Prinsessahetkiä




Taika ja mielikuvitus ovat ontologisesti häilyväisiä. Ne ovat kuitenkin ainoita käytettävissä olevia kulkuneuvoja niille jotka haluavat matkustaa multiversumin kaukaisiin maailmoihin.

-Multiversumin matkustavaisen opas, osa IX: Kaukaiset maailmat-

Rakkauselämän julmien puolien ja raadollisten ihmiskäsitysten pohtiminen kahtena päivänä perätyksin ei ole terveellistä kenellekään, ei edes puolison ja pikkupupujen rakastamalle ammattiajattelijalle.  Oli korkea aika tehdä vähän taikoja. Ei sellaisia mihin tarvitaan yrttejä ja kynttilöitä ja kirjoja joiden kirjoittajien nimet ovat tyyliä Stormhawk ja Ravenmountain, vaan sellaisia jotka toimivat. Illan tullen, rauhallisena hetkenä, suljin silmäni ja hipaisin sormella yhtä käsivarteeni ikuistetuista lehdistä, juuri niistä joiden olin taas lukenut olevan helpon alaluokkaisen idiootin merkkejä. Hetken kuluttua tunsin nenässäni käsittämättömän raikkaan ilman tuoksun, ensimmäisen asian jonka Reaalimaailmasta lähtevä matkalainen huomaa saapuessaan Prinsessan valtakuntaan.

Ensitapaamisestani Prinsessan kanssa on jo monta vuotta. Taisin olla silloin unessa. Muistan, miten kuljin linnaan johtavaa leveää hiekkatietä pitkin. Se vei linnan pääportille, joka oli avattu päivän ajaksi. Portin molemmilla puolilla minua tervehtivät ryhdikkäät vartiosotilaat. Jatkoin matkaani kivetylle linnanpihalle. Sen keskellä kasvoi puu, hieman tammea muistuttava. Aurinko heijastui vihreän ja kullan värisistä lehdistä ja sai puun kimaltamaan päivän kirkkaassa valossa. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista.
Prinsessa istui puun varjossa kirjaa lukien. Minut huomatessaan hän nousi ylös ja iloinen hymy valaisi hänen kauniit kasvonsa. Niitä kehystivät kullanvaaleat hiukset. Hänen silmänsä olivat minun silmäni. Sillä modaalisten maailmojen semantiikan outojen lakien mukaan Prinsessa oli vastineeni. Tässä kaukaisessa maailmassa, hän oli minä.
”Tervetuloa! Olenkin jo odotellut sinua. Oraakkelimme tiesi, että tulisit näillä main.” Hänen hymynsä vaimeni hieman.
”Sinä et tainnut ihan uskoa häntä,” sanoin, ja hymyilin. ”Ei se mitään. Pieni epäileminen on aina terveellistä.”
”Hän sanoi, ettei sinulla ehkä ole kovin paljon aikaa. Näyttäisin sinulle kyllä mieluusti tornini. Jos ilma on oikein kirkas ja selkeä, näköala on tosi ihana. Sieltä voi nähdä merelle asti.”
”Se olisi mukavaa.”, sanoin.
”Mutta ensin tärkeät asiat. Se minkä vuoksi tulit tänne.”
”Tuota, en ole siitä ihan varma.”
”Oraakkeli kertoi senkin.” Prinsessa kurottui poimimaan puun alaoksilta muutaman vihreän ja kultaisen kolmisakaraisen lehden ja antoi ne minulle.
”Hän käski sanomaan, että kultapuiden lehdillä ei ole vastineita missään. En oikein ymmärtänyt sitä, mutta niin hän käski sanomaan.”
”Mutta minä ymmärrän. Se tarkoittaa, että nämä ovat hyvin erityisiä. Kerrothan oraakkelillesi kiitokseni. ”
”Toki. Hyvä että tiesit noista lehdistä. Ajattelin jo hetken että se oli tosi outoa jopa Oraakkelilta. Hän sanoi, että sinun pitäisi viedä ne mukanasi ja säilyttää."
"Varmasti."
"Ei kai sinun vielä pidä mennä? Lähdetäänkö käymään tornissani?”
”Mennään vaan.”, sanoin ja seurasin Prinsessaa.

Maailma jossa vastineeni on Prinsessa, sijaitsee eräässä kaukaisemmassa multiversumin osassa. Hän elää vihreiden niittyjen ja kultaisten peltomaiden keskellä, hieman kaupungin ulkopuolella kohoavassa linnassa joka on niin valkoista kiveä että se näyttää kaukaa sinertävältä. Valtakunta sijaitsee vähän matkan päässä Pohjoisrannikosta. Silloin kun sää on erityisen kirkas ja selkeä, prinsessan tornista olevasta ikkunasta voi nähdä heikon kimalluksen taivaanrannassa. Minä en onnistunut näkemään sitä, mutta sen sijaan ihailin Adrianisten vuorten lumipeitteisiä huippuja idässä, ihmetellen miten tämä paikka tosiaan oli kokonainen maailma. Siellä hän asuu, nuori nainen jolla on minun hiukseni ja silmäni, mutta ei yhtään huolistani ja vain aavistus monista suruistani. Hän on minusta kaukana, mutta koska hän myös on minä, voin joskus nähdä hänen kastelevan kukkasiaan pienellä takorautaikaiteella varustetulla parvekkeellaan.  Välillä hän vilkaisee horisonttiin, toivoen että tänään olisi sellainen selkeä päivä, sellainen jolloin taivas on kuin sinistä lasia. Voin tuntea hänen lempeät ajatuksensa joissa on vielä nuoruuden viattomuutta, mutta vanhan sielun viisautta. Vielä hän ei ole kuningatar jonka harteita painaa huoli koko valtakunnan tulevaisuudesta. Eikä hän ole linnan taloudenhoitaja jonka päivä on tehokasta taloustyötä aamusta iltaan. Hän on liikkumaton liikuttaja, se joka antaa arvon taloudenhoitajan ponnistelulle, saa kuninkaan huolehtimaan tulevaisuudesta, hänen takiaan prinssien kannattaa lähteä metsästämään lohikäärmeitä. Hän on valtakuntansa sivistys, hienostuneisuus, elämän kaunis puoli joka erottaa sivilisaation rikkaasta barbariasta. Hän ei ole valtakunnan suuntaa määrääviä päätöksiä viisaasti tekevät aivot, ei sen menestystä ahkeroivat kädet, ei vielä edes sen lämmin ja huolestunut sydän. Hän on sen sielu. Hänen arvonsa ei ole sirossa kultaisessa kruunussa. Sitä eivät määritä hänen sievät kasvonsa eikä edes hänen paikkansa hovin protokollassa. Hänen hymynsä on valo, hänen runokirjassaan elävät pienen valtakunnan kauneimmat ajatukset, hänen asettelemissaan kukissa näkyy hyvien vuosien kukoistus ja rauha. Onnettomia ovat ne valtakunnat joilla ei ole prinsessaa jota vaalia ja suojella. Ja minusta näyttää, että hiukan onnettomiksi tulevat usein myös monet jotka eivät löydä sisältään jotakin joka paremmissa maailmoissa olisi prinsessa.  Valtakunnassa, päivämatkan verran pohjoiselta mereltä sisämaahan päin, kaikki rakastavat prinsessaa, sillä hänessä on kaikki minkä rakastaminen on ihmiselle tärkeää: elämä, merkitys, kaikki.

Saduissa prinsessat elävät valtakuntiensa sydämessä suojattuina, rakastettuina ja vaalittuina. Prinsessat kuuluvat samaan maailmaan kuin satulinnat, satiinikengät ja ruusutarhat. Sekä tietysti prinssit jotka eivät narise tasokkuuksista ja panokerroista vaan ovat valmiita elämään onnellisina elämän loppuun asti. Niin kauan kuin osa minusta kampaa kultaisia kutrejaan satulinnan tornikamarissa, kestän kyllä ne toisenlaisetkin päivät jolloin löydän itseni pitämästä satujen puolta maailmassa jossa sadut eivät ole vain edesmenneitä vaan paloittelumurhattuja.

Meidän maailmamme prinsessamieliset eivät yleensä elä läheskään yhtä suojattua elämää kuin minun kaukainen prinsessani. Usein saamme hoitaa ihan itse sekä suojelupuolen että taisteluvammojen paikkaamisen, rakkauden ja huolenpidon sijasta vastaanotamme usein kuraa, kylmyyttä ja suoranaisia loukkauksia kunnes lopulta opimme suojautumaan niiltä jatkuvasti.  Täällä kukaan ei voi täyspäiväinen prinsessa, eivät edes ne jotka vielä asuvat kuninkaanlinnoissa. Sisäisen prinsessan vaaliminen on kuitenkin hetkittäin mahdollista jokaiselle joka hänet sisimmästään löytää. Hänet voi muistaa, kun istahtaa illansuussa juomaan teetä ruusuisesta kupista, käpertyy sohvannurkkaan ristipistotyön kanssa, kun tekee hitaita, pieniä, kauniita ja hienoja asioita. Prinsessan pehmeisiin käsiin on hyvä laskea omanarvontuntonsa perusta. Tieto siitä, että ainakin hetkittäin ja hiukkasen, minullakin on osani prinsessan kyvystä olla elämän kaunis puoli ja merkitys. Sen vuoksi minäkin olen rakkauden, suojelemisen ja kaiken hyvän arvoinen. Täällä, rikkinäisessä maailmassa, hän voi olla vain yksi osa minua, eikä varmaankaan edes suurin osa. Mutta voi miten kaunis hän onkaan.

Prinsessalta saamani kultapuun lehdet säilytin kauan muistoissani. Kun koitti aika alkaa suunnittelemaan tatuointia, keksin heti mihin ne tallettaisin säilymään yli ajan ja haalistuvien muistojen.

posted under , , , |

2 kommenttia:

Hullut teekutsut kirjoitti...

I-h-a-n-a. Eipä muuta. :)

Saara kirjoitti...

Kiitos! :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments