Kenestä puhumme kun puhumme Esivanhemmista


Tämä Marja Leenan kirjoitus muistutti minua aiheesta joka on ollut kirjoituslistallani jo jonkin aikaa. Tänä vuonna lukulistalleni nimittäin päätyi useampikin ihmislajin varhaishistoriaa käsittelevä teos, sekä pari kirjaa joissa Esivanhempien elämään viitattiin muuten vain. Aivan viime vuosina käsitykset ihmislajin varhaisista ajoista ovat monipuolistuneet ja tarkentuneet. On löydetty peräti uusia ihmislajeja jotka ovat eläneet rinnakkain, ja toisinaan jopa vuorovaikutuksessa, nykyihmisen kanssa. Mutta millaista Esivanhempiemme elämä oikein oli? Se onkin vaikea kysymys. Huomasin nimittäin, että kirjoittajasta riippuen vanhemman kivikauden elämä oli joko hobbesiaanista raakalaisuutta, leppoisan hippihenkistä jalojen villien elämää tai jotakin siltä väliltä. Kaikille näkemyksille löytyi perustelunsa, mutta itse päädyin nopeasti siihen tulokseen että nyt on puhe niin kaukaisista ajoista ja niin monipuolisesta lajista, että varmasti on vaikea sanoa mitään.

Parista asiasta pitää kuitenkin sanoa sananen: se että ihmislajin kehitystä on voinut muutaman viime vuosisadan ajan kuvata edistyksen käsitteistöllä, ei vielä kerro paljoakaan siitä millaisia olot historian eri vaiheissa ovat olleet. Esimerkiksi Rooman valtakunnan sivistys- ja elintaso olivat tasolla joka on länsimaissa saavutettu vasta teollistumisen päästyä hyvään vauhtiin. Länsimaiseen sivilisaatioon vuosisatojen ajan kuulunut klassisen kulttuurin ihannointi ei ollut vain romanttista haikailua, vaan konkreettista kaipuuta menetettyyn elintasoon. Varhaisemman esimerkin mainitakseni, tutkimukset ovat osoittaneet että maanviljelykseen siirtyminen romahdutti eliniänodotteen, lisäsi väestön sairastavuutta ja yksipuolisti ravitsemusta huomattavasti. Kuitenkin olemme tottuneet pitämään sitä suurena kulttuurisena edistysaskeleena. Esivanhemmista puhuttaessa onkin tärkeää alkajaisiksi miettiä sitä, minkä ajan ihmisistä puhumme. Puhummeko 1800-luvun katovuosien tai pula-ajan niukkuuden läpi perheensä luotsanneista sankareista, puhummeko viikinkiajan varakkaasta Euran emännästä upeine koruineen, vai yritämmekö peräti sanoa jotakin Pohjanmaan jätinkirkkojen rakentajista ja Astuvansalmen taiteilijoista? Sillä kaikki he tarjoavat erilaisen kuvan ihmisyydestä, elämästä, työstä ja unelmista.

Toinen nykyaikaisen ihmisen ajatteluun vaikuttava seikka on viime vuosikymmeninä tapahtunut luonto- ja teknologiasuhteiden muutos. Olemme erkaantuneet luonnosta, niin paljon että täytyy ehkä olla ympäristöasioiden kanssa jonkin verran tekemisissä osatakseen edes aavistella oman vierautensa määrää. Nykyään puhe luonnosta on usein puhetta hallitsemattomista uhista ja riskeistä. Luonnossa meitä uhkaavat sää, pedot, sairaudet ja ikävystyminen. Luonnolta suojaa teknologia, retkikeittimistä tietokoneisiin. Esivanhempiemme luontosuhde kuitenkin oli täysin toisenlainen. Heille luonto ei ollut uhkia vaan arkinen elinympäristö. Tieteellistä tietoa korvasi arjessa käytännöllinen taito lukea luonnon merkkejä. Luonnossa olevat merkit eivät puhuneet vain haltijoista ja jumalista, vaan myös säätilan muutoksista, riistaeläinten liikkumisesta ja vuoden etenemisestä. Heikko aavistus tästä ymmärryksestä ilmenee esimerkiksi siinä miten ajoitan puutarhani kevättöitä perhosten lentoaikojen mukaan.

Myös alkeellisuus on suhteellista. Monet nykypäivän ihmisen ”tarpeet” ja jopa välttämättömyydet ovat sellaisia joita menneiden aikojen ihmiset eivät osanneet kaivata. Perikleen Ateenassa ei tunnettu saippuaa, mutta aika heikoilla on se joka väittää Kreikan kultakauden ihmisiä likaisiksi kurjiksi. Heille riittivät vesi, hieno hiekka, kaapimet ja öljy- ja mahtuipa joukkoon muutama filosofikin jotka valittivat ympärillään näkyvän ylellisyyden turmelevan ja pehmittävän ihmiset. Ennen kuin voi tuntea tarpeidensa tyydyttyneen, on opittava tarvitsemaan. Ja tarpeet voi tyydyttää monella tavalla. Jäämies Ötzin asua tutkineet tiedemiehet havaitsivat, että Ötzin alkeellisen näköiset heinäkengät osoittautuivat mukavammiksi jalkineiksi kuin nykyaikaiset geelipohjilla, ilmatyynyillä ja pronaatiotuilla varustetut lenkkarit. Tulisiko Ötzin siis kadehtia nykyajan tyylikkäitä kenkiä, jos hänet saataisin virvoiteltua henkiin? Eräässä toisessa tutkimuksessa jossa selviteltiin Afrikan perinteisesti elävien sanien ruokailutapoja, havaittiin että tyypilliseen afrikkalaisen metsästäjä-keräilijän ruokavalioon kuului jopa sataa erilaista kasvia, ja monenlaiset kalat ja lihat päälle. Tulisiko sanien haikailla supermarkettiin josta voi ostaa kahdellakymmenellä tavalla prosessoituja perunoita ja kuutta omenalajiketta?

Tässä kaikessa on paljon ajattelemista. Itse olen päätynyt siihen, että puhuessamme Maailmanpuun juuristoon kadonneista esivanhemmistamme, puhumme usein enimmäkseen itsestämme ja ajastamme. Olemme niin täynnä omaa kulttuuria ja aikaamme, että vain aniharvoin, kiitävinä hetkinä voimme kuulla Esivanhempien kuiskaukset heidän jälkeensä jättämissään esineissä, taruissa ja muissa menneisyyden jäljissä. Tai ainakin kuvitella niin.

posted under , |

1 kommenttia:

WeirdRockStar kirjoitti...

Kauneuden viljely on arvokasta ja ennen kaikkea elintärkeää.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments