Hiljainen välinpitämättömyys ei ole viileää


Toivon, vaan en odota, että maailmassa olisi joku kiusattu joka olisi kertonut tilanteestaan joutumatta kuulemaan sanoja ”älä välitä!”. Kiusaajat lopettavat, kun heitä ei huomioi. On se kummallista, että jos kiusaaminen on vain keskenkasvuisten tapa purkaa pahaa oloaan, miksi kunnon ihmisten on niin vaikeaa sanoa ääneen että se on myös sopimatonta käytöstä? Miksi kiusaajia pitää aina ymmärtää, miksi kiusattujen kärsimystä vähätellä? Miksi kiusatulta sopii vaatia paksua nahkaa, asioiden ottamista huumorilla tai ohittamista ylevällä olankohautuksella, mutta kiusaajalta on jotenkin kiusallista ja vouhottamista vaatia, että hän lakkaisi olemasta kusipää? Ei luulisi näiden "keskenkasvuisten säälitysten" olevan kovin pelottavia vastustajia. Toisaalta meillä on runsaasti tietoa siitä että kiusaaminen satuttaa ihmisiä ja että se vaientaa toisia jotka ansaitsisivat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. On myös hyvin kummallista, miten tarmokkaasti kiusaamista vastustetaan…aina siihen asti kunnes pitäisi itse tehdä jotakin. Esimerkiksi ilmaista julkisesti, vaikka vain aivan yleisellä tasolla, että kiusaaminen ei ole okei. 

Ei tämä niin mene. Jos kiusaajat lopettavatkin yhden kiusaamisen, he usein etsivät vain uuden uhrin. Sitä paitsi, kiusaaminen ei ole vain huomion hakemista kiusatulta. Jos hiljaa oleminen olisi ratkaisu, en usko että kiusaaminen olisi Suomessa isompi ongelma. Mutta se on ongelma, ja vuosi vuodelta se tuntuu pahenevan. Kiusaaminen on sosiaalista toimintaa. Jokainen meistä on varmasti istunut kahvipöydässä jossa me-henkeä on nostatettu haukkumalla poissaolevia erilaisia. Netissäkin kiusaaminen luo yhteisöllisyyttä: ihmiset jotka eivät tunne toisiaan, tuntevat äkkiä yhteenkuuluvuutta kun jostakin löytyy yhteinen inhokki. Kiusaaminen on myös keino ylentää itseään ja esitellä omaa erinomaisuuttaan ja sukkeluuttaan. Lihavia kiusaavat ”terveystietoiset” ovat tästä paraatiesimerkki. Lopuksi, kuten jo eilen kirjoitin, kiusaaminen on myös vallankäyttöä. Se on keino vaientaa ihmisiä ja kurinpitomenetelmä jonka avulla liiaksi asioita kyseenalaistamaan alkavat yksilöt saadaan muistamaan, kenen puolella kannattaa olla vaikkei aina niin kivaa olisikaan. Ja se toimii. Ihmiset menevät rikki ja vaikenevat. Miksi esimerkiksi bloggaajaa siis kehotetaan olemaan hiljaa ja provosoimatta, kun hän joutuu kiusaajien hampaisiin? Onko oikein että kiusaajat lopettavat koska he saavat haluamansa, vaiennetun ja satutetun kirjoittajan?  Ja jos se ei ole oikein, niin miksi helvetissä sitä pitäisi sietää? Miksi emme pistä tiukasti vastaan kiusaajien puolustelulle, jonka mukaan lihavien kiusaaminen on oikeastaan vain terveisiin elämäntapoihin kannustamista, ja jos se häiritsee kohdettaan, hän voi aina laihduttaa! Bloggaajiakin saa kiusata, itsehän ne ovat nettiin menneet ja silloin pitää kestää ”arvostelua ja kritiikkiä”, joka tosin toisinaan täyttää jo rikoksen tunnusmerkit. Muillakin tavoilla ärsyttävät ihmisetkin ansaitsevat minkä saavat, onhan ärsyttävyyskin oma valinta! Tällä logiikalla kiusaaminen loppuu vasta kun maailmassa on jäljellä enää kiusaajia sekä harmaata massaa josta kukaan ei erotu millään tavalla, ja jossa kaikki paitsi kiusaajat ovat hiljaa. En minä muista tiedä, mutta itse vastustan kiusaamista muun muassa siksi että pidän maailmasta paikkana jossa on monenlaista outoa vipeltäjää.

Kiusaaminen on väkivaltaa, ei ehkä sellaista josta jää näkyviä vammoja, mutta omalla tavallaan yhtä tuhoisaa. En usko että sellaista ihmistä onkaan, jolle ilkeistä sanoista ei tulisi yhtään paha mieli, olkoonkin että julkisuuden sääntöjen mukaan uhrin tulee olla ylevä ja urhea. Joten miksi uhrien pitäisi jaksaa olla aina niin yleviä, huumorintajuisia ja hiljaisia? Mikseivät tekijät voisi yksinkertaisesti lopettaa? Miksi uhrien pitää olla paksunahkaisia? Eikö paksu nahka ole puolustusreaktio maailman pahuuteen? Jos on, se ei ole ylpeyden aihe vaan niitä seikkoja joiden pitäisi herättää meissä kaikissa surua. Hyvässä maailmassa herkemmätkin pärjäisivät, ja ne jotka ovat säilyttäneet herkkyytensä eivät ehkä ole heikkoja vaan elävät paremmassa maailmassa jo nyt. Sarvikuonoilla on paksu nahka, mutta ne eivät ehkä ole eläimistä kauneimpia.

Hiljaa oleminen ei toimi, sillä se ei sano mitään. Vaikenija ajattelee, ettei ”anna kiusaajille huomiota”, eikä "heitä lisää sytykettä draamaan", mutta kiusaaja näkee vain että saa jatkaa toimiaan rauhassa. Kiusattu taas huomaa olevansa yksin. Hän huomaa että ympäröivä yhteisö vain vaatii häneltä suurta moraalista ylemmyyttä siinä missä kiusaajilta ei vaadita edes alkeellisia käytöstapoja. Se on usein pahempaa kuin yksittäisen kiusaajan nälväisyt. Se että jotkut näkevät mitä tapahtuu, mutta eivät puutu asiaan mitenkään. Siksi erityisesti kiusaamisesta puhuttaessa ei ole niin, että hiljaa oleminen olisi melkein aktiivista kiusaamisen vastaista toimintaa. Se on päinvastoin sosiaalisen tilan antamista kiusaamiselle. Se on kiusatun yksin jättämistä. Sitä paitsi kiusaaja ansaitsee huomiota. Hän ansaitsee tulla tunnetuksi alhaisena, inhottavana ja sisäisesti rumana ihmisenä. Hänen äitinsä tulisi saada tietää, millaisen kansalaisen on kasvattanut. Hänen puolisonsa  tulisi saada tietää, millaista ihmistä hellittelee. Hänen työnantajansa tulisi saada tietää. Puskasta on kiva huudella, mutta monelle kiusaaminen on myös pieni salainen pahe josta ei millään haluaisi jäädä kiinni ainakaan kenellekään tärkeälle ihmiselle. Mistäköhän se johtuu? Olisiko siitä että moni kiusaaja ymmärtää sittenkin tekevänsä väärin ja olevansa ihminen joka ei vain saa vaan myöskin hakee nautintoa asioista jotka inhottavat normaaleja ihmisiä. Miksi siis haemme kiusaamiselle yhä ratkaisuja miettimällä mitä uhrien pitäisi tehdä? 

Minusta kiusaamisongelmasta, sen syistä ja seurauksista kertoo hyvin paljon se miten tavalliset ihmiset, ne samat joiden mielestä koulu- ja työpaikkakiusaaminen ovat kamalia asioita, reagoivat siihen kun heille näytetään kiusaamista. Väistelyä, vähättelyä, etäännyttämistä, ja tietysti loputtomasti selittelyä sille miksi juuri minun ei tarvitse vaivautua eikä välittää. Perimmäisin motiivi hiljaa pysyttelemiselle havaintojeni mukaan on ”että minä en ole sellainen ihminen.” Minä en tee mitään minkä joku voisi käsittää kohkaamiseksi, tai minkä perusteella joku voisi pitää minua moralistina. En siis tee oikein mitään. Minä en halua herättää huomiota. Entä jos nolaan itseni? Ja niin keskustelu jonka piti koskea vääryyksien vastustamista ja toisten hyvää, on taas muuttunut keskusteluksi Minusta. Se Minä onkin sitten maailmankaikkeuden tärkein persoona jota ei voi millään laittaa tekemään mitään epämukavaa. Mitä tähän voisi sanoa? Jokainen joka pyrkii vakavasti hyvään, tulee ennemmin tai myöhemmin nolaamaan itsensä kunnolla ja toistuvasti. Hyvä johtaa tavoittelijansa satavarmasti tilanteisiin joissa tekisi mieli kuolla ja vajota maan rakoon.  Itsensä likoon laittaminen ei takaa menestystä, ja silloin sattuu. Sen tosiasian yli on vain jotenkin päästävä. Esimerkiksi muistamalla, että Se Mikä On Oikein on aika hiton paljon tärkeämpää kuin se onko rakas pikku egoni varmasti mukavuusalueeni sisällä. Minun on yritettävä olla se kuuluisa Joku Toinen jota aina kaivataan ilmestyväksi hankaliin tilanteisiin. Sillä joskus, aina silloin tällöin, käykin hyvin ja osoittautuu että tekemisilläni onkin merkitystä. Yrittäminen ja epäonnistuminen sattuvat kyllä, mutta uskon puute väärässä paikassa voi sattua niihin toisiin, niihin joista minun oli tarkoitus välittää. 

Toiset taas ovat sitä mieltä, että kiusaamiseen pitää sopeutua, koska se on niin yleistä. Asiat jotka ovat hyvin yleisiä, tai peräti syvällä ihmisluonnossa, ovat siten asioita jotka eivät voi oikeasti olla väärin vaikka etiikka ja arkisempikin järki sanoisivat mitä. Taas kerran ihminen on tahdoton robotti eikä tietoinen, valitseva olento jolla on mahdollisuus ja jopa moraalinen velvollisuus kehittää itseään. Samalla logiikalla meidän on turha pyrkiä myöskään sukupuolten tai rotujen tasa-arvoon, väkivallan vähentämiseen tai edes yrittää vähentää yhteiskuntamme alkoholihaittoja. Ihmisluonnon historia on synkkää luettavaa- paitsi että joinakin kirkkaina hetkinä maailma on nytkähtänyt eteenpäin, kun asioita on päätetty sittenkin yrittää.

Niin. Ehkei minunkaan blogikirjoittelullani poisteta kiusaamista maailmasta, tai edes muutamasta blogistanian nurkasta. Ehkäpä blogini on liian pieni, ehkä sen yleisö on liian kiireistä. Mutta nämä asiat ovat vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella. Voin silti tehdä jotakin ja se tosiasia tarkoittaa, että joltakin osin maailman mädännäisyys on jäljitettävissä siihen seikkaan etten ole vielä tehnyt kaikkeani. Aloittaa voin vaikka sen ajatuksen kuoppaamisesta että välinpitämättömyys, passiivisuus, pelkuruus ja mukavuudenhalu olisivat jotenkin järkevän ihmisen ihailtavia ominaisuuksia. Voin valita sen sijaan välittää ja yrittää. Loppu jääköön vaikka Luojain huoleksi.

3 kommenttia:

Pikkupaju kirjoitti...

Hieno kirjoitus kiusaamisen anatomiasta, kiitos! Olen itse intohimoinen ja aika ehdoton ihminen, ja minun on vaikea sietää epäoikeudenmukaisuutta ja varsinkin sen hiljaista hyväksyntää. Olen samaa mieltä siitä, että meillä on todellakin moraalinen velvollisuus kehittää itseämme. Jos joku syy ja tarkoitus on tämän ihmisrodun olemassaololle maapallolle, se on juuri se. Tulla ihmiseksi, joka voi katsoa itseään ja olla rehellinen itselleen. Auttaa aina kun voi, tai ainakin yrittää. Harvoin moraalinen närkästys yltää tekojen tasalle, on paljon helpompi jupista jossain turvallisessa seurassa ja paikassa kuin tarttua asioihin.
Dalai lama sanoi joskus, että rakasta kiusaajaa, sillä juuri hän tarvitsee rakkauttasi eniten, koska on onneton. Kauniisti ajateltu, mutta kuka siihen pystyy...
Hyvän vastakohta ei ole paha, vaan välinpitämättömyys. Meidän pitäisi tukea toisiamme, ja näyttää, että välitämme. Kehumalla ja kannustamalla vahvistaa itsetuntoa, joka kaikilla on haavoittuvainen. Se on minun pieni tapani auttaa, ja toimia myös katalysaattorina. Huimia reaktioita voi tapahtua alkusysäyksen jälkeen.
Oma kuusivuotiaani aloitti juuri esikoulun, ja olen koko ajan antennit pystyssä kiusaamisen suhteen. Rikkinäinen tai vääränmerkkinen vaate, silmälasit, mikä vaan voi kiusaajan luovassa mielikuvituksessa toimia herätteenä. Tyttö tietää olevansa rakas, arvokas ja ainutlaatuinen, toivottavasti se tekee hänestä vähän vahvemman.

Zepa kirjoitti...

Mä olen pentuna kiusattu sekä koulussa että naapurinpentujen toimesta. Valitettavasti en ole päässyt kokonaan yli asiasta, tajuan sen itsestäni kyllä. Olisi myös ihanaa kostaa, mutta ei jaksa nähdä niin paljon vaivaa. Kiusaajani ovat nykyisin surkimuksia, sikäli kun ketä on hengissä (olen kuullut paikallisilta raportteja).

Sen kuitenkin olen oppinut, että puutun itse live-elämän kiusaamisiin ja muutenkin pyrin aktiivisesti suojelemaan pienempiä ja heikompia kuiten elukaisia ja lapsia.

Saara kirjoitti...

Pikkupaju: Näin juuri. Olen samaa mieltä, että välinpitämättömyys saa aikaan paljon enemmän pahaa kuin ihmiset ovat yleensä valmiita myöntämään. Pienet tavat auttaa eivät ole kovin pieniä.
Mietittyäni asiaa viime päivinä, olen päätynyt siihen että kiusaamisessa on lopulta vain vähän kyse siitä millä tavalla kiusattu on vääränlainen. Tarve kiusata lähtee jostain ihan muualla.
Onnea tyttäresi opintielle!

Zepa: Kostamisen ihanuus voi olla ajatuksissa suurempaa kuin oikeassa elämässä. :)
Hienoa että pidät huolta pienistä!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments