Järripeipot

En tiedä, miltä Pikkulintujen Tiedotustoimiston Virkkalan-toimipiste näyttää tai missä se tarkkaan ottaen sijaitsee. Mutta tiedän, että se on uskomattoman tehokas, ainakin mitä tulee ruokintojen alkamisesta tiedottamiseen. Ensimmäisenä ruokintapäivänä lintulaudoillemme tuli vain muutama lintu. Ne vaikuttivat selvästi pihapiirin vakioasukkailta: talitiaisia, sinitiaisia, pari pikkuvarpusta, pieni naakkaparvi. Tali- ja sinitiaiset ovat hyvinkin saattaneet saapua maailmaan jossakin pihamme pöntöistä ja kasvaneet nykyisiin mittoihinsa puutarhamme antimilla. Varsinaisia alkuasukkaita, siis.

Seuraavana päivänä seurakunta oli jo huomattavasti isompi ja lajistoltaan kirjavampi.
Kolmantena päivänä näin jo vilauksen mustarastaasta. Jossakin vaiheessa pihalla käyvä kuhina kyllä tiedottaa jokaiselle ohi lentävälle siivekkälle, että täällä on ruokintapaikka. Marraskuu on edelleen hämärä ja märkä, mutta painostava hiljaisuus katoaa kun tieto lintulaudan antimista leviää puskaradiossa. Mutta miten tiedotus toimii aivan alussa, kun on vielä hiljaista?

Sitten saapuivatkin järripeipot, aivan uusi laji ruokintapaikallamme. Lintukirjamme tietävät kertoa, että järripeippomme ovat luultavasti myöhäisiä muuttomatkalaisia jotka ovat pysähtyneet lintulaudallemme epämääräiseksi ajaksi. Nämä pohjoisesta Suomesta kotoisin olevat tulijat talvehtivat Länsi-ja Keski-Euroopassa. Jos talvi on leuto ja ruokahuolto pelaa, saattaa joku uskalikko jäädä talvehtimaan tänne eteläiseen Suomeenkin. Talven uhmaaminen ei ole riskitöntä puuhaa, mutta jos talvesta selviytyy, aikainen lintu nappaa parhaan pesäpaikan. Joten kirjavat peipposemme voivat olla ilonamme vielä pitkäänkin, mutta toisaalta jonakin aamuna ne voivat olla kadonneet yhtä yllättäen kuin saapuivatkin. Otamme siis tilanteesta kaiken ilon irti niin kauan kuin sitä kestää, tarkkailemme ja valokuvaamme ahkerasti näitä pieniä pomppijoita joiden väritys näyttää kovin pirteältä varpusenruskean, viherpeippojen himmeänvihreän ja tiaisten vaaleiden keltaisten seassa.

Meillä on ollut lintulauta jo sen verran monta vuotta, että uuden lajin löytyminen ruokinnalta on Tapaus. Sellaista ei tapahdu kuin kerran- pari koko talvena. Jo parina talvena olen pelännyt, että pian koittaa sellainenkin vuosi jona emme enää havaitse ketään jota ei oltaisi joskus aiemminkin nähty. Tämä vuosi se ei kuitenkaan vielä ollut. Paljon on silti jo nähty, ja lintutuntemuksemme on kehittynyt paljon sitten ensimmäisen talven. "Linnuista on puhuttava niiden oikeilla nimillä"-periaatteen kannustamana olen selannut tarkkaan lintukirjat ja netin lintukuvat aina havaittuani jotakin uutta. Kun kykyni tunnistaa lintuja paranee, paranee myös hiukan ymmärrykseni lähimmän luontoni rikkaudesta. Omien havaintojen myötä kehittyy myös nyky-yhteiskunnassa harvinaiseksi käynyt hyvän luontosuhteen perusta eli luonnon tuntemus ja ymmärrys siitä miten monimuotoisessa ja tapahtumarikkaassa maailmassa tässä eletään. Tätä ympäristöetiikan peruspilaria ei opita biologian eikä edes ympäristöetiikan kirjoja lukemalla. Teorialla on toki paikkansa, mutta mikään määrä faktoideja ei korvaa itse kokemista ja tekemistä, omia luontoelämyksiä. Ne täytyy jokaisen itse hakea ja löytää- tai ehkä koittaa tuoda kotioven eteen ja oman ikkunan alle. Aikamme suuri tragedia ei olekaan pelkässä luonnontuntemuksen rapautumisessa vaan siinä että niin harva on kiinnostunut edes kurkistamaan, mitä ihmeitä lähiluonnosta voisi löytyä. Varikset ja harakatkin jäävät vain nimiksi kuivien kirjojen lehdille, jos ei osaa arvella että nimet viittaavat mielenkiintoisiin olentoihin joiden puuhia kannattaisi ehkä vilkaista tarkemminkin.


Monet viime vuosien uusista lajeista ovat jääneet kertahavainnoiksi. Ne ovat käyneet näyttäytymässä kerran eivätkä palaa enää edes seuraavina vuosina. Toiset viipyvät pidempään, mutta katoavat lopulta yhtä lailla jäljettömiin. Mutta joskus käy niinkin että tarjoilumme miellyttää tulokkaita niin paljon että ne palaavat apajille uudelleen ja niistä tulee satunnaisvieraita. Vielä koskaan ei ole käynyt niin että harvinainen vieras liittyisi vakiojengin jatkoksi. Mutta esimerkiksi nokkavarpuset ja punatulkut ovat vakiinnuttaneet asemansa lintuina joita odotamme tapaavamme useamman kerran talvessa. Mihin joukkoon kuuluvat järripeippomme? Selviytyykö joku pihamme pienestä parvesta ensi talveen ja muistaa että täällä Virkkalassa oli se yksi piha jossa oli hyvät safkat? Sen saamme selville vasta ensi vuonna, kun olemme taas kattaneet linnuille pöydän.


Photobucket

posted under , |

3 kommenttia:

loves2spin kirjoitti...

Is that a robin?

Saara kirjoitti...

No, it's a brambling (Fringilla montifringilla). They live in Northern Finland, but fly through Southern Finland when migrating. A group of ten or so bramblings has visited our birdfeeder for a couple of weeks now, much to our delight. :)

loves2spin kirjoitti...

It' so sweet! I've never heard of that species before.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments