Elä, rakasta, kärsi ja kuole


Aina silloin tällöin saan kuulla, että käsitykseni rakkaudesta ja perheonnesta ovat jotenkin romanttisia ja liian ihanteellisia ollakseen aivan vakavasti otettavia pohdintoja. Tämä kerrotaan minulle poikkeuksetta opettavaiseen sävyyn jossa ilmeinen taustaoletus on, että en tiedä paljoakaan romanttisten ihmissuhteiden nurjista puolista vaan olen näissä asioissa kirkassilmäinen luonnonlapsi jolla on nuoresta pitäen ollut ilmiömäisen hyvä onni rakkausasioissa. Tällaisia mielipiteitä ei oikein voi osoittaa vääriksi viittaamatta asioihin jotka eivät kuulu kenellekään ulkopuoliselle. Voi vain hiljaa ällistellä, mitä kaikkea ihmisten mielikuvitus onnistuukaan maalaamaan elämäntarinastani vain kahden pikku tiedonmurusen perusteella: siitä että olemme Puolison kanssa tutustuneet aika nuorina ja että olemme onnellisesti yhdessä yli kymmenen vuotta myöhemmin. Mutta ajatuksillahan voi aina myös leikkiä. Joten, jos oletamme että en ole elämän nurjalta puolelta onnellisesti säästynyt, kuplassa ikänsä elänyt pikku idealisti, mikä saa minut ajattelemaan rakkaudesta niin kuin ajattelen? Jos tiedän kokemuksesta miltä näyttävät vuorijonon kokoiset rypyt rakkaudessa, miksi elän ja kehotan vielä muitakin elämään tavalla jota voi nimittää paitsi idylliseksi ja ihanteelliseksi, myös vaikeuksien, pettymysten ja traumojen kerjäämiseksi? Se onkin hyvä kysymys. Jos maailma olisi täydellinen, ihmiset muuten kysyisivät ensin ja päättäisivät puhua minulle kuin isolle lapselle vasta kuultuaan vastauksen ja havaittuaan sen typeräksi. Sillä kuten kaikkiin kysymyksiin, tähänkin minulla on pitkä ja moniosainen vastaus.

Ensinnäkin, jokaisen tapaamani kyynikon käyttövoimana tuntuu olevan halu suojautua ainakin suuremmilta pettymyksiltä. He eivät tiedä mitään pahempaa kuin saada siipeensä rakkaudessa. Mikään ihmissuhde ei ole suuren vaivannäön, suurten riskien tai kärsimisen arvoinen. Minusta näyttää, että heidän ongelmansa on se etteivät he ole koskaan tavanneet ketään ihmistä joka olisi suurtenkin uhrausten arvoinen, mukaan lukien ne tilanteet joissa kaikesta uhrautumisesta huolimatta on olemassa suuri mahdollisuus epäonnistua. Oikeastaan, arvelen että he eivät edes osaa kuvitella sellaisten ihmisten olevan olemassa. On vain Miehiä ja Naisia, ja kun yksi menee, toinen voi olla kulman takana. Tämä uskomus kuitenkin kertoo vain uskojansa mielikuvituksen köyhyydestä ja senastisen elämän harmaudesta. Todellisuus sen sijaan on mitä on, riippumatta uskomuksista, ennakkokäsityksistä ja haluista. Ihminen voi suhtautua tähän seikkaan kahdella tavalla: joko pitäen kiinni siitä että tietää varmasti millainen maailma on (missä tapauksessa voi vain toivoa, että hän on päätynyt asukkaaksi onnelliseen multiversumin kulmaan) tai sitten hyväksyen sen mahdollisuuden, että todellisuus on suuri ja ihmeellinen, ja lisäksi paikka jossa onnelliset loput eivät ehkä ole todennäköisiä, mutta kuitenkin mahdollisia. Voimme tietysti tehdä sen periaatepäätöksen että tavoittelemme rakkautta ja kestävää suhdetta vain sikäli kuin se ei ole kovin hankalaa. Siinä tapauksessa rehellistä olisi myöntää, että olemme itse tehneet tällaisen valinnan ja päätyneet siihen ettei subjektiivisessa maailmassamme voi olla ketään joka on tärkeämpi kuin elämämme suhteellinen mukavuus ja rauha. Silloin ei vain pidä syyttää maailmaa paikaksi jossa suurta rakkautta ei ole...

Toiseksi, kyynisten ihmisten käsitys siitä että viisas tyytyy siihen mikä on helposti ulottuvilla, rajoittaa unelmiaan ja nielee ikävän Realiteetin toisensa jälkeen kiltisti, on mielestäni väärä. Jos se olisi todellisen tyytyväisyyden muoto ja mielenrauhan resepti, miksi kyyniset ihmiset ovat niin usein myös negatiivisia, katkeria ja ivallisia? Miksi heidän ihmissuhteensa joista puuttuvat suuri draama ja musertavat sydänsurut, ovat usein kuitenkin yhtä sähläystä ja pienten pettymysten ohimarssia? Siltäkö näyttävät onnelliset ihmiset?  Koska ihmisillä on taipumusta ylläpitää myönteistä minäkuvaa kovallakin hinnalla, inhorealisteillakin on oma tapa selittää kuihtumisensa ja kovettumisensa. Kyynistyminen ja unelmien hautaaminen on "aikuiseksi kasvamista", toivottomuus on "järkevyyttä" ja pettymysten kammoaminen "varovaisuutta". Väljähtynyt, puhumattomuuden ja varovasti sipsuttamisen voimin pystyssä pysyvä ihmissuhde on "normaali pitkä parisuhde" (oman onnellisen parisuhteeni ylitettyä kymmenen vuoden rajapyykin, olen uskaltanut alkaa ihmettelemään ääneenkin sitä kärsimyksen, tunnekylmyyden ja sivistyneen kaltoinkohtelun määrää jota ihmiset pitävät luonnollisena osana pitkiä rakkaussuhteita). Onnen sijasta tästä kaikesta järjenkäytöstä näyttää usein seuraavan vain diskurssia jossa suurten tunteiden käsittely on estynyt, pahoinvointi epämääräistä, onni murusia. 

Tästä pääsemmekin toiseen taustaoletukseen. Se kuuluu: ”kärsimyksellä ei ole tarkoitusta”. Rakkaudessa tulee pyrkiä välttämään visusti kaikkea riskinottoa ja pettymyksiä, koska kärsimys on pelkkää kurjuutta vailla tarkoitusta. Mutta entä jos tämä taustaoletus onkin väärä? Entä jos pettymysten ja sydänsurujen kokeminen on terveen merkki siinä mielessä että ne säilyttävät emotionaalista kapasiteettia ja mahdollistavat myös suuren onnen kokemisen ja vakavan sitoutumisen, eli täsmälleen ne asiat jotka ovat tärkeitä silloin kun puhutaan siitä elinikäisestä onnesta jota kaikki tavoittelevat- sekä itselleen että toivottavasti myös niille joita sanovat rakastavansa. Meidän mukavassa maailmassa kasvaneiden on joskus vaikea hyväksyä sitä ajatusta että kärsimykset ja pettymykset kuuluvat elämään. Olisi miellyttävää ajatella, että voimme yksinkertaisesti välttää niitä toimimalla jotenkin oikein. Mutta, jos asia todella on niin että kärsimykset ja pettymykset ovat osa elämää, eikö silloin ole niinkin että ainoa toimiva keino välttää niitä on olla elämättä?

Lopuksi, palatkaamme vielä Toiseen. Olen huomannut, että synkeän inhorealistinen asenne on ihmissuhdemaailmassa voitolla. Sen siitä saa kun kokonainen kulttuuri fiksoituu hyvän olon tavoitteluun suurimman hyvän tavoittelun sijasta. Olenkin huomannut, että kun ihmiset puhuvat rakkauksistaan, ihmissuhdekiemuroistaan ja tunteistaan, he puhuvat lähes loputtomasti itsestään. Kyökkipsykologi osaa analysoida loputtomasti tunteitaan (vaikkei loppujen lopuksi saisikaan selkoa mistään). Kumppanit ja Potentiaaliset kumppanit ovat olemassa suhteessa omiin tarpeisiin, haluihin ja toiveisiin ja suuri kysymys on, kuinka pitkälle he vastaavat niitä. Se mitä rakkauden kohteet ovat itsessään, on lähes käsittämätön kysymys. Milloin tapaisin sen rakkaudessa räytyvän joka olisi miettinyt päänsä puhki Toisen hyvää, hänen halujaan, oikeuksiaan ja toiveitaan? Sen jolle Toinen on arvokas itsessään, ei vain toiveiden toteuttajana ja oman elämäntarinan toteutuksen välineenä? Inhorealisti osaa tarkasti luetella, mikä hänelle riittää ja missä määrin toinen täyttää hänen toiveensa, mutta kuinka huolella hän on miettinyt toisen hyvää? Ei yleensä kovinkaan paljon, sillä Toinenhan ei ollut itsessään mitään kovin erityistä, vaan vain täytettä elämän tyhjiin koloihin… 

Elä, rakasta, kärsi ja kuole on parempi vaihtoehto kuin rakkausasioiden laskelmoiminen siitä yksinkertaisesta syystä että se on ainoa tietämäni tapa onnistua kehittämään itselleen ihmissuhde. Kärsimys, sitoutuminen ja itsensä likoon laittaminen eivät ehkä aina voita palkinnokseen yhtä syvää vastarakkautta...mutta toisinaan ne voittavat. Eikä lohdutuspalkintokaan ole huono: elämästä selviytyminen ilman katkeroitumista ja pikkusieluistumista. Toisen näkeminen itsessään arvokkaana ilman sen pidempiä analyyseja on minun rakkauskäsitykseni perusta. Syvää, kestävää onnea ei voi löytää jos ei uskalla sitoutua, sitoutumisesta ei tule oikein mitään jos emme uskalla rakastaa ja tarvittaessa kärsiäkin, emmekä voi rakastaa jos emme näe Toisen kauneutta ja ainutlaatuisuutta vaan vain kimpun ominaisuuksia jotka sopivat yhteen omien unelmiemme kanssa vaihtelevan hyvin. Se on parempi vaihtoehto myös siksi, että sillä reseptillä säilymme ihmisinä joilla on järki, tunteet ja kuolemaa edeltävä elämä. 

posted under , , |

8 kommenttia:

Mama Elf kirjoitti...

Hyvä postaus! Olen erittäin samaa mieltä. Yksi "realisti" kerran tokaisi minulle, että älä yhtään väitä, että ette riitelisi koskaan. Ajattelin että minun väittämiseni tuskin muuttaa ko. henkilön kantaa, joten olin väittämättä, mutta ei se suinkaan muuta totuutta. Ei meillä riidellä, vaikka asioista voidaan olla ihan eri mieltä. Meillä ei ole kummallakaan tarvetta olla suvereenisti oikeassa.

Onneksi tuttavapiirissäni on muitakin, joiden parisuhde on rakennettu luottamukselle ja toisen kunnioittamiselle henkilönä. Voin tosin sanoa, että ovat reilusti vähemmistössä.

Meillä on mennyt reilut 12 vuotta eikä meillä ilkeillä tai jalliteta tai sipsutella toisen ympäri varovasti. Kunnioittava kommunikaatio kunniaan! heheh...uusi vaalilause?

Saara kirjoitti...

Kiitos kommentista, ilahdun aina kuullessani onnellisista perheistä. Ei niihin ihan joka päivä törmää, onneksi aina välillä kuitenkin. Maailmassa on kyllä tosi paljon niitä jotka eivät voi uskoa että aikuinen ihminen voi valita miten suhtautuu asioihin jotka elämä eteen heittää, ei vain reagoida määrätyllä tavalla...

Nyt kun mainitsit, niin ei meilläkään riidellä. Väsynyttä ärähtelyä joskus (etenkin minulta), mutta erimielisyydet meillä on selvitetty keskustelemalla. Ulkopuolisille tämä on tietysti ollut selvä merkki siitä että jompi kumpi on pahasti tossun alla. Jos totuus tiedetään jo etukäteen, faktoilla ei usein ole pärjäämisen mahdollisuuksia...

Kunnioittava kommunikaatio kunniaan kuulostaa kyllä hyvältä vaalilauseelta... :)

Hoo Moilanen kirjoitti...

Tämä oli kaunis kirjoitus.

Saara kirjoitti...

Kiitos! Itse kuvittelin, että olisi vähän kärttyisä kirjoitus, joten sanasi ilahduttivat kovin.

Ofelia kirjoitti...

En ole aikoihin käynyt kenenkään blogissa.. :( Tämä oli hyvä kirjoitus joskaan en taaskaan osaa sanoa ollaanko samaa mieltä vai eri mieltä. :D Ja minäkin kyllä pidän sinua onnekkaana - 10 vuotta ja edelleen onnellisena yhdessä on harvinaista! :) Yleinen mielipidehän (ainakin minun kaverieni keskuudessa) on se, että pitkissä parisuhteissa on tylsää, ja että kukaan ei ole erityinen, minä taas kuvittelen aina että kohteeni ovat sangen erityisiä... mutta en osaa ottaa kantaa muuhun, kun vaikka on sydänsurua ja suurta draamaa ollut vaikka muille jakaa, silti en ole koskaan seurustellut molemminpuolisesta rakkaudesta eli vaikea sanoa, millainen itselläni olisi moiseen pohjautuva pitkä parisuhde. :O

Luulenpa että aika moni valitsee sen turvallisen vaihtoehdon ja vain ajautuu johonkin suhteeseen, ja jos sitten käy niin että myöhemmin löytyisikin vähän enemmän rakkautta niin sitä tylsää mutta turvallista suhdetta ei uskalleta enää hajottaa vaan junnataan siinä samassa harmaassa arjessa hautaan asti. :(

Molemminpuolinen rakastuminen/rakastaminen on minusta kamalan harvinaista. Ja siksi kai ihmiset puhuvat loputtomasti itsestään, koska eihän toisen pään sisälle koskaan pääse... En minä ainakaan osaa sanoa yhtään mitään esim. Hamletin toiveista, haluista tai muusta, kun ihmisen halut ja toiveethan muuttuvat alituiseen.

Ja hmm, minä olen rakastanut ja kärsinyt ja halunnut sitoutua kohteideni kanssa mutta ne eivät ole halunneet sitoutua minun kanssani eli ei kai sitä sitoutumista ja kestävää onnea aina löydy vaikka kuinka kärsisi ja rakastaisi. :D Toki tähän omalla kohdallani varmasti vaikuttavat psyykkeen ongelmat ja lapsuuden kokemukset rakastamisesta - voi siis vain katsoa peiliin miksei ole onnistunut...

Saara kirjoitti...

Mm. Tämä on juuri niitä kommentteja joihin on mahdotonta sanoa kovin paljon, jos haluaa pitää yksityisyydestään kiinni.

Olemme toki samaa mieltä siitä että maailmassa on paljon enemmän romanttisia suhteita, avioliittoja ja suuria tunteita kuin rakkautta.

Enkä kai missään vaiheessa lupaillut, että kärsimys ja rakastaminen palkitaan aina tai edes yleensä vastarakkaudella, vaan ettei onnesta ole _toivoakaan_ jos ei ole valmis rakastamaan ja kärsimään. Minulle rakkaus on itseisarvollinen hyvä, ei väline parisuhteen tavoittelemisessa. Parisuhteen kaipuu on ihan eri asia. Tästä olen joskus kirjoitellut enemmänkin...

Ofelia kirjoitti...

Eli parisuhdetta/avioliittoa ei mielestäsi perusteta romanttisiin tunteisiin ja rakkauteen nojaten? :O Menee ihan yli hilseen, mutta minulla onkin niin yksioikoiset ja vaaleanpunaiset kuvitelmat Hyvistä Parisuhteista ja siihen liittyvästä romanttisesta rakkaudesta... :D (Eli ei ihme että sekin juna meni ohi.)

Saara kirjoitti...

Näyttääkö sinusta siltä, kun ympärillesi katselet?

Se mitä ihanteiden maailmassa tapahtuu on usein kovin erinäköistä kuin arkitodellisuus.

Romanttiset tunteet ja rakkaus ovat myös mielestäni eri asioita. Lisäksi molemmat eroavat parisuhteista.Romanttisia tunteita on maailma täynnä, mutta rakkautta olen havainnut paljon vähemmän.

Hyvään parisuhteeseen tarvitaan mielestäni kyllä rakkautta, mutta se ei vielä riitä vaan tarvitaan paljon muutakin, alkaen arkisista kommunikaatiotaidoista, ajasta ja käytöstavoista. Toisaalta rakkaus ei aina syystä tai toisesta johda parisuhteeseen. Silti se voi olla arvokasta.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments