Moũsai:

Kiireiden ja sairastelun erilaiset yhdistelmät ovat seisottaneet kirjoitusprojektiani kuukausitolkulla. Vähitellen ajatuksissa on kuitenkin alkanut taas tapahtua. Sen huomasin terapoidessani  itseäni suosikkitaiteilijoihini kuuluvan Salvador Dàlin teosten tutkiskelulla, kun yhtäkkiä huomasin ajattelevani hyvin outoja asioita.

Dàlin maalaukset ovat niin surrealistisia ja monitulkintaisia, että häntä harvemmin sovitellaan väärinymmärretyn taiteilijan rooliin. Hänen töissään on tiettyjä toistuvia teemoja, mutta yleisesti ottaen surrealistinen taide on ilmiselvästi taidetta jossa merkitykset kelluvat, ikuisesti avoimina katsojien tulkinnoille. Dàlin merkittävimpiä teemoja on hänen vaimonsa Gala, joka on lahjoittanut kasvonsa ja vartalonsa muotokuvien ohella moniin muihinkin töihin, kuten iki-ihanaan Port Lligatin Madonnaan. Siinä missä Dàli nousi maailmanmaineeseen, Gala ansaitsee teoksissa tilaa kappaleen tai parin verran. Hänelle on annettu senkin verran palstatilaa lähinnä siitä syystä että hän oli värikäs ja seksuaalisesti estoton persoona josta riittää kerrottavaksi meheviä juttuja jotka sopivat piristämään muuten helposti puiseviksi muuttuvia taidehistoriikkeja.  Näin siitä huolimatta että maailma on täynnä joka sortin kuvantekijää, taitavaa ja vielä taitavampaa, kun taas aitoja, eläviä muusia on niin harvassa että vähän maineikkaammatkin taiteilijat päätyvät maalaamaan loputtomia omakuvien sarjoja. Kumpi on arvokkaampaa? Olla se joka näkee, kuvaa ja tulkitsee, vai se joka loistaa aivan omaa valoaan?

Dàlin maalauksissa Gala esiintyy sellaisen keski-ikäisen naisen näköisenä, jonka voi hyvin kuvitelleen olleen nuoruudessaan koulunopettaja. Hän ei vaikuta millään tavalla erikoiselta, ellei erikoiseksi lasketa hyviä hermoja jotka nainen kuin nainen varmasti tarvitsi, jos puolisona sattui olemaan yltiöeksentrinen taiteilija. Maineeseensa nähden Gala näyttää hämmentävän sovinnaiselta. Ei juuri miltään verrattuna nykypäivän täti-ikäisiin Taiteilijapersooniin jotka kulkevat ylväinä värikkäissä kaavuissaan ja käsinhuovutetuissa hatuissaan. Kuva toisensa jälkeen esitti naista joka olisi sopinut hyvin hoitajaksi Lohjan sairaalaan tai pankin tädiksi. Silti, kuva toisensa jälkeen esitti häntä. Dàli oli selvästi sitä mieltä että sellaisena hän oli kiinnostavampi teema kuin valuvat kellot tai hassut hyönteiset.

”Santa madre de Dios!”, karjui Maestro yhtäkkiä päässäni, ”Katso häntä! Katso häntä.” Ja minä katsoin, en taideteosta vaan naista jota se esitti. Näin mestarin maalaamassa Galaa kerta toisensa jälkeen, ylöspäin kaartuvat viikset turhautumisesta värähdellen. Näin taidokkaasti häivytetyt siveltimienvedot…ja ensi kertaa näin aavistuksen hehkusta niiden välissä. Aavistuksen vain, sillä Gala ei ole minun muusani, mutta varmasti hän oli aito. Sellaista mitä ei näe, ei voi maalata suurinkaan mestari. Mutta jos tietää mitä etsiä, voi ehkä nähdä kuin varjon varjosta, hopeaisen valon muiston iholla, jos on jotenkin arvannut, mitä mestarin työstä tulee etsiä.  Kerta toisensa jälkeen Dàli haastaa itsensä maalaamaan Galan, ja kerta toisensa jälkeen maailma ihasteli taideteosta, sokaistui mestarin kädenjäljestä, näki vain maalauksen ja sen aiheen. Ja niin suuri taiteilija palasi yrittämään yhä uudelleen: joskus, joskus vielä keksin miten maalataan kun valo huoneessa muuttuu astuessasi sisään. Yhtäkkiä huomasin miettiväni, kuka on väärinymmärretympi kuin taiteilija joka oudoista surrealistisista maailmoista palaa kerta toisensa jälkeen maalaamaan samaa muotokuvaa, kuin sanoen “katsokaa, tässä on todellinen ihme, jonka haluan maailmalle tallentaa”, ja kerta toisensa jälkeen ihmiset ihastelevat vain asettelua, siveltimen jälkeä, taiteilijan nerokkuutta? ”Vihdoinkin joku tajuaa!”, sanoi espanjalaisäijä päässäni ja oli taas tiessään. Mm-hmm.

Taiteen pelastus on luultavasti se että muusan ei tarvitse olla oikea ihminen. Myös muut multiversumin asukkaat kelpaavat virkaan, vaikka olenkin ymmärtänyt että heidänkin houkuttelemisessaan tarvitaan hieman työtä ja hyvää tuuria. Suosikkikirjailijani Stephen King on paljastanut teoksessaan On Writing, että hänen muusansa on pieni, laiskanpulskea sikaria polttava ukko hänen mielensä kellarissa. Maailmaksi kai mielen kellarikin on laskettava, ihan riittävän todelliseksi etenkin kun ottaa huomioon miten paljon kyseinen kirjailija on vuosien varrella tuottanut tekstiä josta on arkirealismi kaukana. Niin että jos minun päänsisäinen maailmani kuulostaa teistä vähän oudolta, voin tyynesti viitata Ameriikan suuntaan ja todeta että maailmassa on paljon ihmisiä jotka ovat itseäni huomattavasti menestyneempiä, omituisempia, ja mikä tärkeintä, edelleen täyspäisten kirjoissa. Minun mieleni kellarissa ei, Luojien kiitos, asusta pientä lihavaa nikotinistia. Mutta jonkun siellä olisi hyvä asua. Jossakin minunkin olisi hyvä nähdä aavistus hopeista hehkua ja taipuva valo. Ihmeen varjo on kaikki mitä me tavalliset kuolevaiset näemme, kaikki mikä kankaalle jää taikatomusta jota muusilla on taskut pullollaan.

En tiedä, missä minun muusani mahtaa olla. Pää on yhä hivenen tyhjä, mutta kellarini on sitäkin paremmin varusteltu. Toivon, että jos pidän silmäni auki, olen kärsivällinen ja kirjoitan vain, ehkäpä muusani vain lennähtää jostakin olkapäälleni tai jotain? Siihen asti, toivon että Melpomene, Thalia, Clio ja kumppanit ovat vielä martaisissa maisemissa ja anteliaalla päällä.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments