Tänä syksynä olen inspiroitunut pilkuista. Tiedän myös, miksi. Kaikki taisi alkaa kun anoppi tuli meille kyläilemään. Lähdimme katsastamaan paikallisia marjastusmaastoja. Tällä kertaa metsästä ei löytynyt lampaita vaan kaksi kaunista pilkkulehmää.

 

Seurallisiakin lehmät olivat. Meillä oli aikaa vaihtaa niiden kanssa kuulumisia, sillä suurta saalista metsästä ei tällä kertaa löytynyt. Vain muutama pakasterasiallinen ihania villivadelmia...



Kotona keksin, että syksyksi pitäisi saada vähän tukevampi kassi. Mielellään sellainen jossa on pilkkuja. Varastosta löytyi kaikki tarvittava: pilkkukangasta, mekonteosta yli jäänyttä kangasta, pitsinauhaa, kangasjojoja ja Puolison vanha paita.



Paidasta syntyi kassiin vuori ja tasku.



Kaikkein kauneimmat pilkut löytyvät kuitenkin uudelta perheenjäseneltämme, Kola-kanilta. Kola on kymmenen viikkoa nuori kaninpoika ja huipputyyppi. Ja taas näemme, miten blogitodellisuus on kaukana Reaalimaailmasta. Samalla kun parit edeltävät postaukset ovat menneet kiukutteluksi, olen oikeassa elämässä ollut ihastuksesta ja söpöysyliannostuksesta soikeana.



Lapset tarvitsevat virikkeitä. Iloksemme huomasimme eläinkaupassa, että nykyään ostolelut eivät ole koirien ja kissojen etuoikeus vaan teollisuus on löytänyt myös kanien tarpeet. Tämän innovatiivisen porkkanapuun avulla pieni pupu oppii monia lajilleen tarpeellisia taitoja kuten repimistä, kiskomista ja tuhoamista.



Ei sillä etteivätkö nykypuput arvostaisi perinteisempiäkin viihdykkeitä. Tässä Kola rakentaa matosta luolaa pikku päikkäreitä varten.