...etiikka ei kylläkään ole ylevyystiedettä


Tämän aamun verkkohesarista silmiini osui Tero Hakolan kolumni, jossa hän kirjoitti miksi ei tunnustaisi, jos olisi joskus käyttänyt dopingia. Urheilu- ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki oli vaatinut tässäkin asiassa avoimuutta.  "Arhinmäen vaatimus on perusteltu ja helppo jakaa, mutta kohtuuton", totesi Hakola. Olen samaa mieltä. Hakolan kirjoitus on rehellinen puheenvuoro huomiotalouden ja liian kiiltävien julkisivujen ajassa. Etiikka ei kuitenkaan ole ylevyystiedettä, vaan hyvän elämän tiedettä (ehkäpä se siksi ei kiinnostakaan kansakunnan enemmistöä). Sen on pohjauduttava todellisuuteen, ei korkeiden ihanteiden pilvilinnoihin. Ja Hakola kertoo siitä miten asiat todellisuudessa ovat: tässä maassa rehellisyydestä rangaistaan, ja siitä rangaistaan kovemmin kuin on rikkeeseen nähden mitenkään kohtuullista, tai edes inhimillistä. Tämä on se suuri ongelma.

Jos se ei ole realistisen rajoissa, se ei ole oikein vaan korkeintaan supererogatorista. Ylevät teot ovat tietysti kiitettäviä, mutta ne ovat myös ekstraa johon tavallisen ihmisen ei tarvitse tavallisina päivinä yltää. Moraalisia velvollisuuksia niistä tulee vain äärimmäisissä tilanteissa, ja äärimmäisiä tilanteita emme mieti tämän blogin puitteissa. Tero Hakola ei tunnustaisi dopingrikkomustaan, koska tunnustaminen on niin raskaasti sanktioitua, sekä virallisesti että etenkin epävirallisesti. Toisaalta on totta, että niin yhteiskunnan kuin yksilöiden perimmäinen etu olisi, että ihmiset uskaltaisivat tunnustaa töppäilynsä. Siis, tunnustamisen vaatiman ponnistuksen ei pitäisi vaatia suoranaisen itsetuhoista asennetta. Näin kuitenkin käytännössä on,sillä tilanteeseen vaikuttaa kaksi tuhoista mekanismia. Ensimmäinen on omankädenoikeus, eli se että kansalaiset ja esimerkiksi työnantajat eivät pidä virallisia sanktioita riittävinä vaan katsovat oikeudekseen tai jopa velvollisuudekseen lyödä vielä omasta puolestaan.  Ja kun jokainen kynnelle kykenevä vähän näpäyttää, muodostuu kokonaistilanne epäinhimilliseksi.Työpaikan menetys, ystävien kaikkoaminen ja vastaavat ovat jokaisen ulottuvilla olevia rankaisukeinoja joita yhteiskunnassamme on totuttu myös käyttämään kärkkäästi. Ajatus siitä että hyvä ihminen on se joka paheksuu äänekkäästi, elää hirvittävän sitkeässä. Kuitenkin, järkevämpi periaate olisi, että virheensä tunnustamisesta palkitaan aina ja poikkeuksetta. Sen politiikan ainoa vaihtoehto on nimittäin käytännössä ja konkreettisesti palkita epärehellisyyttä, valehtelemista ja ongelmien peittelemistä. Ihmisen tekojen tulee ratkaista- ja vaikean asian tunnustaminen kertoo luonteesta paljon hyvää ja kaunista. Kun paheksumme ihmistä joka tunnustaa virheensä, paheksunta kohdistuu helposti tunnustamiseen eikä itse vääryyteen. Kuitenkaan tiedon saaminen ei ollut se rikos, vaan paljon pahempi on se tilanne jossa pidämme ystävällisyytemme ja ystävyytemme hintana sitä että toinen älyää pysyä hiljaa tekemistään töppäyksistä. Mennyt on tapahtunut jo riippumatta siitä olemmeko siitä tietoisia vaiko emme, mutta tunnustaminen osoittaa pyrkimystä parempaan. 

Toinen rehellisempää yhteiskuntaa jarruttava asenne on kunnon ihmisten alhainen taipumus pönkittää omaa egoaan lyömällä niitä jotka näyttävät heikommilta. Moraalinen heikkous on yksi heikkouden laji, ja niinpä meillä riittääkin laumoittain paheksujia jotka lyövät ihmisiä sillä varjolla että nämä tekevät jotakin väärin. Klassikkoesimerkiksi kelpaa vaikka Tuksu. Kuinka moni Johanna Tukiaisen edesottamusten paheksuja vakavasti uskoo, että hänen liittymisensä paheksujien kuoroon on se ratkaiseva teko joka saa Tuksun ryhdistäytymään ja omaksumaan kunnolliset keskiluokkaiset arvot? Entä kuinka moni paheksuja paheksuu pohjimmiltaan etupäässä siksi että haluaa tiedottaa omasta moraalisesta ylemmyydestään ja kuulumisestaan kunnon ihmisiin? Nii-in. Minusta nämä kunnon ihmiset ovat varsin vastenmielisiä ihmisiä. Oikeastaan en edes nimittäisi kunnolliseksi ketään jonka erinomaisuus vaatii tuekseen lyötyjen, heikkojen ja poissa olevien lyömisen tyyppisiä alhaisia tekoja. Toisin kuin iltapäivälehtien, meidän tulisi olla kiinnostuneempia ihmisten tulevaisuudesta kuin heidän menneisyydestään. Jos vaadimme dopingia käyttäneiltä urheilijoilta tunnustamisen vaadittavaa ylevyyttä, kohtuullista olisi kait vaatia itseltämmekin edes sitä että olisimme alhaisimpien sosiaalisten pelien yläpuolella? 

Onko menneiden dopingedesottamusten penkominen noitavainoa vaiko pyrkimystä tutkia menneisyyttä jotta tulevaisuudessa osaisimme välttää samat virheet ja toimia viisaammin? Se riippuu yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Se mikä yksissä olosuhteissa voi johtaa kansakunnan moraalin kehittymiseen voi toisissa olosuhteissa johtaa vain nykyaikaiseen versioon polttorovioista. Joten ennen syyllisten etsintään ryhtymistä olisi viisasta varmistaa, ettei itse ole rovioita sytyttelevää tyyppiä.  Menneiden syntien kaiveleminen on jo lähtökohtaisesti tuskallista. Sen riittää tekemään vaikeaksi jo pelkästään se seikka että sille joka on onnistunut viisastumaan ja kehittämään itseään, toisenlaisten aikojen muistelu on väistämättä ikävää. Yhteisön ei pitäisi lisätä tähän enää yhtään paineita, ainakaan niiden sanktioiden yli joita laillisuus vaatii. Etenkin yksilöiden, eli meidän jokaisen, pitäisi miettiä kolmannenkin kerran ennen kuin turvaudumme omankädenoikeuteen tai liitymme paheksuntaa ulvovien moralistien laumojen jatkoksi. Ehkäpä voisimme reagoida rakentavamminkin?

Dopingrikosten erityispiirteenä on myös se, että ne eivät ole yhden hengen rikoksia, vaikka raskaimman syyllisyyden kantaa urheilija, eli yksilö. Kuitenkin käytännössä dopingin tielle lähteminen vaatii useita toimijoita sekä usein myös organisaatiotason tukea. Mitä useampia syyllisiä löydetään, sitä kevyemmin arkijärki heitä sanktioi. Suurimman taakan kantaa se johon ainetta lopulta päätyy- hän on paitsi sotkuisesta vyyhdestä näkyvä langanpää, myös se erottuva kaveri. Eikä erottuvuus ole rikos. Jos haluamme että rehellisyys tulee yhteiskunnassamme aidoksi arvoksi eikä vain yleväksi ihanteeksi johon ei kukaan todellisuudessa yllä, meidän on lähdettävä tarkastelemaan myös niitä organisaatioiden paheita, arvoja ja päämääriä joiden puitteissa dopingin käyttö muodostuu varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Pitäisikö, esimerkiksi, myöntää että reilu peli ei ole pitkään aikaan ollut urheilussa mikään arvo, vaan voittoon pyrkiminen keinolla millä hyvänsä on pelin oikea nimi? Pitäisikö myöntää, että urheilussa kiinnijääminen on usein suurempi rikos kuin itse sääntöjen rikkominen?

Mistä tätä asennesolmua pitäisi lähteä avaamaan? Minä ehdottaisin sen sisäistämistä, että arkijärki ei ole erityisen hyvä eikä etenkään oikeudenmukainen moraalituomari, ja siksi meidän pitäisi yrittää pidättäytyä omankädenoikeudesta. Sen sisäistämistä, että olemme sosiaalisia eläimiä ja sellaisina olioita joille paheksunta ei ole usein maailman parantamisen vaan oman egon pönkittämisen väline. Sen ymmärtämistä, että paheksuminen, tuomitseminen ja lyöminen on helppoa, mutta oikeudenmukaisuus on vaikea hyve. Virheisiin ja moraaliseen heikkouteen rakentavasti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi suhtautuva yhteiskunta tänne saadaan vasta sitten kun tarpeeksi moni yksilö on ymmärtänyt nämä hyveet ja toteuttaa niitä.

posted under , , |

2 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2012/syyskuu/lopettakaa-kapitalismi-ihminen-onkin-hyva

Saara kirjoitti...

Kiinnostava kirjoitus, kiitos linkistä!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments