Poissa muodista: rakkaus

Ensin keksittiin, että ero on normaali osa rakkaussuhteita. Että se on syysflunssan tyyppinen asia joka toisille vain tulee ja jolta toiset säästyvät. Vähitellen yhteiskunnassa alkoi näkyä laajemminkin merkkejä siitä että ihmiset ovat alkaneet sitoutua ensisijaisesti lapsiin eivätkä puolisoon. Lapsista tuli emotionaalisesti korvaamattomia, ja samalla toki erot lisääntyivät entisestään yhä useamman puolison tuntiessa itsensä syrjäytetyksi. Nyt näyttää siltä, että sitoutuminen lapsiinkin alkaa rakoilla. Uusi perhe, uudet lapset, vanhat voi antaa yhteiskunnan huolehdittaviksiKuluneella viikollakin on paljon ihmetelty äitipuolen pahuutta, ja hieman vähemmän sitä miten on mahdollista ettei isä suojele omaa lastaan. Hän on ihmishirviö, tietysti, mutta onko hänen ja lapsensa huostaanotettavaksi hylkäävien vanhempien välinen ero muuta kuin aste-ero? Entä onko lapsensa hylkäävien, puolisonsa hylkäävien ja lemmikkiensä hylkäävien välillä joitakin suuria eksistentiaalisia eroja? Vai onko ympärillämme vain hylkäämisen ja väärien valintojen asteikko joka alkaa pienestä, arkisesta ja yleisesti hyväksytystä ja jatkuu mustimpaan hirviömäisyyteen? Olemme tottuneet jo viemään vanhat tavarat kaatopaikoille yhteiskunnan huoleksi ja vanhat lemmikit piikille tai eläinsuojeluyhdistysten hoteisiin. Näihin tekoihin sisältyy sekä vanhan hylkääminen että uusien kiinnostuksenkohteiden priorisointi. Kun kyse on tavaroista, menettely on usein järkevä ja sen kääntöpuolelta löytyy vain tuhlaavaisuus ja ahnehtiminen. Kun se siirretään eläviin ja tunteviin olentoihin, siirrytään puhumaan lisäksi kärsimyksen aiheuttamisesta ja toiminnasta jota voisi kuvata kärsimiskykyisten olentojen kuluttamiseksi. Kulttuurimme vaikeuden nähdä eläimiä kärsimiskykyisinä olentoina joilla olisi moraalinen oikeus mihinkään muuhun kuin siihen minkä niille kerkeästi annamme -kuten pysyvään sijaan perheessä- on ollut perinteisesti kehno. Mutta mekin olemme vain kädellisiä. Osaamme nähdä eläimet vain esineinä, hyvänolon antajina joilla ei ole oikeutta vaatia meiltä vastarakkautta. Ja osaamme nähdä ihmiset aivan samoin, kuten lajimme kirjoitettu historia hyvin todistaa yhä uusina toisintoina. 


Kun vain vanha elämä on siivottu, uusi alku odottaa Minua ja uusia ”rakkaitani”. Ja miksipä näin ei kävisi. Käsitykseni mukaan sellaista asiaa kuin ”sitoutuminen” ei oikeastaan ole olemassakaan. Rakkaus on rakkautta, ja jos sitä ei ole, sitoutuminen velvollisuuden, elintason tai muiden vastaavien syiden takia on vain yhden perheen kokoinen tragedia. Rakkaus on rakkautta, ja vaikka lapsia, puolisoita ja jopa lemmikkejä rakastetaan hiukan eri tavalla, perussubstanssi on sama. Olen alkanut epäillä, että jos ihminen menettää kyvyn yhdenlaiseen rakkauteen, hänen kykynsä rakastaa millään tavalla on vaarassa. Korvikkeita on toki tarjolla. Suhteen alkuhuuman voi elää yhä uudelleen kun vaihtaa kumppania. Johan sen on kapitalismikin opettanut, että asioita kuuluu haluta, hankkia, kyllästyä ja lopulta ne tulee hylätä ja unohtaa, parhassa tapauksessa jonkin uuden ja entistä paremman tieltä.

Käsittääkseni kyky rakastaa on läheisesti sidoksissa maailmankuvaan ja ihmiskäsitykseen. Usein puhumme ihmissuhteista suhdetyyppeinä. Suhdetyypin olemassaolo on tärkeää. On tärkeää että ”parisuhde” voi hyvin, mutta tarvittaessa parisuhdekumppanin voi pistää vaihtoon. Kun rakkaus alkaa tarkoittaa vain hormonihumalaa, on jotenkin ymmärrettävissä että uuden kumppanin lellittely voi päästä samojen hankalien lastenkin hyvinvoinnin ohi. Onko ihme, että aikana joka ohjaa ihmisiä palvomaan itseään ja impulssejaan, on ennen pitkää keksitty että lapsetkin voi pistää kierrätykseen jos elämään löytyy palkitsevampaa sisältöä? Jos pitää itsensä riittävän kiireisenä (niin kuin hyveellistä on), jos jaksaa innostua loputtomasti uusista aluista ja uusista ihmissuhteista, ei ehkä ehdi koskaan huomata, miten lohduttoman yksinäinen kaikkien kasvattavien ja palkitsevien ihmissuhteiden keskellä onkaan.

Eivät uutisen vanhemmat ole mitään kosmisia mörköjä vaan erääseen suosittuun arvomaailmaan kuuluvan ajatuskuvion looginen päätepiste.Sillä minusta näyttää ettei rakkaus lapsiinkaan ole arjessa sen kummempaa kuin muukaan rakkaus: rakastavalle vanhemmalle se on paljolti vastuunkantoa, velvollisuutta, huolta ja pyrkimystä toisen parhaaseen haastavissa olosuhteissa. Joillekin tämä kaikki on palkitsevampaa kuin toisille, mutta silti kaikkien odotetaan pistävän itsensä likoon yhtäläisesti. Onko ihme, että aikana joka ohjaa ihmisiä palvomaan itseään ja impulssejaan ja laskemaan tarkasti kuinka paljon sijoituksilleen saa vastinetta, on ennen pitkää keksitty että vanhasta suhteesta perinnöksi jääneet lapsetkin voi pistää kierrätykseen jos elämään löytyy uutta ja parempaa sisältöä?

 Jos ajatus ihmissuhteiden kuluttamisesta pelottaa ja aatteen mannekiinit kauhistuttavat, jos haluamme itse olla jotakin muuta, ei riitä että lakkaamme hylkäämästä rasittaviksi heittäytyviä perheenjäseniämme. Jos haluamme välttyä kierteeltä ja pysyä kaukana kaltevasta pinnasta, en tiedä onko meillä muuta vaihtoehtoa kuin vakavasti tavoitella sitä ystävyyttä joka saattoi palaa Rooman mukana. On yritettävä olla ihminen joka rakastaa ikuisesti. Se on paljon vaadittu, ja voi olla että hinta kasvaa joka päivä. Maailmakaan ei ole täydellinen, ja on olemassa tilanteita joissa etäisyyden ottaminen on ainoa järkevä teko. On tilanteita, joissa meillä ei kerta kaikkiaan ole voimia tai kykyä huolehtia rakkaistamme, vaan parasta mitä voimme tehdä on antaa heidät jaksavampiin käsiin. Väitän kuitenkin, että niitä tilanteita on paljon vähemmän kuin tosielämässä hajoilevia ihmissuhteita. Sitä paitsi, sellaisessakin tilanteessa emotionaaliselle kapasiteetille koituvaa tuhoa voi yrittää rajoittaa. Voi myöntää tilanteen tuskallisuuden ja hyväksyä sen. Voi surra. Voi tehdä täsmälleen päinvastoin kuin on muodikasta, eli jättää selittämättä epäonnistumisen kasvutarinaksi josta oikeastaan selvisi pintanaarmuilla. Jos ihminen selviää elämänsä tärkeiden suhteiden kariutumisesta "pintanaarmuilla" ja henkisellä kasvulla, hän on hyvää vauhtia muuttumassa zombiksi, eläväksi kuolleeksi. Rakkaus on rasittavaa, tuskallista, ja vaatii pahimmillaan aivan liikaa ja liian vaikeaa. En kuitenkaan tiedä, onko siitä kiinni pitämisen vaihtoehtona muuta kuin pikkusormen antaminen hirviöille. Jotkut niistä hirviöistä ovat sisäisiä. Se takaa, ettei meitä lopulta erota henkisestä kuolemasta muu kuin hyvä onni. Elämästä ei voi selvitä hengissä. Joskus arvelen, että voimme oikeastaan valita vain, kuolemmeko rakkaudelle vai rakkauden pelolle. Valitsemmeko tuskat ja vaikeudet vaiko elävän kuolleen osan? Valitsemmeko kuluttavan elämän vaiko kuolleiden rikkumattoman rauhan? Entä teemmekö valintamme vain itsekkäistä, omien halujen, lähtökohdista? Vai onko meillä suurempia päämääriä ja rakastettuja joiden vuoksi elää?

2 kommenttia:

muotojamieli kirjoitti...

"Eivät uutisen vanhemmat ole mitään kosmisia mörköjä vaan erääseen suosittuun arvomaailmaan kuuluvan ajatuskuvion looginen päätepiste."

Juuri näin. Miksi tätä on usean niin ymmärtää? Että tässä pahoinvointikuviossa on isosta ketjusta ja arvomaailmasta kyse.

Loistava teksti Saara, taas kerran. Sun tekstit on sellaista mielenruokaa, että nälkä vaan kasvaa :)

Saara kirjoitti...

Voi, kiitos! :)

Arvelisin, että ymmärtämisen vaikeutta lisää se että ajatusmaailman "harmittomammat" tasot ovat niin houkuttelevia. Olisihan se hienoa jos maailma toimisi niin että toisilta voisi hakea vain onnea ja tyydytystä ilman että takaisin tarvitsisi antaa mitään kovin merkittävää. Kelpaisihan se! On minultakin kestänyt aika kauan tajuta, että tässäkin asiassa se mikä on liian hyvää ollakseen totta ei ehkä olekaan totta, ja että se että maailma näyttää toimivan niin voikin tarkoittaa vain sitä että maailma on rikki...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments