Pari ajatusta lemmikkienpidon etiikasta


Otsikon kysymys nousee välillä esiin julkisessa keskustelussa, ja täälläkin Rulla kysyi asiasta vähän aikaa sitten. Minulla on refereiden riivittävänä tieteellinen artikkeli joka hiukan sivuaa aihetta, mutta ehkäpä onnistun kirjoittamaan aiheesta kuitenkin jotakin spoilaamatta sitä.

Ensinnäkin, olen huomannut että julkisessa (ei-filosofien käymässä) etiikkakeskustelussa menevät usein sekaisin kaalit ja salaatit, joten kysymys on syytä määritellä tarkasti. Tässä kirjoituksessa en pohdi eläinten rääkkäämistä tai kaltoinkohtelua, jotka toivottavasti ovat teidänkin mielestä väärin ilman pidempiä perusteluita. Jotta saisimme vastauksen täsmälleen siihen kysymykseen onko lemmikkien pito sinänsä väärin, meidän on kysyttävä, onko lemmikkien pito väärin myös silloin kun niitä hoidetaan hyvin ja asiantuntevasti. Kirjoitan nyt siis arvioiden sitä millaista elämä lemmikkien kanssa parhaimmillaan on. Juoni menee näin: jos havaitsemme, että parhaimmillaankin lemmikkien pito on eettisesti hyvin ongelmallista, siitä tulisi luopua. Jos taas havaitsemme, että parhaimmillaan lemmikkien pito johtaa hyviin asioihin, meidän ei tulisi luopua siitä vaan vastustaa eläinten huonoa kohtelua valistuksen ja kasvatuksen keinoin.

Kysymyksessä on siis toinenkin ulottuvuus: ovatko lemmikit vain esineitä ja viihdettä, vai tuoko lemmikki ihmistensä elämään jotakin sellaista hyvää jota ilman olemme jotenkin köyhempiä? Mielenkiintoista sinänsä, usein eläinten oikeuksien puolustajat implikoivat tahtomattaan eläinten tuovan ihmiselle vain viihdearvoa ja kumppanuutta, eli asioita jotka ovat suhteellisen helposti korvattavissa vain ihmisten välisiä ystävyyssuhteita vaalimalla. Itse taas olen sitä mieltä että lemmikit voivat tuoda ihmisten elämään erityistä rikkautta. Lajienvälisen ystävyyden kokemus, hiljalleen kehittyvä taito oppia näkemään maailmaa toisen lajin edustajan näkökulmasta, kokemus siitä että eläimet ovat yksilöitä joilla on oma tahto ja tunteet, sekä kokemus siitä että toisten lajien edustajilla on ihmiselle paljon annettavaa, ovat mielestäni arvokkaita ja sitä arvokkaampia mitä enemmän ihminen luonnosta vieraantuu. Lisäksi, usein meidän on helpointa välittää siitä mikä on tuttua. Eläintarhan eläinten katselu tai satunnaisiin eläimiin törmääminen luonnossa ovat aivan erilaisia (joskin omalla tavallaan yhtä arvokkaita) elämyksiä kuin kodin ja arjen jakaminen eläimen kanssa. Lemmikit voivat olla silta ihmisen ja luonnon välillä, ja väitän että tässä ympäristökatastrofin riivaamassa maailmassa sellaiset sillat ovat korvaamattomia.

Mutta se iso kysymys on, onko ihmisestä mitään hyötyä lemmikeilleen vai onko niin että eläimen kärsimys on yllä luettelemieni hienojen asioiden hinta? Mielestäni näin ei ole. On tietysti olemassa paljon lajeja jotka eivät voi menestyä lemmikkiolosuhteissa. Toisaalta on olemassa eläimiä jotka eivät ainoastaan säily hengissä vaan joille ihminen voi tarjota hyvän ja (eläimen omasta näkökulmasta katsottuna) onnellisen elämän. Mielestäni eläimen omaa näkökulmaa ei sovi sivuuttaa. Jos eläin selvästi ilmaisee olevansa onnellinen, onko oikein sivuuttaa sen kokemus toteamalla ettei se paremmasta tiedä? Kykenemme me ihmisetkin syvään onneen, vaikkemme olekaan ehtineet jokaista mahdollista elämäntapaa ja kiinnostavaa kulttuuria testaamaan. Muutenkin lemmikiksi soveltuvilla lajeilla tietyt edut ihmisen kanssa elämisestä ovat ilmeisiä. Lemmikkinä eläminen takaa eläimelle parhaimmillaan pitkän ja turvallisen elämän. Esimerkiksi kanin elinikä luonnossa on keskimäärin pari-kolme vuotta, ja ne vuodet ovat usein ankaria. Lemmikkikani sen sijaan elää helposti  5-12 tervettä vuotta. Suoja pedoilta, hyvä ravitsemus, terveelliset asuinolot, sairaanhoito sekä erityinen huolenpito vanhuudessa parantavat sekä lemmikkiemme elämän pituutta että laatua. Sivilisaation etujen hintana ovat lemmikeillä sivilisaation rajoitteet. Vaikka voimme ymmärtää ja huomioida lemmikkiemme lajinmukaisia tarpeita, esimerkiksi kotikani tulee aina elämään hyvin erilaista elämää kuin luonnossa. Lemmikkien pidon eettisyys palautuukin yksittäiskysymyksiin. Lemmikin pitäminen on nähdäkseni eettisesti oikeutettua ja jopa hyvä asia, jos eläin on enimmäkseen onnellinen. Esimerkiksi akvaariokalalle oleellista ei ole se, pääseekö se periaatteessa uimaan ympäri Amazonia, vaan liikkumisen vapaus korostuu silloin kun kalalla on jokin intressi (kuten saalistajien tai huonojen vesiolojen välttäminen) olla muualla kuin akvaarion rajallisessa tilassa. Hyvän akvaristin kaloilla on paljon intressejä elää juuri omassa akvaariossaan. Vapaus on teoreettinen käsite joka konkretisoituu juurikin intressien ilmaantumisen kautta. Jossain määrin sama pätee myös lajinmukaisen käyttäytymisen mahdollisuuteen. Esimerkiksi reviiritappelut voivat olla hyvinkin luonnollista käytöstä ja eläinten pitäminen siten ettei niitä pääse syntymään, on käyttäytymisen rajoittamista. Mutta onko se huono asia? Hyvä lemmikin pito onkin mielestäni sitä että eläimellä on mahdollisimman suuret vapaudet elää lajityypillisellä tavalla, sekä muutamia merkittäviä luontaisetuja joiden tulisi kompensoida tai ylittää ne rasitukset joita lemmikkinä elämiseen väistämättä liittyy.

Parhaimmillaan lemmikkien pito ei siis ole mielestäni eettisesti ongelmallista, vaan elämä lemmikkinä voi olla myös hyvä elämä. 
Lemmikkien pitoon liittyy kuitenkin paljon eettisiä ongelmia. Osa niistä juontaa juurensa kulttuuriimme pesiytyneistä asenteista joiden mukaan eläimet ovat vähäarvoisia, sieluttomia esineitä ja niiden kohtelun tulee järjestelmällisesti ilmentää heikkoa asemaa. Osa johtuu välinpitämättömyydestä, tiedon puutteesta ja siitä että lemmikkieettiset kysymykset ovat yhteiskunnassamme vielä marginaalisia (mistä toki päästään niihin kulttuurisiin asenteisiin ja arvotuksiin). Yhteenvetona voisin sanoa, että yhteiskunnassa vallitseva asenneilmasto ja lainsäädäntö eivät vastaa eläinten todellista eettistä asemaa. Lemmikkien pitämistä olisi luultavasti syytä rajoittaa nykyisestä villistä menosta, enkä pitäisi lainkaan pahana jonkinlaisen koulutuksen vaatimista lemmikkiä haluavilta ihmisiltä. Pohjimmiltani ajattelen kuitenkin, että lemmikkien pito sinänsä on ilmiö jossa on potentiaalia myös suureen hyvään. Siksi en toivo lemmikitöntä maailmaa, vaan maailmaa jossa alistaminen ja vähättely olisi vaihtunut ystävyyteen, huolenpitoon ja eläinten arvostamiseen.

posted under , |

4 kommenttia:

Rulla kirjoitti...

Juurikin näin. Ihmisten tulisi ottaa suurempi vastuu lemmikkieläimensä valinnassa, koska ihminen yleensä valitsee lemmikkinsä, eikä lemmikillä ole siihen juuri sanomista... Esimerkiksi koirarotujen välillä on suuria eroja ja hyvin tarkasti tulisi miettiä millainen koira omaan elämään sopii. Liian usein ihmiset ottavat lemmikkejä sillä perusteella, että kun se on niin söpö ja ihq. Tästä taisi olla vähän aikaa sitten juttua mm. Aamulehdessä, kuinka koira on nykyään enemmänkin asuste tai koru kuin eläin. Pentutehtaista en edes aloitakaan puhumaan....

Myös näkisin suurena ongelmana lemmikkieläinten liiallisen jalostuksen. Vaikkapa kissojen ja koirien suhteen pitäisin hyvin epäeettisenä toimintana sellaisen kasvatustyön tukemista, joka johtavat eläimen terveydellisiin ongelmiin (esimerkkinä lyttykuonoisten koirien ja kissojen krooniset hengityvaikeudet).

Saara kirjoitti...

Joskus minusta tuntuu, että nykyään toisia ihmisiäkin käytetään oman elämän asusteena...joten miksi ei eläimiä?

Mun mielestä kaikki jalostus jossa keskeistä osaa näyttelee ulkonäköstandardi ja siihen pyrkiminen, on liiallista ja eläimen esineellistämistä. Terveysongelmat ovat yksi seuraus tästä, toinen ongelma on se että "ulkonäköviallisia" yksilöitä kohdellaan huonommin ja pidetään vähäarvoisempina kuin niitä jotka täyttävät ihmisen mielikuvituksessa syntyneen standardin.

Emilia Liimatainen kirjoitti...

Mielestäni parhaimmillaan(kin) lemmikkien pito on eettisesti ongelmallista, vaikka ihmisenä arvioisinkin lemmikin elävän "hyvää elämää". Poikkeuksena tästä ovat koirat ja kissat, jotka ovat tehneet ihmisen kanssa molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä tuhansia vuosia. Ehkä tästä yhteisestä historiasta johtuen koira tai kissa tuntuu tällä hetkellä mielestäni ainoalta jollain tapaa perusteltavissa olevalta lemmikkieläimeltä ihmiselle Suomessa 2015-luvulla.

"Toisaalta on olemassa eläimiä jotka eivät ainoastaan säily hengissä vaan joille ihminen voi tarjota hyvän ja (eläimen omasta näkökulmasta katsottuna) onnellisen elämän."
Toisen lajin edustajan elämän onnellisuuden arvioiminen tuntuu minusta hyvin vaikealta tehtävältä. Onko lemmikkikanin pidempi ikä tai terveys suoraan merkki onnellisesta elämästä, vaikka kani eläisi ikänsä ympäristössä, jossa se ei oikeasti pääsisi olemaan kani?

Minulla oli lapsena lemmikkigerbiilejä. Ne voivat hyvin siinä mielessä, että ne saivat nautiskella lemmikkikirjojen ohjeiden mukaisesta ruoasta, aktiviteeteistä ja lajikumppaniensa seurasta. Lisäksi ne elivät kohtuullisen pitkän elämän. Gerbiilit vaikuttivat onnellisilta, ne olivat virkeitä ja kirkassilmäisiä veitikoita. Halusin gerbiileilleni vain hyvää, hoidin niitä parhaani mukaan. Olin elänyt maailmassa, jossa joka puolelta minulle viestitettiin, että on ihan OK laittaa eläimiä astioihin ja viedä kotiin. Ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa mitään tästä kuviosta, koska olin lapsi, ja koska minulla ei ollut mitään syytä olla uskomatta aikuisia, jotka tiesivät asioiden oikean laidan.

Myöhemmin ajatus lemmikkigerbiileistä, -undulaateista, -kultakaloista ja mistä tahansa on tuntunut ainoastaan irvokkaalta ja maailmasta vieraantuneelta. Vaikka eläimistä pidettäisiin kuinka hyvää huolta, on oloni silti ontto lemmikeistä keskusteltaessa. Suurimpana ongelmana ajatuksissani ei ole se, millaista huolta eläimistä pidetään vaan se, millä koko lemmikkieläimien pitäminen oikeutetaan. Esimerkiksi lemmikin pitämisen oikeuttava perustelu siitä, että lemmikki tuottaa ihmiselle sellaista iloa ja hyvä, jota muuten emme voisi saavuttaa, tekee minun päässäni eläimestä objektin samaan tapaan kuin lemmikin pitäminen viihdykkeenä.

"Lajienvälisen ystävyyden kokemus, hiljalleen kehittyvä taito oppia näkemään maailmaa toisen lajin edustajan näkökulmasta, kokemus siitä että eläimet ovat yksilöitä joilla on oma tahto ja tunteet, sekä kokemus siitä että toisten lajien edustajilla on ihmiselle paljon annettavaa, ovat mielestäni arvokkaita ja sitä arvokkaampia mitä enemmän ihminen luonnosta vieraantuu."
Jos näitä kokemuksia yritetään etsiä eläinten vangitsemisen kautta, on se mielestäni askel kauemmas yhteydestä ja osoitus todellisesta vieraantumisesta.

Jostain luin jutun liittyen eläintarhoihin. En muista sisältöä tarkkaan, mutta pointti oli jotakin sen suuntaista, että esimerkiksi sellaista asiaa kuin muiden lajien kanssa vuorovaikutuksessa olemista (muutenkin kuin saalis-saalistaja -tyyppinen suhde) ei ole viitsitty tai ymmärretty ottaa huomioon säilöttäessä eläimiä eläintarhaolosuhteisiin (sama toki koskee lemmikkieläimiä). Että fyysisen ympäristön materiaaleineen ja lämpötiloineen jne. lisäksi eläimen "luonnollista ympäristöä" kopioitaessa on otettava huomioon loputtoman paljon muitakin asioita, joista yhtenä esimerkkinä oli tämä lajien keskinäinen suhteiden loputtoman mutkikas, joka suuntaan laajeneva verkko. Tämän huomion pohtiminen oli itselle todella päräyttävä, nöyräksi vetävä ja mittasuhteita antava kokemus.

Näin tänään ulkona meriharakan. Ei päästänyt lähelle, minun täytyi jäädä katselemaan sitä kauemmas. Reilu peli. Kaikkea en voi saada.

Saara R kirjoitti...

Kiitos pohdiskelevasta kommentistasi!

Huomiosi siitä että lemmikkieläimiinkin sisältyy mahdollisesti erilaisen moraalisen aseman omaavia eläimiä, on minusta oikean suuntainen (ja esim. Aldo Leopold oli tätä mieltä). Koirat, kissat ja kultakalat ovat niin pitkälle jalostettuja että niiden tapauksessa "luonnontila" alkaa olla tukevaa fiktiota. Monet lajit taas ovat vähemmän jalostettuja, mutta muuten vain ominaisuuksiltaan sopeutuvaisia ja niin hyvin tunnettuja että niiden tarpeet voidaan huomioida (esim. kanit ja hiiret). Ja sitten ovat nämä hyvin eksoottiset lajit joiden pitäminen mielestäni on eettisesti hyvin ongelmallista jo siksi ettei lajin tarpeista tiedetä tarpeeksi tai että ne ovat ilmeisen sopeutumattomia elämään ihmisten kotona.

Minustakin lajin edustajan kokeman onnellisuuden arvioiminen on vaikeaa. Olemme samaa mieltä siitäkin, että esim. hyvä terveys tai pitkä elinikä eivät välttämättä kerro paljon onnellisuudesta. Minusta paras kriteeri on eläimen oma mielipide, osaavathan monet eläimet kommunikoida niin että harjaantunut ihminen voi niitä ymmärtää. Se ettei lemmikkieläimellä ole kokemusta luonnontilasta ja siten vertailukohtaa ei ole hyvä argumentti- eihän meillä ihmisilläkään ole kokemusta kuin korkeintaan muutamasta elämäntavasta. Miten voin väittää olevani onnellinen nykyisessä elämässäni, kun minulla ei ole aavistustakaan siitä onnesta mitä buddhalaisnunna Himalajan rinteellä voi kokea? Voisin olla paljon parempi buddhalaisnunna kuin maalaisfilosofi! Joten, jos eläin ilmaisee tyytyväisyyttä ja hyvinvointia, silloin minusta on järkevää ajatella että se varmaan voi hyvin. Eläin joka voi aidosti hyvin, ei ole käsittääkseni vanki, sillä vankeuteen liittyy vapauksien rajoittamisen lisäksi myös kärsimyksen kokemus ja siitä nouseva intressi elää toisenlaisessa ympäristössä. Hyvin pidetyn lemmikin tilanne ei ole tämä, sillä sillä ei ole intressejä elää toisenlaisessa ympäristössä: se on tyytyväinen. Lemmikinomistaja ei myöskään ainoastaan pidättäydy aiheuttamasta eläinystävälleen kärsimystä, vaan yrittää aktiivisesti huolehtia sen onnellisuudesta.

Nyt voi tietysti sanoa "niin, mutta eläin ei ole valinnut sivilisaatiota!". Ei, mutta ei valitse ihminenkään. Me vain löydämme itsemme elämästä, Suomesta tai Papua Uuden Guinean viidakosta. Lemmikki ei myöskään valitse perhettään. Mutta en minäkään valinnut perhettä ja olosuhteita joihin synnyin. Joten näin päädyn ajattelemaan, että nykyhetki on kuitenkin se mitä on tarkasteltava.

Mielestäni luontoharrastus ja onnellisten lemmikkien pitäminen eivät ole vaihtoehtoisia vaan täydentäviä tapoja luontosuhteen muodostamiseen. Kuten sanoit: luonto on monimuotoinen, villi ja yllätyksellinen, mutta usein se jää myös etäiseksi. Lajien välinen ystävyys lemmikin kanssa on pienen mittakaavan päämäärä, ja tapahtuu sivilisaation puitteissa (jotka eroavat sekä ihmislajin että eläimen luonnontilasta), mutta siinä on oma syvyytensä ja arvonsa.

Ihminen päättää perheasioistaan (realiteettiensa rajoissa) itse, onnellisuutta tavoitellen. Kuitenkin, hyvässä lemmikkisuhteessa, kuten muissakaan perhesuhteissa, toinen osapuoli ei ole pelkästään väline ihmisen onnen saavuttamiseen. Tilanne ei minusta eroa olennaisesti vaikkapa puolison hankkimisesta: toisaalta olen kyllä itsekkäästi ajatellut, että yhteiselämä lisää henkilökohtaista onnea. Samalla kuitenkin ajattelen, että haluan ja pystyn ottamaan vastuuta Puolison onnesta ja hyvinvoinnista. Jos en olisi pystynyt tai halunnut tai olisin ollut sitä mieltä ettei yhteiselämä ole Puolison parhaan edun mukaista, olisin altruistisesti pidättäytynyt parisuhteesta ja parkunut sitten yksikseni. "Itsekäs" onnen tavoittelu on mielestäni osa myös lemmikin hankkimisen tarinaa, mutta ei kuitenkaan koko tarina.

Eläimet ovat myös yksilöitä, ja olennainen osaa hyvää lemmikin pitoa on se että ihminen oppii välittämään erilaisten olentojen hyvästä ja kohtelemaan myös ei-ihmisiä olentoina joilla on oma onnensa jota on hyvä edistää.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments