Saniaismetsän kuningas


Kun musta yö vaihtui siniseen aamuun, saniaismetsän kuningas heräsi tokkuraisena. Tihkusade teki maiseman utuiseksi. Oli kuin hänen päässäänkin olisi tihuuttanut, se tuntui tavallistakin raskaammalta.  Hänen sydämensä takoi kuin hän olisi ollut juoksemassa. Hänestä tuntui että hän oli nähnyt pahoja unia, mutta ne olivat haihtuneet heräämisen hetkellä jättäen jälkeensä vain epämääräisen ikävän olon. Ehkä se johtui tästä säästä. Pimeä vuodenaika oli synkimmillään. Onneksi ei ollut kylmä, päinvastoin tuntui siltä kuin päivästä tulisi tavallista lämpimämpi. Täällä ei ollut koskaan todella kylmä, eikä kukaan siksi tiennyt mikä oli talvi. Oli olemassa vain pimeä kausi, synkkä ajanjakso jonka aikana päivä ensin lyheni ja kalpeni kunnes valoisaa riitti vain muutamaksi lyhyeksi keskipäivän tunniksi, ja sen vastakohta valoisa kausi kun päivä piteni kunnes yö katosi lähes kokonaan eikä tähtiäkään näkynyt. Valoisa kausi oli hieman lämpimämpi kuin pimeä, mutta ero ei ollut suuri. Sade lankesi anteliaana aina, ruokkien tiheää kasvustoa. Saniaismetsän kuningas veti sieraimensa täyteen vedeltä ja vihreydeltä tuoksuvaa aamuilmaa. Hänen olonsa tuntui paremmalta hänen huomatessaan lauman jo heräilevän ympärillään. Se näytti siltä kuin pienet kukkulat olisivat heränneet eloon. Tovin päästä kukkulat olivat muuttuneet pieneksi laumaksi kymmenmetrisiä dinosauruksia jotka nousivat yöpuultaan. Kaikki oli hyvin, hän sanoi itselleen. Oli alkamassa jälleen yksi lyhyt päivä lähellä pimeän ajan sydäntä, ei sen kummempaa. Yön varjot väistyivät jo hänen ympäriltään, sen usvat ja tuntemukset hälvenisivät mielestä ihan pian.

Lauman öinen lepopaikka sijaitsi saaressa. Kaukaisessa menneisyydessä, monta sukupolvea aikaisemmin, joku nerokas Esivanhempi oli löytänyt vedenalaisen polun jota pitkin sinne pääsi. Saari ei ollut riittävän suuri koko lauman pysyväksi laidunmaaksi, mutta isojen härkien ei ollut vaikeaa kahlata lyhyttä matkaa metsikköiselle vastarannalle. Pienille poikasille ja niiden emoille laidunnettavaa riitti, sillä pimeänä aikanakin luonto oli vehreä ja nopeakasvuinen. Mikä tärkeintä, saaressa lauman heikoimmat jäsenet olivat omassa rauhassaan. Tämä oli rauhallista seutua, mutta maailma oli kuitenkin vaarallinen paikka. Miten lauman olisi käynyt, jos poikaset eivät olisi olleet saaressa kun pieni lauma saalistavia raptoreita sattui seudulle viime kesänä? Lähes kymmenpäisellä täysikasvuisten laumalla joka koostui isoista häristä ja niistä naaraista joilla ei ollut hoidettavia poikasia, ei ollut ollut vaikeuksia antaa niille kunnon selkäsaunaa. Saniaismetsän kuninkaat eivät olleet petoja, mutta Äiti Aurinko ei ollut jättänyt niitä vaille puolustuskeinoja. Sarvet ja tukevat hännät, ja silkka joukkovoima niiden rynnistäessä vihollista päin yhtenä muurina, riittivät lannistamaan minkä tahansa pedon. Vain lauman heikoimmilla oli pelättävää, jos ne joutuivat eroon muista. Tämän lauman heikoimmat jäsenet olivat kuitenkin turvassa saaressa jonne pedot eivät osanneet kahlata eivätkä uida. Heillä oli ollut onnea. Vai oliko kyse vain siitä että äiti Aurinko rakasti Saniaismetsää ja sen valtiaita aivan erityisesti?

Saniaismetsän kuningas kuuli ruohikosta rapinaa. Hetken päästä korkean heinikon sijassa näkyi vilaus jostakin pikkuruisesta ja ruskeasta sen vilistäessä pakosalle. Nämä olivat outoja otuksia, nämä metsän pienet ruskeat, saniaismetsän kuningas tuumi. Ne olivat maaeläimiä mutta aivan erilaisia kuin kaikki muut nelijalkaiset. Niillä ei ollut höyheniä, nahkaa eikä suomuja vaan pehmeännäköistä karvaa, ja niiden koko olemus oli jotenkin outo ja aivan erisukuisen näköinen kuin kaikilla muilla eläimillä jotka kansoittivat Saniaismetsän moninaiset asuinsijat. Outoja, mutta vähäpätöisiä, hän päätti, tuskin sopivia otuksia sen pidemmälti mietittäviksi. Saniaismetsän kuningas ei käsittänyt, miksi Äiti Aurinko oli edes vaivautunut synnyttämään niin pieniä ja mitättömiä otuksia joiden oli pakko syödä vain viheliäisiä hyönteisiä ja joista ei lähtenyt pientä vikinää kummempaa ääntä. Onneksi hän oli saanut syntyä suureksi ja komeaksi, niin suureksi että hän saattoi laiduntaa laumansa kanssa rauhassa. Onneksi hänen ei tarvinnut paeta loputtamasti vaan hän saattoi laiduntaa missä ikinä halusi, tyynen varmana siitä että lauma pystyisi hoitelemaan jokaisen petodinosauruksen jolla oli liian suuret luulot itsestään. Ja sanottavansa hän sai ilmoille äänelle joka kiiri yli soiden ja sai kalliot soimaan. Tasan eivät käyneet onnenlahjat maailmassa!

Tänä aamuna koko lauma oli tokkurainen ja levoton. Saniaismetsän kuninkaat katselivat toisiaan, haistelivat heikkoa länsituulta, tutkailivat järven leppeitä laineita ja tähyilivät vastarannalta merkkejä pedoista. Kun mitään ei kuitenkaan näkynyt, ne rauhottuivat, pikemminkin siksi ettei huoleen ollut havaittavissa selvää syytä kuin siksi että ne olisivat vakuuttuneet kaiken olevan kunnossa. Emot poikasineen lähtivät ensiksi, liikkeelle, kohti saaren eteläosaa jossa he eivät olleet laiduntaneet vähään aikaan. Sitten, jälkeen jääneistä yksi toisensa jälkeen astui rantaveteen ja lähti kahlaamaan. Järvenpohja ei suinkaan ollut tasainen, eikä iso dinosauruskaan kyennyt kahlaamaan mantereelle muuten kuin määrättyä vedenalaista polkua pitkin. Emon viimeisiin opetuksiin poikaselleen kuului teroittaa, missä vedenalainen polku kulki. Vastarannalle vievä matka oli lyhyt, mutta puolivälin tienoilla oli syvänne joka piti osata kiertää. Lisäksi vastaranta oli kallioinen ja sen lähellä veden alla oli teräväreunaista kivikkoa joka saattoi raapia vatsan verille jos ei osannut varoa. ”Sinun, poika, ei tarvitse pelätä, vaan ainoastaan olla huolellinen. Polun varrella olevat vaarat on Äiti Aurinko luonut vihollisiamme varten.” Saniaismetsän kuninkaan sydän paisui ilosta kun hän ajatteli miten Äiti Aurinko, kaiken elämän antaja, oli suosinut hänen väkeään. Olkoonkin, ettei hän muistanut, koska olisi ollut sellainen tilanne että laiduntavan lauman olisi tarvinnut paeta veteen.

Aamu kirkastui, pilvet hälvenivät rihmaiseksi taivaanusvaksi. Ilma oli käynyt oudon raskaaksi ja lännessä taivas oli saanut oudon hehkun, kuin jossakin hyvin kaukana olisi ollut suunnaton metsäpalo. Saniaismetsän kuninkaan sydän oli kuitenkin nyt kevyt sen seuratessa laumaa joka levittäytyi  rauhallisesti hyvänmakuisia kasveja hamuten vastarannalle, lähelle pientä mäennyppylää jota oudot talvesta syntyneet olennot äärettömän kaukaisessa tulevaisuudessa kutsuisivat Talvivartioksi. Paljon heidänkin jälkeensä eräs vielä nuorempaan lajiin kuuluva omalaatuinen mies rakentaisi sen laelle yksityisen ilmatorjuntatykin suojelemaan omaisuuttaan Talvisodalta. Saniaismetsän kuningas ei niin kauas tulevaisuuteen nähnyt, eikä välittänytkään nähdä. Länsituuli kantoi heikkoa mutta itsepintaista katkua, mutta häntä kiinnosti vain iso mesikkäpensaikko jonka hän oli juuri löytänyt. Eikö koko maailma hänen ympärillään kertonut selvin sanoin, että hän ja hänen väkensä olivat Äiti Auringon lempilapsia, nyt ja ikuisesti?

posted under |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments