Filosofian puutarhassa: marraskuuta 2012

Marrasajan kauniimpia tunnelmia

Marrasaika on ollut tänäkin vuonna vastoinkäymisten värittämää. Viime päivät olen ollut hyvin tympääntynyt jokseenkin koko ihmiskuntaan. Kuitenkin kameraan on tarttunut onnellisia hetkiä, pieniä kauniita arjen murusia harmauden keskeltä.

Enimmäkseen on ollut harmaata, joten kirkkaasta päivästä piti ottaa oikein valokuva. Kun vain on valoa, on myöhäissyksynkin puissa yllättävän paljon väriä.

Lintulaudalla sattuu ja tapahtuu. Viherpeippojen kanta romahti viime vuonna, mutta henkiinjääneet ovat nähtävästi tehneet ahkerasti poikasia sillä tänä vuonna ne ovat terhakoina (ja nälkäisinä) täällä taas.

Nokkavarpunen on Suomessa harvinaisempi lintu, mutta meillä niitä on näkynyt säännöllisesti monena talvena. Kauniita otuksia!

Keittiössä on ollut talvi jo jonkin aikaa. Uusi vuodenaika jaksaa vielä innostaa. Tässä punaista lohikeittoa, joka yrittää olla arkkipiispa Paavalin lohikeittoa mutta ei kuitenkaan ole sillä valmistin sen viikottaista ruokakauppareissua edeltävänä päivänä. Seurana suppilovahverohyrriä.

Kun marrasaika alkoi oikein potkia päähän, otin käyttöön järeät konstit. Suunnittelin ja leivoin söpön Hello Kitty-kakun ja sitten suuntasimme sukuloimaan. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä että kinuskilla, vaniljatäytteellä ja päärynöillä täytetty suklaakakku karkotti marrasmasennuksen ainakin yhdeltä päivältä. Päälle tuli syötävä kakkukuva sekä kermapursotuksia. Totesin, että pursotusten tekemistä pitää vielä treenata...

Järeisiin konsteihin voinee laskea myös väestönsuojaan linnoittautumisen. Olen viettänyt kaiken liikenevän ajan kudontabunkkerilla, ja tulostakin on alkanut syntyä. Tässä on kaksi isoa, parimetristä kylpypyyhettä. Materiaali on puolipellavaa ja sidos vohveli. Jo viime vuoden kylpypyyhkeet käyttöön saatuamme totesimme, että froteepyyhkeiden aika tässä talossa voisi vaikka olla ohi. Nyt se unelma on taas askelen lähempänä.

Marrasmasennukseen auttaa myös kauneus. Ripustin "oman huoneeni" ikkunaan jouluvalot, ja totesin illan hämärtyessä että kaunis näkymä virkistää mieltä ainakin yhtä paljon kuin kirkasvalolamppu.

Tänään säätiedotukset lupasivat myrskyä ja tuiskua. Valojen alkaessa välkähdellä uhkaavasti jo alkuillasta keksin, että nyt voisi olla korkea aika huoltaa talon öljylamput.

Ja valoa tulee! Aladdinin öljylampuissa on hehkusukka jonka ansiosta lampun valoteho on jopa 60 wattia. Kun vielä polttopuukorit ovat täynnä ja kodinkoneita vaativat tehtävät tehtynä, saa talvi tulla myräkälläkin jos niin tahtoo.

.

Parhaiten masennusta, alakuloa ja elämän synkkyyttä karkoittaa kuitenkin pieni pomppiva ilopilkku (jolla tarkkaan ottaen on kolmekymmentä iloista pilkkua). Kola on aina valmis leikkimään, tuomaan tärkeän viihde-elementin keittiön puuhiin, sekä toimittamaan runsaasti pupunsuukkoja kaikille tarvitseville perheenjäsenille. Suukkoja onkin tarvittu paljon, mutta Kola on ollut tehtäviensä tasalla ja kasvanut vaativaan päivänsäteen virkaan!

posted under arki, kuvia, käsityöt, perhe, puutarha, ruoka | 5 Comments

Poissa muodista: arjenhallinta

Hesarin uusavuttomuustesti sen kertoi: olen arjenhallinnan pinko. Osaan ommella irronneet napit, häätää tuholaiset ruokakomerostani ja avata tukkeutuneen lavuaarin muutenkin kuin kaatamalla sinne myrkkyjä. Testissä tulokseksi ei suinkaan tullut onnitteluja, vaan kehoitus löysätä pipoa ja löhötä enemmän. Niinpä niin. Uusavuttomuus on vähän noloa, mutta arjen perustaitojen hallitseminen ei enää ole hienoa vaan vähän vanhanaikaiseksi käynyttä pingottamista. ”Miksi tehdä itse kun valmiinakin saa?” Kysymys on tietysti arvoista, ja hyvän arjen arvo on alhainen. Arki on se minkä on tarkoitus hoitua jotenkin, omia aikojaan. Arki ei kannattele ihmistä vaan on välttämätön paha josta kannattaa aina nipistää vaikka viihteen hyväksi. Yhteiskunnassamme on muutaman vuosikymmenen ajan pärjännyt toistaitoinenkin. Niin kauan kuin ihmisellä on rahaa ostaa paljon palveluita, sekä mielellään tietysti vanhemmat joille voi soittaa kun paidasta putoaa nappi tai seinään pitäisi kiinnittää hylly, arki sujuu. Viime vuosina avuttomien on nähty välillä puolustavan ääneen osaamattomuuttaan: ei kenenkään ole nykyään pakko osata, ja tumpelous on sitä paitsi hyväksi kansantaloudelle. Oikeastaan on vähän naurettavaa osata asioita, puhumattakaan siitä että ottaisi yhä paremman arjen kestotavoitteeksi. Siitä tulee vain kanssaihmisille epämääräisen kaunainen olo.

Rahan lisäksi apuun rientää teknologia. Ei tarvitse viitsiä silittää, jos ostaa vain rypistymättömiä tekstiilejä. Ei tarvitse perehtyä siivoukseen, jos vain käyttää mittatilausaineita. Pärjäämistä tämäkin, mutta haurasta pärjäämistä. Perinteisesti uusavuttomaksi on kuvailtu ihmistä joka ei hallitse niitä perustaitoja jotka jokaisen aikuisen voi olettaa osaavan. On kuitenkin epäselvää, mitkä näitä taitoja ovat yhteiskunnassa jossa rahalla voi ostaa melkein mitä vain ja jossa ihmiset elävät hyvin erilaisia elämiä. Minusta avuton on se terve aikuinen jonka arki sujuu raskaasti ulkopuolisen avun varassa -tarkoitti se sitten sukulaisten ja ystävien hyväksikäyttöä tai ostopalveluiden runsasta käyttöä. Avuton on se jolla on aina oltava joku jolle soittaa kun paidasta tippuu nappi tai seinään pitäisi kiinnittää hylly. Avuton on se joka on hätää kärsimässä heti kun palveluiden sujuvaa virtaamista haittaamaan ilmestyy pidempi sähkökatko, rahapula tai lakko. Avuton on se joka tietää hyvin mitä haluaisi kuluttaa, mutta joka ei kehitä luovuuttaan tai osoita minkäänlaista kiinnostusta kotinsa ja perheensä hoitamiseen vaan haluaa käyttää kaiken oman aikansa lepäämiseen ja viihteeseen. Hän ei iloitse siitä että on ihminen jolla on koti ja perhe, vaan on ihminen jolle kotoiset, arkiset asiat ovat pelkkiä vaivoja ja velvollisuuksia. Minulle avuttomuus ei sittenkään ole pohjimmiltaan taitojen puutetta vaan asenne: passiivinen, tarvitseva, välinpitämätön, itsekeskeinen, omaa osaamattomuutta ja kyvyttömyyttä kaksin käsin ruokkiva ihminen on avuton vaikka olisikin jollakin kapealla alalla huippuosaaja.

En malta olla muistuttamatta, että arjenhallinnan puutteet kuormittavat myös ympäristöä. Ihminen joka heittelee sekajätteeseen ongelmajätteitä ja heittää menemään vaatteet jotka saisi huoltamalla uudenveroisiksi, kuormittaa ympäristöään. Se joka ei hallitse siivouksen perusteita on helppo uhri markkinamiehille joiden mukaan kodin kaikille eri pinnoille tarvitaan erilainen lianräjäyttäjä. Jos ei valmista itse arjessa tarpeellisia tavaroita, joutuu ostamaan tuotteita joiden tuotantotapa on epäeettinen ja ympäristölle haitallinen. Ihminen joka joutuu syömään prosessoituja eineksiä koska ei laita itse ruokaa, on ihminen joka tukee tuotantoa jossa tarvitaan pitkiä kuljetusketjuja ja paljon energiaa. Avuttomuuden taakse kätkeytyy myös paljon eettistä piittaamattomuutta. Olen huomannut sekä käytännössä että teoriassa monien aikamme ympäristöongelmien vaikeuden juontuvan siitä että haluaisimme kyllä ympäristöllemme kaikkea hyvää- niin kauan kuin mitään konkreettista ei tarvitsisi tehdä. Aika usein on niin ettei epäeettinen vaihtoehto ole ainoa vaihtoehto, vaan ainoastaan vaivattomin ja helpoin vaihtoehto tyydyttää tarve. Nykyäänkin usein on mahdollista valita hieman pidempi ja vaivalloisempi matka joukkoliikennevälineillä ja siivota itse kotona sen sijaan että lähtisi tennistunnille siivojan alta. Jos vaatteidentuotannon epäeettisyys rassaa, voi opetella valmistamaan vaatteita itse. Nämä ovat ihan todellisia vaihtoehtoja, ongelma vain on se että monelle pienikin vaivannäkö on kauhistus jonka sijaan valitaan mieluummin pieni ympäristön pilaaminen, rahanmeno ja avuttomuus. Ympäristöongelmatkin ovat usein monimutkaisia siksi että tulemme toimeen paljon paremmin monimutkaisuuden kanssa kuin sen seikan kanssa että juuri minun pitäisi viitsiä, vaivautua ja muuttaa asennoitumistani.

Kysymys on siis muustakin kuin tarpeista, pakoista, vaivasta ja rahasta. Se iso kysymys arjenhallinnasta on kysymys myös siitä keitä me olemme, ja millaisiksi haluamme elämän aikana kasvaa. Millaiseksi ihmiseksi kehittyy hän jonka arjen sujuminen on raskaasti riippuvaista teknologiasta, katkeamattoman runsaasta rahavirrasta ja toisten osaamisesta sekä ympäristön ja ihmiskunnan enemmistön riistämisestä? On aika selvää, että avuttomuus ei kuulu hyvän ja ihailtavan ihmisen ominaisuuksiin. Myös arjen laatu on seikka joka hukkuu sujumis/selviytymis/pärjäämispuheen alle. Sen tilalle ovat tulleet luksus ja brändit- eli massatuotetut asiat joita voi ostaa. Ylellisyyttä ei enää ole vastaleivotun, koko kodin tuoksuttavan leivän nostaminen uunista, vaan se että on varaa ostaa artesaanileipää jonka tuoreuden takaa se että se on leivottu samana päivänä kukonlaulun aikaan. Itse tekemällä ei ainoastaan säästä rahaa, vaan saa usein myös parempaa ja persoonallisempaa- mutta sosiaalista statusta itse tehdyt esineet eivät nosta siinä missä tehdasvalmisteiset brändituotteet. Itselliselle elämäntavalle miinusta taitaa olla sekin että itse valmistettuja tavaroita ei tee mieli vaihtaa uusiin ollenkaan siihen tahtiin kuin muodikkuus vaatisi.

Vastoin avuttomien ihmisten yleistä käsitystä, kukaan ei ole syntyessään arjen moniosaaja. Nykyään yhä harvempi on sitä aikuisenakaan. Monet meistä ovat saaneet kotoa varsin heikot eväät itsenäisen arjen pyöritykseen. Toiset alkavat ottaa vastuuta omasta oppimisestaan, toiset eivät. Arjen taidotkin ovat taitoja joita täytyy arvostaa niin paljon että on valmis opettelemaan ja oppimaan jatkuvasti uutta. Hyvälle arjelle täytyy myös antaa aikaa, ja se aika on pois jostakin muusta, esimerkiksi viihteen ja elämysten kuluttamisesta. Arjen taitajaksi kehittyminen edellyttääkin sitä että todella pitää arjesta jossa on turvallisuutta ja sujuvuutta ja jossa omien kätten jäljet näkyvät selvästi. Pelkään, että näinä päivinä se vaatii myös kykyä uida vastavirtaan ja rohkeutta unelmoida suuria. Kun julkisuudessa tilan valtaavat yhä hurjemmat supersuorittajat, kun sisustus- ja ruokalehdet julkaisevat paljolti huonosti naamioituja mainoksia…silloin ei enää pelkkä kriittisyys riitä, vaan täytyy osata unelmoida oma parempi arkensa.

posted under arki, etiikka, ilmiöt, teknologia, yhteiskunta, yksinkertainen elämäntapa | 4 Comments

Saniaismetsän kuningas

Kun musta yö vaihtui siniseen aamuun, saniaismetsän kuningas heräsi tokkuraisena. Tihkusade teki maiseman utuiseksi. Oli kuin hänen päässäänkin olisi tihuuttanut, se tuntui tavallistakin raskaammalta. Hänen sydämensä takoi kuin hän olisi ollut juoksemassa. Hänestä tuntui että hän oli nähnyt pahoja unia, mutta ne olivat haihtuneet heräämisen hetkellä jättäen jälkeensä vain epämääräisen ikävän olon. Ehkä se johtui tästä säästä. Pimeä vuodenaika oli synkimmillään. Onneksi ei ollut kylmä, päinvastoin tuntui siltä kuin päivästä tulisi tavallista lämpimämpi. Täällä ei ollut koskaan todella kylmä, eikä kukaan siksi tiennyt mikä oli talvi. Oli olemassa vain pimeä kausi, synkkä ajanjakso jonka aikana päivä ensin lyheni ja kalpeni kunnes valoisaa riitti vain muutamaksi lyhyeksi keskipäivän tunniksi, ja sen vastakohta valoisa kausi kun päivä piteni kunnes yö katosi lähes kokonaan eikä tähtiäkään näkynyt. Valoisa kausi oli hieman lämpimämpi kuin pimeä, mutta ero ei ollut suuri. Sade lankesi anteliaana aina, ruokkien tiheää kasvustoa. Saniaismetsän kuningas veti sieraimensa täyteen vedeltä ja vihreydeltä tuoksuvaa aamuilmaa. Hänen olonsa tuntui paremmalta hänen huomatessaan lauman jo heräilevän ympärillään. Se näytti siltä kuin pienet kukkulat olisivat heränneet eloon. Tovin päästä kukkulat olivat muuttuneet pieneksi laumaksi kymmenmetrisiä dinosauruksia jotka nousivat yöpuultaan. Kaikki oli hyvin, hän sanoi itselleen. Oli alkamassa jälleen yksi lyhyt päivä lähellä pimeän ajan sydäntä, ei sen kummempaa. Yön varjot väistyivät jo hänen ympäriltään, sen usvat ja tuntemukset hälvenisivät mielestä ihan pian.

Lauman öinen lepopaikka sijaitsi saaressa. Kaukaisessa menneisyydessä, monta sukupolvea aikaisemmin, joku nerokas Esivanhempi oli löytänyt vedenalaisen polun jota pitkin sinne pääsi. Saari ei ollut riittävän suuri koko lauman pysyväksi laidunmaaksi, mutta isojen härkien ei ollut vaikeaa kahlata lyhyttä matkaa metsikköiselle vastarannalle. Pienille poikasille ja niiden emoille laidunnettavaa riitti, sillä pimeänä aikanakin luonto oli vehreä ja nopeakasvuinen. Mikä tärkeintä, saaressa lauman heikoimmat jäsenet olivat omassa rauhassaan. Tämä oli rauhallista seutua, mutta maailma oli kuitenkin vaarallinen paikka. Miten lauman olisi käynyt, jos poikaset eivät olisi olleet saaressa kun pieni lauma saalistavia raptoreita sattui seudulle viime kesänä? Lähes kymmenpäisellä täysikasvuisten laumalla joka koostui isoista häristä ja niistä naaraista joilla ei ollut hoidettavia poikasia, ei ollut ollut vaikeuksia antaa niille kunnon selkäsaunaa. Saniaismetsän kuninkaat eivät olleet petoja, mutta Äiti Aurinko ei ollut jättänyt niitä vaille puolustuskeinoja. Sarvet ja tukevat hännät, ja silkka joukkovoima niiden rynnistäessä vihollista päin yhtenä muurina, riittivät lannistamaan minkä tahansa pedon. Vain lauman heikoimmilla oli pelättävää, jos ne joutuivat eroon muista. Tämän lauman heikoimmat jäsenet olivat kuitenkin turvassa saaressa jonne pedot eivät osanneet kahlata eivätkä uida. Heillä oli ollut onnea. Vai oliko kyse vain siitä että äiti Aurinko rakasti Saniaismetsää ja sen valtiaita aivan erityisesti?

Saniaismetsän kuningas kuuli ruohikosta rapinaa. Hetken päästä korkean heinikon sijassa näkyi vilaus jostakin pikkuruisesta ja ruskeasta sen vilistäessä pakosalle. Nämä olivat outoja otuksia, nämä metsän pienet ruskeat, saniaismetsän kuningas tuumi. Ne olivat maaeläimiä mutta aivan erilaisia kuin kaikki muut nelijalkaiset. Niillä ei ollut höyheniä, nahkaa eikä suomuja vaan pehmeännäköistä karvaa, ja niiden koko olemus oli jotenkin outo ja aivan erisukuisen näköinen kuin kaikilla muilla eläimillä jotka kansoittivat Saniaismetsän moninaiset asuinsijat. Outoja, mutta vähäpätöisiä, hän päätti, tuskin sopivia otuksia sen pidemmälti mietittäviksi. Saniaismetsän kuningas ei käsittänyt, miksi Äiti Aurinko oli edes vaivautunut synnyttämään niin pieniä ja mitättömiä otuksia joiden oli pakko syödä vain viheliäisiä hyönteisiä ja joista ei lähtenyt pientä vikinää kummempaa ääntä. Onneksi hän oli saanut syntyä suureksi ja komeaksi, niin suureksi että hän saattoi laiduntaa laumansa kanssa rauhassa. Onneksi hänen ei tarvinnut paeta loputtamasti vaan hän saattoi laiduntaa missä ikinä halusi, tyynen varmana siitä että lauma pystyisi hoitelemaan jokaisen petodinosauruksen jolla oli liian suuret luulot itsestään. Ja sanottavansa hän sai ilmoille äänelle joka kiiri yli soiden ja sai kalliot soimaan. Tasan eivät käyneet onnenlahjat maailmassa!

Tänä aamuna koko lauma oli tokkurainen ja levoton. Saniaismetsän kuninkaat katselivat toisiaan, haistelivat heikkoa länsituulta, tutkailivat järven leppeitä laineita ja tähyilivät vastarannalta merkkejä pedoista. Kun mitään ei kuitenkaan näkynyt, ne rauhottuivat, pikemminkin siksi ettei huoleen ollut havaittavissa selvää syytä kuin siksi että ne olisivat vakuuttuneet kaiken olevan kunnossa. Emot poikasineen lähtivät ensiksi, liikkeelle, kohti saaren eteläosaa jossa he eivät olleet laiduntaneet vähään aikaan. Sitten, jälkeen jääneistä yksi toisensa jälkeen astui rantaveteen ja lähti kahlaamaan. Järvenpohja ei suinkaan ollut tasainen, eikä iso dinosauruskaan kyennyt kahlaamaan mantereelle muuten kuin määrättyä vedenalaista polkua pitkin. Emon viimeisiin opetuksiin poikaselleen kuului teroittaa, missä vedenalainen polku kulki. Vastarannalle vievä matka oli lyhyt, mutta puolivälin tienoilla oli syvänne joka piti osata kiertää. Lisäksi vastaranta oli kallioinen ja sen lähellä veden alla oli teräväreunaista kivikkoa joka saattoi raapia vatsan verille jos ei osannut varoa. ”Sinun, poika, ei tarvitse pelätä, vaan ainoastaan olla huolellinen. Polun varrella olevat vaarat on Äiti Aurinko luonut vihollisiamme varten.” Saniaismetsän kuninkaan sydän paisui ilosta kun hän ajatteli miten Äiti Aurinko, kaiken elämän antaja, oli suosinut hänen väkeään. Olkoonkin, ettei hän muistanut, koska olisi ollut sellainen tilanne että laiduntavan lauman olisi tarvinnut paeta veteen.

Aamu kirkastui, pilvet hälvenivät rihmaiseksi taivaanusvaksi. Ilma oli käynyt oudon raskaaksi ja lännessä taivas oli saanut oudon hehkun, kuin jossakin hyvin kaukana olisi ollut suunnaton metsäpalo. Saniaismetsän kuninkaan sydän oli kuitenkin nyt kevyt sen seuratessa laumaa joka levittäytyi rauhallisesti hyvänmakuisia kasveja hamuten vastarannalle, lähelle pientä mäennyppylää jota oudot talvesta syntyneet olennot äärettömän kaukaisessa tulevaisuudessa kutsuisivat Talvivartioksi. Paljon heidänkin jälkeensä eräs vielä nuorempaan lajiin kuuluva omalaatuinen mies rakentaisi sen laelle yksityisen ilmatorjuntatykin suojelemaan omaisuuttaan Talvisodalta. Saniaismetsän kuningas ei niin kauas tulevaisuuteen nähnyt, eikä välittänytkään nähdä. Länsituuli kantoi heikkoa mutta itsepintaista katkua, mutta häntä kiinnosti vain iso mesikkäpensaikko jonka hän oli juuri löytänyt. Eikö koko maailma hänen ympärillään kertonut selvin sanoin, että hän ja hänen väkensä olivat Äiti Auringon lempilapsia, nyt ja ikuisesti?

posted under satuja | 0 Comments

Talvivaaran tapauksesta

Joku on jo ehtinyt ihmetelläkin, miksi olen ollut Talvivaaran tapauksesta niin hissukseen. No, kaikkeen on tietysti aina syynsä, ja niin tähänkin. Minulla on aiheesta toki paljonkin hienoja mielipiteitä, mutta meidän talossa Puoliso on se jolla on tästä aiheesta todellista asiantuntemusta. Hänen näkemyksiinsä voi tutustua tämänpäiväisessä Hesarin vieraskynäkirjoituksessa.

posted under ilmiöt, yhteiskunta | 2 Comments

Argumentum ad Nalle Puh

Paha Tekijänoikeusmafia iski taas. Sosiaalinen media, blogistania mukaan lukien on takajaloillaan kun poliisit tulivat ja takavarikoivat aamutuimaan läppärin pikkutytöltä joka oli yrittänyt ladata Chisun levyä. Onneksi tytöllä on urhea isä joka on valmis vaikka oikeuteen. Vain yksi puuttuu: tieto siitä mitä on todella tapahtunut.

Fakta nimittäin on, että tällä hetkellä kukaan tavallinen lehdenlukija ei tiedä, onko pikkutytön isän julkisuudessa kertoma kuvaus tapahtumien kulusta täysin todenmukainen. Meillä ei ehkä ole syitä epäillä ettei isä olisi rehellinen ja totuutta rakastava mies, mutta toisaalta meillä ei myöskään ole sen parempia syitä uskoa että hän puhuisi totta. Ihan yleisesti voin sanoa, että tavalliset kansalaiset joiden oikeuksia olen luottamustehtävissä puolustanut, eivät keskimäärin olisi kovin hyviä marttyyreita. He dramatisoivat, liioittelevat, unohtelevat, kertovat valkoisia valheita ja väritettyjä tarinoita ja vetävät kotiinpäin siinä missä isot kihotkin. Herravihaisen silmissä Hallituksen edustajat ovat aina lähtökohtaisen epäilyttäviä kun taas yksittäiset kansalaiset ovat lähtökohtaisesti rehtiyden perikuvia. Kunnes toisin todistetaan- periaatteella, tietenkin, mutta jos kansa saisi päättää, tämäkin juttu olisi jo moneen kertaan käsitelty, ja ehdottomasti ilman kajoamista mahdollista todistusaineistoa sisältävään tietokoneeseen. Olisiko kuitenkin parempi tutkia mitä on tapahtunut ja selvittää mitä sääntöjä kukakin on rikkonut? Muistaa pitäisi sekin, että virkavallan edustajat ovat vaitiolovelvollisuuden sitomia, eivätkä he voi lähteä oikomaan villejäkään julkisuudessa esitettyjä väitteitä. Jullkisuus kuuluu luovuttamattomasti kansalaisille jotka valitsevat sen foorumikseen.

Oikeus selvittää aikanaan tämänkin sotkun. Minusta mielenkiintoista on niiden kansalaisten lukumäärä joille tapaus on ihan selvä lehtitietojen perusteella. He eivät mitenkään voi puhua tapauksesta tiedossa olevista tosiseikoista, joten he puhuvat itsestään: omista epäluuloistaan, näkemyksistään, oikeuskäsityksistään. Ei ole pelkoa, että jutunjuuri loppuisi ihan heti vaikka yhtään varmaa faktaa ei selville saataisikaan. Yhtä mielenkiintoista on se miten paljon on niitä joiden mielestä rikosta ei ole tapahtunut vaikka laiton lataus olisikin tapahtunut, koska tekijänoikeuslainsäädäntö on joka tapauksessa epäoikeudenmukainen korporaatiovallan monumentti. En nyt kiistä etteikö näin voisi olla (en ole tarkemmin perehtynyt aiheeseen joten en tiedä), mutta se tuntuu unohtuneen että demokraattisessa sivistysvaltiossa korrekti tapa reagoida lainsäädäntötason vääryyksiin on poliittinen vaikuttaminen. Niin paljon olen tänäkin syksynä vääntänyt aiheesta ”myös ikäviä, rasittavia ja epämiellyttäviä lakeja on noudatettava”, ja niin hyvin tiedän mitä omavaltaisista otteista voi seurata, että ymmärrykseni omankädenoikeutta kohtaan on tosi vähissä. Jos joku on sitä mieltä että tekijänoikeuslainsäädäntö on läpimätä, hänen tulisi äänestää, herätellä aiheesta julkista keskustelua, olla yhteydessä omaan kansanedustajaan. Lain yläpuolelle asettuminen sen sijaan on väärin. Sen tajusi jo Sokrates, mutta vielä 2000-luvun sivistysvaltiossa asiasta on toisinaan yhä epäselvyyttä.

Pienenä loppukevennyksentapaisena voin mainita, että kun uutisessa kerrotaan miten poliisit veivät pikkutytön Nalle Puhin kuvilla päällystetyn läppärin, on selvää että joku jossakin yrittää vedota tunteisiin. Jos läppärin takavarikoiminen on väärin, olisiko mahdollisesti ollut pienempi vääryys viedä minun musta ja kolho läppärini? Tunteisiin vetoaminen on luonnollista, ja oikeamielisetkin ihmiset voivat joskus kokea tarvitsevansa hyvän asian tueksi vielä sympatiapisteitäkin. Se vain on kuoppa johon arvostelukykyinen ihminen ei kompastu. Nalle Puh on söpö, mutta söpöys on yksi asia jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, toimiko poliisi asianmukaisesti vaiko ei. Viaton mafiaheitto kruunaa taas draaman- mutta mikä on totuus, ja mikä on oikeus, ovat edelleen yhtä epäselviä kuin ne olisivat olleet jos kotietsinnän olisivat suorittaneet Dupont ja Dupond. Mutta draama on käynnissä, eikä auta kuin toivoa että ammattilaisten pää pysyy kylmänä. Ja että jostakin kuivatavarakaapin nurkasta löytyy vielä popcorneja...

posted under ilmiöt, teknologia, yhteiskunta | 0 Comments

Avartuva luonto

MACS0647-JD ei ole kovin mielikuvituksellinen nimi, mutta sillä nimellä kaukaisin havaittu galaksi nyt kulkee. Pari päivää sitten ilmestyneen uutisen mukaan tutkijat ovat löytäneet galaksin jonka punasiirtymä on huikea 11 ja josta havaittu valo on lähtenyt 13.3 miljardia vuotta sitten, vain 420 miljoonaa vuotta alkuräjähdyksen jälkeen. Galaksin havaitsemisessa avusti gravitaatiolinssi-ilmiö, joka vahvisti galaksista lähtenyttä valoa niin että pieni, himmeä pilkku punaista valoa voitiin vielä havaita Hubble- ja Spitzer- avaruusteleskooppien yhteisvoimin. Kaukainen galaksi etääntyy meistä aika haipakkaa vauhtia: 2.5 kertaisella valonnopeudella. Tällä hetkellä sen etäisyys meihin on arviolta 30 miljardia valovuotta. Astronomisessa aikataulussa puhuen voidaan sanoa että pian MACS0647-JD punasiirtyy meiltä näkymättömiin, kosmologisen horisontin taakse. Maailmankaikkeuden laajentuessa kaukainen galaksi yksi toisensa jälkeen katoaa sinne, kunnes kaukaisessa tulevaisuudessa näyttää siltä kuin olemassa olisi vain oma pieni Paikallinen Ryhmämme. Paradoksaalisesti, maailmankaikkeuden avarruttua tarpeeksi se näyttää havaitsijan silmiin pienemmältä kuin koskaan. Tämä tulevaisuus on onneksi vielä hyvin kaukana- niin kaukana että siihen mennessä oma galaksimme on yhdistynyt Andromedan galaksin kanssa yhdeksi jättiläisgalaksiksi nieltyään ensin välipaloiksi molemmat Magellanin pilvet.

Mutta hetkinen, hetkinen, eikös suhteellisuusteoria sanonut ettei mikään voi matkustaa valoa nopeammin? No sanoi kyllä, mutta vitsi on siinä että kaukaiset kohteet –kuten galaksit- eivät matkusta meistä kauemmaksi vaan itse avaruus laajenee. Aika-avaruuden ominaisuuksiin suhteellisuusteorialla ei ole sanomista. Valonnopeus on raja-arvo sille miten nopeasti maailmankaikkeudessa voi liikkua, mutta koko universumin ei varsinaisesti voi sanoa liikkuvan. Aika-avaruus laajenee kiihtyvällä vauhdilla. Ilmiö on samantapainen kuin jos piirtäisi tussilla pisteitä tyhjän ilmapallon pinnalle ja puhaltaisi sitten ilmapallon täyteen. Silloin voi havaita pisteiden etääntyvän toisistaan, mutta syynä ei ole se että ne olisivat lähteneet vaeltamaan vaan kaikki johtuu ilmapallon laajenemisesta. Miten tämä sitten on mahdollista? Tähän liittyy nyt hämäräperäinen pimeän energian käsite. Pimeän energian arvellaan olevan maailmankaikkeuden ominaisuus, eräänlaista kvanttien poreilua. Tässä on nyt hyvä esimerkki siitä että kun tilaa on tarpeeksi- esimerkiksi yhden maailmankaikkeuden verran- paikallisesti arvioituna pikkuruinen kvanttitason ilmiö voi kumuloitua voimaksi joka määrää koko universumin tulevaisuuden. Tällä hetkellä ajatellaan, että pimeä energia, toisin kuin lähes kaikki muu, ei laimene tilavuuden kasvaessa. Avaruuden kasvaessa tulee siis lisää tilaa jossa pimeä energia voi tehdä temppujaan ja sen vaikutus voimistuu ja woosh! Sitten syöksytään!

Pimeän energian arvellaan päässeen gravitaatiosta voitolle hieman ennen oman aurinkokuntamme syntyaikoja, viitisen miljardia vuotta sitten (joskin toisenlaisiakin laskelmia jopa 9 miljardista vuodesta on esitetty). Sitä ennen aine, tavallinen ja pimeä, hallitsivat universumin laajenemista vetovoiman kautta. Sitten pimeän energian voima voitti galaksien vetovoiman (muistattehan vielä sen pimeän energian kummallisuuden ettei se laimene?) Galaksien vetovoima ikään kuin peittyi pimeän aineen aiheuttaman laajenemisen kiihtymisen alle. Onneksi pimeä energia ei kuitenkaan päässyt valloille ennen kuin galaksit kerkesivät muodostua, muuten mekään emme olisi päässeet tänne kosmoksen menoa ihmettelemään. Tutkijat ovat esittäneet kiinnostavia spekulaatiota siitä, millaiset ilmiöt voisivat kaukaisessa tulevaisuudessa hidastaa maailmankaikkeuden laajenemista tai jopa kääntää sen kutistumiseksi. Ennen kuin saamme todisteita sellaisten ilmiöiden olemassaolosta (missä voi kestää kauemmin kuin ihmiskunta on läsnä todisteita etsimässä), sinkoamme yhä kiihtyvällä vauhdilla. Jos asiat menevät jatkossa suunnilleen kuten tähän asti, maailmankaikkeuden laajeneminen kiihtyy kiihtymistään. Siitä saadaan paljon draamaa ja lopulta äärettömän hidas ja pitkäveteinen lämpökuolema. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.

Jos Hubblen havaitsema galaksi yhä eksistoi, se on luultavasti hyvin erinäköinen kuin se nuori galaksi jonka kuva on matkannut tänne asti (suhteellisen aika-avaruuden ymmärtämisen yrittämisestä saa ihan hyvän päänsärynpoikasen). Se on ehkä törmäillyt toisiin galakseihin ja kaasupilviin, kasvanut ja muuttunut hyvin erinäköiseksi kuin se galaksivauva jonka kuvaa voimme katsella. Jos olisimme kvarkkeja jotka voisivat harrastaa hieman Einsteinin ”spooky action at a distance”:a, voisimme kenties käydä vilkaisemassa galaksia ja löytää vanhan, suuren, ehkä pari pienempää galaksia kitaansa ahmaisseen ellipsigalaksin jossa uusien tähtisukupolvien tuottamiseen tarvittavat kaasuvarat alkavat olla jo hiipumaan päin. Valitettavasti ihmiset ovat sen verran kookkaita kappaleita että joudumme tottelemaan kiltisti suhteellisuusteoriaa. Kaukainen galaksi on ikuisesti tavoittamattomissamme, paitsi pienenä heikkona välähdyksenä jonka olemme onnistuneet näkemään vain koska gravitaatiolinssi on sattunut sopivasti väliimme.

”Nykyhetki” samoin kuin ”paikka” ovat käsitteitä joissa on järkeä vain määrättyjen, kapeiden reunaehtojen vallitessa. Kuinka suuri kotimme, fysikaalinen universumi, sitten onkaan? Kukaan ei tiedä varmasti, tiedämme vain että aika-avaruus jatkuu paljon kauemmaksi kuin on mahdollista havaita. Koko ajan universumi ympärillämme kasvaa hirmuista vauhtia, jäähtyy ja harvenee. Mutta hetken aikaa sen pitkässä, ihmeellisessä historiassa ovat olosuhteet juuri sopivat sille että elämän, sellaisena kuin sen tunnemme, on mahdollista kukoistaa ja tiedostaa, muistaa siru siitä tarinasta joka on maailmankokonaisuus.

posted under arki, rakettitiedettä, teknologia | 2 Comments

Moũsai:

Kiireiden ja sairastelun erilaiset yhdistelmät ovat seisottaneet kirjoitusprojektiani kuukausitolkulla. Vähitellen ajatuksissa on kuitenkin alkanut taas tapahtua. Sen huomasin terapoidessani itseäni suosikkitaiteilijoihini kuuluvan Salvador Dàlin teosten tutkiskelulla, kun yhtäkkiä huomasin ajattelevani hyvin outoja asioita.

Dàlin maalaukset ovat niin surrealistisia ja monitulkintaisia, että häntä harvemmin sovitellaan väärinymmärretyn taiteilijan rooliin. Hänen töissään on tiettyjä toistuvia teemoja, mutta yleisesti ottaen surrealistinen taide on ilmiselvästi taidetta jossa merkitykset kelluvat, ikuisesti avoimina katsojien tulkinnoille. Dàlin merkittävimpiä teemoja on hänen vaimonsa Gala, joka on lahjoittanut kasvonsa ja vartalonsa muotokuvien ohella moniin muihinkin töihin, kuten iki-ihanaan Port Lligatin Madonnaan. Siinä missä Dàli nousi maailmanmaineeseen, Gala ansaitsee teoksissa tilaa kappaleen tai parin verran. Hänelle on annettu senkin verran palstatilaa lähinnä siitä syystä että hän oli värikäs ja seksuaalisesti estoton persoona josta riittää kerrottavaksi meheviä juttuja jotka sopivat piristämään muuten helposti puiseviksi muuttuvia taidehistoriikkeja. Näin siitä huolimatta että maailma on täynnä joka sortin kuvantekijää, taitavaa ja vielä taitavampaa, kun taas aitoja, eläviä muusia on niin harvassa että vähän maineikkaammatkin taiteilijat päätyvät maalaamaan loputtomia omakuvien sarjoja. Kumpi on arvokkaampaa? Olla se joka näkee, kuvaa ja tulkitsee, vai se joka loistaa aivan omaa valoaan?

Dàlin maalauksissa Gala esiintyy sellaisen keski-ikäisen naisen näköisenä, jonka voi hyvin kuvitelleen olleen nuoruudessaan koulunopettaja. Hän ei vaikuta millään tavalla erikoiselta, ellei erikoiseksi lasketa hyviä hermoja jotka nainen kuin nainen varmasti tarvitsi, jos puolisona sattui olemaan yltiöeksentrinen taiteilija. Maineeseensa nähden Gala näyttää hämmentävän sovinnaiselta. Ei juuri miltään verrattuna nykypäivän täti-ikäisiin Taiteilijapersooniin jotka kulkevat ylväinä värikkäissä kaavuissaan ja käsinhuovutetuissa hatuissaan. Kuva toisensa jälkeen esitti naista joka olisi sopinut hyvin hoitajaksi Lohjan sairaalaan tai pankin tädiksi. Silti, kuva toisensa jälkeen esitti häntä. Dàli oli selvästi sitä mieltä että sellaisena hän oli kiinnostavampi teema kuin valuvat kellot tai hassut hyönteiset.

”Santa madre de Dios!”, karjui Maestro yhtäkkiä päässäni, ”Katso häntä! Katso häntä.” Ja minä katsoin, en taideteosta vaan naista jota se esitti. Näin mestarin maalaamassa Galaa kerta toisensa jälkeen, ylöspäin kaartuvat viikset turhautumisesta värähdellen. Näin taidokkaasti häivytetyt siveltimienvedot…ja ensi kertaa näin aavistuksen hehkusta niiden välissä. Aavistuksen vain, sillä Gala ei ole minun muusani, mutta varmasti hän oli aito. Sellaista mitä ei näe, ei voi maalata suurinkaan mestari. Mutta jos tietää mitä etsiä, voi ehkä nähdä kuin varjon varjosta, hopeaisen valon muiston iholla, jos on jotenkin arvannut, mitä mestarin työstä tulee etsiä. Kerta toisensa jälkeen Dàli haastaa itsensä maalaamaan Galan, ja kerta toisensa jälkeen maailma ihasteli taideteosta, sokaistui mestarin kädenjäljestä, näki vain maalauksen ja sen aiheen. Ja niin suuri taiteilija palasi yrittämään yhä uudelleen: joskus, joskus vielä keksin miten maalataan kun valo huoneessa muuttuu astuessasi sisään. Yhtäkkiä huomasin miettiväni, kuka on väärinymmärretympi kuin taiteilija joka oudoista surrealistisista maailmoista palaa kerta toisensa jälkeen maalaamaan samaa muotokuvaa, kuin sanoen “katsokaa, tässä on todellinen ihme, jonka haluan maailmalle tallentaa”, ja kerta toisensa jälkeen ihmiset ihastelevat vain asettelua, siveltimen jälkeä, taiteilijan nerokkuutta? ”Vihdoinkin joku tajuaa!”, sanoi espanjalaisäijä päässäni ja oli taas tiessään. Mm-hmm.

Taiteen pelastus on luultavasti se että muusan ei tarvitse olla oikea ihminen. Myös muut multiversumin asukkaat kelpaavat virkaan, vaikka olenkin ymmärtänyt että heidänkin houkuttelemisessaan tarvitaan hieman työtä ja hyvää tuuria. Suosikkikirjailijani Stephen King on paljastanut teoksessaan On Writing, että hänen muusansa on pieni, laiskanpulskea sikaria polttava ukko hänen mielensä kellarissa. Maailmaksi kai mielen kellarikin on laskettava, ihan riittävän todelliseksi etenkin kun ottaa huomioon miten paljon kyseinen kirjailija on vuosien varrella tuottanut tekstiä josta on arkirealismi kaukana. Niin että jos minun päänsisäinen maailmani kuulostaa teistä vähän oudolta, voin tyynesti viitata Ameriikan suuntaan ja todeta että maailmassa on paljon ihmisiä jotka ovat itseäni huomattavasti menestyneempiä, omituisempia, ja mikä tärkeintä, edelleen täyspäisten kirjoissa. Minun mieleni kellarissa ei, Luojien kiitos, asusta pientä lihavaa nikotinistia. Mutta jonkun siellä olisi hyvä asua. Jossakin minunkin olisi hyvä nähdä aavistus hopeista hehkua ja taipuva valo. Ihmeen varjo on kaikki mitä me tavalliset kuolevaiset näemme, kaikki mikä kankaalle jää taikatomusta jota muusilla on taskut pullollaan.

En tiedä, missä minun muusani mahtaa olla. Pää on yhä hivenen tyhjä, mutta kellarini on sitäkin paremmin varusteltu. Toivon, että jos pidän silmäni auki, olen kärsivällinen ja kirjoitan vain, ehkäpä muusani vain lennähtää jostakin olkapäälleni tai jotain? Siihen asti, toivon että Melpomene, Thalia, Clio ja kumppanit ovat vielä martaisissa maisemissa ja anteliaalla päällä.

posted under arki, kauniita hetkiä, kirjat, satuja, taide | 0 Comments

Seksuaalinen vastuuttomuus sujuu hyvin avioliitossakin

Seksuaalisuuden piiriin kuuluvien ilmiöiden kauhistelu kuuluu kulttuurimme kestohuveihin, niin iltapäivälehdistössä kuin julkkisten tempauksia ruotivissa kahvipöytäkeskusteluissakin. Milloin vastuuttomuudesta syytetään teiniäitejä, milloin yhdenillan juttuja harrastavia sinkkuja. Tälläkin kolikolla on myös toinen puoli. Kun kauhistelemme toiseutettujen ihmisryhmien -usein haavoittuvien ryhmien kuten seksuaalivähemmistöjen tai nuorten- seksuaalisuutta, emme enää jaksa pohtia valtavirralle tuttuja ongelmia. Yksiavioisten avioliittojen puitteissa tapahtuvasta vastuuttomuudesta ei juuri kuule puhuttavan. Siitä seuraa aika paljon kärsimystä. Itse olen huomannut, että vastuuttomuus voi kukoistaa avioliittojen suojissa siinä missä suttuisissa satunnaissuhteissakin. Pinnallisessa maailmassa siviilisäädystä päätellään tietysti kaikenlaista. Kuitenkaan häissä ei suoriteta mitään taikamenoja joiden johdosta huolettomat haahuilijat muuttuisivat syvähenkisiksi ja kirkasotsaisiksi yhteiskunnan tukipilareiksi. Usein perusteeton idealisointi on aivan yhtä tuhoisaa kuin valtavirrasta poikkeavien demonisointikin. Siksi listasin näin pikaisesti muutaman vastuuttomuuden muodon jotka voivat kukoistaa mainiosti kunniallisen, monogaamisen heteroliiton suojissa.

Ei-toivottujen lasten hankkiminen, tavalla tai toisella, on kenties pahin vastuuttomuuden muoto johon avioliitossa voi syyllistyä. Olosuhteet tämän vääryyden tekemiseen ovat stabiilissa avioliitossa otollisemmat kuin missään muussa perhemuodossa. Avioituneilta suorastaan odotetaan lasten hankkimista, eikä ainakaan omasta lähipiiristäni kukaan tunnu miettineen minuuttiakaan sitä mahdollisuutta että syystä tai toisesta olisimme sellaisia ihmisiä joiden ei olisi hyvä hankkia lapsia. Epäilen, ettei tämä ajattelemattomuus johdu aivan sataprosenttisesti siitä että olemme niin idyllinen ja umpikunniallinen pariskunta. Se seikka että oikeastaan lapsia olisi hyvä hankkia vain niiden jotka todella syvällä sydämessään tahtovat omia poikasia, onkin sitten jo todella korkealentoinen. Niin kauan kuin kulissit pysyvät pystyssä joten kuten, sosiaalinen paine lasten hankkimiseen vaihtelee kohtuullisesta kovaan, ja se johtaa joka vuosi valtavaan määrään kärsimystä niin lapsille kuin heidän vanhemmilleen ja muille läheisille. Toisin kuin hiljattain facebook-lausunnoillaan kohun nostattanut Saul Schubak, en jaksa suuremmin sättiä vanhempia joiden elämänhallinta kupruilee näkyvästi. Niin paljon maahamme mahtuu piilotettua, hiljaista kärsimystä joka piiloutuu niin sanottuihin hyviin perheisiin. Tehtyjä lapsia ei saa tekemättömäksi, mutta hyvä keino kannustaa ihmisiä vastuullisuuteen tässä asiassa olisi antaa perheille enemmän sosiaalista tilaa jättäytyä lapsettomiksi. Niin kauan kuin vanhemmuuteen suhtaudutaan meriittinä ja niin kauan kuin vapaaehtoisesti lapsettomia pidetään jotenkin omituisina ja yhteiskunnan asenneilmasto painostaa kaikkia teoriassa kynnelle kykeneviä hankkimaan lapsia, on turha ryhtyä pohtimaan pakkokeinoja vastuuttomien lisääntyjien hillitsemiseksi.

Toinen yksiavioisessa avioliitossa yleinen seksuaalisen vastuuttomuuden muoto on kieltäytyminen ottamasta vastuuta kumppanin seksuaalisesta hyvinvoinnista. Tämä oli monimutkaisesti sanottu, joten koitan selventää. ”Minä en anna, mutta olen silti mustasukkainen kuin piru itse”, on ehkä tämän vastuuttomuuden tunnetuin ilmenemä. Näin ajatteleva ei piittaa puolisonsa hyvinvoinnista eikä etenkään tahdo ottaa sellaista vastuuta joka on kaiken moraalisesti oikeutetun kontrollin välttämätön vastapaino. On tietenkin turhaa moralisoida ketään mustasukkaisuuden tuntemisesta. Tunteet ovat mitä ovat, ja voi vain toivoa että ihmiset uskaltaisivat uhmata nolostumista sen verran että puhuisivat myös vähemmän tyylikkäistä tunteistaan. Mutta tunteellisuuden ymmärtämisestä on pitkä matka mustasukkaisen käytöksen ja mustasukkaisuudella oikeutetun alistamisen hyväksymiseen, puhumattakaan sen näkemisestä peräti jonkinlaisena hyveenä. Vastuun ottaminen puolison seksuaalisesta hyvinvoinnista ei tarkoita että seksiä olisi pakko antaa vaikkei todellakaan tahtoisi tai pystyisi. Se kuitenkin tarkoittaa sitä ettei toisen seksuaalisuutta nähdä vain omista haluista käsin. Vastuullisuus perustuu kykyyn haluta vilpittömästi toisen hyvinvointia, ja valmiutta sietää jopa epämiellyttäviä tai ikäviä ratkaisuja jos toisen hyvinvointi sitä vaatii. Millä tavalla kumppanin seksuaalisuuden tukahduttaminen on rakastavaa käytöstä? Millä tavalla se on kunniakasta vastuunottoa toisen hyvinvoinnista? Ei ole pakko antaa, mutta se ei tarkoita vapautumista vastuusta huolehtia siitä että toinen voi mahdollisimman hyvin. Jos ei itse tahdo tai voi olla toiselle hänen unelmiensa rakastaja, täytyy kuitenkin yrittää tavalla tai toisella huolehtia kumppanin seksuaalisesta hyvinvoinnista. Jos tahtoo pitää tiukasti, toisen onnen kustannuksellakin, kiinni kaikista niistä ”oikeuksista” jotka kulttuurimme vinksahtanut moraalikäsitys naimisissa olevalle tarjoaa, olisi parasta olla menemättä naimisiin. Silloin kumppanin voi helposti dumpata heti kun seksielämään ilmaantuu isompia ylämäkiä (huomatkaa: ”kun”, ei ”jos”. Onnekas voi toki olla, mutta en suosittelisi ketään perustamaan elämäänsä sen varaan).

Tutuimmat vastuuttomuuden muodot, ne joista joskus näkee jotakin mainittavan, ovat pettämistä, puhumattomuutta, passiivisuutta ongelmien ratkaisemisessa. Puolison moraalinen velvollisuus huolehtia toisen hyvinvoinnista ulottuu myös parisuhteen hyvinvoinnista huolehtimiseen. Näiden ongelmien ytimessä on usein se että ihminen on usein lopulta kiinnostuneempi näennäisen rauhan säilyttämisestä ja ikävien asioiden käsittelemisen välttämisestä kuin ongelmien ratkaisemisesta. Rauha on kuitenkin perheessäkin paljon enemmän kuin avoimen konfliktin puutetta. Hyvässä avioliitossa vallitsee sopu, frith, tila jota luonnehtivat avoimuus, välittäminen ja aktiivinen yhteistyö perheyksikön hyväksi. Huomattavaa on, että toisinaan yritykset luoda tai säilyttää sopua kulkevat suoraan tunnemyrskyjen, rankkojen aikojen ja epätavallisten ratkaisujen kautta. Sopua ei aina saavuteta välttelemällä konflikteja tai tekemällä niin kuin "tässä tilanteessa kuuluu tehdä". Myös riitoja on monenlaisia: on niitä joihin ajaudutaan, ja niitä joihin astutaan tietoisesti mutta kuitenkin sopua tarmokkaasti tavoitellen.

Pahetta ei siis voi paeta kunnialliseen elämänmuotoon eikä hienoon instituutioon. Ainoastaan kulissit ovat kaupan. Viisaus, vakaus ja vastuullisuus eivät ole asioita joita papit ja henkikirjoittajat ojentelevat morsiuspareille pienissä rasioissa. Ihmisten luokittelu heppoisin perustein ei ole ainoastaan älyllistä laiskuutta, vaan se on yksi tapa tapa millä inhimillistä kärsimystä aiheuttavat kulissit pysyvät yhteiskunnassa pystyssä. Avioinstituution ja naimisissa olemisen näkeminen idealistisen ihanteellisena olotilana joka glorifioi puolisot, haittaa avioinstituution suojissa tapahtuvan pahan tunnistamistamista ja siihen puuttumista. Se piilottaa kärsimystä ja antaa usein kulissin jonka turvissa voi tapahtua julmaakin alistamista ja kaltoinkohtelua. Taas kerran päädymme siihen vanhaan viisauteen, että sekä yksilöiden että yhteiskunnan pitäisi oppia näkemään ihmiset viiteryhmien ja leimojen takaa.

posted under etiikka, ilmiöt, pahan filosofia, perhe, rakkaus, rauha | 2 Comments

Ruohonjuuripoliitikon jännittävä loppusyksy

Me politiikan aktiivit elämme nyt jännittäviä aikoja. Vaalienjälkeinen luottamuspaikkojen jakaminen on kunnissa täydessä vauhdissa. Se menee suunnilleen näin: ensiksi puolueiden neuvottelijat jakavat kunnassa tarjolla olevat luottamustehtävät kaupunginhallituksen puheenjohtajasta tieosuuskuntien jäsenistöön puolueittain. Se mitä kukin saa riippuu pitkälti neuvottelijoiden taidoista ja pelisilmästä- ja jotkut tietysti koittavat pärjätä härskiydellä. Sitten jokainen puolue yrittää jakaa saamansa paikkapotin aktiivien kesken kuten oikeudenmukaisimmaksi näkee. Meillä Vasemmistossa paikkojen jaon pääperiaatteet ovat selvät ja niistä on keskusteltu ehdokkaiden kanssa jo hyvissä ajoin ennen vaaleja. Lisähaastetta peliin tuovat kuitenkin tasa-arvonäkökulma sekä lukemattomat muut tehtäväkohtaiseen soveltuvuuteen vaikuttavat tekijät. Etenkin tärkeimmistä paikoista kisattaessa tulevat myös henkilökohtaiset pyrkimykset mukaan kuvioihin. Minunlaiseni vain vähän ääniä saaneet mutta hyvämaineiset aktiivit saavat sitten mennä sinne minne puolue parhaaksi katsoo (tai todeta ettei tarjottu tehtävä kiinnosta). Soveltuvuuttakin mietitään tarkkaan. Ainakin meillä yritetään kovasti saada paikat miehitettyä mahdollisimman osaavalla väellä. Jotkut tehtävät vaativat vankkaa kokemusta kunnallispolitiikasta, toisissa on hyötyä koulutuksesta tai ammatin tuomasta näkemyksestä kuten liiketoimintaosaamisesta tai vaikkapa lastensuojelun arjen tuntemuksesta. Puoluetoiminnassa itse kunkin aktiivin osaamiset ja aikaansaannokset tulevat kyllä yleiseen tietoon ennen pitkää. Eikä Rakas Puolue unohda tulevaisuuttakaan. Meille nuoremmille (poliittisissa seurapiireissä nuoria ovat kaikki alle viisikymppiset) pyritään löytämään kehittäviä tehtäviä joissa kokemus ja näkemys karttuvat. Äkkiseltään soppa vaikuttaa toivottoman monimutkaiselta. Jotenkin se silti aina selviää, jotenkin tehtävät ja tekijät löytävät toisensa. Kun on pakko. Aikataulu on tiukka eikä tunne armoa.

Tällä hetkellä minulle selvää on lähinnä se, että äänimääräni ei riittänyt lautakunnan varsinaisen jäsenen paikkaan. Toisaalta, jotakin hyödyllistä tekemistä löytynee pitkältä avointen paikkojen listalta varmasti minullekin. Nyt elämme sitä jännittävää vaihetta jossa henkilöitä ehdotellaan eri tehtäviin kuin paloja palapeliin. Samaan aikaan ensi viikolla olen jo viisaampi. Uudet tehtävät uusissa kokoonpanoissa alkavat sitten vuoden alusta. Sitä ennen vanhat tehtävät on saatettava kunnialla päätökseen ja uusiin ehtii hiukan perehtyä. Lautakuntatyötä minulla on edessä vielä yhden kokouksen verran. Päätän pestini tyytyväisin mielin. Paljon tuli neljässä vuodessa nähtyä, koettua, tehtyä ja opittua. Ehkäpä parhaat muistot jäävät hedelmällisen yhteistyön kehittelemisestä yli kunta- ja puoluerajojen.

Myös puolueosastossa tapahtuu. Puheenjohtajamme on vaihtunut, ja uusi puhis on täynnä intoa ja uusia ideoita osaston toiminnan kehittämiseksi. Jos luottamustoimeni kevenevät, minultakin riittää ehkä enemmän aikaa ja energiaa puolueen sisällä toimimiseen. Vasemmistolla on tarjolla koulutuksia, erilaisia työryhmiä, paljon mahdollisuuksia osallistua, ideoida ja vaikuttaa. Näiden mahdollisuuksien pohtiminen on auttanut paljon vaalienjälkeisestä masennuksesta toipumisessa. Ei kannata jäädä tuijottamaan sulkeutuneita ovia, kun edessä on kymmenittäin sellaisia ovia joiden eteen en ole tähän mennessä ehtinyt edes pysähtyä.

posted under arki, yhteiskunta | 0 Comments

Filosofi tyhmistyy vanhetessaan...onneksi

Vähän päälle parikymppisenä, siihen aikaan kun aloittelin filosofian opintoja, olin varsin sietämätön tyyppi. Siksi minua hymyilyttikin tämänaamuinen Ajattelun Ammattilaisen teksti joka olisi voinut olla suoraan omista muistoistani. Minäkin tiesin parikymppisenä kaiken ja osasin ratkaista kaikki maailman ongelmat pienellä miettimisellä. Opintojen edetessä henkinen kasvuni seurasi edeltäjien lujaksi tallaamaa polkua. Vähitellen aloin aavistella, että oloni oli tuntunut viisaalta varsin heppoisista syistä joista päällimmäinen oli se ettei minulla ollut minkäänlaista käsitystä ymmärrykseni vähyyden määrästä. Itsevarmuus romahti ensimmäisten proseminaarien jälkeen. Kuvitelkaa vain, millaista jälkeä syntyy kun yleisnero vuodattaa ajatustensa tonavaa toisille yleisneroille jotka pääsevät kerrankin luvan kanssa esittelemään logiikan jatkokurssilta saatua hienoa pilkkuviilaansa ja viiltävän kriitikon taitojaan (jotka kehittyvät paljon ennen kykyä ajatella rakentavasti. Se on kyky jota ei kehity kaikille ikinä.) Ei näytä kauniilta se. Kuitenkin tämäkin vaihe on osa kasvutarinaa. Saatuaan aavistuksen typeryytensä määrästä ja filosofian laitosten väen ymmärtämättömyydestä moni keskeyttää opintonsa. Usein he inhoavat filosofeja loppuikänsä intohimolla jonka selittävät vain traumat joiden taustalla on se että rakkaan ja ennen muuta mestarillisen Tieteen Tuotteen käsittelyajasta kahden tunnin prosemmassa kului yli tunti pelkkien turhanpäiväisten ja siten unohtuneitten muotoseikkojen yksityiskohtaiseen käsittelyyn ("Rivivälit. Tässä on ykkösen riviväli, vaikka ohjeen mukaan pitäisi olla puolitoista. Miksi et ole noudattanut ohjetta? Ja tuo viite sivulla kaksi. Siinä näyttäisi olevan piste väärällä puolella sulkumerkkiä. Viittaako se nyt lauseeseen vai koko kappaleeseen?"). Zoon logon ekhon on nyt pohjalla. Hän seisoo polvet täristen tukevalla, lietteisellä kaivonpohjalla, kuin olisi pudonnut kaikkien filosofien kantaisän Thaleksen perässä. Ja korvissa kaikuu selvästi jonkun nauru.

Kaivon pohjalla on kuitenkin tikkaat. Ne löytää kyllä jokainen joka huomaa rakastavansa oman neroutensa lisäksi myös itse filosofiaa ja joka huomaa haluavansa viisastua vieläkin enemmän kuin tulla pidetyksi viisaana. Ja, kuten Laurille kommentoin, voi olla suorastaan hyvä juttu jos filosofian parissa askartelun aloittaa ylisuurella egolla varustettuna. Sillä tavalla itsetunnosta voi olla jotakin jäljellä vielä nelikymppisenäkin. Lainatakseni ohjaajani Arto Siitosen kuolematonta viisautta: ”Filosofin tulee olla kaikkien alojen asiantuntija.” Siihen pyritään, ja Sisäinen Fuksi kertoo ettei tavoite ole niin mahdoton etteikö sen saavuttamiseksi kannattaisi ponnistella. Monien sietämättömien piirteiden vastapainoksi pikkufilosofeja on nimittäin siunattu myös työhulluudella. Luennolla filosofian pääaineilijat erottaa paikalla notkuvista sivuaineilijoista se että nuoret filosofit kysyvät lisälukemistoa ja haluavat tietää, voiko kurssille kirjoittaa vielä ylimääräisen esseen.

Vanhemman filosofin erottaa nuoremmasta siitä että Sisäisen Fuksin seuraksi on ilmestynyt toinenkin ääni joka kertoo, ettei kannata masentua syvästi siitä että ei yrityksestä huolimatta tajua mistään mitään ja että kaikki ympärillä olevat vaikuttavat lukeneemmilta, syvähenkisemmiltä ja ylipäätään fiksummilta. Lohdutuspalkinnotkin ovat hyviä. Voi olla, ettei näillä aivoilla tulla tuottamaan täydellistä M-teoriaa, mutta toisaalta on aika makeaa osata bongailla kvanttifysiikan metafyysisiä taustaoletuksia. Voi olla, etten ole kovin hyvin perillä Martha Nussbaumin mietteistä. Tilanne pitää ilman muuta jossakin vaiheessa korjata, mutta Aristoteleestakin on paljon iloa ja hyötyä.

Tällä hetkellä olen jo oppinut elämään jokseenkin rauhassa tietämättömyyteni ja hidasjärkisyyteni kanssa. Vaikka elänkin maailmassa jossa nopeat sutkauttelijat menestyvät parhaiten, filosofinen ajattelu on yhä hidasta ja syvää, osallistumista vuosituhansien läpi kulkeviin keskusteluihin joiden aiheena ovat ihmiskunnan kaikkein visaisimmat kysymykset. Eikä tarve osata ajatella niitä kysymyksiä ole suinkaan poistunut maailmasta, myönsivätpä kärsimättömät kiiruhtajat sitä tai eivät. Ja jos kaivelemaan alkaa, hitaankin ajattelijan repusta löytyy toki monenlaista tarinaa. Se ei vielä todista, että jostakin jotakin tietäisin. Multiversumi, alkaen Sisämaailman ja kotipihan tapahtumista ja päättyen sumuihin jotka sijaitsevat mahdollisten ja mahdottomien maailmojen välillä, on minulle suuri arvoitus. Täytyy vain ajatella olevansa etuoikeutettu olento voidessaan vierailla täällä ihmettelemässä maailmaa muutaman vuosikymmenen ajan.

Astetta huolestuttavampaa on ollut tutkiskella etiikkaa ja huomata, että en myöskään ole moraalisesti turhan erinomainen. Sekin on jotenkin epämukavaa. Maailmassa ei ole pulaa niistä jotka ovat mielestään moraalisesti esimerkillisiä ihmisiä ja jotka eivät epäröi esitellä omaa erinomaisuuttaan ja kertoa miten kaikkien muidenkin tulisi elää. Sekä tietysti sitä millaisia ovat ne muut jotka eivät nöyrry kun Viisaus puhuu. Minun tapaamani tämän ihmistyypin edustajat eivät tosin ole olleet muuta kuin poikkeuksellisen omahyväisiä ja kovapäisiä yksilöitä jotka rakastavat omaa erinomaisuuttaan ja suuttuvat helposti jos sen kyseenalaistaa, vaikka miten hyviin perusteluihin nojaten. Elämäni tragedioihin kuuluukin se, että huolimatta moraalini puutteista ja hyvin erottuvista paheistani, olen kuitenkin etiikkaan sekaantunut filosofi, eli ihminen jonka tärkeimpiin velvollisuuksiin kuuluu yrittää puhua oikeasta ja väärästä, koittaa elää kuten opettaa…ja niin, opettaakin pitäisi. Muuten opetusta tarjoavat vain ne suurisuiset pölvästit. Tässä vaiheessa ei auta kuin yhtyä Laurin ajatuksiin siitä, että filosofin täytyy olla syvällä sisimmässään ehta intellektuaalinen masokisti.

Aikansa omaa hidasjärkisyyttään (ja paheellisuuttaan, jos on mennyt sekaantumaan etiikkaan) surtuaan oivaltaa, ettei tässä kaikessa ole kuitenkaan kysymys Minusta, omasta erinomaisuudestani tai sen puutteesta. Itsensä mittailu alkaa tympäisemään siinä vaiheessa kun oppii aavistelemaan, millaisia ihmeitä oman navan ulkopuolinen maailma tarjoaa. Mitä väliä on sillä vaikka olisin millainen riemuidiootti, kun kuitenkin saan olla olemassa tässä suuressa ja ihmeitä täynnä olevassa maailmassa? Eikö ole parempi ponnistella viisastuakseen ja kehittyäkseen moraalisesti kuin luetteloida menneitä typerehtimisiään? Ehkäpä en ole hyvä ihminen, mutta ainakin tiedän olevani hyvään pyrkivä ihminen. Se on parasta mitä kukaan voi itsestään rehellisesti ja huolellisen itsereflektiotuokion päätteeksi sanoa. Jälkipolvien mielipiteitä siitä, kuinka paljon onnistuin maailmaa lopulta käytännössä korjaamaan ja viisaudellani valaisemaan, en onneksi ole kuulemassa.

Lauri mainitsi kirjoituksessaan Sokrateen, jonka kestäväksi anniksi maailmalle jäi todeta että hän on lähinnä ymmärtänyt sen, ettei oikeastaan mitään mistään tiedä. Ja oikeassa Sokrates siinä olikin, niin kuin vain satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua elänyt kaveri voi olla. Ollakseen sellainen mies, Sokrates kuitenkin onnistui muuttamaan maailmanhistoriaa ihan kiitettävästi. Hänen ajatuksensa ovat vastustaneet hometta ihmeellisen hyvin, ja yli kahdentuhannen vuoden jälkiviisauden valossa häntä voi myös nimittää ihmiseksi joka ei ainoastaan pyrkinyt hyvään, vaan toisinaan myös tavoitti sen- meidän kaikkien jälkeen tulevien onneksi ja innoitukseksi. Arjen onnellinen paradoksi onkin, että vaikka ei mistään mitään tietäisikään ja vanhetessaankin vain tyhmistyisi, filosofin tulevaisuus voi silti olla valoisa.

posted under arki, filosofia, Kuun pimeä puoli | 4 Comments

Järripeipot

En tiedä, miltä Pikkulintujen Tiedotustoimiston Virkkalan-toimipiste näyttää tai missä se tarkkaan ottaen sijaitsee. Mutta tiedän, että se on uskomattoman tehokas, ainakin mitä tulee ruokintojen alkamisesta tiedottamiseen. Ensimmäisenä ruokintapäivänä lintulaudoillemme tuli vain muutama lintu. Ne vaikuttivat selvästi pihapiirin vakioasukkailta: talitiaisia, sinitiaisia, pari pikkuvarpusta, pieni naakkaparvi. Tali- ja sinitiaiset ovat hyvinkin saattaneet saapua maailmaan jossakin pihamme pöntöistä ja kasvaneet nykyisiin mittoihinsa puutarhamme antimilla. Varsinaisia alkuasukkaita, siis.

Seuraavana päivänä seurakunta oli jo huomattavasti isompi ja lajistoltaan kirjavampi.

Kolmantena päivänä näin jo vilauksen mustarastaasta. Jossakin vaiheessa pihalla käyvä kuhina kyllä tiedottaa jokaiselle ohi lentävälle siivekkälle, että täällä on ruokintapaikka. Marraskuu on edelleen hämärä ja märkä, mutta painostava hiljaisuus katoaa kun tieto lintulaudan antimista leviää puskaradiossa. Mutta miten tiedotus toimii aivan alussa, kun on vielä hiljaista?

Sitten saapuivatkin järripeipot, aivan uusi laji ruokintapaikallamme. Lintukirjamme tietävät kertoa, että järripeippomme ovat luultavasti myöhäisiä muuttomatkalaisia jotka ovat pysähtyneet lintulaudallemme epämääräiseksi ajaksi. Nämä pohjoisesta Suomesta kotoisin olevat tulijat talvehtivat Länsi-ja Keski-Euroopassa. Jos talvi on leuto ja ruokahuolto pelaa, saattaa joku uskalikko jäädä talvehtimaan tänne eteläiseen Suomeenkin. Talven uhmaaminen ei ole riskitöntä puuhaa, mutta jos talvesta selviytyy, aikainen lintu nappaa parhaan pesäpaikan. Joten kirjavat peipposemme voivat olla ilonamme vielä pitkäänkin, mutta toisaalta jonakin aamuna ne voivat olla kadonneet yhtä yllättäen kuin saapuivatkin. Otamme siis tilanteesta kaiken ilon irti niin kauan kuin sitä kestää, tarkkailemme ja valokuvaamme ahkerasti näitä pieniä pomppijoita joiden väritys näyttää kovin pirteältä varpusenruskean, viherpeippojen himmeänvihreän ja tiaisten vaaleiden keltaisten seassa.

Meillä on ollut lintulauta jo sen verran monta vuotta, että uuden lajin löytyminen ruokinnalta on Tapaus. Sellaista ei tapahdu kuin kerran- pari koko talvena. Jo parina talvena olen pelännyt, että pian koittaa sellainenkin vuosi jona emme enää havaitse ketään jota ei oltaisi joskus aiemminkin nähty. Tämä vuosi se ei kuitenkaan vielä ollut. Paljon on silti jo nähty, ja lintutuntemuksemme on kehittynyt paljon sitten ensimmäisen talven. "Linnuista on puhuttava niiden oikeilla nimillä"-periaatteen kannustamana olen selannut tarkkaan lintukirjat ja netin lintukuvat aina havaittuani jotakin uutta. Kun kykyni tunnistaa lintuja paranee, paranee myös hiukan ymmärrykseni lähimmän luontoni rikkaudesta. Omien havaintojen myötä kehittyy myös nyky-yhteiskunnassa harvinaiseksi käynyt hyvän luontosuhteen perusta eli luonnon tuntemus ja ymmärrys siitä miten monimuotoisessa ja tapahtumarikkaassa maailmassa tässä eletään. Tätä ympäristöetiikan peruspilaria ei opita biologian eikä edes ympäristöetiikan kirjoja lukemalla. Teorialla on toki paikkansa, mutta mikään määrä faktoideja ei korvaa itse kokemista ja tekemistä, omia luontoelämyksiä. Ne täytyy jokaisen itse hakea ja löytää- tai ehkä koittaa tuoda kotioven eteen ja oman ikkunan alle. Aikamme suuri tragedia ei olekaan pelkässä luonnontuntemuksen rapautumisessa vaan siinä että niin harva on kiinnostunut edes kurkistamaan, mitä ihmeitä lähiluonnosta voisi löytyä. Varikset ja harakatkin jäävät vain nimiksi kuivien kirjojen lehdille, jos ei osaa arvella että nimet viittaavat mielenkiintoisiin olentoihin joiden puuhia kannattaisi ehkä vilkaista tarkemminkin.

Monet viime vuosien uusista lajeista ovat jääneet kertahavainnoiksi. Ne ovat käyneet näyttäytymässä kerran eivätkä palaa enää edes seuraavina vuosina. Toiset viipyvät pidempään, mutta katoavat lopulta yhtä lailla jäljettömiin. Mutta joskus käy niinkin että tarjoilumme miellyttää tulokkaita niin paljon että ne palaavat apajille uudelleen ja niistä tulee satunnaisvieraita. Vielä koskaan ei ole käynyt niin että harvinainen vieras liittyisi vakiojengin jatkoksi. Mutta esimerkiksi nokkavarpuset ja punatulkut ovat vakiinnuttaneet asemansa lintuina joita odotamme tapaavamme useamman kerran talvessa. Mihin joukkoon kuuluvat järripeippomme? Selviytyykö joku pihamme pienestä parvesta ensi talveen ja muistaa että täällä Virkkalassa oli se yksi piha jossa oli hyvät safkat? Sen saamme selville vasta ensi vuonna, kun olemme taas kattaneet linnuille pöydän.

posted under filosofia, puutarha | 3 Comments

Talvi saapuu ötökkähotelliin

Keväällä hankkimamme ötökkähotellin asukkaat ovat osoittautuneet varsin siivoiksi ja hiljaisiksi. Hiljalleen harmaantumaan alkaneessa hotellissa ei missään vaiheessa ole käynyt suurta kuhinaa, mutta välillä kärsivällinen katselija on voinut päästä näkemään vilauksen hotellivieraista. Leppäkerttujen, harsokorentojen, petopistiäisten ja perhostoukkien seurapiireissä uusi hotelli huomattiin jo kesällä. Minkäänlaista ylläpitoa tai hoitoa ötökkähotelli ei paikoilleen ripustamisen jälkeen kaipaa. Itsenäiseen elämään tottuneet vieraat huolehtivat itse lopuista sisustus- ja siivouspuuhista. Myös maksupuoli hoituu. Ötökkähotellin asukkaat ovat hyötyhyönteisiä jotka pitävät puutarhan tuhohyönteisiä kurissa, pölyttävät kukkia ja kaunistavat maisemaa. Saattaapa joku niistä tarjota keväällä paistin nälkäisille linnunpojillekin. Uskallettuani tänään ulos harmaaseen pihaan kävin vilkaisemassa hotelliamme vielä viimeiseen kerran, ennen kuin lumi sulkee sen puutarhan luoksepääsemättömään osaan. Olisiko joku ötökkä löytänyt sieltä talvehtimispaikan?

Tarkkaan katsoessa kaikenlaisia elämän merkkejä erottuu hotellin eri kerroksissa. Kuokkavieraitakin hotellissa näyttäisi kesän aikana olleen: molempien lappeiden alta löytyi pikkuiset hämähäkinverkot. Lienevätkö niiden kutojat jo edesmenneitä, vai ovatko ne siirtyneet myrskyistä ja myräköistä huolimatta varsin kuivana pysyneiden karikkeiden sekaan odottamaan uutta saalistuskautta? Hiljainen elämä jättää jälkeensä pieniä jälkiä.

Jotkut- en ole aivan varma siitä ketkä- ovat käyneet taloksi leveämminkin. Osa hotellin majoitustiloista koostui puupalikoista joihin on porattu reikiä pesäkoloiksi. Nyt osa rei’istä on muurattu umpeen sisältä käsin. Näin syntyneessä pienessä yksiöissä taitaa ötökällä olla hyvä suoja sateita ja viimoja vastaan. Hotelli on siis onnistunut houkuttelemaan suojiinsa talviasukkaita meidänkin pihassa jossa luonnonmukaisempiakin piilopaikkoja on hyvin tarjolla. On helppo ymmärtää että urbaanimmissa ympäristöissä ötökkähotellin perustaminen voi olla isompikin ympäristöteko. Tämä on niitä keksintöjä joille toivon suurta menestystä ja kansansuosiota.

Ötökkähotellin asukkaiden uinuessa talvihorroksessaan lintulaudat alkavat heräillä eloon. Pihapiirissä on havaittu otuksia joista ei vihreinä vuodenaikoina näe vilaustakaan. Tavallisimpien lintulautavieraiden lisäksi punatulkut ja tilhet ovat jo liikenteessä. Maa on märkä ja lämpötila vielä plussan puolella, muistona öisestä lumisateesta on vain ripaus sulavaa lunta. Ei kuitenkaan ole epäilystäkään siitä etteikö talvi ole saapunut niin ötökkähotelliin kuin koko puutarhaan.

posted under puutarha, teknologia, yksinkertainen elämäntapa | 2 Comments

Kekri, kekri, kaniseni

Tänään meillä vietetään Kekriä. Rusinoilla mehevöitetty talviomenapiiras on tuoksuttanut kypsyessään koko tuvan. Pönttöuuni hohkaa lämpöä. Pientä, hyvin pientä on kekrijuhlintamme tänäkin vuonna. Vaalikiireet ja flunssakierre pitivät huolen siitä ettei suurempia valmisteluja päästy tekemään. Marras söi suuret suunnitelmatkin. Onneksi vuodenkierron suuria juhlia ei tarvitse tekemällä tehdä, vaan ne tulevat omia aikojaan jos niille on edes pikkuisen tilaa. Nyt juhlittavaa on paljon. Vuoden vaihtumisen ja vainajien muistojuhlan lisäksi Kekri on sadonkorjuun ja kotieläinten juhla. Joten katoimme pöytään sadonkorjuuaterian, kunnostimme lintujen ruokintapaikan ja leikimme pupujen kanssa. Esivanhemmille syttyivät kynttilät.

Juhlan tuntu on hiipinyt tupaan melkein huomaamatta sitä mukaa kun hämärä päivä on edennyt. Pitkästä aikaa kotona on jaksanut puuhastella, tehokkaasti mutta kiireen ahdistamatta. Edellisestä rauhallisesta päivästä kotosalla olikin jo aikaa. Ulkona sakea sumu on pitänyt huolta siitä että hämärää on riittänyt keskellä päivääkin. On vuoden paras aika rauhoittua, sikäli kuin se on mahdollista. Silti kalenterissani kaikki päivät näyttävät samoilta.

Pohjoisen vuodenaikojen vaihtelu on ollut jo pitkään teollisen tehokkaasti lasketun kalenterin mukaan ollut harmi ja kiusa jota vastaan tulee taistella kirkasvalolamppujen ja etelänlomien avulla. Pitäisi olla tasaisen tehokas suorittaja vuoden ympäri. Edes luonnon hiljentyessä marrasajan hämärään ei ihmisellä olisi enää aikaa eksyä pellon yllä leijuvaan usvaan tai unohtua värikkäiden lankojen pariin. Ehkäpä se ei haittaa nykyaikaisempia luonteita, mutta minä huomaan että luvan kanssa rauhoittuminen on juuri sitä mitä tällä hetkellä kaipaan. Vanha ajastaika ei tasaiseen kiireisyyteen kehota eikä kannusta, vaan kaikenlaisille tunnelmille on aikansa vuoden mittaan. Loppusyksy kuuluu hämärälle ja hiljaisuudelle, ehkä jopa synkkyydellekin. On kissaviikkoa, koiraviikkoa ja pesäpäiviä, hitautta hitauden päälle. Pitkät illat neuleiden, kangaspuiden, kirjojen ja ristipistojen ääressä eivät karkota väsymystä vaan hoitavat ja parantavat hiljalleen vuoden aikana kasaantuneita rasituksia. Sellainen on Kekri, marrasajan ystävällinen puoli.

Korpiklaanin Sumussa hämärän aamun sopii marrasaikaan kuin nokka naakalle, mutta linkitettyä sitä ei saanut. Kuuntelemaan pääsee kuitenkin tästä.

posted under arki, uskonto, yksinkertainen elämäntapa | 0 Comments