litran kokispullo. Ei ihan niin tyylikästä, mutta toimivaa. Viimeisin tutkaani päätynyt synteettiseltä mäntymetsäaromilta tuoksuva idea ovat Suomela-lehden numerossa 1/2012 esitellyt pöytäpuutarhat. Satasia maksavassa tyylikkäässä pöytäpuutarhassa voi kasvattaa talvella vihreää. Valaistuksen ja altakastelun lisäksi teknisimmissä malleissa on oikein mikroprosessori josta voi seurata kasvien päivittäistä ravinnon, veden ja valon kulutusta. Joo. Minullakin pöytäpuutarha pukkaa iloisesti krassia. Tosin ”puutarhani” näyttää epäilyttävästi eteläikkunalle sijoitetulta keraamiselta uunivuoalta, ja kasvien päivittäistä hyvinvointia joutuu seuraamaan katsomalla niitä kasveja ja miettimällä, kasvavatko ne iloisesti vai näyttävätkö jotenkin nuukahtaneilta. Kovien pakkasten aikaan tietysti on pieniä hankaluuksia, kun ollaan vanhassa ja vetoisassa talossa. Niitäkään en ole ratkaissut lyömällä satasia tiskiin, vaan keskittymällä keskitalvella joka tapauksessa lyhytikäisiksi jäävien versojen idättelyyn. Lämpöä ja hellyyttä kaipaavia basilikoja joutaa kasvattelemaan sitten kevään korvalla.

Jokuhan näitäkin ostaa, siitä olen varma. Jos ympäristöystävällisyys ymmärretään kulutustyylinä, on viherpesulta välttyminen vaikeaa. Tuotantoketjut ovat pitkiä ja hämäriä, ja tuotteista on usein saatavana sen verran informaatiota kuin mainostaja suvaitsee kertoa, enemmän tai vähemmän todellisia sertifikaattileimoja (suosikkini näistä on Chiquitan banaanien sammakkomerkki. Yrittää pitää, vaikka viereisessä korissa on reilun kaupan luomubanaaneja) ja vihreisiin tunteisiin vetoavaa mainontaa. Usein limenvihreän värin määrä korreloi aika suoraan härskiyden määrän kanssa. Tässä onkin taas yksi kelpo syy suhtautua pienellä epäluulolla markkinoille tulviviin vihreisiin tuotteisiin ja ryhtyä vihreän kuluttamisen sijaan yksinkertaistamaan.

Vihreästä shoppailusta kiinnostuneet, tiedostaviksi itsensä kuvittelevat kuluttajat, ovat houkutteleva kohderyhmä. Yksinkertaistajat ja nuukailijat sen sijaan eivät kiinnosta ketään. Meitä eivät houkuttele uudet vihreät innovaatiot niin kauan kuin nurkissa pyörivät vanhat innovaatiot toimivat vielä hyvin. Me käytämme loppuun emmekä etsi uusinta, kallista ja suuriäänisesti vihreimmäksi mainostettua vaihtoehtoa vaan mietimme, mitä tarvitsemme ja miten tarpeen saa tyydytettyä mahdollisimman yksinkertaisesti. Tarvitsen siis vesipulloa. Onko yksinkertaisempaa käydä ostamassa kallis ja kiiltävä merkkipullo, vai napata lähikaupasta vissypullo ja käyttää sitä uudelleen niin kauan kuin se pysyy hyvässä kunnossa? Vaikean, monimutkaisen kuluttamisen maailmassa kysymys ”mikä on yksinkertaista, mikä on vaatimatonta?” on yhä helppo esittää ja helppo vastata. Kokemusteni mukaan sen ohjaamana toimiminen johtaa hyviin tuloksiin vähintään yhtä usein kuin salapoliisityö ja kalliiden ekobrändien kuluttaminen. Jos avuksi ottaa vielä pari muuta ohjenuoraa, kuten ”osta luomua silloin kun se ei ole kohtuuttoman kallista” ja ”käytä loppuun se minkä jo omistat”, päästään hyvinkin pitkälle vihreyden tiellä.

Suuri alkoholikeskustelu, toinen näytös: defenssimekanismeja

Taas on tullut aika kaivaa taas kaapista esiin se kirjavin kukkahuivi ja vetää se niin kireälle että päänahka huutaa halleluujaa. Sitten puen päälle vielä filosofien virallisiin työasuihin kuuluvan kurapuvun. Olenhan ryhtymässä taas vaaralliseen puuhaan, nimittäin kirjoittamaan kriittisesti suomalaisesta alkoholinkäytöstä. Keskustelun avasi urheasti sisäministeri Päivi Räsänen, joka ehdotti ravintoloiden aukioloaikojen lyhentämistä. Taustalla on hallituksen lainsäädäntösuunnitelmaan kirjattu alkoholilain kokonaisuudistus. Asiasta on siis ajankohtaista keskustella juuri nyt. Keskustelun käyntiin ravistamiseen sopisi hyvin vaikka tämä Kemikaalikimaran hieno puheenvuoro.

HS-raadin vastaukset kysyttäessä, mitä mieltä he olisivat ravintoloiden aukioloaikojen rajoittamisesta, kertovat paljon. Osa yritti muodostaa kantaansa analyyttisesti, vielä useammat vetivät lonkalta jonkinlaisen mielipiteentapaisen. Yllättävän monet löivät pöytään heti kättelyssä ad absurdum:in: koko ehdotushan on naurettava! Toisten suosikki oli kalteva taso: jokainen ehdotus alkoholipolitiikan kiristämiseksi johtaa siihen että pian meillä on kieltolaki ja poliisivaltio, ja silti alkoholia kuluu aivan samaa tahtia salakapakoissa. Ad hominem on myös aina käyttökelpoinen: koska rajoitukset otti puheeksi fundamentalistikristittynä tunnettu Räsänen, idea on lähtökohtaisesti mätä. Järkevä ihminenhän on aina kaikesta täsmälleen päinvastaista mieltä kuin fundamentalistikristityt. Ratkaisuja etsivän, analyyttisen keskustelun suurena esteenä jo alkumetreiltä lähtien näyttää olevan klassisten defenssireaktioiden koko kirjo. Se on tietysti oikein kiinnostava sosiaalipsykologinen ilmiö, mutta filosofiblogissa me yksinkertaisesti ohitamme kaikki virheargumenteiksi tunnistetut heitot ja yritämme kavuta niiden yli kohti asian ydintä.

Se on, luullakseni, jotenkin tämän näköinen: suomalainen yhteiskunta on aika hukassa alkoholin suhteen. Alkoholin liikakäyttöä kohdellaan toisaalta tabuna, asiana joka on jokaiselle etäinen, paitsi tilastojen valossa. Maassa vallitsee pahamaineinen suomalainen alkoholikulttuuri, mutta sen vastapainona ei jostain syystä vallitse minkäänlaista raittiuskulttuuria. Alkoholista puhuttaessa muistetaan aina mainita, miten tuottava bisnes alkoholivero on. Mutta onko se todella tuottava, jos toisessa vaakakupissa ovat alkoholin aiheuttamat terveyshaitat ja sosiaaliset haitat? Lisäksi tulee rikollisuus johon alkoholilla on osuutta. Siihen ei muuten lasketa ainoastaan puukotuksia, seksuaalirikoksia, perheväkivaltaa tai rattijuopumuksia, vaan alkoholi on näytellyt tärkeää osaa jopa pankkiryöstöissä. Epäilen ihan tosissani, että paljonpuhutut hätäkeskusten säästöt palvelutasoa heikentämättä saataisiin kepeästi toteutettua jos alkoholinkulutus laskisi roimasti. Alkoholi on todettu yhdeksi vaarallisimmista huumeista. Tästä huolimatta, suhtaudumme siihen huomattavasti myönteisemmin kuin tupakkaan, kannabikseen ja khatiin. Onhan alkoholista paljon haittaa ja vahinkoa, mutta...ja suurin osa meistä on kohtuukäyttäjiä joille alkoholista ei ole mitään harmia... Lopulta ratkaisuksi aina esitetään valistuksen lisäämistä, ikään kuin Suomen aikuisväestön ongelmana olisi yhä tietämättömyys tosiasioista. Tai ehkä Suomen kännäyskulttuuri ratkeaisi, jos alkoholia ei tarjottaisi kaikissa kissanristiäisissä. Sellaisia kissanristiäisiä ei kuitenkaan kukaan tahdo itse järjestää- eiväthän meidän juhlat saa vaikuttaa epävieraanvaraisilta tai, herratparatkoon, jotenkin tuomitsevilta tai kantaaottavilta. Enää se puuttuu, että joku parkuisi ääneen, miksi joku muu ei vain tule ja korjaa todellisuutta jotenkin huomaamattomasti. Miksi joku ei vain tule ja poista alkoholihaittoja siten että saamme jatkaa välinpitämätöntä, iloista elämäämme. Onhan suomalainen kulttuuri kuitenkin pohjimmiltaan jokin meistä suomalaisista erillinen olio.

Ei minulla ole ratkaisuja tähän asiaan sen enempää kuin muillakaan. Tiedän vain, mikä pitäisi ottaa ensimmäiseksi tavoitteeksi: se että pääsisimme ylipäätään aloittamaan sen analyyttisen keskustelun. Se että löytäisimme lähtöpisteeksi tosiasiat kaikkien noiden puolustusreaktioiden alta ja vaikkapa hyväksyisimme pelisäännöksi sen, että kenenkään klassisia virheargumentteja suustaan päästäneen ei pidä pahoittaa mieltään siitä että argumenttia ei hyväksytä osaksi syvällistä keskustelua. Se että pystyisimme jotenkin perustamaan ilmapiirin jossa ongelmista avoimesti keskusteleminen ja ratkaisujen etsiminen on mahdollista. Jos tähän (mielestäni varsin kunnianhimoiseen) tavoitteeseen päästään, ollaan vasta pitkän tien alussa. Ja sen tien loppupää voi olla paikassa jonne me kunnolliset kohtuukäyttäjät emme millään tahtoisi mennä. Aluksi on siis päätettävä, kuinka tärkeää meille on yhteiskunta jossa alkoholihaitat ovat nykyistä merkittävästi paremmassa hallinnassa? Kuinka paljon itse kukin meistä olisi valmis siitä maksamaan?

Keskustelun tielle rohkeasti astumisen vaihtoehtona tietysti on, että emme tee mitään vaan leikimme että alkoholihaitat ovat luonnonvoimia jotka suomalaisten on vain kestettävä. Se ei ole hyvä vaihtoehto, mutta sitäkin realistisempi.

Saippuanvalmistuksen hienouksista

Talvella, lumeen hautautuneena, ehtii tehdä saippuaa. Harva puuha onkaan yhtä palkitsevaa. Parin tunnin työllä tuottaa melkein koko vuoden satsin saippuaa ja hiustenpesuainetta joiden hinta on huokea mutta laatu ylellinen.

Saippuanvalmistukseen tarvitaan tietysti resepti (sivun alalaidasta löytyvä saunasaippuan resepti on se mitä itse käytän), mutta oikeastaan resepti on vasta alkua. Siinä kerrotaan, mikä määrä lipeää ja nestettä on sekoitettava tiettyyn rasvasekoitukseen jotta lopputuloksena olisi käyttökelpoista saippuaa. Muusta ei puhuta mitään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että samalla reseptillä voi valmistaa vaaleanpunaisia sydämenmuotoisia ruususaippuoita, laventelinkukilla pilkutettua laventelisaippuaa, sitruunantuoksuisia pikkusaippuoita…Vaikka omistaisi vain yhden reseptin, sitä voi muunnella lähes rajattomasti. Eri reseptien väliset erot liittyvät sitten sen tyyppisiin seikkoihin kuin saippuan vaahtoavuuteen, kiinteyteen ja hoitavuuteen. Myös ainesten saatavuus ja hinta vaihtelevat.

Monet yksinkertaistajat ovat sitä mieltä että se mikä ei ole olennaista, on turhaa, ja tekevät saippuansa perusreseptillä ilman mitään tuoksuja tai väriaineita. Toiset kyllä tuoksuttavat ja koristelevat, mutta vain luonnollisilla ainesosilla kuten mausteilla, kuivatuilla kukilla ja eteerisillä öljyillä. Kolmannet leikkivät pigmenteillä ja synteettisillä tuoksuöljyillä. Joillekin muotiksi riittää vanha kakkuvuoka, toiset keräävät kokoelman eri muotoisia ja kokoisia muotteja tai koristelevat saippuansa leimaamalla. Makuasioista saa tietysti aikaan paljon porinaa. Itse olen sitä mieltä että ainakin etiikka-argumentit ovat näissä keskusteluissa turhaa snobbailua. Faktahan on, että kotisaippuan tekijän on jokseenkin mahdotonta sekoittaa keittiössään mitään mikä olisi haitallisuutensa puolesta lähelläkään kaupassa saippuoiden, shampoiden ja suihkugeelien nimellä myytäviä kemikaalipuuroja. Se iso askel on siirtyminen kaupan tuotteiden kuluttamisesta itse tekemiseen. Siksi paras kotisaippua on sellaista jota sekä tekee että käyttää mielellään vuodesta toiseen, sellaista joka näyttää ja tuntuu Hyvältä Elämältä. On hyvä, että saippuantekijällä on paljon valinnanmahdollisuuksia. 


Aloittelijoille vaihtoehtojen loputtomuus on tietenkin hämmentävää. Siihen pulmaan paras neuvoni on: aloita vain jostakin, siitä mikä tuntuu mukavalta eikä liian vaikealta. Tärkeintä on se että rohkaistuu yrittämään. Aivan ensimmäisen saippuaerä kannattaa jättää värjäämättä (käyttämässäni reseptissä saippuasta tulee kauniin kermanvalkoinen), sekaan voi ripauttaa hiukan yrttejä tai kukkia, jos tahtoo. Saippuan voi jättää tuoksuttamatta tai valita tuoksuksi eteeristä öljyä. Synteettiset tuoksuöljyt saattavat jähmettää massan hyvinkin nopeasti jolloin saippuamassan kaataminen muottiin vaikeutuu. Tällä siis pääsee alkuun, ja muutaman erän tehtyään alkaa jo saada tuntumaa siihen, millaisia kokeiluja tuoksujen, värien ja muotojen suhteen haluaisi ehkä tehdä vai haluaako mitään. On myös mahdollista, että ensimmäinen kokeilu onnistuukin täydellisesti. Itse teen yhä säännöllisesti laventelisaippuaa joka on aivan samanlaista kuin kaikkien aikojen ensimmäinen saippuaeräni. Klassikkotavaraa.

Etsiskellessäni eilen uusia tuoksuja netistä huomasin, ettei vaihtoehtojen paljous enää hämmentänyt. Olen tainnut keksiä, millainen on minun maailman paras saippuani. Se on sellainen jossa voi olla synteettinen tuoksu, mutta ei väripigmenttejä. Jotta saippuan erottaisi suihkussa viereisestä palashampoosta, ripautetaan sen sekaan kuivattuja kukkia ja yrttejä. Muotiksi riittää muovipussilla vuorattu vanha pitkulainen kakkuvuoka, johon jähmettyneestä halosta saa pilkottua kotikutoisen oloisia paloja. Sellaista on minun täydellinen saippuani- ainakin toistaiseksi.

Suojassa

Törmäsin vähän aikaa sitten pariin tutkimukseen joissa sivuttiin esiliinan varhaishistoriaa itämerensuomalaisissa kulttuureissa. Itsellänihän iso, mekon päälle jo aamulla puettava essu on erottamaton osa arkista varustusta. Olikin mielenkiintoista lukea siitä miten muinaisessa Suomessa esiliinalla oli aikuisen naisen pukeutumisessa myös vahva symbolinen merkitys. Esimerkiksi haudoista löydettyihin muinaispukuihin esiliina kuuluu olennaisena osana. Nämä juhlavat kapineet olivat taidokkaasti nauhoilla ja pronssispiraaleilla koristeltuja. Oikeissa töissä käytettiin varmaankin arkisempia essuja. Esiliinan arvellaan suojelleen kantajansa syliä myös symbolisesti. Kohtu, naisen väen mystinen tyyssija ja ruumiillinen portti ihmisen ja Näkymättömän maailman välillä, oli hyvä suojata myös symbolisesti. Lisäksi esiliina oli hunnun tapaan aikuisen naisen aseman merkki. Nuorten tyttöjen asuun esiliina, kuten huntukaan, ei kuulunut.

Joskus (onneksi nykyään harvemmin kuin ennen) historiankirjoituksessa menneen ajan ihmiset kuvataan vähän hölmöinä ja taikauskoisina ihmisinä joille meidän aikamme ihmisen silmissä vähän naurettava pahoilta hengiltä suojautuminen oli kokopäivätyötä. Voi sitä turhan työn määrää! Filosofiaa tutkiva kuitenkin oppii nopeasti toisenlaisen asenteen menneitä ajattelijoita kohtaan. Silloinkin kun vanhan ajan ajattelijoiden johtopäätökset ovat menneet reilusti metsään, ne ovat yleensä edustaneet omassa ympäristössään varsin tervettä järkeä ja huolellista päättelytyötä jota vastaaviin saavutuksiin moni nykypäivän ihminenkään ei välttämättä pysty. Päinvastoin: esimerkiksi antiikinaikuinen hyveteoria on viime vuosina kaivettu taas esiin, ja pienen kiillotuksen jälkeen se näyttää entistä kauniimmalta ja puhuttelevammalta. Nykypäivän ”tieto” ja ”saavutukset” perustuvat kuitenkin menneiden sukupolvien työlle, oppimme heidän tekemilleen virheille- ja ovat enenevässä määrin tavallisen kaduntallaajankin ulottumattomissa. Se että ihminen osaa rakentaa avaruusteleskoopin ei tarkoita että minä osaisin sellaisen rakentaa. Panokseni sivilisaatiomme menestystarinaan on pienenpieni, ja kun ympärilleen katselee, voi olla iloinen siitä jos sydän sanoo että se on ylipäätään myönteisen puolella. Menneen ajan ihmiset olivat siis sekä erilaisia että samanlaisia kuin me. Siksi minun onkin vaikea hyväksyä kaiken omituiselta näyttävän toiminnan selittämistä uskonnollisuuden piikkiin –etenkin jos ”uskonnollisuus” kuulostaa enemmän 1900-luvun alkupuolen lähetyssaarnaajien kuvaukselta taikauskoisten villien tavoista kuin siltä maanläheiseltä ja viisaalta katsomukselta joka minun tuntemani suomenusko on. Suomenuskoistuttuani olen sitten huomannut, että Esivanhemmilta voi oppia paljonkin kun heitä ei yritä selittää. Pitää yrittää kuunnella, ymmärtää ja miettiä, olisivatko mahdollisesti löytyvät viisauden muruset käyttökelpoisia meidänkin ajassamme.

Esivanhemmat siis tuntuivat ajattelevan, että pukeutumisen perustarkoitus on suojata ihmisen ruumiin lisäksi myös hänen henkistä olemustaan. Onko siis järkevää ajatella, että ihmiset, sekä miehet että  naiset, tarvitsevat suojaa paitsi luonnonvoimia, myös aisteilla vaikeammin havaittavia uhkia vastaan? Taaskaan en puhu mistään yliluonnollisesta, vaan arkisista asioista kuten alakulosta ja juurettomuuden tunteesta, oman kehon kokemisesta rumaksi ja ikuisesti remontin tarpeessa olevaksi. Olisiko ihmisen siis hyvä yrittää pukeutua tavalla joka säältä suojaamisen lisäksi suojaa omaa identiteettiä, tuo hyvää mieltä, tervettä itseluottamusta ja edistää myönteistä kuvaa omasta kehosta? Miten ylikansallisen massatuotannon markkinoille syytämät, nuorille nollakokoisille mallitytöille suunnitellut mutta kaikille sopivina standardipukimina markkinoidut muotivaatteet täyttävät nämä vaatimukset? Tänä päivänä ostamisakti on monelle se mikä piristää. Olisivatko väkevät vaatteet siis sellaisia jotka on ilo pukea päälle vuodesta toiseen, ja vielä korjata siinä vaiheessa kun ne alkavat osoittaa kulumisen merkkejä? Entä sitten hyvenäkökulma? Eikös vain olekin niin että pienillä arkisilla valinnoilla, kuten sillä mitä syömme ja miten pukeudumme, kerromme myös tarinaa itsestämme moraalisina olentoina? On selvästi olemassa vaatteita ja sellaisia suhtautumistapoja pukeutumiseen jotka lietsovat ahneutta, tyhmänylpeyttä, kyynisyyttä sekä välinpitämättömyyttä luonnon ja ihmisen kärsimystä kohtaan. Voiko olla olemassa myös toisenlaisia vaatteita, sellaisia jotka suojaavat käyttäjänsä lempeää ja puhdasta mieltä?

Esihistoriallisen ajan ihmiset vanhemmalta kivikaudelta Itämeren seudun rautakauteen luottivat huolelliseen, vaivoja säästämättömään käsityöhön, kauniisiin yksityiskohtiin ja koristeluihin jos sellaisiin vain varaa oli. Ehkäpä tämäkään murunen ei ole aivan vanhentunut. Nykypäivän ihminen elää yltäkylläisyyden keskellä. Lähes kaikki suomalaiset omistavat enemmän vaatteita kuin todella tarvitsevat. Median mukaan pukeutuminen onkin suojautumisen sijasta itseilmaisua, ja kerrotaanpa meille vielä sekin, mitä pitää seurata: kaukaisissa maissa elävien muodinluojien oikkuja joiden synnyistä emme tiedä emmekä ymmärrä. Pitää rakentaa kuvaa itsestään vakuuttavana, kovana, rohkeana pärjääjänä ja menestyjänä. Suojaa tarvitsevat vain heikot ja heikkoja sopii halveerata. Mutta kuka on vahva ja kuka heikko? Onko kuvankaunis Hollywood-kaunotar joka turvautuu rumuudenhoitokirurgiaan vahva vai heikko? Onko tavallinen ihminen joka ostaa ilolla mutta ei tahdo ajatella pukeutumisen eettistä ulottuvuutta lainkaan ”koska se ahdistaa”, vahva vai heikko? Vastaavanlaisia kysymyksiä tulvi mieleeni, kunnes totesin että muista en tiedä, mutta ainakin itse taidan olla sellainen muinaismuisto jonka syvälle pään sisään piilotetut parhaat puolet taitavat tarvita suojaa. Ikioma rekonstruktio muinaispuvusta taitaa jäädä kohdallani haaveeksi vielä pitkäksi aikaa. Onneksi ideat ja periaatteet matkustavat kevyemmin ja taipuvat arjessa moneen muotoon.

Onni suosi

Tänään postilaatikkooni putosi Pekka Hännisen kirjoittama Kuukkelin kaltaiset-lintuharrastusopas, jonka voitin Pihabongaukseen liittyneessä arvonnassa. Vaikka oman pihan bongaussaalis ei päätä huimannut, kannatti pihabongaukseen siis kuitenkin osallistua! Kompakti mutta täyteen asiaa pakattu lintuharrastuksen eri osa-alueita valottava opas sopiikin loistavasti lintukirjakokoelmamme jatkoksi. Vaikka emme enää ihan täysiä aloittelijoita olekaan tutustuttuamme useamman vuoden ajan pihapiirimme lintuihin lintulautojen ja pönttöjen hoidon merkeissä, sisältää opas paljon hyödyllistä tietoa ja hyviä vinkkejä harrastuksen kehittämiseen.

Itse pihabongauksestakin on jo saatu alustavia tuloksia. Lopulliset tulokset tulevat parin viikon sisällä. Loistaudin kurittamien viherpeippojen kanta on selvästi pienentynyt, niin meillä kuin muuallakin. Lintulaudan vakiovieraisiin kuuluvat viherpeipot ovat tänä vuonna näyttäytyneet meillä vain harvakseltaan keltasirkkujen seassa, ja bongausaikana ne pysyttelivät kokonaan poissa. Yleisimmät linnut olivat tänä vuonna talitiainen, sinitiainen, harakka ja keltasirkku joista jokainen pistäytyi meidänkin laudallamme bongauksen aikana. Myös viidenneksi yleisin laji, käpytikka, asustaa pihapiirissämme. Hömötiaista lukuunottamatta myös muut kymmenen yleisimmän lintulajin edustajat on tavattu meillä. Tänä vuonna keskimääräisellä pihalla havaittiin seitsemän lajia, ja sen verran meilläkin erinäköisiä menijöitä nähtiin. Lintulautamme on siten hyvin tavallinen tapaus, ja jos lintumäärän pienuus ja lajien vähyys vähän huolettavat, niistä on kenties syytä huolehtia vähän yleisemmälläkin tasolla. Onneksi lintujen hyvinvointia voi edistää  pienilläkin teoilla. Jäsenyys lintuja suojelevassa yhdistyksessä, talviruokintapaikan perustaminen ja pönttöjen tarjoaminen ovat tekoja joilla on paljonkin merkitystä.

Luonnon tarkkailemisessa eri ihmisiä kiehtovat eri asiat. Toiset ovat kiinnostuneita uusien lajien bongaamisesta, toiset nauttivat eläinten käyttäytymisen tarkkailusta tai tiedosta että kerätty tieto menee hyvään tarkoitukseen. Minulle kiehtovinta lintujen ja perhosten tarkkailussa on se,
miten pienet ja paikalliset havainnot paljastuvat usein osaksi suuria valtakunnallisia ilmiöitä: muuttoja, kannanvaihteluita, uhanalaistumiskehitystä, runsastumista. Maailmankaikkeus harrastaa kyläilyä, mutta se ei rymistele. Pitää olla tarkka ja kärsivällinen, malttaa kuunnella luonnon hiljaista puhetta. Osallistumalla laskentoihin ja bongaustapahtumiin, rakennamme pieneltä osaltamme tätä suurta kuvaa. Kun ymmärrämme paremmin ympäristöämme ja siinä meneillään olevia ilmiöitä, osaamme myös vaalia sitä paremmin. Ja itsekin tiedämme taas, missä mennään.       

Elinkaariajattelua vaatekaupassa

Talven tullen olen taas siivoillut kangas- ja vaatevarastojani.Meillä ei osteta vaatteita kirpputorilta, mutta yritän saada ostovaatteista kaiken irti kierrätysompelun muodossa. Olen huomannut, että jo vaateostoksilla kannattaa muistaa vaatteen elinkaaren loppupäässä odottava kierrätys uusiksi käsityöprojekteiksi. Mistä tahansa vaatteesta saa kyllä irti jonkinlaisia tilkkuja, mutta kierrätysompelu on paljon hauskempaa, jos saatavilla on oikein hyviä tilkkuja.

Ensinnäkin, olen oppinut että trikooseen tulee suhtautua suurella epäluulolla. Paitsi että trikoo on ainakin minun ompelijantaidoilleni julmaa materiaalia, kestävyys ei kuulu elastaanin hyviin puoliin. Nopeasti karttuva kasa hankalasti uusiokäytettävää materiaalia ei ole ollenkaan hyvä juttu. Ja ei, matonkude ei yleensä ole hyvä trikoon loppusijoituspaikka. Ihan ajatuksen tasolla mustista bändipaidoista kudottu matto kuulostaa tavallaan herttaiselta, mutta mihin ihmeeseen sellaisen oikeasti sijoittaisi? Trikoovapaita urheilu- ja alusvaatteita on vaikea kuvitella, mutta yleisesti ottaen on parempi ostaa trikoon ja stretchin sijaan vaatteita joiden mukavuuden takaa sopivan väljä leikkaus.

Toinen vältettävä asia ovat keinokuidut. Olen hankkinut parikin ompelukirjaa joissa esitellään hienoja projekteja joiden materiaaleina ovat kierrätetyt puuvillat, silkit, villat ja pellavat. Kierrätetyistä polyestereista ja keinokuitusekoitteista ei sanota mitään. Tarkemmin ajateltuna, se ei ole mikään ihme. Keinokuituvaatteita ei myöskään voi uudistaa värjäämällä, ja kauniisti kulumisen sijasta ne vain hiutuvat ikävästi. Jos haluaa tehdä kierrätysprojektinsa hyvistä materiaaleista, kannattaa suosia hyviä materiaaleja jo vaatekaupassa.

Väritkään eivät ole yhdentekeviä. Epäilen, että Suomessa on vaivihkaa saatettu voimaan asetus, jonka mukaan pukeutumisneuvoja ei saa antaa mainitsematta että neutraalit värit ovat mielettömän käteviä ja että musta on aina muodissa. Kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että jos sisustus on vaalea ja pirteä, on haastavaa löytää fiksuja uudelleenkäyttökohteita mustien, tummanruskeiden ja harmaiden kankaiden kasoille. Myös ompeluoppaissa esiintyvät tilkkuvakat ovat täynnä kauniita kukkakuoseja, pehmeitä värejä ja kauniisti kirjailtuja tilkkuja. Parasta siis suosia jo vaatekaupassa sellaisia värejä ja kuoseja joista saa aikanaan kauniita tilkkuja.

Napitettava vaate on korjaus- ja kierrätysompelun kannalta antoisampi kuin vastaava vetoketjullinen vaate. Vetoketju on usein vaatteen heikko lenkki, ja ostovaatteiden vetoketjut ovat keskimäärin pirullisia vaihdettavia. Lähtökohtaisesti napit ovat aina kivoja ja jokaiselle kierrätetylle napille kyllä löytyy maailmasta paikka, jos ei muuten niin uudelleen päällystettynä. Toki vetoketjunkin voi kierrättää, mutta uusien käyttökohteiden löytäminen napeille on paljon näppärämpää. Kierrätysompelu on sitä hauskempaa mitä kirjavampi nappivarasto on, ja siksi kivat napit ovat vaatteelle kuin vaatteelle iso etu. Vaatevalmistajien taipumus käyttää kankaan sävyisiä nappeja on taas yksi hyvä syy suosia värikkäitä vaatteita.

Onko teillä lisää vinkkejä siitä mihin kierrätysompelijan kannattaa kiinnittää huomiota vaateostoksilla?

Vihreä hetki

Kun eilen tuprutti lunta, minä lähdin syntymäpäiväretkelle hyvän  kasveista pitävän ystävän, siis itseni, kanssa. Retki suuntautui yhteen suosikkipaikoistani Helsingissä, Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneisiin.

Pidän kyllä kovasti talvesta: puhtaasta lumesta, hiljaisuudesta, linnuista ja takkatulista. Siitä että kuumaveriselläkin on todellista käyttöä lämpimille neuleille joita on niin kiva tehdä. Mutta joskus on tunti tropiikissa paikallaan. Kasvihuoneissa ei ollut talvesta tietoakaan. Lumikuningattaret ja medinillat ihastuttivat eksoottisilla kukillaan, sukaattisitruuna, banaani, arabiankahvi ja monet muut kasvattivat hedelmiään, palmut ja erilaiset banaanit rehottivat muutamassa kymmenessä neliömetrissä ikuista kesää ja allashuoneessa pistialla oli altaanvalloitus hyvässä vauhdissa. Monessa kaukaisessa maassa on juuri nyt hyvä aika kukkia tai tuottaa satoa. 

Näyttely kannattaa kiertää rauhalliseen tahtiin ja ahkerasti pysähdellen, sillä elävinä olentoina kasvit usein paljastavat pienet ihmeensä vain niille jotka malttavat katsoa tarkkaan ensi silmäyksellä vaatimattoman näköisiä yksilöitä.Kuinkakohan moni kävijä on huomannut näyttävän lumikuningattaren vieressä olevan orkidearuukun jossa kukki vaatimattomampi, mutta omalla tavallaan näyttävää kukkaryöppyäkin kauniimpi pikku orkidea? Myös huoneisiin sijoiteltuja puutarhapenkkejä kannattaa hyödyntää. Kiire kaikkoaa ja ajatukset alkavat rauhoittua ja puhdistua. Vihertyä. Kun on aika lähteä, tuntuu kuin olisi ollut lomalla. Koska kasvit on valikoitu ja ryhmitelty tieteellisin, ei esteettisin perustein, niiden seassa vaeltaminen muistuttaa hiukan luonnossa kulkemista vaikka järjestys on toki huolellinen ja ja kukkaruukkuja kaihtamaton. Jotkut yksilöt viettävät selvästi lepokauttaan, trimmausta on tehty vain keveällä kädellä, keinotekoisten hybridien sijasta pääosassa ovat luonnonlajit. Täällä ei pidetä kasvien kauneuskisoja, mutta kokonaisuudesta muodostuu silti levollinen, eloisa ja kaunis.

Kaisaniemen puutarhoissa on sekin hyvä puoli, että niiden sijainti on aina ollut lähellä filosofian laitoksia. Se on tietysti vain onnellinen sattuma, mutta  sattuma josta minulle on ollut paljon iloa vuosien varrella. Parempaa ympäristöä solmuisten ajatusten selvittelylle on vaikea löytää. Miksi tutkijoita (tai muita työläisiä) tahdotaan tunkea avokonttoreihin, pieniin kliinisiin työhuoneisiin ja vanhalta paperilta haiseviin kirjastoihin, kun tällaisiakin paikkoja osataan rakentaa? Minulle Kasvitieteellinen on Helsingin keidas, sekä kesällä että talvella. Vaikka toisaalta jaksan hämmästellä miten vähän kävijöitä kasvihuoneilla on, toisaalta hiljaisuus tekee paikasta vain erityisemmän ja terveellisemmän. Ainoa miinus ovat lyhyehköt aukioloajat, vain torstaisin kasvihuoneet ovat auki iltakuuteen. Mutta jos aikaa onnistuu nipistämään työpäivän keskeltä (parempi!) tai viikonlopusta, sen saa moninkertaisena takaisin.

posted under , | 3 Comments

Homostelu-teemaviikko: leimoi ja otsikoit

Leimoi ja otsikoit, niin kuin täälläpäin sanotaan. Mietin, mistä kirjoittaisin teemaviikon viimeisen postauksen josta olin päättänyt etukäteen lähinnä sen että siinä pitäisi olla ripaus toivoa ja hyvää tuulta. Ja joku Pet Shop Boysien musiikkivideo. Pian löysinkin tämän biisin ja erotin sen seasta blogipostauksellisen verran sanoja.



Jossakin välissä itsetuntemus muuttui taidoksi karsinoida itsensä oikein. Suuri suuntautumiskysymys on vasta alkua. Täytin tänään 35(!) vuotta. Laskeskelin, että minulla on ollut ihastuksia sun muita romanttisia tuntemuksia tästä ajasta ehkä reilun parinkymmenen vuoden ajan. Ja vasta ihan muutaman viime vuoden ajan olen ymmärtänyt noin pääpiirteittäin, millainen oikeastaan olen. Millä säännöillä minun rakkauselämäni pelittää ja millä ehdottomasti ei. Koska en mielelläni ajattelisi olevani vain hirvittävän tyhmä, olen koittanut etsiä toista selitystä sille miksi ymmärrystä on pitänyt jonottaa kuin tuossa musiikkivideossa.

Kulttuurimme on hullaantunut romanttiseen rakkauteen. Tarinoita aiheesta tulee joka tuutista, ja suurin osa niistä noudattaa aika tiukkaa kaavaa. Epäselväksi ei jää, miten kuuluu tuntea, miten suhtautua, miten aloittaa ihmissuhde, elää siinä ja päättää se. Jos löytää itsensä kiltin sisäistämisen sijaan joskus pysähtymästä kysymään ”Niin, mutta miltä minusta tuntuu?”, on vaarassa joutua miettimään asioita ja paljon. Toisaalta vaihtoehtona on päätyä elämään elämää jonka sitten kuolinvuoteella havaitsee oikeastaan kuuluneen jollekulle toiselle. Kulttuurimme väittää myös, että tärkeää on määritellä itsensä. Kuinka rakastunut olet? Unohda rasittava ja hämmentävä omien tuntemusten ihmetteleminen. Riittää kun teet Hesarin testin. Kätevää on myös päätellä suhteen iästä se, missä vaiheessa parisuhteen nopeasti kohoavaa ja hitaasti lässähtävää kaarta olet. Rakkaushan on aina sama asia kuin avioliittoon ja lastenhankintaan tähtäävä parisuhde, ja ihmistenvälinen kemia on ainutlaatuista vain teineistä ja tärähtäneistä. Oletko hetero, homo, biseksuaali, aseksuaali vai mikä? Se on tärkeää tietää, tosin minulle ei ole ikinä ollut yhtään iloa niistä tiedoista sen paremmin itseni kuin muidenkaan osalta. Ihmisiinhän sitä ihastutaan, ei Sukupuoliin, ei edes siinä tapauksessa että järjestelmällisesti ihastuisi tietyn sukupuolen edustajiin. Ai olet hetero? Hienoa! Sittenhän minulla on enää 3.5 miljardia kilpakumppania…vaikka oikeastaan olisin vain halunnut tietää, pidätkö juuri minusta. Ja tätä rataa. Jos ajattelee, miten innoissaan olemme määritelmien etsimisestä sekä itselle että muille, on vähän surullista se miten käyttökelvottomia ne yleensä ovat siinä vaiheessa kun pitäisi elää oikeaa elämää oikeana ihmisenä jonka tunne-elämä muistuttaa paljon enemmän laskostunutta proteiinia kuin sieviä kaaria ja janoille nätisti asettuvia pisteitä. Ei ihme jos on välillä vähän hukassa. Oikeastaan, on olemassa pahempiakin vaihtoehtoja kuin rehellinen hukassaoleminen.

Luulisin tietäväni jotakin siitä miten rakennetaan onnellista avioliittoa (ainakin oman puolisoni kanssa), mutta vuorenvarma olen siitä, että rakkaus on aina jotenkin hankalaa. Joillekin haaste on seksuaalisessa suuntautumisessa, toisilla sopivan kumppanin löytämisessä. Monet ovat itseltäänkin hukassa ihan huomaamatta. Vaikka olemme oppineet tarkasti erittelemään ne ominaisuudet joita kumppanilla pitää ja ei ehdottomasti pidä olla, naiset rakastuvat yhä renttuihin ja miehet bimboihin. Vaikka tiedämme että pitää erota sivistyneesti ja jatkaa sitten elämäänsä, monen ote elämästä lipsuu pahasti eron tullessa. Vaikka lehdet suoltavat joka viikko kyselyjä ja tutkimuksia jotka kertovat, millaisia kumppaneita Miehet tai Naiset etsivät, monet vähemmän ihanteelliset ihmiset onnistuvat silti löytämään rakkautta. Vaikka kenellekään yli parikymppiselle ei ole epäselvää miten kunnon kansalaisen tulee tuntea, olla ja ajatella, olemme yhä ihmisiä ja joudumme selviytymään elämästä niillä eväillä jotka repusta löytyvät. Tarvitsisikohan ihminen niin paljon määritelmiä, jos vain osaisi olla kiltimpi itselle ja kanssaihimisille? Jos haluaisikin kokea enemmän ja tietää vähemmän? Jos jaksaisi etsiä kärsivällisesti oikeita vastauksia helpoimpien vastausten sijaan? Jos uskoisi että omaa polkua pitkin kulkemalla, vaikka sitten umpiviidakon läpi, löytyy lopulta jotakin erityistä?


Hyvää ystävänpäivää kaikille ja kiitokset kommentoijille! Huomenna taas jotakin ihan muuta...

Homostelu-teemaviikko: Voiko paremmintietämisestä eheytyä?

Minusta kiroileminen on aika tyhmää. Toisaalta kristillisperäinen kirosanakuvasto ei vetoa, ja kotoperäisemmät ilmaisut taas tuntuvat turhan väkeviltä arjen pikku kriiseissä. En minä halua Säänjumalaa häiritä joka kerta kun lyön varpaani, en manata mahtavaa naisellista vitun voimaa avuksi silloin kun välimerkit loppuvat. Suomalaiset voimasanat säästän niihin aniharvoihin tilanteisiin kun on kyseessä niin totinen paikka että ihmeet olisivat tervetullutta apua. Puhumattakaan siitä että luovasti manaileminen, kiroileminen ja noituminen on tavattoman vaikeaa. Kapteeni Haddockin verbaalista ilotulitusta kyllä kuuntelisi vaikka korvat punaisina, mutta kymmenen sanan kirosanarepertuaarilla saa aikaan vain tylsää, epämääräisen pahantuulista nutinaa. Sitten on toisenlaisiakin kirosanoja; niitä joita en mielelläni lausu siksi että ne ovat niin rumia ja vastenmielisiä ja saavat verenpaineen pomppaamaan oitis viisitoista pykälää ylös. Sen listan kärjen tuntumassa on minun maailmassani ”eheytyminen”.

 Eheytyminen on uusiotermi, ratkaisu siihen kun jopa änkyräkristillisissä piireissä on alettu herätä siihen ettei homojen avoin vihaaminen enää nykymaailmassa herätä varauksetonta ihailua vihaajan moraalista suoraselkäisyyttä kohtaan. Sen sijaan että homot olisivat iljettäviä syntisiä, on keksitty että he ovatkin rikkinäisiä rassukoita. He ovat kyvyttömiä kokemaan Todellista Rakkautta. He ovat vinossa siinä missä kunnon ihmiset ovat suorassa. He ovat vähän keskenkasvuisia, huomiohakuisia ja elämänhallintakin on hiukan hukassa. He tarvitsevat sääliä, raamatulla päähän lyömisen sijasta  lempeää mutta hellittämätöntä raamatulla päähän naputtamista (mieleen mahdollisesti nouseva kuva kiinalaisesta vesikidutuksesta ei kenties ole täysin sopimaton) ja toivoa siitä että jos he vain kovasti yrittävät, heistäkin voi vielä tulla seitsemän miljardin ihmisen maata velvollisuudentuntoisesti täyttäviä kunnon heteroita.  Vähintään heistä voi tulla koko elämänsä selibaatissa eläviä harmittomia kansalaisia jotka ovat tajunneet paikkansa maailmassa, vähän huonompina ihmisinä joilla ei ole oikeutta rakkaussuhteisiin eikä fyysiseen hellyyteen.

Yritän yleensä välttää jyrkkyyttä moraalisissa kannanotoissani, mutta nyt se on sanottava suoraan: eheyttäminen on väärin. Se on henkistä ja hengellistä väkivaltaa, jonka auttamisen valepuku tekee tavallistakin paheksuttavammaksi. Älkäämme erehtykö tästä: eheyttäjä ei todellisuudessa halua auttaa ketään. Hän ei halua toisen parasta. Hän haluaa muovata toisen ihmisen sopivaksi omaan ahtaaseen maailmankuvaansa eikä välitä hinnasta. Elinikäinen yksinäisyys? Loputtomat itsesyytökset ja jopa itsetuhoisuus? Yhteisön inho ja hylkääminen jos "eheytynyt" joskus hairahtuu näyttävästi? Mikäs siinä kun eheytettävä maksaa. Eheyttäjää ei kiinnosta toisen hyvä eikä epävarman ihmisen tukeminen kohti itsevarmuutta ja itsetuntemusta, sillä toisen hyvän tietäminen edellyttäisi kuuntelemista ja yritystä nähdä maailma toisen silmin. Mutta eheyttäjän ei tarvitse kuunnella ihmistä, riittää että hän tietää mitä mieltä Mooses ja kumppanit ovat asioista. Eheyttäjä tietää kysymättäkin mitä tosi rakkaus on: se on sääntöjen noudattamista.  Hän tietää senkin, mitä se ei ole: mitään mitä hän ei ymmärrä. Hän tietää senkin mitä jumala, maailmankaikkeuden mahtavin olento, mielessään ajattelee. Parhaita sääntöjä ovat ne joiden valossa itse näyttää hyvältä mutta joista voi ojentaa toisia. Esimerkiksi ahneudesta, kovasydämisyydestä, pätemisen tarpeesta tai muista vastaavista synneistä ei olisi ehkä yhtä kiva pitää tulikivenkatkuisia saarnoja. Omatunto voisi nääs kolkuttaa. Siksi emme moraalisaarnoja niistä aiheista kuulekaan. Niin, onneksi voidaan puhua vaikka homoista jotka lymyävät syntisten baarien nurkissa ja lesboista jotka kulkevat nokat pystyssä eivätkä ymmärrä mun…eikun hyvän päälle. 

Eheyttäminen on jälleen yksi esimerkki paremmintietämisestä ja toiseuttamisesta, unohtamatta tietenkään siveyden airueina itseään pitävien ihmisten suunnatonta kiinnostusta toisten ihmisten seksielämän yksityiskohtiin. ”Mutta kun jotkut homot haluavat eheytyä homoudestaan! Eivätkö he saisi?” parkaisee Fundamentalisti viimeistään tässä vaiheessa. No niin minäkin voisin kuvitella haluavani, jos olisin fundamentalistilauman keskellä seksuaalisen heräämisen kokeva nuori lesbo. Jos tietäisin vuorenvarmasti, että tunteeni ja haluni ovat likaisia ja kauhistuttavia ja ettei minulla ole koskaan pienintäkään toivoa saada niihin vastakaikua. Jos tietäisin etten voi koskaan löytää jotakuta jonka kanssa perustaa oma perhe, vaan että ilman ”eheytymistä” ainoat vaihtoehtoni ovat elinikäinen yksinäisyys ja itseinho tai paljastuminen kauhistuttavan pahuuden harjoittajaksi. Tahtoo sanoa, että haluaminen ei tässä tapauksessa välttämättä vielä todista kovin paljon. Jos haluaja on nuori ja epävarma ihminen valtavan sosiaalisen ja auktoriteettipaineen alla, hän saattaa haluta sopeutua muista syistä kuin huolellisen ja rauhallisen harkinnan lopputuloksena. Moraalisesti kiitettävää toimintaa auktoriteetin taholta olisi olla painostamatta; osoittaa hyväksyntää ja antaa yksilölle tilaa harkita ja hapuillakin. Moraalista olisi tukea nuoren kasvua siksi ihmiseksi joka tämä sisimmässään on. Ja tieteellisen tutkimuksen mukaan se ihminen voi hyvinkin olla homo- tai biseksuaali. Eheyttäjä joka väittää ettei kukaan ole sisimmässään homo, ei esitä uskonnollista mielipidettä johon kukin voi uskoa miten viisaimmaksi näkee, vaan aivan arkisesti arkitodellisuutta koskevan väitteen joka on hevonkukkua. Surullista on, että vaikka hevonkukulla ei ole ikinä maailmaa parannettu, siitä saa silti oivan aseen millä lyödä heikompia. Voiko paremmintietämisestä edes eheytyä?

Homostelu-teemaviikko: Sodoma, Gomorra ja jumalallisen moraalituomaroinnin epic fail

Näin sunnuntain kunniaksi pidämme tänään raamattutunnin. Pyydän kaikkia nyt avaamaan raamattunsa 1.Mooseksen kirjan 19. luvusta, jossa kerrotaan tarina siitä miten jumalan palvelija Loot pelastuu paheellisen Sodoman kaupungin hävityksestä. Ne joilla ei ole omaa raamattua, voivat käyttää nettiversiota.
Tarina alkaa kun Loot tapaa kaksi enkeliä ja kutsuu heidät vieraiksi taloonsa. Kaupungin pahat miehet saavat kuulla Lootin vieraista, ja tahtovat sekstailla heidän kanssaan. Mutta Loot suojelee vieraitaan:

Silloin Loot meni ulos heidän luokseen portille ja sulki oven jälkeensä  ja sanoi: "Älkää, veljeni, tehkö niin pahoin.  Katsokaa, minulla on kaksi tytärtä, jotka eivät vielä miehestä tiedä. Ne minä tuon teille, tehkää heille, mitä tahdotte.
1.Moos 19: 6-8

Näin raamattu kuvaa Lootin moraalista erinomaisuutta. Jahve oli mielissään:

 Aamun sarastaessa enkelit kiirehtivät Lootia sanoen: "Nouse, ota vaimosi ja molemmat tyttäresi, jotka ovat luonasi, ettet hukkuisi kaupungin syntivelan tähden". Ja kun hän vielä vitkasteli, tarttuivat miehet hänen käteensä sekä hänen vaimonsa ja molempien tyttäriensä käteen, sillä Herra tahtoi säästää hänet, ja veivät hänet ulos ja jättivät hänet ulkopuolelle kaupunkia.
1.Moos 19: 15-16

Lootin vaimo ei lopulta pelastunut, sillä hän syyllistyi järkyttävään tottelemattomuuteen Jahvea kohtaan. Kesken pakomatkan hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Sietikin muuttua suolapatsaaksi. Lootin tyttäret sen sijaan pelastuivat, eikä ihme: olivathan he selvästi isänsä tyttäriä, kuten pian opimme.

Niin vanhempi sanoi nuoremmalle: "Isämme on vanha, eikä tässä maassa ole ketään miestä, joka voisi tulla luoksemme siten, kuin on kaiken maan tapa. Tule, juottakaamme isällemme viiniä ja maatkaamme hänen kanssaan, saadaksemme isästämme jälkeläisen." Niin he juottivat sinä yönä isällensä viiniä. Ja vanhempi meni ja makasi hänen kanssaan, eikä tämä huomannut, milloin hän tuli hänen viereensä ja milloin hän nousi. Seuraavana päivänä sanoi vanhempi nuoremmalle: "Katso, minä makasin viime yönä isäni kanssa; juottakaamme hänelle tänäkin yönä viiniä, ja mene sinä ja makaa hänen kanssaan, saadaksemme isästämme jälkeläisen".  Niin he juottivat sinäkin yönä isällensä viiniä; ja nuorempi meni ja makasi hänen kanssaan, eikä tämä huomannut, milloin hän tuli hänen viereensä ja milloin hän nousi.  Ja niin Lootin molemmat tyttäret tulivat isästänsä raskaiksi.  Ja vanhempi synnytti pojan ja antoi hänelle nimen Mooab; hänestä polveutuvat mooabilaiset aina tähän päivään saakka. Ja myöskin nuorempi synnytti pojan ja antoi hänelle nimen Ben-Ammi; hänestä polveutuvat ammonilaiset aina tähän päivään saakka.
1. Moos 19: 31-38

Happy end. Homot saivat ansionsa mukaan ja Jahven kunnollisiksi toteamista ihmisistä tuli suurten sukujen kantavanhempia.

Ne jotka eivät ole vakuuttuneita siitä että tarinan moraali on ihan kohdillaan, voivat etsiä Jahven sijasta moraalista opastusta vaikka kuolevaisilta filosofeilta. Mekin kyllä sähläämme toisinaan (vaikka en juuri nyt muistakaan yhtään kollegaa jonka moraalikäsitykset olisivat heitelleet ihan näin reippaasti). Ainakaan emme väitä olevamme oikeamielisyyden kosmisia tiivistymiä.

Homostelu-teemaviikko: Häpeällisistä teoista

Siinä vaiheessa kun lähiympäristössä singahtelevien homofobisten purkausten määrä kohoaa äkillisesti kymmeniin, tutkijanvaistot heräävät. Tällä kertaa kiinnitin huomiota siihen, että itse homojen lisäksi monet ilmaisivat syvän inhonsa myös tiettyjä seksuaalisia tekoja kohtaan. Tässä on hyvin kummallista se, että useimmat näistä teoista onnistuvat mainiosti heterosuhteissakin ja ainakin tutkimustiedon valossa ne ovat osa monien tavallisten ihmisten seksielämää . Herttaisten mummojen ja lupsakoiksi kuvittelemani kylänväen käsittelyssä kohtuullisen vaniljaiset nautinnot kuulostivat joltakin mitä profeetta Jouko Piho saattaisi saada aikaan jos hän yrittäisi kirjoittaa oululaisen huoltoaseman wc-tiloihin sijoittuvaa Jallunovellia (tai mahdollisesti siltä mitä Mikael Niemen alitajunta saattaisi tuottaa kahdeksan vuoden selibaatin ja puolen kossupullon jälkeen). Olin tarkkana ja kyllä: inhottaviksi ei kuvattu näitä tekoja homosuhteen kontekstissa, vaan teot itsessään. Hämmennykseni kasvoi huippuunsa siinä vaiheessa kun alkoi kuulostaa siltä, että useimmat näistä teoista olivat naisellisia. Kuunneltuani aikani ymmärsin, että homojen lisäksi pelottavia, likaisia ja epäluonnollisia olentoja kuulostavat olevan myös naiset jotka tekevät kumppaniensa kanssa muutakin kuin pitävät romanttisesti kädestä.

Olisiko homoseksuaalisuus niin inhottavaa, jos naiset ja miehet olisivat aidosti tasa-arvoisia? Jos naisten seksuaalisuus nähtäisiin myönteisenä asiana eikä sitä halvennettaisi ja kuvattaisi alistumisen ja alistamisen kuvastoa käyttäen josta poikkeamat ovat iljettäviä asioita? Tiedostin taas ajatuksen joka normaalisti uinuu syvällä mieleni mörkötyrmässä: monin pienin tavoin ne sanat ja teot joilla arkea rakennamme, uusintavat syrjiviä rakenteita. Jos sellaiset seksuaaliset teot joita heterosuhteissa naiset tekevät miehille ovat alentavia, ällöttäviä ja jotenkin häpeällisiä, eikö asenteen loogisessa päätepisteessä ole naisten halveksunta? Tavalliset naisethan niitä juttuja enimmäkseen tekevät, eikö? Itse asiassa, naisten ”alistuminen” heteroseksuaalisessa telminnässä on herättänyt happamia kommentteja myös äärifeministien leirissä. En ole syvällisesti perehtynyt sen paremmin seksologiaan kuin feminismin teoriaan, joten kysynkin: onko kulttuurinen kuva seksuaalisuudesta patriarkaalinen, jos nautinnon tuottaminen, antaminen, vastaanottaminen ja ”pehmeä” rooli leimataan nöyryyttäväksi ja alempiarvoiseksi, ja tavoiteltavaa ja kunniallista seksiä on ottaminen, palveltavana oleminen ja kovuus?  Eikö ihannetilanteessa niin heteroiden kuin homojenkin kesken vallitsisi asenteiden tasolla tasa-arvo jossa kokemuksia jaetaan siten ettei päällimmäisenä murheena ole se, miten rooliodotukset täyttyvät vaan se että kokemus on kaikille antoisa? Eikö häpeän, alistamisen ja alistumisen tematikka sopisi paremmin s/m-kuvastoon kuin lähtökohtaisesti määrittelemään jokaista kahdenvälistä tohinaa?

Seksuaalisten tekojen määritteleminen lähtökohtaisesti nöyryyttäviksi ja häpeällisiksi on vallankäyttöä. Oikeassa elämässä jokaisella on oikeus päättää ihan itse ja toisaalta vain omasta puolestaan siitä mikä on nöyryyttävää ja mikä taas nautinnollista. Miksipä ei voisi olla asiasta vaikka montaakin mieltä, tilanteen mukaan tai vaikka päättämättömyydestä. Olemme kaikki erilaisia: ruumiillisesti, henkisesti, suuntautumisen puolesta, ja sen lisäksi vielä jokainen suhde ja siihen sisältyvä kemia on ainutlaatuista. Seksuaalisuus jos mikä on henkilökohtainen asia.  Hyvän, huonon, häpeällisen ja kunniallisen määrittelyjen olisi ehkä hyvä lähteä itsetuntemuksesta, ei sääntölistojen ulkoaopettelusta. Tämän oikeuden toteuttaminen vaatii kuitenkin tilaa: sitä että sekä sosiaalinen ympäristö yleisesti että yksilöt rajoittavat haluaan leimailla ihmisiä heidän seksuaalisten mieltymystensä perusteella. Muiden päähänlyöminen asioilla joista ulkopuolinen ei lähtökohtaisestikaan voi paljoa tietää, on vain tehokas keino osoittaa oma typeryytensä.

Homostelu-teemaviikko: Paheksuttavista avioliitoista

Eduskunnassa kuplii lakialoite samaa sukupuolta olevien parien siviiliavioliiton mahdollistamiseksi. Jo on aikakin. Minun puolestani uskovaiset saavat syrjiä kansalaisia kirkkojensa sisällä niin paljon kuin ikinä kehtaavat. Mutta miksi muslimien, ateistien, wiccojen ja kaikkien muiden siviiliavioliittojen pitäisi perustua kristillisiin moraalinormeihin? Puheet siitä että avioliitto olisi lähtökohtaisesti kristillinen instituutio kun voivat perustua vain yleissivistyksen vähyyteen.

Tästä aiheesta jaksaisin puhista pidemmältikin. Koska kuitenkin olen jo tehnyt niin aikaisemminkin, kiukuttelen sen sijaan toisesta vääryydestä eli siitä, miksei arvon Lainsäätäjää kiinnosta minun mielipiteeni siitä millaiset avioliitot ovat paheksuttavia. Sellaisia avioliittoja on nimittäin havaintojeni mukaan maa täynnä jo nykyään. Ja lainsäädännöstä johtuen, ne kaikki ovat heteroliittoja.

En oikein suvaitse avioliittoja joissa esiintyy väkivaltaa, sairaalloisen mustasukkaista kontrollia tai heikomman osapuolen taloudellista tai seksuaalista hyväksikäyttöä. Minun on myös vaikeaa suvaita avioliittoja jotka solmitaan ”aina voi erota jos ei enää tunnu kivalta”-asenteella, tai niitä jotka solmitaan hirmuisessa hormonipöllyssä vakaasta uskosta esiaviollisen seksin synnillisyyteen. Vaikea on myös suvaita avioliittoja jotka solmitaan siinä toivossa että päivä prinsessana maagisesti paikkaisi rakoilevan ja pitkäveteiseksi muuttuneen parisuhteen. Jos miettisin pidempään, löytäisin varmasti tuttavapiiristä vielä muitakin esimerkkejä. Julkkisten sekoiluja lehdistä lukiessani taas mietin, saataisiinko Suomeen millään reseptoitua jokin versio siitä sharian säännöksestä jonka mukaan eronnut pari ei voi mennä uudelleen naimisiin ennen kuin nainen on ollut kertaalleen naimisissa toisen miehen kanssa (siten ettei kakkosavioliiton tarkoitus ole ollut vain päästä uudelleen naimisiin Ykkösmiehen kanssa). Hillitsisiköhän tämäntyyppinen säännös aikuisten ihmisten ollaan-eipäs ollakaan- leikkejä? Näillä mietteillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä Te, Rakkaat Lukijat, olette todennäköisesti maailman ainoita ihmisiä joita suvaitsemiseni tai suvaitsemattomuuteni kiinnostavat kuivettuneen herneen vertaa. Edes kirkkoa eivät kiinnosta kihlakumppaneiden aikeiden vakaus tai kunniallisuus, puhumattakaan lisääntymiskykyisyyden tyyppisistä asioista joihin fundamentalistit mielellään vetoavat heteroavioliittojen suosimisen perusteena. Heitäkin kiinnostaa vain se, onko vihittäviä tasan kaksi kappaletta ja ovatko he heteropari. Ja niin jään mietiskelemään ihan keskenäni, millä ihmeen logiikalla nämä nyt ovat niitä olennaisia seikkoja mietittäessä toiminnan moraalisuutta. Millä logiikalla väkivalta ja muut julmuuden muodot eivät häpäise avioinstituutiota mutta rakkaus ja halu ottaa rakastetusta laillista vastuuta voivat sen joskus tehdä jo pelkällä olemassaolollaan?

Nämä ovat masentavia mietteitä, etenkin kun paheksuttavia avioliittoja on maa niin täynnänsä että niiden ajattelemisesta menisi usko koko instituutioon, ellei oma elämä ole elävä todiste siitä että toisinkin voi olla. Avioliitto voi olla myös suuri onni. Eikä siihen tarvita yhdenkään jumalan siunailuja, vaan ainoastaan rakkautta, lujaa tahtoa saada homma toimimaan tavalla tai toisella sekä paljon työtä. Ellei saa tilaisuutta päästä vaikuttamaan lainsäädäntöprosessiin, paheksuminen ja mielensäpahoittaminen eivät sittenkään taida olla kovin hedelmällisiä keinoja ylläpitää sitoutuneen rakkauden kauneutta ja kunniaa. Taitaa olla viisainta käyttää sekin energia oman avioliiton onnesta huolehtimiseen. 

Homostelu-teemaviikko: Rakkauden ja seksuaalisuuden itseisarvollisuudesta

”Jos homostelusta tulisi yleisesti hyväksyttyä, ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon. Kyllä avioliitossa pitää olla mies ja nainen.” Tämä ajatus on ilmaistu monin eri sanamuodoin viime viikkoina Länsi-Uusimaan tekstiviestipalstalla. Siinä on tiivistettynä monen suomalaisen käsitys siitä millainen perheen tulee olla. Olen tässä pohdiskellut, mahtavatko näin ajattelevat huomata että heille rakkaus on välinearvo. Se on voima joka on hyvä vain silloin kun onnistutaan rakastamaan oikein, ahtaiden sääntöjen määrittelemissä rajoissa. Rakkaudella ja seksuaalisuudella on arvoa vain silloin kun niistä on jotakin konkreettista hyötyä yhteiskunnalle, mieluiten uusien veronmaksajien ja tulevien omaishoitajien muodossa. Toinen hyvä välinearvo on oman kunnollisuuden pönkittäminen: rakastamalla oikein en ainoastaan ilmaise että olen löytänyt jotakin hyvää, vaan myös sen että olen normaali, kunnollinen, kansalainen joka on sisäistänyt lakien lisäksi myös hienovaraiset sosiaaliset normit joita ei käy kyseenalaistaminen.

Romanttisen rakkauden päämääräksi määrittyy itsestään pysyvä parisuhde. Se on kristilliskonservatiivien mielestä myös eroottisen autuuden korkein ilmentymä. Mutta jos näin todella olisi, mihin ihmeeseen tarvitaan tuota kaikkea loanheittoa, lainsäädännöllistä kiusantekoa, toiseuttamista ja syrjintää? Jos heteroavioliitto on luonnollisuuden huipentuma ja onnen täyttymys, miksi poikkeavuus on niin suuri uhka? Miksi esimerkiksi homoseksuaalisuus nähdään tarttuvana, hekumallisen hyperseksuaalisuuden näyttämönä? Eivätkö poikkeamat yksiavioisesta hetero-onnesta olisi vain ohimeneviä hairahduksia joihin sortuneet ymmärtäisivät nopeasti itsekin stiplunsa? Miten törkypuheet kuulostavat minun korviini aivan siltä kuin puhujat yrittäisivät sanoa, etteivät rakkaus ja seksuaalisuus ole iloisia, itsessään arvokkaita asioita eikä niiden piru vie kuulukaan olla? Ne ovat kaoottisia voimia joita ihmisen tulee rajoittaa ja kurittaa kunnes ne on saatu alistettua nöyriksi työläisiksi uskonnon ja isänmaan palvelukseen. Jos näin ajatellaan, voi spekuloida, että homofoobikon pahin painajainen ei ole homous sinänsä. Kauhistuttavinta eivät ole edes ne seksuaaliset teot joita homot ja lesbot keskenään tekevät. Kauhistuttavinta on erilaisuus itse. Se että homot ja lesbot selvästi pystyvät solmimaan pitkiä parisuhteita jotka ovat niin antoisia etteivät osapuolet kaipaa muuta, se että homot ja lesbot vaikuttavat vallan tyytyväisiltä seksielämäänsä, vaikka sen ei parhaillakaan fantasioinninlahjoilla voi kuvitella olevan täsmälleen samanlaista kuin Tavallisen Heteroparin (joka jostain syystä usein kuulostaa kummasti kertovan lähinnä änkyräheteron omasta elämästä, ei esimerkiksi siitä millaista suomalainen seksi tilastojen valossa on) seksielämä. Onnellinen ja tasapainoinen homo on elävä haaste änkyräheteron käsitykselle siitä että hän tietää varmasti, mikä on totuus rakkaudesta ja elää itse onnellisinta mahdollista elämää. Erilaisten ihmisten onni lähes pakottaa kysymään, ovatko minun elämäni surut, hankaluudet ja traumat vain ihmiselämän realiteetteja jotka voi vain kestää, vai olisinko minäkin voinut itse valita toisin? Olisiko ulottuvillani jotakin parempaa, jos vain uskaltaisin? Tällainen itsetutkiskelu on pakostakin tuskallista. Siksi änkyräheteron on usein helpompi tarttua toiseen vaihtoehtoon, joka on homoviha, homojen ihmisyyden tai vähintään heidän rakkautensa aitouden kieltäminen, moraalinen panikointi ja entistä pienempään poteroon sulkeutuminen.

Eilen postaamaani katkelmaan Setan esitteestä löytyvä sanoma on siksi radikaali. Rakkaus ja seksuaalisuus ovat itsessään arvokkaita, positiivisia voimia. Tärkeintä ei ole se että onnistuu rakentamaan Oikeanlaisen Elämäntarinan, tärkeintä on välittäminen ja huolenpito. Tärkeää ei ole se että onnistuu tekemään juuri niin kuin säännöissä lukee vaan rehellisyys, rohkeus ja lempeys ovat vielä tärkeämpiä. Ja tärkeintä kaikista on rakkaus, ei oikeanlainen vaan olemassa oleva.

Pitäkää kiinni housuistanne! Uusi teemaviikko on täällä!

Tähän mennessä olemme viettäneet teemaviikkoja muun muassa jätteen ja monikulttuurisuuden parissa. Ajatus tämänkertaisesta teemaviikosta on kypsynyt niinä liian monina tunteina jotka olen viime aikoina viettänyt naamallani kipsibuddhan ikuinen lempeä hymy kuunnellen miten toinen toistaan kunniallisemmat kansalaiset ovat sylkeneet suustaan sellaista törkyä jonka poistamisessa mielestä minulta menee vielä kauan. Nyt angstin kaari on saapumassa loppupisteeseen. Olen havainnut ahdistavan epäkohdan, kestänyt sen hiljaa ja sivistyneesti hammasta purren. Päästyäni pakoon pahaa maailmaa linnoittautunut kotiin ahdistuneena perheen terapoitavaksi. Olen valvonut, vihannut ihmiskuntaa ja miettinyt, miten saisin keploteltua perheelle yksisuuntaisen lipun Marsiin. Lopulta, hitaasti olen muistanut että todellakin, minähän olen paitsi tieteellisten artikkeleiden ja rakettifilosofisten kolumnien armoitettu rustaaja, myös bloggaaja. Ja sellaisena, voin pyhittää mille tahansa havaitsemalleni yhteiskunnan mätäpaiseelle vaikka kokonaisen viikon jutut jos vain keksin alustavassa mietinnässä tarpeeksi monta otsikkoa. Ja nyt maailman tila näyttää Virkkalan talvisesta rauhasta katsottuna siltä että tänne tarvitaan homostelu-teemaviikkoa.

Äkää toki säikähtäkö. Blogin sankaritar ei aio edes teemaviikon nimissä käyttää huvilupiaan lesbiaanisten ilojen harjoittamiseen, eikä edes kokeilla lahjojaan eroottisen fantasian kirjoittajana. Tämänkin viikon aikana lupaan huolehtia  parhaani mukaan blogin sivistyneisyyden tasosta, sikäli kun se mitenkään on mahdollista silloin kun sekaantuu tämänhetkisen suomalaisen homokeskustelun niljaiseen suohon. Luvassa on näin alustavasti pohdintaa syrjinnästä, perinteisistä suomalaisista arvoista, ehkä vähän rakkaudestakin. 

Teemaviikkoni lähtölaukaukseksi käy kauniisti tämä Seksualistin blogissaan  esiin nostama Setan "Rakkaus on rakkautta"- esitteessä esiinnostama ajatus: ”Seksuaalinen suuntautuminen on ihmisen kyky ihastua tai rakastua tiettyä sukupuolta oleviin ihmisiin. Suurin osa rakastuu eri sukupuolta oleviin, monet rakastuvat useimmiten tai ainoastaan samaa sukupuolta oleviin ihmisiin. Monilla on kyky rakastua sekä poikiin että tyttöihin, tai kokevat ettei ihmisen sukupuolella ole merkitystä. Sukupuoli on lopulta vain yksi ihmisen ominaisuus; ihastuessamme toisiin ihmisiin ratkaisevaa on moni muukin tekijä. Seksuaalista suuntautumistaan ei voi valita. Jotkut ovat seksuaalisesta identiteetistään varmoja jo lapsina, jotkut yrittävät ymmärtää sitä tai löytävät siitä uusia ulottuvuuksia koko elämänsä ajan. Rakkaus on kuitenkin aina rakkautta, eikä sille ole pakko laittaa mitään tiettyä etikettiä. Sinun ei ole pakko pystyä valitsemaan, tykkäätkö mieluummin naisista, miehistä, lakritsista, suklaasta, kesästä vai talvesta – vai pidätkö kaikesta. Maku saattaa myös elämän aikana vaihtua. Tärkeää on se, että pidät huolta itsestäsi, rakastamasi ihmisistä sekä heistä, jotka rakastavat sinua.

Sielullinen luontomme

”Eikö ole vähän naurettavaa ja primitiivistä ajatella että kasveillakin on sielu?” Tästä aiheesta käynnistyi pienimuotoinen pohdinta pakanapalstalla. Suomenuskossa kun ajatellaan epämuodikkaasti, että luonto on sielullinen, ja huomasin minäkin olevani mieleltäni niin alkukantainen, että allekirjoitan väitteen epäröimättä. Nyt kerron syyn, niin voitte sitten kritisoida jos ajatukseni on kovasti harhautunut.

Muiden kulttuuristen ilmiöiden tapaan tiede sisältää metafyysiset taustaoletuksensa joiden valossa havainnot tulkitaan. Myytti ihmisestä herraolentona jonka olemiselle luonto on vastakohta ja sieluton, itseisarvoton ja hyvä vain siihen määrään mihin se tuottaa ihmiselle ”hyötyä”, on eräs maailmankuva. Siinä maailmankuvassa ihmisen on lähtökohtaisen moraalisesti ongelmatonta tehdä juuri se mitä hän pystyy tekemään, ottaa se mihin käsi yltää, hankkia haluamansa tieto millä tahansa menetelmällä jota hän kykenee soveltamaan. Tässä maailmankuvassa luonnonsuojelu tarkoittaa rajoittamista, kieltämistä, ihmisen potentiaalin tukahduttamista ”siksi ettei se tunnu kivalta”, kuten eräs biotieteiden tohtori asian ilmaisi. 

Myytti sielullisesta luonnosta on toisenlainen metafyysinen kehys, eräs tapa pukea sanoiksi idea jonka mukaan luonto ja sen pienimmätkin osaset ovat itseisarvollisia riippumatta siitä näkeekö ja havaitseeko ihminen sitä. Sielullisuus viittaa kaikkeen siihen mitä emme tiedä. Siinä missä vallalla olevassa mytologiassa lähtökohtana on usein se ettei mitään ole olemassa ennen kuin siitä on saatu todisteita (ja into hankkia todisteita vaihtelee usein vähemmän ylevien tarkoitusperien mukaisesti), sielullisuuden käsite ilmaisee, että on aina olemassa sellaista mitä emme vielä tiedä; arvoa joka vielä on näkymättömissä. Tässä maailmankuvassa vaikkapa ekologisuus ei ole arvo joka on ehkä kiitettävä mutta kuitenkin pohjimmiltaan valinnainen, arvo joka joutuu kamppailemaan muiden arvojen kanssa ja jonka toteuttamisen kanssa ihminen joutuu joskus kovasti pähkäilemään. Ympäristön arvokkuus on fakta joka tulee huomioida kaikessa toiminnassa, sekä konkreettisesti että myös symbolisesti. Esimerkiksi pyyntirituaalin voi nähdä tällöin psykodraamana: luonnonuskova joka on aikeissa hyödyntää luontoa tavalla joka voidaan käsittää myös tuhoavana, ei voi vain mennä ja tehdä, vaan hänen on pysähdyttävä ja rituaalin suorittamisen kautta uusinnettava harmoniaa ja mielenmaisemaa jonka väärällä (eli itsekkäällä) tavalla tapahtuva pyynti saattaisi vaarantaa. Esimerkiksi metsästys ei siis ole lähtökohtaisesti paha asia, onhan ihminenkin osa luontoa ja sellaisena hänellä on oikeus ravita itseään lajityypillisellä tavalla. Kyse on siitä että ollakseen toimintaa joka ei vaaranna ihmisen ja luonnon välistä tasapainoa, metsästyksenkin on tapahduttava oikealla tavalla ja tietoisena siitä ettei harmonian periaate jouda lomalle metsästysretkien ja vastaavien ajaksi.

Harmonian käsite ei ota kantaa siihen onko ihminen pohjimmiltaan vain eläin, vai onko hänestä kulttuurin myötä tullut olemuksellisesti luonnosta eronnut olento. Vai onko Aristoteleen luonnehdinta ”zoon logon ekhon”, järjellinen eläin, tänäkin päivänä pätevä? Metafysiikka on mielenkiintoista, mutta ympäristöetiikassa ensisijaista ei ole tietää, keitä me perimmiltämme olemme vaan miten tässä pitäisi elää. Osaamme aavistella, mitä hyvä olisi: harmoniaa, rauhaa ympäröivän maailman kanssa, oikein suuntautuneina ja siten että mahdolliset korjausliikkeet ovat keskimäärin elämäntaparemonttia pienempiä, ehkä vain rituaalin kokoisia. Suuri kysymys ei ole silloin:"Mitä meidän pitäisi tehdä päästäksemme tähän?", vaan nykymaailmassa on päivä päivältä selvempää että kriittiseen tarkasteluun pitäisi ottaa koko maailmankuva ja ne ajatusmallit jotka ohjaavat arkista päätöksentekoa.

Minusta naurettavaksi ja primitiiviseksi sopii nimitellä ihmistä joka kuvittelee olevansa viisas ja kovasti rationaalinen, vaikka hänen tekojensa tulokset puhuvat järjestelmällisesti ja kaikissa mittakaavoissa päinvastaista. Jos myytti sieluttomasta luonnosta jota ihminen saa hyödyntää tai yrittää parantaa kykyjensä mukaan olisi toimiva, miksi "edistys" tuntuu jatkuvasti tuottavan uusia riiston muotoja ja uusia ympäristöongelmia hyvien asioiden ohessa? Miksi luonnonsuojelu näyttäytyy niin tympeänä asiana ja eettisyyden puolesta saa usein argumentoida naamansa siniseksi?

Jos kumartelisimme kiviä, emme ehkä enää haluaisi repiä maahan uusia Talvivaaroja. Jos ajattelisimme että kedon kukilla on pienet sielunsa ja pieni mutta luovuttamaton arvokkuutensa, olisimme ehkä motivoituneita harkitsemaan, haluammeko peittää kedon asvaltilla saadaksemme rakennettua paikalle muutaman vuosikymmenen kestävän kapitalismin palatsin. Miten sitten kävisi työpaikoille, talouskasvulle, koko nykyiselle elämänmuodolle? Tähän voi esittää vastakysymyksen: mitä tapahtuu jos jatkamme suruttomasti tiellä joka ei ole kestävä kunnes törmäämme seinään? Teollistumisen ajan alkupuolella ihminen saattoi vedota tietämättömyyteen ja hänen virheensä oli vain se että hän hätiköiden ahmi ja kahmi rikkautta ennen kuin oli yrittänytkään ottaa selvää toiminnan ympäristö- ja yhteiskuntavaikutuksista. Hinta kuitenkin kasvaa koko ajan. Tänä päivänä kestämätön elämäntyyli vaatii jo aktiivista silmien ummistamista todellisuudelta, itsepetosta ja välinpitämättömyyden paheen tarmokasta harjoittamista. Miten tulevaisuudessa? Jos globaali eriarvoistuminen kasvaa, vaatiiko epätasa-arvon ylläpitäminen jo pakolaisvirtojen tukahduttamista asein ja nykyistäkin kylmäverisempää riistoa? Kuinka korkeaa hintaa olemme valmiit maksamaan? Ja ovatko ihmisiä ollenkaan ne olennot jotka ovat valmiita maksamaan mitä tahansa?

Iloista etiikkaa lihansyöjille

Meillähän ollaan murisevia, luolamaalauksia ihailevia lihansyöjiä. Tai niin ainakin kuvittelin, kunnes luin lehdestä tutkimuksista joiden mukaan keskivertosuomalainen (1 kpl) syö lihaa yli kilon viikossa. Määrä on yli kaksinkertainen verrattuna  1960-luvun tasoon. Terveyssuositusten mukaan lihaa pitäisi syödä kolmisensataa grammaa viikossa; nykysuomalaisella sitä kuluu parisataa grammaa päivässä. Näyttää siltä, että kovaäänisten vegaanien valistustyötä täydentämään jonkun olisi ehkä hyvä sanoa pari sanaa myös kohtuullisen, luomupainotteisen lihansyönnin puolesta. Terveyssuositusten kolmesataa grammaa viikossa voisi olla ihan hyvä lähtökohta, ainakin kun ottaa huomioon että siihen päästäkseen keskivertokansalaisemme joutuu leikkaamaan lihankulutustaan kaksi kolmasosaa. Sanavalinnat ovat kuitenkin tärkeitä. Kannattaako edes puhua lihankulutuksen leikkaamisesta tai rajoittamisesta, jos kyse on siitä että ruokalistalle vain raivataan tilaa vaihtelevammille aterioille?

Kolmesataa grammaa henkeä kohti viikossa. Se tarkoittaa kaksihenkisessä perheessä yhtä jauhelihapakettia ja vähän leikkeleitä viikottain. Suunnilleen sen verran kuin mitä meillä kuluu. Nykyään luomujauhelihaa on saatavilla lohjalaisistakin marketeista sen verran säännöllisesti että olemme siirtyneet kokonaan siihen. Yleensä jauhelihapaketista riittää syötävää pariksi päiväksi.. Siitä voi tulla kastiketta, pizzaa, mureketta tai muuta vastaavaa jossa lihasta on taiottu riittoisaa jatkamalla sitä muilla aineksilla. Vaihteluakin välillä on, mutta perusajatus kahdesta  liharuokapäivästä viikossa on minusta varsin sopivasti. Pitäähän sitä ehtiä syödä myös kalaa, palkokasveja ja kananmunia, jo monipuolisuudenkin kannalta. Liha ei suinkaan ole ainoa proteiininlähde, ja sen nostaminen ruokapöydän kuninkaaksi köyhdyttää keittiötä siinä missä kaikki muukin yksipuolisuus.

Helsingissä nousi taannoin iso äläkkä koulujen viikottaisesta kasvisruokapäivästä. Fakta kuitenkin on, että pari kasvisruokapäivää viikossa ei ole hippeilyä vaan yksinkertaisesti normaalia. Mielikuva maailmasta jossa ateriaan kuuluu erottamattomasti kimpale lihaa, juontaa juurensa 1960-1980- lukujen vaurastumiseen. Isoäidin aikaan puuro saattoi hyvin olla pääruoka muulloinkin kuin jouluna, ja kokoliha kuului juhlaan.  Mummonaikaisessa ja sitä varhaisemmassa ruokavaliossa lihan määrä oli kohtuullinen jo siksikin että liha oli kallista. Siitä kulutus on vähitellen alkanut kasvamaan, onhan liha ollut ihmiskunnan aamunkoitosta asti statussymboli ja rikkaita ovat olleet ne joilla on ollut varaa syödä sitä, sitä rikkaampia mitä useammin lihaan on ollut varaa. Tehotuotannolle oli sosiaalinen tilaus. Nyttemmin ikivanhasta statussymbolista on tullut bulkkimättöä jota moni syö joka päivä siksi ettei ole ihan varma siitä mitä muuta voisi syödä. Nyt kaikki syövät lihaa, rikkaat riistaa ja villisikaa, köyhät tarjousjauhelihaa ja broilerinnahkapyöryköitä. Vaikka lihaa on nyt kaikilla, sosiaalinen ero on säilynyt. Kerskakulutuksesta erääntyvä lasku, yhteisen planeettamme kärsimys ja elintasosairaudet kurittavat kaikkia.

Lihansyönnistä puhutaan usein mustavalkoisesti: joko olet lihan suurkuluttaja tai kasvissyöjä. Kohtuullisuus on jälleen kerran tylsää, ja sen kannattajat hiljaisia. Itse olen sillä kannalle ettei lihansyönti sinänsä ole epäeettistä, onhan ihminen fysiologialtaan sekasyöjä. Kulutustilastoa katsellessa minusta kuitenkin tuntuu, että jo siirtyminen kohtuullisuuteen ja aidosti monipuoliseen ruokavalioon olisi iso edistysaskel keskivertokansalaiselle. Tehotuotantoa ja halpaa bulkkilihaa ei tarvita lihansyönnin mahdollistamiseksi ylipäätään, vaan niitä tarvitaan koska lihaa kulutetaan aivan liikaa. Jos kysyntä olisi vähäisempää, eettisyydelle olisi tilaa ja vähävaraisillakin olisi varaa maksaa korkeampia hintoja. Jo nykyisellä hintatasolla voi sanoa, että luomuliha on kallista lähinnä jos sitä on tarkoitus syödä joka päivä. Jos paketti viikossa riittää ja lopun aikaa proteiinit napsitaan bulkkilihaakin halvemmista lähteistä, hintalappu alkaa näyttää kummasti siedettävämmältä. Ei, kaikilla ei ole siihenkään varaa. Mutta monilla niistä jotka nyt kokevat itsensä vähävaraisiksi lapatessaan päivä toisensa jälkeen ostoskärryihinsä tarjousjauhelihaa ”koska se on halpaa”, olisi. Samalla arkinen mättö voisi muuttua vaihtelevammaksi, iloisemmaksi, elämyksellisemmäksi. Miksi taaskaan syytellä ja puhua ongelmista, kun ratkaisuissa olisi niin paljon mukavaa mietittävää?

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments