Periytyvä akateemisuus ei sovi pienelle kansalle


Perusasteen jälkeinen koulutus Suomessa maksaa. Itse opetuksen ja tenttimisen maksuttomuus ovat tietysti hyviä asioita, mutta tasa-arvoa ne eivät vielä takaa. Materiaalit maksavat. Eläminen maksaa, ja opintotuen ostovoiman väheneminen yhdistettynä korkeakoulupaikkakuntien kroonistuneeseen asuntopulaan on vuosi vuodelta hankalampi yhtälö. Eri aloilla mahdollisuus yhdistää osa-aikatyö opiskeluun on erilainen. Esimerkiksi lääketieteen, hammaslääketieteen, maanpuolustuksen ja opettajankoulutuksen opiskelu on kurssimuotoista ja tiivistä, kun taas toisilla aloilla opiskelijan mahdollisuudet aikatauluttaa itse opintojaan ovat paremmat. Kun fakta on että esimerkiksi Helsingissä opintotuella ei ole elänyt aikoihin, osa-aikatyömahdollisuudet ja vanhempien sponsorointi alkavat tuntua. Kaikki panostus opiskeluun ei edes näy. Pääsykokeisiin lukeminen on täyspäiväistä työtä kuukausien ajan. Sekin aika pitäisi jotenkin elää. Lisäksi julkinen salaisuus on, ettei alhaisen sisäänpääsyprosentin aloille –esimerkiksi oikeustieteelliseen tai valtiotieteelliseen- ole käytännössä mahdollisuutta päästä ilman kalliita valmennuskursseja. Tiedon lisäksi pääsykokeet vaativat taitoa soveltaa kirjojen materiaalia ja oikeaa vastaustekniikkaa, ja lisäksi valmennuskurssi tuo rytmiä ja ryhtiä kuukausien mittaiseen puurtamiseen. Oma valistunut arvaukseni on, että ne pari prosenttia jotka ilmoittavat päässeensä sisään ilman valmennuskursseja ovat hankkineet kurssitusta vastaavat tiedot muualla. Esimerkiksi Lapin oikeustieteellisestä ei ihan helposti vaihdeta Helsinkiin, vaan pääsykokeisiin osallistuminen on varmempi reitti. Eihän sitä valmennuskurssia tarvitse, ei, jos vyön alla on jo parin vuoden pääaineopinnot.

Mahdollisuuksien tasa-arvosta jeesusteleva oikeisto siis puhuu fantasiamaailman tapahtumista. Tasa-arvo ei kuitenkaan vielä toteudu silloin kun Einsteinin lahjoilla varustettuja ihmisiä ei suoranaisesti estetä pääsemästä sisään. Huippulahjakkuuksien pärjääminen ei todista mitään tasa-arvon todellisesta tilasta, vaan ongelma on nimenomaan se että ryysyistä menestykseen nouseminen on mahdollista vain yksilöille joiden taustasta löytyy suuren lahjakkuuden lisäksi myös hirmuista puurtamista ja usein annos hyvää onnea. Tasa-arvo ja sen puute näkyvät siinä miten keskinkertaisemmat pärjäävät elämässä. Tämän päivän Suomessa on aika iso ero siinä, syntyykö keskinkertaisen lahjakkaana hyvä- vai huonompiosaiseen perheeseen. Tässä vaiheessa oikeisto alkaa usein puhumaan siitä että erilaisissa perheissä lapsi saa perinnökseen myös erilaisen henkisen pääoman, ystäväpiirin ja erilaiset tavoitteet elämälleen. Se on totta, ja sitä on vaikea tasoittaa. Toisaalta tämäkin kynnys madaltuu, jos sosiaalisen nousun mekanismit toimivat niin että yhteiskunnan paremmilla oksilla istuu myös vaatimattomasta taustasta ponnistaneita ihmisiä. Sosiaalisen pääoman, perittyjen verkostojen ja kulttuurintuntemuksen merkitys kasvaa sitä suuremmaksi mitä eristyneempiä hyväosaiset jo lähtökohtaisesti ovat. Ei kuitenkaan pidä unohtaa hetkeksikään sitä, että epätasa-arvossa on kyse paljon myös pelkästä rahasta ja sen puutteesta. Onko pääsykokeisiin lukevalla maksullinen lukurauha vai joutuuko hän hakemaan elantonsa sossusta ja hakeutumaan aktivointitoimiin joihin osallistuminen vie kallista lukuaikaa? Kuinka suuri osa opiskeluajasta kuluu elannon hankkimiseen? Kuinka kovaksi stressi arkisesta pärjäämisestä ja toimeentulosta muodostuu? Näyttääkö oma elämäntilanne ylipäätään sellaiselta että neljän-seitsemän vuoden yhdistelmä opiskelua ja työntekoa on mitenkään realistinen? Onko  opiskelun ja osa-aikatyön ohella kannettava käytännöllistä ja taloudellista vastuuta esimerkiksi nuoremmista sisaruksista, vanhemmista tai omista lapsista?

Erityisen kinkkiseksi tilanteen tekee myös se ettei perhetaustakaan kerro suoraan opiskelijan tilanteesta. Eri perheillä on hyvin erilaisia käsityksiä täysi-ikäisten lasten auttamisesta, eivätkä kaikki varakkaiden perheidenkään vanhemmat aina ymmärrä, miten tukalassa tilanteessa tämän päivän opiskelijat ovat. Toisaalta julkisuudessa on pysyvä jano menestystarinoille ja ikuinen tilaus niille harvoille opiskelijoille joilla on syystä tai toisesta –usein perhetaustaan liittyvistä- mahdollisuus matkustella, juhlia ja ostaa luksustuotteita. Yhdistettynä vanhaan herravihaan tästä saadaan nopeasti synty kovalle asenneilmastolle, jossa kärsijöiksi joutuvat ne opiskelijat jotka ovat kaikkein tiukimmilla. He ovat usein juuri niitä jotka ovat kurottaneet opiskelualan valinnallaan korkeammalle kuin tausta antaisi myöten. Se taloudellis-sosiaalinen ilmapiiri joka ohjaa hyväosaisten lapsia korkeakoulutukseen, ei nimittäin vain loista poissaolollaan vaatimattomammissa perheissä. Heillä voi olla paineita valmistua nopeasti ammattiin, tai peräti paineita etsiä jotakin toimeentuloa niin nuorena kuin mahdollista. Perhe saattaa suhtautua epäluuloisesti, jopa vihamielisesti lapseen ”joka kuvittelee itsestään liikoja” tai josta näyttää olevan taloudellista rasitetta pidempään kuin olisi pakko. Syyllisyys kyllä voi kalvaa niitäkin vanhempia jotka ovat perustelleet itselleen hyvin, mikseivät voi tai halua auttaa opiskelevaa lasta.

Pienelle kansakunnalle yhteiskunnallisen aseman periytyminen on suuri riski. Jos emme halua hyödyntää koko kansakunnan lahjakkuusreserviä, se pitäisi myöntää selvästi eikä paeta mahdollisuuksien tasa-arvosta löpisemisen taakse. Yhteiskuntatieteellistä tutkimusta aiheesta on riittävästi jo nyt, samoin lähihistoriaan tutustuminen antaa oivan oppitunnin jokaiselle joka vakavissaan miettii, mitä etua on tasa-arvoon panostamisesta ja sosiaalisen nousun mahdollistamisesta käytännössä eikä vain juhlapuheissa. Suomalaisen hyvinvointivaltion historiaan tukeutuen meidän ei tarvitse kysyä oikeistolaisittain ”miksi minun pitäisi välittää proleista?”, vaan pikemminkin tivata perusteluita sille, kenen edun mukaista näin pienessä yhteiskunnassa todella on lakata välittämästä.

posted under , |

5 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Asian vierestä tuli mieleen yks juttu. Tämän tajuaa oikeasti vasta myöhemmin: siinä vaiheessa kun parikymppinen lähtee opiskelemaan, se on oikeasti vielä lapsi. Ei se silloin sitä tajua, eikä ehkä sen vanhemmatkaan. Ja kun se lapsiparka yrittää ajatella koko opiskeluaikaa eteenpäin - kuusi, seitsemän, enemmän vuotta - voi jippajee, eihän niin pitkää aikaa edes osaa hahmottaa! Ja kuitenkin, kun myöhemmin katsoo... kuusi vuotta ei mitään, yks kissanpieru.

Meri kirjoitti...

Tämä oli erittäin hyvä teksti!

Saara kirjoitti...

Kiitos, Meri!

Zepa: Minulle tuli kommentistasi mieleen toinen kestohuoleni, eli se miten (jälleen kerran oikeiston jyräämä) opintoputkiajattelu syrjäyttää nuoria. Jos esimerkiksi yo-tutkinnon merkitystä painotetaan, se tarkoittaa käytännössä sitä että jo lukionsa aloittavalla nuorella pitäisi olla selvät suunnitelmat siihen mihin lukion jälkeen pyrkii ja mitä aineita haluaa kirjoittaa. Kova vaatimus, etenkin kun harkitsevimmissa ja paikkaansa pidempään etsivissä nuorissa ei ole mitään vikaa. Samoin, opintoalan vaihtamisen hankaloittamistoimenpiteet (joita on kuluneen vuosikymmenen aikana tehty useita), käytännössä syrjäyttävät osan niistä jotka huomaavat päätyneensä opiskelemaan väärää alaa.

Taidan olla tänään vähän murehtimistuulella...

Zepa kirjoitti...

Jatkuva tehostaminen on jo kostautumassa...

Saara kirjoitti...

Niin on, eikä "mitäs minä sanoin"-ajattelusta ole yhtään iloa.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments