Pedoista ja toivosta

Paljon on onnea sen elämässä joka ottaa pienen pupun, tai parikin, jakamaan arkensa. Jänöt eivät alistu ihmiselle koirien tapaan, ne eivät ole itsenäisiä kuin kissat, vaan heti tilaisuuden saadessaan niistä tulee lämminsydämisiä, pehmeitä ja omalla tavallaan hyvin viisaita perheenjäseniä.


Lisäksi pelkkä lemmikkijänöjen mainitseminen on hyvä tapa erottaa Mahdollisesti Mukavat uudet tuttavuudet niistä joista on parasta pysyä kaukana. Voin olla pienille ystävilleni kiitollinen siitäkin, että ne eivät ainoastaan ole itse hyviä havaitsemaan lähistöllä vaanivia petoja, vaan varoittavat minuakin niin että osaan kartella sellaisia.

Ihan kohtalainen osuus ihmisistä nimittäin alkaa sanan ”kani” kuullessaan puhumaan paisteista tai siitä miten tutun koira/tuttu/hän itse on joskus tappanut kanin. Sellaisetkaan ihmiset eivät tietenkään saa kohteliasta jennihaukio-hymyäni värähtämään. Sillä sellaisia ihmisiä on ollut olemassa aina, ja kohtalaisen tasaisessa määrin, niin ettei heissä enää ole mitään järkyttävää. Toteanpahan vain mielessäni, että niistä ihmisistä joiden mielestä minun ystävieni syöminen ja tappaminen on huvittava jutunjuuri, on viisasta pysytellä kaukana. Sellaisilla ihmisillä on petojen julma mieli, ja hyvä on sen osa joka osaa heitä varoa.

Peto kuvittelee voivansa väkivallan ja sen uhan avulla hallita ympäristöään. Pienet ja pehmeät ovat heille olemassa nujertamista, alistamista ja tappamista varten. Peto ihailee voimaansa, kykenemättä erottamaan sitä raakuudesta. Peto ylpeilee väkivaltaisuudellaan, kuvitellen sen kertovan hänestä jotakin myönteistä.

Ihmeistä pedot eivät pääse perille. Esimerkiksi tästä: vaikka kanien suuren suvun ja ihmiskunnan välit ovat olleet ikimuistoisista ajoista hankalat, huolimatta siitäkin että rabitin hiljaista kieltä on ihmisten vaikea puhua, eräs harvoista ilmaisuista jotka ihminenkin voi sillä kielellä sanoa selvästi, on ”minä olen ystäväsi”. Eivätkä pienet kaninpojat tänäkään päivänä epäile sitä joka niin sanoo selväksi rabitiksi. He toivottavat ihmisen ilolla tervetulleeksi lämpimiin, pieniin sydämiinsä. Pedot saavat minun puolestani pitää julman maailmansa ja tikahtua nokkeluuteensa. Minä elän mieluummin täällä missä puput pomppivat ja ystävyyttä voi syntyä sinnekin missä historia on täynnä vääryyttä, täynnä petoja.

posted under , , |

6 kommenttia:

Tuuli kirjoitti...

Kanit ovat uskomattoman viisaita. Tyttärelläni oli kani ja tämä suloinen pallero oli meillä hoidossa, kun he olivat matkalla. Kaksi kertaa sattui niin, että kun olin puhelimessa, kani tuli eteeni ja pamautti takajaloillaan todella kovaa lattiaan. Ensimmäisellä kerralla säikähdin, toisella tajusin, että se oli merkki: lopeta, minä haluan seurustella.
Valitettavasti tätä suloista kania ei enää ole, mutta onneksi sinulla on :-)
Terveisiä hänelle!

Zepa kirjoitti...

Rispekt.

Meidän pihalla ei enää ole 7-8 pupua kuten vielä pari vuotta sitten. Nyt on enää yhden pupun jäljet toisinaan. Kesällä näin kerran, nyt talvella kerran.

Marmustoi kirjoitti...

Olipa suloinen pupupostaus. Olet niin oikeassa noiden petoeläinten suhteen. Monta olen tavannut matkani varrella minäkin. Juuri noiden petojen vuoksi on kaikki nupullaan oleva, hauras, heikko ja pieni vaarassa. Ajetaan tänä jouluna pedot tiehensä ja suojellaan näitä pienimpiä.

Saara kirjoitti...

Tuuli: Hihihi! Silloin kun pupulla on sanottavaa, viesti tulee yleensä perille, vaikka ovat muka niin hiljaisten otusten maineessa. :)

Zepa: okthx! Helsingin kaniongelma on kyllä kurja, monin tavoin.

Marmustoi: Kun maailmantuska kalvaa ja synkkiä uutisia luettuaan miettii, millaisen lajin edustajaksi on tullut synnyttyä, tai kun tulee kotiin oikein rankan päivän iltana kotiin, mikään ei ole lohdullisempaa kuin pieni pupu joka sanoo "sinä et ole peto vaan minun paras kaveri".

Viime aikoina olen miettinyt paljonkin tätä yhteiskunnassamme vallalla olevaa pärjäämisen ja kovuuden ihannointia ja sitä että se taitaa olla typerä ihanne jonka tarkoitus on vain vapauttaa kovasydämiset ihmiset moraalisesta vastuusta heikompia kohtaan. Hauraat, pienet ja kauniit eivät aina ole kovin hyviä pärjäämään, mutta silti maailma ilman niitä olisi sietämätön...

Paula kirjoitti...

Pienissä ja pehmoisissa on kuitenkin joukkovoimaa. Hykertelen tyytyväisyydestä, kun luen ihmisen avuttomuudesta citykanien edessä. Vaikka vieraslajien lisääntyminen ei olekaan erityisen toivottavaa, niin minusta pikku pupujen kaupunginvaltaus on ihmiselle niin kovin oikein.

(Meilläkin loikkii kotona kolme töpöhäntää.)

Saara kirjoitti...

Niinpä onkin! On mielenkiintoista, miten ihmiset perustelevat citykanien haitallisuutta. Aika pientä se on kuitenkin verrattuna ihmisten aikaansaannoksiin.

Hieno profiilikuva sinulla! :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments