Laillisuus. On se niin kovin vaikeaa.


Belgian lisäksi olen ehtinyt viime aikoina vierailemaan myös Absurdistanissa, tuossa ihmeellisessä maassa jonka tapahtumia ei tosiksi uskoisi ellei itse olisi ollut niitä todistamassa. Absurdistan syntyi kenties Ronald Dworkinin painajaisissa, vaikka monien mielestä se on yhtä vanha kuin vanhimmat sivilisaatiot. Se näyttää aivan arkiselta Suomelta,  vaikka sen kansalaiset ovat vähän siitä paremmasta päästä. Absurdistanilaiset pukeutuvat asiallisesti ja kokoontuvat mielellään tilavissa kokoushuoneissa joihin näkymättömät enkelit ovat jättäneet kahvia ja ilmaisia voileipiä. Absurdistaniin pääsevät kurkistamaan Hannukarpot, osa juristikuntaa ja tietysti ne onnettomat Arkimaailman kansalaiset jotka Absurdistan nappaa leukoihinsa kuin nälkäinen piraija. Pidempään ja suhteellisen turvallisesti siellä voi päästä viettämään aikaa vain jos on hankkinut pääsylipukseen hippusen valtaa. Mutta toisilla valtaa on enemmän kuin toisilla. Arkimaailmassa vallitsevalla Suomen lailla ei sen sijaan ole Absurdistanissa  valtaa ollenkaan.

Absurdistan ei ole millään kartalla, vaan sinne voi päätyä vaikka olisi ollut menossa jonnekin aivan muualle, esimerkiksi Ronald Dworkinin kuuluisaan oikeuden valtakuntaan. Retkieni yksityiskohdat vaihtelevat, mutta juoni on aina sama. Istun kokouksessa jossa Virkamies esittää jotakin selvästi lainvastaista, suorastaan sekopäistä, siitä yleispätevästä syystä että hänen ei tarvitse noudattaa lakia josta ei pidä. Minä esitän vastalauseen ja yritän torpata moisen ehdotuksen. Virkamies saattaa jopa myöntää, että laki on toista mieltä hänen kanssaan, mutta sille miksi tämän ei pidä antaa häiritä hienon päätöksen tekemistä, on aina hyvä selitys. Huolimatta siitä että laki ja sen sovellusala lukevat pykälässä selkokielellä, laki on vanhentunut. Tai ehkä se on kuitenkin epärelevantti juuri tähän herkkään ja ainutlaatuiseen tapaukseen nähden. Tai ehkä budjetti on vähän tiukka joten olisi kuitenkin meille kaikille parempi, jos kansalaiselta evättäisiin se mikä hänelle lain mukaan kuuluu. Huonoin omin korvin kuulemani selitys (tähän mennessä) on, että koska päätös on salassapidettävä eikä siten tule yleiseen tietoon, laistakaan ei tarvitse piitata. Enkö minä nyt voisi olla ymmärtäväinen? En voi, vaan vaikeana ihmisenä ajan tilanteen siihen että asiasta jonka olisi voinut hoitaa ihan hiljaa ja siististi, järjestetään äänestys. Äänestyksessä laittomuus voittaa varsin näyttävin numeroin. On nimittäin niinkin, ettei mykkä ja painava lakikirja kiitä puolustajaansa, mutta eloisat päättäjät voivat hyvinkin kiittää mukavia, yhteistyökykyisiä tukijoitaan. Minä pääsen jättämään pöytäkirjaan eriävän mielipiteen  (pahimmillaan olen joutunut vaatimaan sen kirjaamista). Se vapauttaa minut vastuusta ja antaa päätöksen saajalle hyvässä lykyssä signaalin siitä ettei asia ole aivan yksioikoinen. Ehkäpä se joku rohkaistuu valittamaan päätöksestä?  Ja minä rukoilen voimia Ukkoperkeleeltä ja mietin, miten ihmeessä on mahdollista, että varsin säännöllisesti  löydän itseni argumentoimasta tai peräti selittelemästä, miksi olen sitä mieltä että lakia tulee noudattaa ja piste, vastakohtana sille ajattelulle että lakia tulee noudattaa silloin kun se on vaivatonta, mukavaa ja kun resurssejakin on runsaasti. Miten sellainen idea että Suomen rajojen sisäpuolella noudatetaan Suomen lakia, on niin monelle uppo-outo?

Mitenkö tämä kaikki on mahdollista tässä sivistysvaltiossa? Antakaas kun kerron. Kyllä, viranomainen on virkavastuussa päätöstensä lainmukaisuudesta. Ja valitusreitit on keksitty ja niistä pitää mainita ohimennen jokaisessa päätöksessä. Tästä kaikesta on käytännössä usein hyvin vähän iloa. Virkamiehistömme vähemmän jalot yksilöt nimittäin tietävät mainiosti että useimmat lainvastaisenkin päätöksen saaneet nielevät pettymyksensä ja tyytyvät siihen. He eivät osaa, jaksa tai ymmärrä lähteä käräjöimään. Ehkä he tietävät, että valitusreitti on pitkä, vaivalloinen ja epävarma. Ehkä elämäntilanne on ollut niin raskas, että väärältäkin tuntuva ratkaisu kelpaa, kunhan se siirtää ikävän sopan historiaan. Heillä ei ehkä ole tiedollisia resursseja tarkistaa kapulakielisiä päätöksiä joissa vilisee enemmän tai vähemmän relevantteja pykäläviitteitä,  eikä varaa tarkistuttaa niitä lakimiehellä. Tai ehkäpä tilanne on päinvastainen? Ehkäpä päätös on myöntää lupa johonkin tarkkaan ottaen lainvastaiseen toimintaan? Silloin se joka päätöksestä joutuu kärsimään ei ehkä edes saa elämäänsä vaikuttavaa päätöstä tietoonsa ennen kuin valitusaika on jo ummessa ja alkaa tapahtua.  Tai hän on syystä tai toisesta muuten vain kyvytön puolustautumaan (esimerkiksi eläimillä ja ympäristöllä ei yleensä ole paljon apuja tarjolla jos viranomainen päättää viis veisata lain tarjoamasta suojasta). Aina voimme toki ryhtyä jeesustelemaan siitä miten ihmisten pitäisi pitää kiinni oikeuksistaan. No toki, mutta viranomaisen velvollisuus noudattaa valtakunnan  lakia on vielä perustavampi.

On taas aika tehdä vaalilupauksia surullisenkuuluisassa sarjassa ”lupauksia joita kenenkään ei pitäisi joutua tekemään”.  Lupaan puolustaa jatkossakin valtakunnan lakia, ja erityisen suurella tarmolla silloin kun laillisuudesta tinkiminen tai säännösten luova taivuttelu uhkaa johtaa siihen että heikot joutuvat kärsimään. Lupaan vastustaa paitsi äänestämällä, myös ääneen sitä että lakia yritettäisiin kiertää tai jättää noudattamatta resurssipulaan, kompetenssin puutteeseen tai ylimääräiseen vaivaan vedoten siinä toivossa ettei päätöksen saaja jaksaisi tai osaisi lähteä peräämään oikeuksiaan valitusteitse. Jos lain noudattaminen vaatii enemmän resursseja, sitten lähtökohta on että lisäresurssit kaivetaan jostakin. Se voi olla hiton kallista ja hankalaa, ja voi olla että niukasti resurssoidun viranhaltijan esimiehetkään eivät yhtään tykkää, mutta laillisuus on yksi asia jonka suhteen olen todella joustamaton ja ymmärtämätön. Jos laki vaatii että jotakin tehdään, sitten lähdetään tekemään eikä miettimään miten tilanteesta pääsisi kiemurtelemaan irti. Jos kansalaisella on lakiin perustuva oikeus saada yhteiskunnalta apua, sitten apua annetaan pyydettäessä, ei vasta kun oikeuden päätös pakottaa. Lupaan myös edistää puhein ja teoin sitä asennetta, että huonojen lakien muuttaminen kuuluu eduskunnalle eikä omavaltaiselle virkamiehelle joka on vilpitön siinä uskossa, että jos ei jää kiinni, mitään väärää ei ole tehtykään.

Niin, minä toivoisin ettei ehdokkaan tarvitsisi tällaisia luvata eikä äänestäjän tällaisia ajatella äänestyspäätöstä tehdessään. Muistan hämärästi nuoruudestani ajan jolloin toivoin Suomeen muutamilta osin parempia lakeja. Nykyään tiedän, että tämä maa olisi paljon nykyistä parempi paikka, jos edes valtion omat viranhaltijat noudattaisivat niitä lakeja jotka meillä jo on.  Meidät ehdokkaat voi vaalien jälkeen vetää vastuuseen nimenomaan niistä lupauksista jotka olemme ehdokasaikana antaneet. Tiedätkö, miten innokas sinun ehdokkaasi on edistämään hyvää ja lakien mukaista hallintoa? 

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments