Valmiina rakkauteen

Uskon, että rakkaus on pohjimmiltaan yksinkertaista. Tai ainakin sen pitäisi olla. Meiltä kului Kolan näkemisestä minuutteja muuttopuuhien aloittamiseen. Niin kauan kesti päättää suurella varmuudella, että tämän kaverin kanssa haluamme elää ja jakaa kotimme kunnes kuolema meidät erottaa. Pitkän linjan kaniharrastajina tiedämme toki hyvin, että sen matkan varrella kaikenlaista kyllä sattuu ja tapahtuu. Tiedämme myös, että vaikka uusi perheenjäsenemme on lähtökohtaisen rakastettava olento, sillä on myös rasittavat piirteensä ja joskus sen kanssa voi olla luvassa isompiakin hankaluuksia. Tiedämme, että suloinen kanilapsi on kohta voimakastahtoinen ja sekopäinen teini ja lopulta aikuinen jonka luonteesta ei tässä vaiheessa voi vielä paljon sanoa. Vaikka kaneja ei kouluteta koirien tapaan, on myös olemassa asioita joita nuorelle jänölle täytyy opettaa. Ennen kuin se on ne oppinut, elämä on sen verran hankalampaa. Tänäkin aamuna olen astunut pissalätäkköön, opettanut sanan ”ei” merkitystä ja sitä ettei sylistä maahan laskettaessa sovi potkia. Ja päivä on vasta alussa. Nämä asiat vain kuuluvat samaan pakettiin kuin tanssiesitykset, pupunsuukot ja leppoisa yhdessäolo keittiön matolla. Tällaista tämä nyt on, ja kaiken rakkaus kestää.


Sen sijaan puolison hankkiminen on kaikkea muuta kuin mutkatonta. Ennen kuin pääsimme naimisiin, meilläkin nähtiin koko draaman kaari. Mistä tietää, onko hän se oikea? Ja vaikka tietäisikin, ero voi tulla koska vain. Muutama viikko sitten Puoliso totesikin olevansa onnellinen ajatuksesta ettei joudu enää ikinä seurustelemaan. Ymmärrän häntä täydellisesti. Sillä nykyään ennen sitoutumista kunnon ihminen tekee kaikki mahdolliset varotoimet yhdessä asumisesta avioehtoon, ja kaiken aikaa aivan kaikki alkaen omista tunteista ja päättyen tulevaisuudennäkymiin on hermojariipivän epävarmaa. Mutta onko kaikesta tästä tarkistamisesta, varautumisesta ja tunteiden varomisesta palkkiona onnellisia, elinikäisiä liittoja? Voiko ihminen olla varma Sen Oikean löytämisestä sitten kun on rämpinyt aloittenteon, tapailun, seurustelun ja suhteen asteittaisen vakavoitumisen miinakentän läpi täsmälleen oikeassa järjestyksessä, varmistanut ja varonut tarpeeksi? Ei voi. Länsimaisen perhemallin tanssikuvioiden noudattaminen ei takaa sitä että lopulta löytäisi itsensä onnellisesta malliperheestä, vaan lopputulos voi olla edelleen melkein mitä tahansa. Epävarmoissa, hitaissa aluissa on usein enemmän kyse siitä että yritämme täyttää omia odotuksiamme siitä miten kaiken tulee edetä sekä niitä odotuksia joita kuvittelemme toisella olevan. Myös kontrollin ja järisyttävien tunteiden hallinnantunteen illuusio etsii ilmenemisasuaan.
Olenkin päätynyt ihmettelemään ovatko turva ja sitoutuminen rakkauden päämääriä joihin taistelemme itsemme draaman ja epävarmuuden läpi? Vai olisiko ihan hullua ajatella, että turva ja sitoutuminen voivat olla myös rakkauden ja tärkeän suhteen kasvualustoja ja edellytyksiä, puitteita joiden suojassa suhteen on hyvä kasvaa, selviytyä kasvukivuista ja kukoistaa? 

Kolan kanssa keittiön lattialla vietetyt illat ovat saaneet minut pohtimaan, olisiko loputtoman tarkkailun ja etsimisen sijaan järkevämpää lähteä siitä että tragedian ja menestystarinan väliseen eroon vaikuttaakin se olemmeko yleisellä tasolla valmiita rakkauteen. Ystävyys ja rakkaus voivat tulla elämään monessa muodossa ja kaavojen noudattamisen vaatiminen voi johtaa vain siihen että torjumme tai tarpeettomasti hankaloitamme jotakin hyvin antoisaa ja yksinkertaista. Kaava näyttää lupaavan paljon, mutta oikean elämän todistusaineisto näyttää että ne lupaukset ovat onttoja. Kaava kertoo siitä millaista haluaisimme elämän olevan, ei siitä millaista se todella on. Kaavan mukaan suhteiden riskit ovat ennakoitavissa, äärimmäinen itsenäisyys on suuri hyvä josta ei pidä luopua liian helpolla, varovaisuudella voi ostaa syvää onnea. Entä jos se ei olekaan totta, vaan elämässä on eksistentiaalista epävarmuutta ja syvä onni vaatii heittäytymistä jonka vastapuolella on haavoittuminen jota ei ehkä voi välttää varomalla ja olemalla järkevä?

Valmistautumisen diskurssi ei ehkä ole yhtä repivä, mutta se johdattaa nopeasti suurten kysymysten ääreen. Olenko valmis kohtaamaan arkkityyppisen Rakkauden sijasta yksilön jolla on oma persoonansa ja jonka kanssa elämisessä on varmasti omat haasteensa? Olenko avoin uudelle ja kaikelle minkä se mukanaan tuo? Onko minulla rauhallisessa yhteiselossa tarvittavat taidot? Osaanko kuunnella, neuvotella, etsiä ratkaisuja ja tehdä kompromisseja? Osaanko tai olenko valmis opettelemaan toisen kieltä? Kukaan ei nimittäin puhu sanakirjasuomea (eikä sanakirjarabittia), vaan käytämme äidinkieltäkin omannäköisellä tavalla. Suomalaisen miehen murahdus voi ilmaista satoja asioita, ja rabitin kielikin saa tarkat merkityksensä vasta kontekstiin sijoitettuna. Entä olenko valmis tunnustamaan toisen tarpeet, näenkö hänet yksilönä vaiko yritänkö jakaa elämäni stereotyyppisen viiteryhmän edustajan kanssa? Onnellista loppuelämää toivovan on hyvä hallita myös joukko käytännön taitoja ja pieniä niksejä. Jänön sisäsiisteyttä ei takaa mikään, mutta sen kehittymistä voi rohkaista oikeilla siivoustavoilla jotka huomioivat kanien lajinmukaiset käsitykset vessa-asioista. Samalla tavalla perhesopua ei takaa mutta usein edistää, jos perheenjäsenet hallitsevat kotityönsä ja tekevät osuutensa ajallaan.

Sitoutuminen on valmiutta seikkailuun. Tutustuminen, pähkäily ja varmistelu ovat sen vastakohtia, pyrkimystä pitää suhde mahdollisimman yllätyksettömällä ja kontrolloidulla maaperällä. "Miten hankin päätöksenteossa tarvittavat tiedot ilman että joudun paljastamaan itsestäni liikaa?", on keskeinen kysymys. Tältä pohjalta ajateltuna sitoutuminen merkitsee monessa perheessä pelisääntöjen perustavanlaatuista muutosta. Joskus tämä muutos on suuri onni, toisinaan suuri kriisi. Ehkäpä itsenäisyys- sitoutumisdikotomiaan hirttäytymisen sijasta pitäisi siirtyä valmistautumisen diskurssiin. Sillä vaikka ensitapaamisesta Kolan kanssa sitoutumiseen ei kulunutkaan kauan, todellisuudessa läheisyys sai alkunsa koska olimme monella tapaa hyvin valmistautuneet siihen mahdollisuuteen että jossakin on pikkupupu joka perimmiltään kuuluu meidän perheeseen. Meillä oli tarvittavat varusteet, meillä oli oikeanlainen rauhallinen koti, lämpimän lajienvälisen ystävyyssuhteen aloittamiseen ja vaalimiseen tarvittavat tiedot ja kommunikaatiotaidot. Pyryn poismenon jälkeen meillä oli puhuttu paljon siitä miten saamme pienen pupun kasvatuspuuhat nivottua alkavaan syksyyn ja olimme siten henkisesti valmistautuneita uuteen kasvatusurakkaan. Rakkaus tuli äkkiä, mutta kaikki on mennyt niin onnellisesti paljolti siksi että olimme valmiita ja hyvin valmistautuneita kaikkeen mitä uusi perheenjäsen voi tullessaan tuoda.

posted under , , |

2 kommenttia:

Marja Leena kirjoitti...

Ehhh...mulle nousi ihan pala kurkkuun nyt...pitää yskähdellä, ja pyyhkäistä silmäkulmaa... niin kauniisti kirjoitat rakkaudesta.

Saara kirjoitti...

Mukavaa, että arjen pikku draamani koskettavat. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments