Hyvyys-teemaviikko: Hiljainen hyvyys


Elämme kulttuurissa jossa jopa hyveet on onnistuttu pitkälti tuotteistamaan ja typistämään materiaan. Syvähenkisyys on aforismi- ja itseapukirjojen ostamista. Itsekuri on laihduttamista, mieluiten kalliiden kuntosalipalveluiden ja kevyttuotteiden tuella. Hyväntekeväisyys on kuukausilahjoittajana olemista. Lisäksi olemme tottuneet siihen että hyväntekeväisyyden tapaisesta periaatteessa pyyteettömästäkin hyväntekeväisyydestä saa käytännössä palkintoja. Hiljainen hyvyys ei vetoa. Pelkään, että se tarkoittaa että uskomme hyvän itseisarvoon on horjunut. Ei riitä, että hyvät asiat ovat olemassa vaan sen lisäksi hyvistä teoista pitää saada kiitosta, mainetta, vähintään tarroja. Vaan eikö olekin jotenkin sekopäistä ajatella, että hyvä, inhimillisistä päämääristä suurin ja kaunein, riittää vasta kun sen lisäksi saa pikkusälää?

Hiljaista hyvää ei pidä sekoittaa näkymättömään hyvään, vaikka usein ne toki ovat tiiviisti yhdessä. Monimutkaisessa maailmassa monet arjen hyvät teot,  eli teot joita tavallisella ihmisellä on mahdollisuus tehdä tavallisina päivinä, ovat sellaisia joiden hyvät seuraukset tulevat selvästi näkyviin vasta sitten kun hyvin monet valitsevat samoin. Esimerkiksi monet ympäristöteot ovat tällaisia. Hyvän perimmäinen hiljaisuus ja arkinen näkymättömyys viittaavat mielestäni siihen, että hyvyys on pohjimmiltaan abstraktia. Jos hyvän myönteisiä seurauksia yritetään konkretisoida pienillä palkinnoilla, siitä tehdään ehkä houkuttelevampaa. Mutta onko sen hintana se että hyvän itseisarvollisuus alkaa unohtua kun odotamme seurauksena hyvyydestä jotakin konkreettista ja nopeaa palkintoa? Hyvän tärkein palkintohan on kuitenkin se, että se muokkaa persoonaamme. Kun valitsemme hyvän, koko olemuksemme kurottaa sitä kohti. Kun valitsemme tietoisesti tavoitella jotakin muuta, otamme askeleen toiseen suuntaan. Vuosien varrella tehtyjen valintojen summa alkaa erottua, eikä ainoastaan siinä miten kohtelemme muita. Mihin sitä edes elämässä pyrkii, jos ei kohti hyvää? Ei tarvitse kuin pitää silmänsä ja korvansa auki arjessa, niin törmää nopeasti hyviin ihmisiin  jotka ovat hyvän sijasta valinneet tavoitella henkilökohtaista menestystä, nautintoja, valtaa tai jotakin muuta päämäärää jonka he ovat päättäneet olevan hiljaista hyvyyttä arvokkaampi. Riippumatta siitä ovatko nämä ihmiset saavuttaneet tavoitteensa, he näyttävät usein päätyneen kovin kauas hyvästä ihmisyydestä. Väitänpä, että hyvyys on ainoa kestävä inhimillinen päämäärä. Se, jota ilman on aina hiukan hukassa ja jotenkin köyhä.

Hyvään pyrkiminen ei oikeastaan ole kovin vaikeaa. Motivaatio-ongelmien takaa löytyy usein se, että ymmärryksemme hyvän itseisarvosta ja merkityksestä on päässyt hiukan rapistumaan. Siksi on hyvä välillä pysähtyä miettimään, mistä hyvässä olikaan kyse. Miten suurta se on, ja miten hiljaista. Niin suurta ettei sitä voi ohittaa, välineellistää tai sysätä sivuun eksymättä järjen tieltä. Miten sen pitäisi löytyä jokaisen pyrkimyksen taustalta, jos haluaa että sitä löytyy edes jostakin. Niin hiljaista, että kiireinen ja stressaava arki voi hukuttaa alle sen minkä hyvästä helposti ymmärrämme, jos maltamme pysähtyä hetkeksikin sitä ajattelemaan.

2 kommenttia:

Aikatherine kirjoitti...

Hyvin tärkeä asia meidän maailmamme julmassa ajassa. Uskon hyvyyteen, koska olen saanut pyyteetöntä hyvyyttä osakseni, ilman ansiota.
Se vähäinen kyky hyvyyteen mitä itselläni on, nojaa siihen vahvaan kokemukseen, se on kaiketi aidointa rakkautta.Ajattelen nyt, että jos ihmisellä ei ole aitoa hyvyyden kokemusta, niin silloin se on enemmän tuota mistä kirjoitat.Ei todellista. Toisaalta uskon myös hyvyyden käsitteen oppimisen kirjojen kautta. Lukemalla ja sisäistämällä hyvyyden olemus omaan mieleen. Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi, ei aina auta, joku ihminen voi vihata itsessään monia asioita ja samalla vihaa niitä toisissa. On niin paljon kaikkea mikä voi estää vilpitöntä tahtoa hyvyyteen. Itseäni tarkastellen, niitä ovat jokainen negatiivinen ajatus itsestäni. Siinä on minun ydin kysymykseni. Miten päästää irti itse kritiikistä? Miten tulla hyväksi hyväksyen kaikki vikani ja virheeni? Hah. Siinähän se vastaus onkin. Alampa hyväksymään itsessäni, kaikki heikkouteni ja tyydyn vain siihen mitä olen, vajaanakin. Ei ole helppoa, mutta olisi se melkoinen saavutus hyvyyden tielle, se auttaisi hyväksymään näkyvimmät "pahuudet" lähimmäisissäni , koska ne olisivat omani peilikuvia. Tulipa pähkäiltyä, hyvää viikon loppua Saaralle.

Saara kirjoitti...

Kohtuullinen määrä itsekritiikkiä ei ole mikään huono asia, mutta usein se kyllä menee julmuuden puolella. On vaikeaa kohdella itseään yhtä lempeästi kuin hyvää ystävää.

Rentouttavaa viikonloppua sinnekin!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments