Pihabongaus 2012

Tämän vuoden pihabongaukseen lähdimme peräti kahden lintulaudan ja yhden talipallotelineen voimin. Sääkin oli juuri sopiva: ei myrskyä eikä myräkkää, lämpötila -8 astetta. Syistä jotka vain linnut itse tietävät, tämä ei ollut tällä kertaa menestysresepti. Tosin, tänä talvena lintulauta on ollut koko ajan hiljaisempi kuin viime vuonna, eikä satunnaisia vieraita ole juuri näkynyt. Siinä mielessä otos antaa kohtalaisen hyvän yleiskuvan lintuvieraistamme. Tällainen talvi tänä vuonna.


Tuloksemme:


naakka 1 kpl
harakka 4
pikkuvarpunen 5
talitiainen 3
sinitiainen 1
keltasirkku 7
kesykyyhky 34


yhteensä 55 lintua


Viime vuoteen verrattuna lintumäärä nousi suuremmaksi, mutta ainoastaan paikalle sattuneen ison puluparven ansiosta. Lajeja havaitsimme viime vuonna yhdeksän, tänä vuonna seitsemän. Viime vuoden lajeista emme nyt havainneet yhtään viherpeippoa (joita muuten on näkynyt mutta harvalukuisina), nokkavarpusta (joita ei tänä vuonna ole näkynyt marraskuun jälkeen) emmekä urpiaista. Sen sijaan viime vuoden listalta puuttumaan jäänyt harakka tuli nyt bongatuksi.

posted under | 0 Comments

Ennakkoluulon tussahduksia

Toisen kierroksen äänestys käynnistyi Virkkalassa ensimmäistäkin kierrosta vilkkaampana. Se on myönteistä- kansa on saamassa kansan presidentin. Toisaalta äänestäjien keskuudessa on ilmennyt aivan uusia ilmiöitä. Tällä kertaa kukaan ei ole vielä erehtynyt äänestyspisteestä, mutta jotkut näyttävät erehtyneen koko valtiosta: heidän mielestään suomalaiset ovat valitsemassa mieleistä presidenttiä Saudi-Arabialle tai mahdollisesti Somalialle. Jollekin kaukaiselle hampaisiinaseistautuneiden homovihaajien tyyssijalle kuitenkin. Toisten mielestä heterous on yksinkertaisesti isänmaallista, toisin kuin homous. Parasta mitä ihmisestä ja presidenttiehdokkaasta voi sanoa on, että hänen puolisomakunsa on ihan tavallinen. Minä toivon, että tästä vaalikierroksesta on ainakin se hyöty että ohut mukasuvaitsevaisuuden kuori rapisee pois ja suomalaiseen yhteiskuntaan pesiytynyt homofobia nousee esiin ja yleiseen keskusteluun. Siten näemme sen todellisuuden missä maa todella elää- ja pelkäänpä että se todellisuus ei ole aivan sellainen humanismin onnela jossa tasa-arvon idean sisäistänyt kansanosa mielellään kuvittelee elävänsä. Millainen onkaan tämä kansa joka on tekemässä itselleen presidenttiä? Toivon toki eläväni maassa jossa homo voi olla vaikka presidentti siinä missä sadomasokistit, transvestiitit ja muut heterouden kirjoon sopivat kansalaisetkin. Mutta varmaa on, että toisin kuin toivon, elän yhä maassa jossa monet kuvittelevat että haukkuminen, kiusaaminen ja syrjintä ovat kunnollisten ihmisten tapoja kohdata erilaisuutta.

Homokammo on surullinen ilmiö siinäkin mielessä, että en osaa kuvitella yhdenkään ihmisen joka on itse elämässään rakastanut, kykenevän siihen. Rakastavat ihmiset tietävät, että aito rakkaus on niitä universumin voimia joiden edessä itsensä tuntee pieneksi, ja toisaalta valmiiksi melkein mihin vain. Rakkaus ei kysele lupien perään eikä laskelmoi. Rakastavat ihmiset tietävät, ettei rakkaudessa koskaan pääse helpolla, ja että ulkopuoliselle ainoa järkevä mahdollisuus suhtautua muiden yrityksiin rakastaa –vaikka sitten miten säälittäviin-, on myötätunto. Kukaan joka on koskaan rakastanut, ei voisi kehottaa toista ihmistä ”unohtamaan homoutensa kuudeksi vuodeksi” tai ”alkamaan käyttäytyä niin kuin normaalit ihmiset”. Ja lopuksi, rakastavat ihmiset tietävät että rakkaus on aina positiivinen voima, sellainen voima jonka läsnäoloa kärsivä maailma kipeästi tarvitsee. Rakkautta ja rakastavia perheitä on tässäkin maassa niin vähän, että minulle on täysin käsittämätöntä, miten jotkut haluavat nitistää osan niistäkin olemattomiin. Homofobia paljastaakin mielestäni sen, miten vähän tässä kunniallisten avioliittojen ja vapautuneen seksuaalisuuden maassa on ihmisiä jotka tietävät rakkaudesta, puhumattakaan siitä että itse rakastaisivat ketään toista ihmistä. Mitä tunteita sen taustalle kätkeytyykään? Epävarmuutta omasta seksuaalisuudesta? Kateutta siitä ettei itse ole koskaan tuntenut mitään niin voimakasta joka saisi ravistelemaan sovinnaisuuden kaltereita? Vanhaa kunnon vihaa erilaisuuden edessä, ja sen edessä että jotkut uskaltavat? Silkkaa kovasydämisyyttä? En tiedä. Uskon että syitä, tai ainakin syiden yhdistelmiä on yhtä monia kuin on homokammoisia ihmisiä. Ja tiedän että ihmisiä jotka eivät ole koskaan rakastaneet, ei pidä vihata takaisin vaan ainoastaan sääliä. He eivät ole ihmisiä joiden elämässä on ylitsevuotava määrä sappea, vaan ihmisiä joiden elämästä puuttuu jotakin suurta. Suunnilleen koko universumia kasassa pitävän myyttisen taivaannaulan kokoista.

Jotkut miettivät, kumpuaako homoviha vanhoillisesta takertumisesta juutalaiskristilliseen aavikkomoraaliin. Itse en kuitenkaan tätä usko.
Kristinuskohan on toisaalta myös lähimmäisenrakkaudesta paljon puhuva uskonto, jonka keskeinen käsky on rakastaa lähimmäistä. Yksi Jeesuksen harvoista suorista käskyistä on kultainen sääntö, käsky tehdä toisille  niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Kuka toivoisi tulevansa syrjityksi ja lyttyyn haukutuksi sellaisen asian takia jolle ei koe voivansa mitään? Kuka toivoisi intiimeimpien hetkiensä muuttuvan likaisiksi haukkumasanoiksi? Kuka toivoisi koko elämänsä saavutusten, hyvyytensä ja kovan työnsä tulevan täydellisesti mitätöidyksi yhden -minkä tahansa yhden- piirteen takia, vaikka kyseessä olisi miten sitkeä pahe? Jos tämäkään ei riitä vaan viha kaipaa yhä sammutusta, kristillinen kuvasto on maalannut vaikuttavan kuvan jumalallisesta tuomiosta yhdistettynä kehotukseen olla tuomitsematta ettei joutuisi itse tuomituksi….ei, enpä leimaisi kristinuskon rakennuspalikoita suoralta kädeltä homofoobisiksi. Pikemminkin sanoisin, että jos ihminen haluaa vihata ja syrjiä, hän kyllä löytää uskonnosta sille oivan keppihevosen jos siihen annetaan pikkuriikkisinkin mahdollisuus. Uskonnotkin ovat usein lähinnä harjoittajiensa kuvia.  Rakkauden uskonto ei ole mikään uskonto jonka mukaan toisia ihmisiä tulee tuomita, kammota ja syrjiä. Jokaisen uskonnon rakkaudellisuus on harjoittajien varassa. Ihminen näkee yleensä sen mitä haluaa nähdä: jos sydämessä on vihaa ja pelkoa, uskonnon näkee sen mukaisena. Jos rakkautta, niin mistä tahansa katsomuksesta voi tulla rakkauden uskonto.

Me kaikki olemme jossakin määrin ennakkoluuloisia- ne jotka väittävät olevansa suvaitsevaisia ovat yleensä vain eri asioista ennakkoluuloisia kuin ne joita kutsutaan konservatiiveiksi. Yksi asia ihmisiä kuitenkin jakaa. On olemassa niitä jotka antautuvat ennakkoluulojensa orjuuteen, ja on olemassa niitä jotka pyrkivät vapautumaan ennakkoluuloistaan, elämään järjen alamaisina ja kehittymään ihmisinä. Homokammoisuus ei ole muita ennakkoluuloja kummempi: se voi olla jollekulle hyvinkin luonnollinen reaktio. Silti se on muiden ennakkoluulojen tapaan niitä reaktioita joista ihmisen on järkevää pyrkiä eroon.  Ihminen jolle toisen ihmisen koko elämä typistyy valinnan hetkellä kysymykseen ”homo vai hetero”? on helposti ihminen joka kohtelee toisia epäoikeudenmukaisesti. Kuitenkin, se joka eniten tilanteesta kärsii ei ole se joka tästä vääryydestä joutuu kärsimään vaan se joka sitä tekee. Hän on ainoa asukas maailmassa joka on ruma, pelottava ja mustavalkoinen. Ihminen joka uskoo että muiden vihan edessä kannattaa alistua, on ihminen joka uskoo vihan voimaan ja siihen että oikeassa elämässä hyvyys on haurasta ja häviävää.

On ilman muuta olemassa paljon romanttisia tunteita ja villejä haluja jotka eivät ole rakkautta, vaikka muistuttavatkin sitä ulkoisesti. On paljon vahingollisia ihmissuhteita. Nämä ikävätkään ilmiöt eivät kuitenkaan katso seksuaalista suuntautumista. Siksi heteronormatiivisuudelle voi toivoa vain pikaista loppua. Se on normi jossa ei ole järkeä, normi joka ei ohjaa noudattajiaan hyvään. Se on normi joka ei lisää eikä paranna kenenkään rakkauselämää vaan aiheuttaa korkeintaan kärsimystä niille jotka törmäävät sen laitoihin, sekä vielä suurempaa kärsimystä niille jotka sortuvat vihaan, järjettömyyteen ja inhoon ylläpitäessään näitä rajoja. On monia maailmoja joissa rakkaus on suoritus, monia joissa se on kaupankäyntiä tai kiipeilyä sosiaalisilla tikkailla. On monia maailmoja joissa rakkaus on jälleen yksi tapa sanoa ”olen normaali, olen niin kuin kaikki muutkin.”  Nämä kaikki ovat harmaita ja synkkiä maailmoja joissa inhimillinen kukoistus on vain sanahelinää, ja todellinen rakkaus vain kirjeitä kaukaisista maista. Hyvät maailmat ovat niitä joiden asukkaat pyrkivät yli ennakkoluuloistaan, eivätkä alistu paheilleen ainakaan niin pahasti että unohtaisivat kaiken kunnioituksen ja inhimillisyyden sanoistaan tai teoistaan. Hyvät maailmat ovat niitä joissa on rakkautta, ja niitä joissa uskotaan rakkauteen. Hyvät maailmat ovat niitä joissa rakkaus on jytky ja ennakkoluulon purkaukset pelkkiä tussahduksia.

Minun vaalimatematiikkaani

En ole kovin hyvä laskemaan, joten vaalimatematiikkani on yksinkertaista. Maailmassani on kolme konkreettista hyvää asiaa jotka poliitikosta voi sanoa. Yksi: että hän on järkevä ja sivistynyt. Kaksi: että hän on rauhan ihminen. Kolme: että hän pistää itsensä täysillä likoon. Presidenttivaalien toisella kierroksella on nyt ehdokkaana Pekka Haavisto, josta voin sanoa kaikki kolme asiaa. Näyttää siltä, että ihmiset koko puoluekentän laajuudelta ovat huomanneet saman ja ajattelevat minun tapaani, että jos presidentiksi ei voi saada täsmälleen omia arvoja vastaavaa henkilöä, seuraavaksi paras vaihtoehto on tehdä presidentti ihmisestä joka kykenee yhdistämään kansan ja tulemaan toimeen myös eri tavalla ajattelevien kanssa. Politiikassa kaikki pelaavat, mutta harvoin pelityyli on ollut korkealla tasolla näin kaunista katsottavaa. 

Suomi on viimeisen viidentoista vuoden ajan jakautunut monin tavoin: menestyjiin ja häviäjiin, konservatiiveihin ja edistyksellisiin, kaupunkilaisiin ja maakuntien väkeen. Tarvitseeko Suomi tässä tilanteessa ihmistä joka edustaa tiettyjä –mitä tahansa – arvoja, vai ihmistä jossa on potentiaalia yhdistää kansaa ja perustaa kiihkottoman, ystävällisen ja ratkaisuja etsivän yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiri?  Tarvitseeko Suomi ihmistä joka varoo ärsyttämästä ketään, vai ihmistä jolle mahdolliset ärsytykset eivät ole ongelma koska hän osaa selvitellä ristiriitoja rauhanomaisesti?

Haavisto ei ole perinteinen suomalainen poliitikko. Hän ei provosoidu, kätke kehuihinsa pieniä piikkejä, ei syyttele eikä puhu päälle. Hän on marssinut vaaliväittelyjen läpi pitäen tiukasti kiinni uskostaan siihen että hyvällä pärjää. Kohteliaisuudella pärjää. Rauhallisuudella ja kärsivällisyydellä pärjää. Muita kuuntelemalla ja etsimällä vastustajistakin hyvää pärjää. Asiantuntemuksella pärjää ja inhimillisyys riittää. Ei tarvitse taistella voidakseen valloittaa. Minusta olisi tavattoman rohkaisevaa, jos Suomen kansa palkitsisi tämän uskon myös toisella kierroksella.

Minulla ja Haavistolla on osittain erilaiset arvot, enkä epäile yhtään sitä etteivätkö minun arvoni olisi paremmat. Mutta yhden asian olen oppinut luoviessani filosofien väittelyntäyteisessä maailmassa. Olen oppinut, etteivät parhaatkaan arvot ole kaikki kaikessa, vaan että viime kädessä tärkeintä on, millaisia olemme ihmisinä. Filosofiassa eikä elämässä ei menestyksekkyyttä ole päästä asemaan jossa eri mieltä olevat voi ohittaa, unohtaa tai vaientaa. Tärkein taito on taito rakentaa  arvostusta ja ystävyyttäkin myös sellaisten ihmisten kanssa joiden arvot, mielipiteet ja elämänvalinnat ovat erilaiset, ristiriidassa. Minusta näyttää siltä, että Pekka Haavistolla on tämä taito hallussa. Se on harvinainen taito, ja Suomelle kultaa kalliimpi voimavara tänä vihaisen retoriikan ja epävakaan maailmantilanteen aikana. Siksi olen iloinen voidessani antaa ääneni vaalien toisella kierroksella Haavistolle.

Talven värejä

Puutarhassa talvi on lumenvalkoista, kaarnan ruskeaa ja talvitaivaan hentoja sinisiä, punaisia ja helmenharmaita.


Photobucket


Paitsi niinä iltoina joina siniseen hämärään syttyvät lumilyhdyt.


Photobucket


Sisällä talvi on lämmin ja värikäs. Lämmin, niin kuin palelevalle Puolisolle tekemäni neulakinnasmyssy. Tein myssyn hihasta ja hatusta-menetelmällä alareunasta alkaen. Aloitusketjua pään ympäryksen verran, sitten suoraa pötköä sopivan näköinen pätkä, sitten kavennuksia ensin joka 10., sitten joka 4., 2* joka toinen pisto, loppuhuipennus luovasti. Näin ainakin muistelisin. Lanka luonnonväristä kaksisäikeistä villaa Lohjan vanhan ajan joulumarkkinoilta.


Photobucket


Mielettömän lämmin on myös myssynkin alta vilkkuva maailman pehmoisin viltti. Sain sen kudottua jo marraskuussa, ja huovutuksesta se saapui jouluksi. Täyttä villaa, ja huovutus häivytti aloittelijan epätasaisuudet. Kuten kuvasta näkyy, tämäkään viltti ei ole maannut siististi viikattuna sohvanselkämyksellä vaan on kovassa käytössä. Viime vuosi oli varsinainen vilttivuosi- myös kuvan reunasta kurkisteleva virkattu viltti oli viime vuoden töitä.


Photobucket


Loppuvuoden kudoinkin sitten puolta tusinaa keittiöpyyhkeitä. Kuvioraitojen kutomiseen aloitteleva kankuri tarvitsi pieniä perkeleitä. Läheltä katsottuna sen huomaa paikoitellen lopputuloksestakin. Jaa että olisiko kaikkiin pyyhkeisiin voinut tehdä vain ihan kapeat raidat? No ei tietenkään! Pyyhkeiden valmistuttua kaikki hankaluudet kuitenkin unohtuivat, ja jouduin toteamaan että meillehän ei muuten enää ostopyyhkeitä tule. Mietin, miten saisin loppusijoitettua vanhan käsipyyhevarastoni puuvillaiset huitulat. Puolipellavaisia keittiöpyyhkeitä tuli puoli tusinaa, eli 5.4 metriä kudottua kangasta.


Photobucket


Ompelukoneeni kaipaa oikeastaan huoltoon toimittamista. Enimmäkseen olen tehnyt korjauksia ja muuta tylsää. Mutta sitten satuin kangaskauppaan jossa silmiini osui maatuskakangasta ja ymmärsin oitis tarvitsevani uuden kauppakassin. Maatuskojen seuraksi löytyi tilkkuvarastosta ruskeaa mekkokangasta ja koristeeksi Virkkala-päivien kirppikseltä löytyneitä nappeja. Jo on väriä kalpeissa talvipäivissä!

Photobucket

Muita tärkeitä tapahtumia

Presidentinvaalit eivät suinkaan ole ainoa huomionarvoinen tapahtuma maailmassa. Tässä huushollissa päivänpolttaviin puheenaiheisiin ovat kuuluneet myös lintujenruokintapaikan tapahtumat ja pienet draamat. Vai pitäisikö tänä vuonna puhua pikemminkin tapahtumien puutteesta? Edellisiin vuosiin verrattuna meno on nimittäin ollut varsin vaisua.

Pihalinnut ovat hyötyeläimiä. Kesän tullen tintit ja kirjosiepot metsästävät jälkikasvunsa kitoihin merkittävän määrän pihlajanmarjakoita ja muita tuhohyönteisiä. Talven tullen linnut siirtyvät vastaamaan suuresta osasta talvipäivien viihdettä ja virkistystoimintaa. Ruokapalkka ei kylläkään tule aivan halvaksi- arvelisin, että lintukultamme ovat syöneet tänä talvena viitisenkymmentä kiloa siemeniä. Saapa nähdä, meneekö sata kiloa rikki kevääseen mennessä. Onneksi auringonkukkaa saa Agri-Marketista huokeissa 25 kilon säkeissä, ja Prisma puolestaan myy siemensekoitusta 1.10 euron kilohintaan.Talipallojen ohella nämä edulliset siemenet muodostavat tarjoilun rungon, jota sitten täydennämme pähkinöillä ja eläinkaupan siemenseoksella. Tänä vuonna ruokintapaikkamme käsittää kaksi lintulautaa ja talipallotelineen. Toinen lintulauta ja talipallot roikkuvat vanhassa omenapuussa, isompi ja uudempi lintulauta taas on sijoitettu terassin kulmaan niin että sen touhuja voi seurata keittiön pöydän äärestä.

Ainoa uusi lajihavainto tänä vuonna on varpunen. Pikkuvarpuset ovat vakiovieraita, harvinaiset nokkavarpusetkin ovat löytäneet tarjoilumme aina silloin tällöin. Vaan perusvarpuset ovat pysytelleet poissa . Vasta tänä talvena huomasin parin soluttautuneen pikkuvarpusten parven jatkoksi. Siellä ovat pysytelleet. Olisikohan varpusten kanta alkanut toipua taannoin lintuharrastajapiirejä huolettaneesta notkahduksestaan? Harvinaisempia vieraita ovat olleet punatulkut ja nokkavarpunen, sekä se punarinta joka näyttäytyi laudalla vielä joulukuun puolella. Erilaisten pikkulintujen lisäksi naakkaparvi ja puluparvi kuuluvat vakiokalustoon. 

Vuosien varrella bongattujen lajien lista on kuitenkin venynyt pitkänpuoleiseksi. Erityisesti viime talvi toi puutarhaamme monia uusia vieraita. Yleisistä lintulautalinnuista havaitsematta on oikeastaan enää hömötiainen. Tämä jokaisen lintulaudan vakiovieraaksi tituleerattu laji ei ole koskaan näyttäytynyt meillä. Tarkemmissa tutkimuksissa olen saanut selville, että hömötiaisten kanta on eteläisessä Suomessa vähentynyt voimakkaasti. Hömötiaisen arvellaan olevan häviöllä kilpailussa rohkeampaa ja aggressiivisempaa sinitiaista vastaan. Tästä huolimatta, lajin täydellinen puuttuminen hämmentää. Virkkalan tietotoimisto kyllä tietää, etteivät hömötintit mitään kummajaisia näillä seuduilla ovat olleet. Joskaan eivät naapuritkaan ole niitä maininneet nähneensä. Taas on syytä pitää silmät auki, ja tietysti toivoa parasta. Jospa pienet mustalakit vielä uskaltautuisivat kylään.

Merkillepantavin ilmiö lintulaudalla on kuitenkin ollut outo hiljaisuus parin tapahtumarikkaan talven jälkeen. Monena pakkaspäivänäkin lintulauta on ollut lähes autio, ja jyvänkulutuskin on pikemminkin laskenut kuin noussut talven edetessä. Syitä osaamme vain arvailla. Onko lähistölle pesiytynyt uusia saalistajia? Onko leuto alkutalvi vain houkutellut linnut jäämään metsiin? Emme tiedä, mutta ehkäpä asia selviää jo lähiaikoina. Pihabongausviikonloppu häämöttää jo, ja silloin aiomme istahtaa tarkkailemaan lintulautojen elämää kunnon toviksi. Kukapa tietää, ketkä kaikki ehdimme vielä bongata?


EDIT: Jos päivän pahoinvointiannoksesi on yhä saamatta, tsekkaa linkki uusimpaan blogiin listallani. Natsivahti puolustaa urheasti rasistien sananvapautta julkaisemalla kuvakaappauksia facebookin nyttemmin suljetuiksi muutettujen viharyhmien kirjoituksista.
Toivon kovasti, että myös presidenttiehdokkaat Essayah ja Soini joiden mielestä rasismi ja vähemmistöihin kohdistettu vihapuhe ei ole Suomessa lisääntynyt, löytävät tämän blogin. 

posted under | 1 Comments

Viikonloppuni vaalikarnevaaleissa

Kuluneena viikonloppuna opin, että presidentinvaaliehdokkaiden vaalitilaisuudet eivät ole turhaa torilla palelemista, vaan varsin mielenkiintoisia tapahtumia joihin kannattaa mennä, jos siihen vain tilaisuus on. Viikonloppuna löysin itseni hytisemästä kahdestakin vaalitilaisuudesta, olkoonkin että oma äänestyslappu on jo hyvästi täytettynä.  Perjantaina Paavo Arhinmäellä oli vaalitilaisuus Lohjan torilla. Arhinmäki on niitä poliitikkoja joita on ilo kuunnella livenä: antakaa hänelle hetkeksikin suunvuoro, ja saatte taatusti selville, mitkä hänen arvonsa ovat ja mikä maailmassa mättää. Häneen  ei ole tarttunut (eikä toivottavasti tartukaan) suomalaisten poliitikkojen maan tapaa kierrellä ja kaarrella siinä toivossa että ei ärsyttäisi ketään. Kerrankin olen Leo Straniuksen kanssa enimmäkseen samaa mieltä:  ympäristökysymykset tärkeiksi kokevilla kansalaisilla on näissä vaaleissa valittavanaan kaksikin hyvää ehdokasta. Tilanteesta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että huolimatta päällisin puolin katsottuna samantyyppisestä arvomaailmastaan, Arhinmäki ja Pekka Haavisto ovat lähempää katsottuna varsin erilaisia sekä henkilöinä että ehdokkaina. Kaipaako tämän päivän Suomi rauhanrakentajaa vaiko vahvaa arvojohtajaa? Eri mieltä olen Straniuksen kanssa ehdokkaiden ympäristönäyttöjen merkittävyydestä. On totta että Haavistolla jo ikänsäkin puolesta on vaikuttavia näyttöjä ympäristön puolesta toimimisesta.  Arvopohjaltaan selkeän vasemmistolaisena ehdokkaana Arhinmäki kuitenkin painottaa enemmän yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta myös ympäristökysymysten pohjalla- näkökulma joka on käsittääkseni huomattavasti kestävämpi kuin Vihreissä suosituksi tullut ajattelu vihreästä kapitalismista. Kukin voi itsekseen pohtia sitä, kumpi on yleisesti ottaen tehokkaampi asenne ympäristökysymysten edistämiseen: Haaviston lempeä, sovitteleva ja konsensushakuinen ote vaiko Arhinmäen selkeä ja suoraviivainen arvojen puolustaminen. Omasta puolestani, toivon onnea ja menestystä vaalikamppailuun molemmille.

Sunnuntaina Lohjalle saapuikin Pekka Haavisto, joka tämänhetkisten galluptietojen perusteella on Arhinmäkeä todennäköisempi näky toisella kierroksella (vaikka tietenkään gallupeille ei pidä antaa paljoa painoa kun annetut äänet, eivät puheet, ratkaisevat). Hänen avauspuhettaan kuunnellessa mieleeni muistui, että toisin kuin toimittajien käytöksestä voisi päätellä, asiallisten kysymysten kaivokaan ei suinkaan ole vielä ehtynyt näiden vaalien osalta. Sainkin tilaisuuden kysyä rauhanrakentaja-Haavistolta, mitkä ovat ne arvot joista hänenlaisensa sovittelijakaan ei ole valmis tinkimään, sekä mitä hän mitä mieltä hän degrowth-ajattelusta. Tämä onkin vaalitilaisuuksien parhaita puolia: tv-tenteissä saamme kuulla vastaukset vain niihin kysymyksiin joita toimittajat kysyvät. Vaalitilaisuudessa yhdellä äänestäjällä ei ole paljon aikaa, mutta yhden tai pari painavaa kysymystä aina ehtii kysyä. Ja kuten usein on, nytkin vastaus valaisi montaa muutakin asiaa kuin sitä mitä tarkalleen tulin kysyneeksi.

Lupasinkin itselleni, että jos vielä tilaisuus tulee, voisin ihan yleissivistyksen nimissä käydä muissakin vaalitilaisuuksissa. Jos käännän sanaisen grillini päälle jo Haaviston kaltaisen sympaattisen ehdokkaan lähistöllä, tokihan minä keksisin jotakin kiinnostavaa kysyttävää myös sellaisilta ehdokkailta joihin suhtaudun todellisella epäluulolla.

Loppuun sopii tämä videokooste eri presidenttiehdokkaiden kampanjatunnelmista vilkkaan viikonlopun aikana. Koomisena kevennyksenä toimii blogin sankarittaren säälittävä yritys maastoutua kameralta vieraan puolueen vaalitilaisuudessa.

Virkkalan vaalihuumaa

Edellisissä vaaleissa Virkkalan tilanne on ollut varsin edustava pienoismalli koko maan keskiarvoista. Niinpä, noustessani keskiviikkona virkailijoiden pöydän takaa vuoroni päättyessä, oloni oli varovaisen toiveikas. Ennakkoäänestys oli käynnistynyt vilkkaasti, eikä vain omassa asemapaikassani Virkkalan kirjastolla, vaan koko Lohjalla. Jos tahti jatkuu kohtuullisena, niin vaikka vaalitulos ei sattuisikaan miellyttämään minua henkilökohtaisesti, pääsen näillä näkymin lohduttautumaan sillä että maa saa sellaisen presidentin kuin kansan syvät rivit ovat tilanneet. Ja sehän se on pääasia, kun demokratiassa eletään.

Presidentinvaalit ovat tälläkin kertaa lähes varmasti kahden kierroksen vaalit. Gallupkyselyjen heitellessä on hyvä muistaa, että yhtään ääntä ei todellisuudessa ole vielä laskettu, eikä lasketa ennen kuin vaalipäivänä. Eikä äänestäminen ole lottoamista jossa vaalien voittajaa äänestäneille jaetaan irtopisteitä, vaan vastaamista rehellisesti kysymykseen joka kysytään meiltä kaikilta: ”Kuka näistä ehdokkaista soveltuisi mielestäsi parhaiten presidentiksi?” Jos alamme pohtia taktiikoita ja strategioita, emme tee sitä mitä valtio on tehtäväksemme antanut, eli vastaa suoraan ja kiertelemättä esitettyyn kysymykseen. Valtio ei kysy: ”Kenen heistä pitäisi päästä toiselle kierrokselle Niinistön kilpakumppaniksi?”, ei edes ”Kenen on mahdollista päästä toiselle kierrokselle?”, vaan vain ”Kuka heistä on mielestäsi paras?”. Äänestäminen ei ole kansalaiselle raskas velvollisuus, mutta taktikointikeskusteluja kuunnellessa tuntuu, että se silti on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikea velvollisuus tietylle kansanosalle.
Virkkalan –ja kuulemma muidenkin Lohjan ennakkoäänestyspisteiden- vaalihuumaa synkentää toinenkin harmaa pilvi. Äänestäjien ikäjakauma on taas kerran painottunut vanhempaan päähän. Missä ovat pari- kolmekymppiset? Nukkumaan jääminen ei tarkoita vain sitä ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa, puhumattakaan sitä että nukkuminen olisi minkäänmoinen protesti tai kannanotto- se tarkoittaa, että nukkujalle sopii mitä parhaiten se että maan suunnasta päättävät ne joilla siihen on heikoimmat eväät. Jos mieli tekee nukkua vaaleissa, suosittelen miettimään hartaasti sitä seikkaa, miten monenlaista menijää mahtuu yli 18-vuotiaisiin kansalaisiin. Lukuunottamatta muodikkaasti kyynistyneitä ja yhteiskunnalliseen elämään väsyneitä nuoria aikuisia, äänestyspaikoilla näkyy kyllä koko elävän elämän kirjo, mukaan lukien ne tyypit joiden kohdalla mietin hiljakseen, eikö olisi järkevää että äänioikeus voitaisiin tilapäisesti poistaa äänioikeutetun iän saavuttaneelta kansalaiselta, jos lääketieteellisesti voidaan todeta että syystä tai toisesta johtuen äänioikeutetun mieli vaeltaa pysyvästi ja tukevasti Tuonelan tanhuvilla eikä missään Reaalimaailman lähistöllä.

Vaalipaneelit, tentit ja kampanjat ovat tehneet selväksi ettei presidentiksi ole näissä vaaleissa tarjolla klooneja, vaan kahdeksan varsin erilaista ehdokasta. Täydellinen heistä ei ehkä kukaan ole, mutta luulen että jos asiaan vaivautuu paneutumaan hetkeksikään, hyvinkin erilaisia arvoja edustavat ihmiset voivat kyllä löytää soveltuvan ehdokkaan. Presidentin valtaoikeuksia on karsittu, mutta presidentinvaalit ovat yhä arvovaalit joissa heijastuu kansan käsitys siitä millaista arvoilmastoa kansakunnan huipulla viljellään seuraavien kuuden vuoden ajan. Haluammeko yrittää eristäytymistä vai olla kansainvälisiä? Onko strategiamme ulkopuolisia uhkia vastaan sotilaallisen valmiuden kohottaminen vai rauhan rakentaminen? Äänestämmekö suvaitsevaisuuden vai suvaitsemattomuuden, tuloerojen tasoittamisen vai niiden ylläpitämisen puolesta? Nyt elämme niitä päiviä joina valtio kuuntelee tasapuolisesti jokaisen mielipidettä.

posted under | 5 Comments

Muutama talvinen resepti

Talviruokapostaukseni sai peräänsä parikin kommenttia joissa surtiin talveen sopivien arkisten reseptien vähyyttä. Itsekin olen aina etsimässä hyviä talvisia reseptejä, mutta on reseptiarkistooni jokunen hyvä resepti ehtinyt jo kertyäkin. Tässä muutama meillä maistuvaksi havaittu talvinen kasvisruokaohje. Hyvää ruokahalua!

Punakaaliwok 

Punakaalia ohueksi suikaloituna
Sipuli suikaloituna
pakastettuja wok-vihanneksia
öljyä
soijakastiketta
sweet chili-kastiketta
(kuivattua sipulia)
(suolapähkinöitä)

Paista vihannekset kunnes pakastevihannekset ovat sulaneet ja kaalit ja sipulit vielä hieman rapeita. Tarjoa täysjyväriisin kera ja viimeistele halutessasi kuivatulla sipulilla ja suolapähkinöillä. On kyllä hyvää ilmankin. Myös kana tai soijasuikaleet sopivat ruuan jatkoksi.


Kartoffelpuffer

4-6 suurenpuoleista perunaa raastettuna
2 sipulia hienoksi silputtuna
2 munaa
4 rkl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
suolaa ja pippuria
oliiviöljyä paistamiseen 

Yhdistä ainekset kulhossa. Muotoile taikinasta paistinpannulle mieleisen kokoisia pihvejä. Pienempiä on helpompi käännellä. Paista kartoffelpufferit kuumahkolla pannulla kummaltakin puolelta kullanruskeiksi. Tarjoa heti. Seuraksi sopivat hyvin maustekurkut.

Linssi-hernesoppa

1 iso sipuli pilkottuna
2.5 dl linssejä
1 l kasvislientä
purkillinen tomaattimurskaa
tölkillinen herneitä
2 valkosipulinkynttä (tai yksi, jos on kotona kasvatettu)
1 rkl paprikaa
pippuria

Huuhdo linssit ja kypsennä ne kasvisliemessä. Tässä menee vajaa tunti. Lisää sipuli noin puolessa välissä. Kun linssit vaikuttavat kypsänpuoleisilta, lisää murskattu valkosipulinkynsi ja loput ainekset. Keitä vielä kymmenisen minuuttia. Tarjoa hyvän leivän kanssa.


Kurpitsakakku (eli unelmakakku) 

4 munaa
4.5 dl sokeria
2.5 dl kasviöljyä
n. 400 g kurpitsasosetta
5 dl erikoisvehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 tl kanelia
1 tl suolaa
1 tl ruokasoodaa

kuorrutus: 

1 pkt maustamatonta tuorejuustoa
reilu dl voita sulatettuna (margariini ei käy)
1 pkt eli 500 g tomusokeria, siivilöitynä
1 tl vaniljauutetta

pähkinöitä

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Voitele suorakulmainen uunivuoka. Yhdistä munat, sokeri, voi ja kurpitsasose sekoittaen. Yhdistä kuivat aineet ja sekoita ne taikinaan. Kaada taikina vuokaan ja tasoita tarvittaessa. Paista puolisen tuntia tai kunnes haarukkatesti osoittaa kakun olevan kypsä. Kun kakku on jäähtynyt kunnolla, valmista kuorrutus. Yhdistä tuorejuusto, voi ja vaniljauute. Lisää siivilöity tomusokeri vatkaimella sekoittaen useammassa erässä kunnes kuorrutus on tasainen. Levitä kuorrutus palettiveitsen avulla kakun päälle ja asettele päälle pähkinät. Jos maltat, anna jähmettyä.

Paastomietteitä

Vanha tietokoneeni päätti päivänsä pienten sinisten kipunoiden saattelemana, ja minä päädyin muutamaksi päiväksi datapaastolle. Tai no, kurkkasin minä sähköpostit pari kertaa Puolison koneelta, mutta hoidin niistäkin vain parit kiireellisimmät. Muuten: ei kirjoittamista, ei netissä surffailua, ja uutistennälkäänkin oli tarjolla vain Länskäriä. 

Sain selville, että muutamankin päivän elämä ilman tietokonetta on aika hankalaa, eikä vähiten sähköpostilaatikkoon kertyvän suursiivouksentarpeen vuoksi. Toki, itsepähän olen valinnut olla ajatustyöläinen ja hoitaa yhteyteni ulkomaailmaan ensisijaisesti sähköpostin välityksellä. Toisaalta huomasin, ettei tietokoneen sammuminen tuonut elämään suurempaa tyhjyyden tunnetta. Se mikä kirjoittamisesta oli pois, täyttyi hyvin sujuvasti arjella ja arkisilla huveilla kuten lukemisella ja käsitöillä. Jokin kuitenkin sanoo minulle, että ehkäpä tämäkin oli hyvä tarkistaa. 

Ja nyt sormien alla on uudenkarhea kone. Onnistuimme löytämään kannettavan jossa on kaikki tarpeellinen: seitsemäntoista tuuman näyttö ja kahden vuoden takuu. Toisaalta, olen epämuodikas ihminen jonka maailmassa on olemassa myös asioita jotka eivät ole tervetulleita uuteenkaan tietokoneeseeni, kuten liiat ominaisuudet ja lisävarusteet. Tässäkin suhteessa uusi koneeni yllätti miellyttävästi. Ehdin jo surra että vanhan koneen myötä joutuisin luopumaan rakkaasta vanhasta Wordistani jonkin härpäkekarnevaalin hyväksi ja lisäksi maksamaan lystistä. Mutta koneeseenpa oli valmiiksi asennettu riisuttu versio uudesta Wordista. Se ei tue ”kehittyneitä ominaisuuksia”, mitä ne sitten ovatkaan. Ei mitään mitä ihminen tarvitsisi filosofoidakseen rakettitieteistä tai rakentaakseen uusia satumaita, sanon. Paasto on ohi, mutta yksinkertaisuus selviytyy, jotenkin.

”Paastoja on kuitenkin monenlaisia”, oli ensimmäinen ajatukseni kun poimin uutisvirrasta pari päivää sitten uutisen ekopaastosta, Luterilaisen kirkon, Suomen ympäristökeskuksen ja Ekumeenisen neuvoston yhteiskampanjasta johon mukaan on houkuteltu julkkiksiakin. Pitkäaikaiset lukijat arvaavatkin, mikä ekopaastoideassa mielestäni mättää, eli keskeinen ajatus. Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, liturgisessa vuodenkierrossa paasto on juhlakautta edeltävä aika jolloin pyrkimyksenä on elää arkea askeettisemmin. Ongelma numero yksi: paasto on rajallinen aika, joka päättyy vastakohtaansa juhlaan, siis tilaan jota luonnehtii ylenpalttisuus. Yksinkertaisuus johon kestävä kehitys käsittääkseni voidaan parhaiten perustaa, ei kuitenkaan ole äärilaitojen välillä riekkumista vaan elämää jonka pohjavireenä on hidas ja hiljainen mutta jatkuva muutos. Se on arvokkaita mutta pröystäilemättömiä juhlia ja arkea johon mahtuu ruispuuron lisäksi myös iloa ja lempeyttä itseä kohtaan. Ongelma numero kaksi: ajatus ympäristöystävällisyydestä luopumisena, kilvoitteluna, kieltäymyksenä ja askeesina on kestämätön, inhimillisyyttä ymmärtämätön, kohtuuden sivuuttava ja ympäristöystävällisen elämän ankarassa, negatiivisessa ja ilottomassa valossa esittävä ajatus. Minusta, kuten Epikuroksestakin, yksinkertainen elämä kun on pohjimmiltaan iloista, nautinnollista ja ryppyotsaisuutta karttavaa. Jos kampanjan tarkoituksena on herättää ihmisiä miettimään, mitä hiljentyminen ja kohtuullisuus omassa elämässä merkitsevät, miksi käytössä on paastotematiikka jonka eetoksena on askeesi, ei aito kohtuus?   

Paastoja on tosiaan monenlaisia, ja jos nyt otamme kirkon esimerkin arvokkaana oppituntina siitä asenteesta jota paastoajalla ei pidä olla, ei koko paastoamisen ideaa ehkä kannata kipata roskakoriin. Yksinkertaistajalle paasto voi olla hyvä työkalu. Se voi raivata elämään tilaa ajatuksille ja rauhalle, se voi olla kokeiluajan ottamista muutoksille joiden toivoo muodostuvan pysyviksi, se voi olla mahdollisuus tarkistaa suuntaa. Johannes Krysostomoksen ajatusta vapaasti lainatakseni, paasto on lääke. Siis asia jota tulee käyttää oikealla tavalla ja oikeista syistä. Näyttää siltä että paasto voi tulla yllättäenkin. Tapaninpäivän myrskyn sähköpaasto näyttää herättäneen useammassakin bloggaajassa rakentavia ajatuksia ja teräviä kysymyksiä, jopa konkreettista toimintaa entistä kestävämmän elämän hyväksi. Voisiko sanoa, että hyvä paasto on sellainen joka ravistelee elämää sopivasti?

Onko hyvän ihmisen oltava varakas? (Ja muutama miete yksinkertaisuudesta ja ympäristöystävällisyydestä)

Kiitos tämän postauksen inspiraationlähteenä toimimisesta menee Nollavaimolle joka vieraili Ruohonjuuren ruokaosastolla toteamassa ettei pienituloisella ole mitään mahdollisuutta ostaa sieltä arkiruokaansa. Hieman aikaisemmin Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän Silvia Modig, Aino-Kaisa Pekonen ja Eila Tiainen ilmaisivat huolensa suomalaisen ruokakaupan keskittymisestä joka johtaa siihen että vain hyvätuloisilla on varaa ostaa luomuruokaa. Kuten kaikki tiedämme, luomun ja reilun kaupan markkinoinnissa eettisyys on nostettu esiin. Onko siis niin, että köyhyyden lisäksi köyhät eivät myöskään voi olla aivan niin hyviä ihmisiä kuin hyvätuloiset?

Itse ajattelen, että jos joku on varakas, eettinen ostaminen todennäköisesti kompensoi sitä että kulutustaso on muutenkin korkea. Jos taas on köyhä, ei ns. epäeettisten tuotteiden ostamisesta pitäisi tuntea syyllisyyttä sillä kulutuksen kokonaistaso jää joka tapauksessa alhaiseksi. Siksi niiden joilla on mahdollisuus ostaa huomattava osa ruuastaan (ja muista tuotteista) luomuna ja reiluna, ei pitäisi kuvitella liikoja moraalisesta erinomaisuudestaan vaan ymmärtää että he toimivat oikein vain etuoikeutetun asemansa kontekstissa, eivät absoluuttisesti paremmin kuin vähävaraisemmat siskot ja veljet. 

Miksi ajatus on sitten noussut pinnalle? Minä veikkaisin syiksi useaa ikävää piirrettä tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ensinnäkin, osasyynä voi olla eettisyyden typistyminen julkisuudessa kulutustyyliksi ja eettisesti tiedostavan elämäntavan kaupallistuminen ja brändiytyminen. Tällöin eettisyys ymmärretään ensi sijassa kulutusvalintoina ja siinä shoppaako oikeita tuotteita oikeanlaisista kaupoista. Toiseksi, muodikasta tapaa arvostella ja kritisoida estoitta muita ihmisiä ja kriittisyyden pitämistä tärkeämpänä kuin rakentavuutta ja pinnallisuutta jonka mukaan pinta kertoo ihmisestä kuin ihmisestä kaiken tietämisen arvoisen. Kolmanneksi sitä että eettisyys on muotia, trendi tietyntyyppisten ihmisten keskuudessa eikä asia joka koskettaa jokaista ihmistä riippumatta asemasta, varallisuudesta tai ajattelunlahjojen määrästä. Olosuhteet, joihin kuuluvat varallisuuden lisäksi esimerkiksi työ- ja asuinpaikka, vaikuttavat luonnollisesti siihen, millaista hyvää elämää itse kullakin on mahdollisuutta viettää. Kuitenkaan, mikään eettinen järjestelmä joka mielii olla yhtään Reaalimaailmassa sovellettavissa ei voi lähteä siitä että hyvä elämä ja eettisyys ovat etuoikeuksia joihin vain osalla kansaa on resursseja. Itse olen aikaisemmin luonnostellut täällä blogissa ajatusta ekosäädyistä, yrittäen avata hiukan sitä millaiselta eettisyys saattaa näyttää erilaisista elämän lähtökohdista käsin, ja mitä haasteita eri luokilla sen toteuttamisessa mahdollisesti on.

Eettisyyden näkeminen ylellisyytenä on osa yhteiskunnamme todellista valtauskontoa, rahan palvontaa. On kapeakatseista kuvitella että vain konkreettinen ostaminen olisi rahanpalvontaa, onhan kyseessä kokonainen ideologia. Arjessa sitä pönkittää luomun, eettisyyden ja ekologisuuden näkeminen lisäarvona sen sijaan että ne olisivat lähtökohtia kaikelle tuotannolle; tuotantotavan perusedellytyksiä joista poikkeaminen ansaitsisi ankaraa paheksuntaa. Mutta on tässä muutakin. Ajatus siitä että köyhyys tekee ihmisestä vähän huonomman ja jotenkin epäilyttävän on kirjaimellisesti antiikinaikuinen (ja varhempien aikojen olosuhteista tietomme ovat hatarat, joten ei olla turhan optimistisia). Köyhät on vuosisatojen ajan jaettu “kunniallisiin” köyhiin ja niihin joiden kurjuudesta yhteisö voi jollakin tekosyyllä pestä kätensä- näkökulma joka sivuuttaa täysin ihmisarvon ja sen että kelvottomuuden tasosta riippumatta jokaisella on tietyt perustarpeet. Nykyäänkin suomalainen työttömyyspolitiikka lähtee siitä että työttömyys on lähtökohtaisesti yksilön ongelma ja johtuu pohjimmiltaan hänen kelvottomuudestaan, vaikka taustalla olisi todellisuudessa millaisia rakennemuutoksia ja joukkoirtisanomisia. Kovien asenteiden lisäksi köyhyyden halveksunta näkyy –kenties vieläkin selvemmin- varakkuuden ihannointina. Harva näyttää vapaaehtoisesti vähävaraiselta, eikä jonkin kuvaileminen “halvan näköiseksi” ole kehu. Samoin, vaikka retro ja vintage ovat kuinka tyylikkäitä, toimivat mutta muodista tipahtaneet selvästi jokusen vuoden vanhoilta näyttävät esineet eivät ole tyylikkäitä. Köyhyyttä demonisoivaa kulttuuria on aivan helppo uusintaa ilman että kuvittelisi olevansa millään tavalla yhteiskunnallisesti kantaaottava. 

Kuten jo Pierre Bourdieu todisteli, ja Nina Kahma on tutkinut suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa, maku on tärkeä yhteiskuntaluokkia uusintava ja erotteleva tekijä. Onko täydellinen sattuma, että suuren suosion Suomessakin saavuttanut karppaus on ruokavalio joka tulee merkittävästi kalliimmaksi kuin tavallinen sekaruoka? Entä onko sattumaa että ekovaatteista ja sisustustuotteista puhutaan mielellään designin käsitteen kautta, eli sellaisen käsitteen kautta jota sosiaalisesta noususta  unelmoiva keskiluokka rakastaa mutta joka on aika kaukana alempien luokkien arjesta? Onko sattumaa että ympäristöystävällisyydestä puhuessa käytetään mielellään varsin akateemista puheenpartta ja esimerkkejä jotka ovat peräisin ylemmän keskiluokan elämänympäristöstä?

Mielestäni elitisoituminen on eräs tämän päivän ympäristöliikkeen suurimmista uhista, ja sen hutkimiseen olen omistanut täälläkin paljon energiaa. Elitisoitumisessa on aina kysymys rajojen pystyttämisestä, eksklusiivisuudesta. Elitisti on pohjimmiltaan ihan tyytyväinen siihen että erottuu muista vähän hienompana ja parempana ihmisenä. ”Eettisyys”, tarkemmin sanottuna eettisyyden ulkokuori, on yksi mahdollinen tapa siihen yhteiskunnassa johon kirkon vallan mureneminen on jättänyt markkinavoimien mentävän arvotyhjiön. Mutta jos maapallo aiotaan pelastaa, tarvitaan talkoisiin kaikkia. Eettisyydestä pitää tulla valtavirtaa ja lähiöiden menoa, ja tiedostavan ihmisten tavoitteisiin täytyy kuulua omasta erityisyydestään ja poikkeuksellisuudestaan eroon pääseminen. Ja jotta eettisyydestä tulisi valtavirtaa, se ei saa olla toimintaa jossa ainoat erot ovat aste-eroja vaan toimintaa joka on monimuotoista ja  kirjavaa kuin elämä itse.

On olemassa syy sille miksi puhun mieluummin yksinkertaisesta elämäntavasta kuin eettisestä elämäntavasta tai ekoelämästä. Yksinkertaisuudessa ei ole kyse vain ekosta ja luomusta, ei kuluttamisesta tai määrätyistä elämäntapavalinnoista vaan yksinkertaisuuden nostamisesta itseisarvoksi. Se on vastalause paitsi ympäristön riistolle ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudelle, myös trendiekoilulle. Sillä mitä muutakaan trendit ovat kuin uusia tapoja erottua alemmista luokista sitä mukaa kun aikaisemmin erottavina tuntuvat kulutustottumukset ja tavat valuvat valtavirtaan? Yksinkertaisuus on myös rauhantahtoinen kanta joka sanoutuu irti luomupiireissä suositusta tappelusta siitä kuka on eettisin ja oikeaoppisin ja kenen ote lipsuu. Yksinkertaisuus vain on, ja koska se on abstrakti arvo, sitä voivat tavoitella kaikki. Yksinkertaisuuteen ei kuulu oikeaa ruokavaliota, oikeaa pukeutumista, oikeita ostospaikkoja ja oikeanlaista kotia, vaan se on lähtökohtaisesti mielenmaisema. Yksinkertaisuuden perustana on tyytyväisyys, ei kiukku ja paheksunta ja se pyrkii olemaan avoin, ei pääsymaksuja rahastava. Yksinkertaisuus on asenne jossa hyvät teot eivät ole välineellisiä vaan päämääriä itsessään. Siinä on kysymys sen vanhan hyve-eettisen totuuden ymmärtämisestä että oikein tekeminen ei ole vain oikean asian tekemistä, vaan sen tekemistä oikeista syistä ja oikealla tavalla. Ainoa oikea syy tehdä hyvää on hyvä itse- sellaiset seikat kuin mitä ihmiset minusta tai erinomaisuudestani mahtavat ajatella, ovat täysin toisarvoisia. Oikea tapa ei ole aivan näin lyhyesti määriteltävissä. Oman kokemukseni ja omien arvojeni perusteella sanoisin, että valtavirrasta poikkeavien valintojen tekeminen on mahdollista ja jopa rakentavaa niin kauan kuin valintoihin ei sisälly itsekorostusta, muiden arvostelemista –niin kauan kuin eettisesti toimiminen ei tee ihmisestä kusipäätä. Sillä nähtyäni Reaalimaailmaa sen verran kuin olen tähän mennessä nähnyt, sanoisin että on parempi kultivoida muutamaa rehtiä heikkoutta, syntiä ja sitkeää pahetta kuin olla se mulkvisti joka käytöksellään lannistaa kanssaihmistensä halun tavoitella hyvää. Yksinkertaisuus on armollista ja inhimillisyyttä ymmärtävää. Miltä luomuruokaongelma siis näyttää yksinkertaisuuden näkökulmasta? No siltä että asialle tulisi jotakin tehdä, ja että on hyvä että luomun ja reilun kalleus on ongelma johon on havahduttu kansanedustajatasollakin. Mutta jos jollakulla ei ole mahdollisuutta ostaa luomua, hänen ei pidä murehtia siitä liikoja. Ehkäpä hänellä on elämässään sitten muita mahdollisuuksia elää yksinkertaisesti, hyvää ja kestävää elämää.

Presidenttipeliä ja käytöskukkasia

Tiedänhän minä mitä on huono käytös. Olenhan jo vuosia sitten päätynyt siihen että elämästä ei aina selviä hiljaa hymyilemällä ja tekemällä asiat niin ettei kukaan varmasti paheksu. Joskus on tarpeen provosoida, hankkia itselleen ärsyttävän tai peräti paheellisen ihmisen mainetta, avata suunsa kiusallisissa paikoissa tai jurottaa hiljaa silloin kun ei ole mitään kaunista sanottavaa. Joskus on tarpeen väitellä, inttää, tivata, harata vastaan ja osoittaa mieltä. On olemassa yksittäistapauksia joissa yleensä erinomaisia sääntöjä on oikein ja tarpeellista rikkoa, ja vielä enemmän on sellaisia tilanteita joissa voi hankkia huonokäytöksisen nuivelon maineen kieltäytymällä tekemästä niin kuin kaikki muut tekevät.

Toisaalta, vaikka on parempi käyttäytyä huonosti kuin tehdä väärin, on aina parasta jos voi käyttäytyä hyvin. Ja, niin kuin olen presidenttitenteistä taas muistanut, on olemassa rutkasti huonoa käytöstä jota ei voi puolustaa muuten kuin vetoamalla käsityskyvyn puutteisiin. Jos valtakunnan toimittajien kärkikaartiksi itsensä asettavat YLEn presidenttitentin toimittajat käyttäytyvät kuin iltapäivälehden pahimmat lööpinjahtaajat, maan mediakentässä on jotakin pielessä.

Ehdokkaasta riippumatta, YLEn presidenttitentin toimittajat näyttävät kuvittelevan että asiattomuuksien kyseleminen on ”hiillostamista”, tutkivan journalismin aatelia jossa terävät toimittajasankarit kaivavat haastateltavistaan Totuuden. Ei ole. Hiillostamista on vaatia sinnikkäästi vastausta asialliseen kysymykseen josta vastapuoli ei pidä. Hiillostamista on kysyä sinnikkäästi sellaisia kysymyksiä joihin kysyjällä on moraalinen tai laillinen oikeus tietää vastaus. Presidenttitentit ovat ikään kuin työhaastatteluja joissa toimittaja edustaa kansaa. Asiat joiden mainitseminen työhaastattelussa on laitonta, muuttuvat yhtäkkiä eivät vain mainitsemisen vaan tivaamisen arvoisiksi kun työhaastattelun pitää Suomen kansa ja haastateltavana on presidenttiehdokas. Entä jos Paavo Väyrysellä ei olisi ollut taustassaan 101-vuotiaaksi elänyttä vaaria vaan sairaalloisten ja dementoituneiden sukulaisten kavalkadi? Olisiko se vähentänyt ehdokkaan pätevyyttä tai edes heikentänyt hänen terveydentilaansa? Voisi melkein kuvitella että presidentti ei olekaan armeijan ylipäällikkö, ulkopolitiikan keskeinen peluri ja valtion ylin johtaja vaan jonkinlainen valtakunnanshamaani jonka tulee joka kevät suoriutua hieros gamos-riitistä, mieluiten sen verran timmissä kunnossa että seuraajille on luvassa suuri esteettinen elämys. Kaikki on vapaata riistaa, yksityisyys on peruutettu, ja ne ehdokkaat jotka Paavo Arhinmäen tapaan eivät suostu lähtemään mukaan jokaiseen typeryyteen saavat lukea seuraavan päivän lehdestä ”salailevansa” omia yksityisasioitaan.

Toimittajien ”mä voin olla inhottava eikä sulla ole varaa antaa takaisin samalla mitalla”- asenne on lapsellinen. Se että osaa teititellä ei tarkoita sitä että käytöstavat olisivat hallussa. Käytöstapojen, niin, sen teitittelynkin, pohjalla on kunnioituksen ilmaiseminen toista ihmistä kohtaan. Teitittelijä joka inttää ja piikittelee, ei kuulosta kohteliaalta mutta terävältä haastattelijalta vaan ihmiseltä jolle teitittelykin on pelkkää kettuilua. YLEn toimittajat näyttävätkin tekevän kovasti töitä luodakseen maahamme kulttuurin, jossa presidenttiehdokkaaksi ryhtyvän täytyy olla joko hullu tai täydellinen altruisti. Kolmas hyvä ehdokastyyppi on täysin hajuton, mauton ja väritön epäihminen joka ei ole koskaan edes istunut jälki-istunnossa. Keskinkertaisuudella ja valtiomiestaidolla on kuitenkin iso ero. Se että presidenttiehdokkaat ovat inhimillisiä olentoja joilla mahdollisesti on menneisyyttä ja elämää poliittisen broilerihautomon pehmeimpien pehkujen ulkopuolella, luulisi olevan vain hyvä asia. Ja valtion kaapin päällys on sen verran tuulinen paikka, että on vain hyvä jos sille löytyy vastapainoakin siitä elämästä.

Voima ei tee oikeutta toimittajillekaan, ja se että haastattelutilanteesta tulee tiedonhankkimistilanteen sijasta koulukiusaajatason vallankäyttöä, on ongelma. Jos ammattitaitoiset toimittajat käyttävät presidenttitentin tasoisissa huippuhaastatteluissa työpanoksensa rakkikoirakulttuurin edistämiseen, voimmeko oikeutetusti odottaa muultakaan kansalta
hyvää käytöstä ja arvostelukykyä? Voimmeko odottaa, että nuoristamme kasvaisi ihmisiä joiden harteet jaksavat kantaa tulevaisuuden? Eivät nuoret omaksu sitä mitä aikuiset sanovat vaan heidän käyttäytymismallinsa ja ne arvot jotka yhteiskunnassa ovat tosiasiallisesti vallassa.

Koska en päässyt sen paremmin hoitamaan presidenttiehdokkaiden haastatteluja kuin vaikuttamaan ohjelmien toimitukseen, minun täytyy tyytyä jälleen kerran unelmoimaan ääneen ja maalailemaan taivaanrantoja valoisammiksi. Tänään unelmoin Suomesta jossa ihmisille ovat tärkeitä asiat, eivät henkilökohtaisuuksista revityt halvat juorut. Unelmoin maasta jossa huomaavaisuus ei ole alistumisen merkki eikä erilaisuus heikkoutta johon jokaisella on oikeus käydä kiinni niin ilkeästi kuin vain osaa. Unelmoin maasta jossa eniten ei ihailla sitä joka on nuivin ja kriittisin, arvostelee ja keksii ilkeimmät sutkaukset vaan sitä joka uskaltaa rakentaa jotakin pikkusieluisista kriitikoista piittaamatta. Unelmoin maasta jossa huonosti käyttäydytään vain silloin kun hyvä käytös merkitsee vääryyteen alistumista tai ongelmien työntämistä pois päivänvalosta ja jossa arki on kohtelias, huomaavainen ja toisten heikkouksiin lempeästi suhtautuva. Ja maasta jossa jokainen muistaa että maailman tila on yllättävän pitkälle se miksi olemme sen valinneet.

Talviruoka on arkiruokaa

Voi olla, että meillä täällä Suomessa on neljä vuodenaikaa. Kausiruokakokin näkökulmasta ne ovat kuitenkin vähän vinksallaan. Meidän keittiössä talvi alkaa sitten kun puutarhasta saa enää hyvinsäilyviä aineksia, kuten talviomenoita, juureksia ja lehtikaalia. Silloin eletään syyskuun loppupuolta, noin keskimäärin. Talvi päättyy  periaatteessa siihen kun ensimmäiset yrtit, villivihannekset ja hyvässä lykyssä retiisit nousevat maasta. Käytännössä ensimmäisistä vihreistä on vasta herkuiksi ja erikoisuuksiksi ja arki on vielä pitkälti samannäköistä kuin talvella. Kalenterin mukaan tämä tapahtuu tavallisesti joskus huhtikuun loppupuolella (ja arvelenkin, että urbaanit kausiruokailijat voivat kätevästi selvittää talven alku- ja päättymisajankohdan tarkkailemalla kotimaisten tomaattien hintatasoa). Ruokakomerossa talvi kestää siis vähintään kuusi kuukautta; puoli vuotta, ja siihen toiseen puoleen mahtuvat ne kolme muuta vuodenaikaa ensimmäisistä nokkosenversoista syysomenien vyöryyn.

Jo aikaisemmassa postauksessa kirjoittelin siitä miten kaukoviisaus kannattaa tässäkin asiassa. Talvi kuluu makoisammin jos ruokalistaa monipuolistavat kesällä ja syksyllä säilötyt herkut. Mutta riittääkö sekään? Tarkemmalla mietinnällä kuulostaa siltä että täällä Pohjolassa kausi- ja lähiruokailu on paljolti pitkän talven kanssa toimeen tulemista ajan omilla ehdoilla. Tätä taustaa vasten kausiruokaoppaat jotka ehdottavat talvipöytään jänistä,  riekkoa, kuhaa ja madetta vaikuttavat lähinnä huvittavilta. Siis kenellä olikaan mahdollisuus syödä näitä puolen vuoden ajan arkiruokana, sinä appeena jonka ympärillä perheen ruokalista oikeasti pyörii? Ei meillä ainakaan. Meillä talvi on perunoita, linssejä, herneitä, säilykkeitä, keittoja, puuroa, kaaleja, perunoita, porkkanoita, sipuleita ja punajuuria. Sekä tietysti kuivattuja sieniä, hilloja, kurpitsasosetta ja omenamehua. Sitrushedelmiä, banaaneita ja viinirypäleitäkin tarttuu välillä kaupasta mukaan, vaikka olenkin vähän sitä mieltä että meillä voisi näkyä enemmän kotimaan (ja pihamaan) marjoja ja vähemmän tuontihedelmiä. Sekaan hiukan luomujauhelihaa, mitä kalaa lähimarketit nyt suvaitsevat tarjota, juustoa ja talvisen ruokalistan peruspalikat ovat kasassa. 

Sen että talvea riittää kuin kuin tiaisia pusikossa, voi koittaa kääntää myönteiseksi. Talven rauhalliset viikot ovat parasta aikaa leipomiseen, teejuhliin ja lettukesteihin. Keittokirjojen rauhalliseen tutkimiseen on aikaa. Löytyykö niistä lisäinspiraatiota talveen, vai reseptejä jotka on hyvä muistaa sitten kun syli on täynnä kesäkurpitsoja? Siinä vaiheessa kun vyö alkaa kiristää tai juurekset tulla korvista ulos, voi ryhtyä syvähenkiselle paastolle tai arkiselle laihdutuskuurille. Aikaahan on. Ehkäpä ei olisi huono idea koittaa pilkkoa pitkää talvea lyhyempiin kausiin, tavalla tai toisella? Tai sitten voi viritellä teemaviikkoja tai pidempiä keittiökemistisiä projekteja. Meidän talvi taitaa lopulta olla tänäkin vuonna yhdistelmä kaikkia strategioita, hetkessä elämistä ja luovia virityksiä. Sellaisia joita ei tulisi edes mietittyä jos vain tekisi kaiken helpoimman jälkeen.

Perustarveorientoituneisuudesta

Näen suorituskeskeisessä elämässä kaksi hyvinvointiuhkaa. Ensimmäinen on tietysti itse suorituskeskeisyys ja siihen liittyvä kilpailun eetos joka pakottaa aikatauluttamaan elämän jokaisen minuutin ja asettamaan riman helposti liian korkealle. Toinen on se, että pyrkiessään tyydyttämään yhä erikoistuneempia tarpeita, ihminen helposti laiminlyö yksinkertaiset perustarpeensa.

Perustarpeiden yksinkertaisuus hämäännyttää helposti kuvittelemaan että ne ovat tarpeita jotka hoituvat pakostakin jotenkin. Tämän haluaisin kyseenalaistaa. Tämän ajattelutavan kyseenalaistaa nopeasti ja tehokkaasti myös vaikka pidempi sähkökatko. Jos ihminen joutuu lähtemään kodistaan hätämajoitukseen sähköjen katkettua kahdeksi päiväksi, siinä kodissa on mielestäni perustavanlaatuista vikaa. On myös valtava ero sillä, nukkuuko stressaantunut ihminen muutaman tunnin lääkkeiden voimalla, vai kykeneekö hän nukkumaan itselleen riittävän määrän virkistävää unta. Tai siinä, lappaako seisoaltaan kitaansa mikrossa lämmitettyä purkkihernekeittoa vai istuutuuko pöydän ääreen syömään kunnollisen, terveellisen ja rakkaudella valmistetun aterian. Kohtuullistaminen ei ehkä niinkään ole paluuta romantisoituun menneisyyteen, vaan paluuta perustarpeiden ääreen. Se on sen etsimistä mikä on tärkeää ja keskittymistä siihen että näistä tärkeistä asioista huolehditaan mahdollisimman hyvin, sen sijaan että kohellettaisiin vain mahdollisimman pitkien tehtävälistojen läpi. Perustarpeet ovat asioita jotka ovat tärkeitä, halusimme sitä tai emme.

En ole erityisen ihastunut siihen että tämä ajattelu leimataan ekosisseydeksi tai muuten vain ääriajatteluksi. Eikö kyse ole oikeasti aivan tavallisesta arvopunninnasta jonka vapaa ihminen voi tehdä niin kuin parhaaksi näkee? Tällä hetkellä enemmistö ihmisistä valitsee maksimaalisen mukavuustason tiedostaen, että jos jokin menee pieleen (ja mitä teknisempi ja verkottuneempi yhteiskunta on, sitä pienempiä ovat ne stiplut jotka saavat homman yskimään), luvassa on suurta epämukavuutta ja jopa arjen käyminen totaalisen mahdottomaksi lyhyessä ajassa. Se on heidän valintansa, ja niin kauan kuin he ovat tyytyväisiä sen kanssa silloinkin kun vapaaehtoisesti valitut riskit toteutuvat, minua ei haittaa ollenkaan. Olemmehan kaikki erilaisia. Itse kuitenkin valitsen vähän toisin: arjen jolle kodinkonekauppias ja trendinikkari ehkä nyrpistelevät neniään, mutta arjen jossa perustarpeita eivät horjuta sellaiset säännöllisen epäsäännöllisesti toistuvat kriisit kuin muutaman päivän sähkökatko (joita on joka vuosi jossain päin Suomea), sairastuminen niin ettei ruokakauppaan pääse joka päivä, lakot ja lumikaaokset. Vanhanaikaiseksi menoa voi ehkä haukkua, mutta ei edes epämukavaksi tai sietämättömän rasittavaksi. Kuka kaipaa viihdettä jos elämä on yhtä sirkusta?

Tietysti jokaisen elämään mahtuu kriisikausia, kiireisiä aikoja ja muuten vain hankalia elämänolosuhteita jolloin perustarpeistakin on pakko tinkiä. Silloinkin perustarpeet on hyvä pitää mielessä ja muistaa että ne ovat tärkeitä asioita. En esimerkiksi usko että hyvä äiti on marttyyri jolla ei ole mitään omia tarpeita. Tähän kohtaan sopii erityisen hyvin Aristoteleen ajatus hyveestä keskivälinä: hyve ei ole kilvoittelua aina vain korkeammalle tasolle (esimerkiksi askeesia kohti) vaan tasapainon tila. Vaikka niin Kreikan kultakaudella kuin nykyaikanakin pahe ilmenee tavallisimmin liiallisuuksina, kuten ahneutena ja itsekkyytenä, se tarkoittaa vain sitä että liiallisuus on ongelmana yleisempi kuin liika asketismi, ei sitä että hyvä olisi vaikkapa ahneuden täydellinen vastakohta. Kohtuullisuus on hyve, ääri-ilmiöt kuten minimalismi ja asketismi eivät ole. Kohtuullisuuden käsitettä on vaikea määritellä kovin käytännöllisesti, mutta ehkä sen voisi sanoa näin: kohtuullisuus ei ole elämää josta kaikki ylellisyys ja huvi on karsittu ”turhuutena” ja ”tarpeettomana” vaan elämää jossa ylellisyydet tunnistetaan siksi mitä ne ovat. Kohtuullisuus on elämäntapa joka ei turruta ihmistä niin ettei hän osaa nauttia siitä mitä hänellä on vaan haluaa aina lisää ja hienompaa. Tällainen tilanne vallitsee, kun perustarpeet ovat hyvällä mallilla ja sen lisäksi elämässä on ripaus ylellisyyttä, mitä se itse kullekin merkitsee. Ja kyllä, näin määriteltynä kohtuullisuus voi hyvinkin näyttää Valtakulttuurin silmälasien läpi tarkasteltuna jotenkin askeettiselta.

Perustarpeet: riittävä määrä hyvää unta, kunnollista ruokaa, hygienia ja siistit vaatteet, hiukan ystävällismielistä kommunikaatiota ja omaa rauhaa. Kuinka monella nämä asiat ovat säännönmukaisesti kunnossa, entä kuinka tavallista on että arki perustuu siihen että yksi tai useampi näistä perustarpeista on pysyvästi huonolla hoidolla? Kuinka tavallista on ostaa jotakin kivaa korvaukseksi siitä ettei jostakin perustavammasta taaskaan ehdi tai jaksa huolehtia? Kuinka tavallista on kuvitella ettei vaikkapa riittävä uni ole yhtä tärkeää kuin kaikki menot –ja päätyä elämään väsyneenä ja ärtyisänä kofeiinin voimalla? Ylellisyys ei kuitenkaan paikkaa perustarvetta. Leivoksia syömällä ei pidemmän päälle korvata oikeita aterioita ja valvominen rasittaa ruumista vaikka valvoisi miten hauskojen juhlien takia. Kun perustarpeet ovat hyvässä hoidossa, ylellisyys löytää paikkansa juhlahetkissä ja silloin kun tarvitaan erityistä piristystä. Mutta elämänlaadun laastarina se ei pidemmän päälle toimi. 

Kun perustarpeet nostaa tärkeysjärjestyksessä korkeammalle kuin mihin suoritusyhteiskunnassa on oppinut, tuntuu välillä siltä että niistä huolehtimiseen menee hirveästi aikaa. Kyllä, vielä useamman vuoden jälkeenkin. Perustarveorientoituneisuus on niin epäseksikästä ympäröivän yhteiskunnan olettaessa että perusasiat hoituvat kaikilta itsestään jotenkin, jolloin sekä elämän että ihmisen todellinen arvo lasketaan siitä miten paljon elämässä on kaikkea ylimääräistä. Sillä tavalla laskettuna, minunkin elämäni kerää alhaisen pistemäärän, varustettuna moitteella ”jos vain lakkaisit silittämästä lakanoita ja menisit vaikka tekemään alelöytöjä, pärjäisit paljon paremmin”. Välillä on hetkiä jolloin miettii, miten paljon Kaikki Muut ehtivät, ja vastaavasti miten vähän itse ehtii kun aikaa kuluu päivittäin tuvan lämmittämiseen, ruuanlaittoon ja muihin arkisiin puuhiin jotka eivät koskaan lopu vaan odottavat taas huomisessa huomiota. Sitten muistan, että sehän se tärkeän määritelmä olikin: kaiken vaivan arvoinen. Hyvä arki ei ole ylellisyyksien paraatia vaan järjestys joka turvaa perustarpeiden tyydytyksestä lähtevän hyvinvoinnin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments