Erilaisuuden pimeä puoli

Päiväunelmoin silloin tällöin nykyistä paljon yksinkertaisemmasta elämästä. Sellaisesta missä tavaraa ja teknologiaa olisi vähemmän ja missä kaikki olisi vieläkin hitaampaa ja hiljaisempaa. Tosiasia kuitenkin on, että elämme jo nyt suunnilleen niin yksinkertaisesti kuin kykenemme. Pientä edistystä tapahtuu toki koko ajan, ja jos onni on myötä, voimme vielä jonakin päivänä saada vaikka kanalan. Mutta monella tavalla meillä ollaan nyt lähellä sitä rajaa josta rutkasti yksinkertaisempaan suuntaan loikkaaminen saisi elämän muuttumaan raskaammaksi ja ikävämmäksi, ei vapaammaksi ja iloisemmaksi. Osaksi tilanteesta voi tietysti syyttää sitä että luonteessa vaan on edelleen paljon kehittämisen varaa. Paljon vaikutusta on kuitenkin myös sosiaalisilla paineilla. Olen Valtakulttuuria karkuun pyristellessäni oppinut, että suoranainen kiusanteko on sosiaalisten paineiden äärimuoto. Erilaisia voi paimentaa ruotuun myös monilla hienovaraisemmilla tavoilla jotka tekee tehokkaiksi hellittämättömyys ja se että samansuuntaisia pieniä signaaleja tulee monista suunnista. Näitä pieniä mutta hellittämättömiä hankaluuksia ei voi oikein mitenkään estää. Mutta ne voi tiedostaa, ja silloin ymmärtää etteivät ajoittaiset ahdistukset, epävarmuudet ja valintojen kyseenalaistamiset välttämättä johdu siitä että tekisi jotakin väärin, vaan ainoastaan itsensä näköisesti ja keskiverrosta poikkeavasti. Ongelma on siinä, että vaikka hengenheimolaisiakin välillä löytyy, he ovat vielä pieni vähemmistö. Arjessa joutuu vielä kahlaamaan vähän toisennäköisessä sosiaalisessa ympäristössä. Eivätkä arjen kiusat ole paljon hyttysen ininää rasittavampia...paitsi että itikatkin ovat tosi rasittavia jos niitä on teltta täynnä.


Kun epävarmuus iskee, on helppo ajatella että pitäisi vain keskittyä paremmin huolehtimaan omista asioistaan eikä välittää siitä mitä muut tekevät ja arvostavat. Ei se ainakaan minulta käy ihan tuosta noin vain. Eikä järjellä ajatteleminen ole mikään ihmelääke tunnemaailman asioihin. Ei tunne poistu sillä että nimittelee itseään typeräksi, liian herkäksi tai sosiaalisesti toistaitoiseksi. Se vain patoutuu, ja jossakin vaiheessa sitä huomaa liittyneensä luovuttajien klubiin. Mutta ei elämäntapa ollut silloin välttämättä väärä tai edes epärealistinen. Kyse saattoi vain olla siitä ettei osannut käsitellä haasteitaan muuten kuin patoamalla ja kieltämällä, ja voimat padon pönkittämiseen loppuivat. Elämme maailmassa jossa yksinkertaisuuden, hiljaisuuden ja hyvään pyrkiminen valitseminen on erilaisuutta. Vaikka ihanteet olisivat miten hyviä, erilaisuus on myös haastava osa. Sen kanssa pitää vain oppia tulemaan toimeen rakentavasti tai vaihtoehtoisesti väsähtää ja palata kiltisti Valtakulttuuriin. Tärkeää on myös ymmärtää, että sosiaaliset paineet toimivat osittain siksi että Valtakulttuuri on se johon meidät kaikki on kasvatettu, sosiaalistettu ja ehdollistettu. Valtakulttuuri määrittelee oletusasetuksemme, ja niiden muuttaminen vaatii ponnistelua. Mitenkään muuten ei voisi ollakaan.

Media tiedottaa tehokkaasti siitä mikä on tavoiteltavaa elämää, ja mediapommituksen rajoittaminen onkin tehokas keino vähentää tunnetta siitä että tekee aina jotakin väärin päin. Mutta mitkä pienet arkiset asiat sitten lisäävät sosiaalisia paineita? Kerron muutaman esimerkin. Normaalit ihmiset pitävät tavaroista, niiden ostamisesta ja omistamisesta. He puhuvat niistä mielellään. Ja onhan se välillä vaikea olla yhtään houkuttumatta kaikesta kauniista, kiiltävästä ja hemmetin kätevästä. Mitä haittaa siitä olisi jos välillä relaisi ja olisi niin kuin muutkin? Ole siinä sitten tuntematta itseäsi cromagnoniksi, kun paljastuu että olet autuaan pihalla siitä mikä on muotia ja mitkä uusimpia trendileluja. Etenkin kun siinäkään tilanteessa kiinnostusta on vaikea feikata. Tervetuloa, ulkopuolisuus. Toinen esimerkki: vaikka uskon kuinka lujasti kohtuullisen kuluttamisen ilosanomaan ja kaikkiin jaloihin asioihin, tunnen oloni jotenkin epävarmaksi kun sisustusta harrastava tuttava luo verhoihini  ”teillähän taisi olla nuo jo silloin kun menitte naimisiin”-katseen. Ja kun tajuan että tyylikäs tuttava on huomannut minun käyttäneen samaa toppia jo viisi vuotta sitten ja nyt se koittaa varovasti udella, ovatko raha-asiamme kovinkin kurjalla tolalla. Näitä tilanteita säestävät hieman säälivät katseet. Silloin mieleeni muistuu kyllä ettei niistä tarvitsisi kärsiä, jos olisin älynnyt shoppailla puutarhakaupan sijasta tavaratalossa. Sitten ovat ne asiakaspalvelijat joiden huomaan kohtelevan minua eri tavalla riippuen siitä onko päällä maalaismekko ja vahvat silmälasit vaiko jakku ja värikäs meikki. Sitä ei sentään tapahdu usein, mutta sataprosenttisesti tilanne menee niin päin että Maalaismekko ei saa osakseen yhtä ystävällistä palvelua kuin Frau Kokousjyrä. Ja sitten on tietysti mainosmaailman pommitus joka kertoo että yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden valitsevat ihmiset ovat tylsiä, rumia ja epäkiinnostavia, ja tästä johtuvat kaikki heidän elämänsä vastoinkäymiset. Jos et markkinoi itseäsi tehokkaasti ja sääntöjen mukaan (mikä eroaakin huomattavasti itsensä myymisestä...), et menesty elämässä niillä ainoilla tavoilla joilla on merkitystä. Et voi löytää ystäviä, et saada mielipiteitäsi kuuluville ja puolisosikin roikkuu mukana vain kunnes löytää jonkun hotimman. Jos me nyt edes oikeasti olemme mitään valinneet. Kuka nyt ei sisimmässään haluaisi tavoitella Valtakulttuurin ihanteita, jos vain siihen kykenee? Eilen päädyin  pohtimaan sitäkin, olisinko kehittänyt leikkausarvistani kunnon kompleksia jos en olisi jo entuudestaan epävarma ulkonäöstäni. Se epävarmuuskin on tietysti itse valittua, ja laastaroituisi ihmeesti meikillä ja kalliinpuoleisilla vaatteilla. Sellaiset laastarit ovat toki huonoja ja pidemmän päälle itsetunnolle myrkyllisiä, mutta jos jotakin olen kuluneena kesänä oppinut niin sen että niin hieno asia kuin arvojensa mukaan toimiminen on, se ei tee ihmisestä immuunia epävarmuudelle silloin kun kohtalo antaa ylimääräisiä kolhuja.

Eikä pidä unohtaa niitä joiden mielestä olemme yksinkertaisesti vähän naurettavaa väkeä ihanteidemme ja perunamaidemme kanssa. Siellä ne taas kuokkivat uraa perunamaahan eivätkä tajua että oikeasti lapsettoman akateemisen pariskunnan uranluomisen pitäisi olla senlaatuista raadantaa joka tähtää kykyyn elää entistä kalliimmin. Siellä ne kiipeävät tunkioidensa päälle eivätkä tajua että tärkeämpien tunkioiden päälle päästäkseen pitää menestyä kilpailussaOlenkin päätynyt siihen, että tavallisella ihmisellä on hiukan huonosti sosiaalista tilaa olla kuluttamatta tulotasonsa äärirajoilla. Muu on omituista ja vähän epäilyttävää. Ovatko ne raukat köyhiä ja vain esittävät urheaa? Kuuluvatkohan ne sittenkin johonkin outoon ja kontrolloivaan kulttiin? Onko niillä kovinkin vaikeaa? Eikö tuo elämäntapa ole vieläkään johtanut edes pikkiriikkiseen aviokriisiin? Onkin aina tavallaan mielenkiintoista yrittää kertoa Puolitutulle että meillä ei (vieläkään) näy televisio emmekä oikeastaan käytä alkoholia kuulostamatta hihhulilta (itse asiassa olen aika varma siitä että aika moni puolituttu kuvittelee että kuulumme johonkin hämärään uskonlahkoon. Mikä sekin tavallaan on totta. Monen mielestä suomenusko on epäilemättä hyvin hämärä juttu. Aargh!). Pieniä asioita, tilannekuvia joista joku kuitenkin toteutuu melkein jokaisena päivänä kun pistää nenänsä ihmisten ilmoille. Niin kovasti haluaisin antaa itsestäni kuvan suunnilleen normaalina ihmisenä joka vain on vähän funtsiskellut asioita. Niin perusteellisesti epäonnistun siinä, kerta toisensa jälkeen, tavoilla jotka jotenkin liittyvät siihen että olen valinnut tavoitella yksinkertaisuutta ja yritän valita sen silloinkin tun toisessa vaakakupissa olisi tarjolla tyylikkyyttä, joukkoon kuulumisen tunnetta ja muita sosiaalisia palkintoja. Olen valinnut tavoitella rauhaa sieltä missä järki sanoo sitä vielä olevan. Olen valinnut tavoitella sisäistä kauneutta. Ja kaikkea olen toki löytänyt, vielä enemmän ja parempaa kuin osasin etsiäkään. Se ei poista sitä seikkaa että olen valinnut myös maksaa erilaisuudesta pyydettävän sosiaalisen hinnan. Vaikka yksinkertaisuuden tavoittelusta maksetaan perimmiltään halpa hinta, maksaminen on tasaista ja joinakin päivinä se tuntuu kalliilta. Onko se tosiaan noloa? Vaiko vain inhimillistä?

Entä mikä sitten auttaa jaksamaan? Tiedostamisen jo mainitsinkin, sekä sen hyväksymisen etteivät edes maailman parhaat asiat ole ilmaisia. Aina ei tarvita edes näin syvällistä järkeilyä. Usein riittää että hengittää vaan. Keittää kupin teetä. Käy tökkäämässä lähimmän kanipupun nenää. Jos ihmiskunnan tulevaisuus on valoisa eikä dystopia, erilaisuutemme on ohimenevää. Sitä odotellessa, jokainen päivä jonka selviää elämällä suunnilleen arvojensa mukaan, on erävoitto.

2 kommenttia:

Maija kirjoitti...

Samankaltaisia asioita on tullut täälläkin pohdittua. Kun yhtälöön lisää vielä lapset, niin ei ole aina helppoa olla jossain määrin erilainen. Vaikka haluaakin siirtää omat arvot lapsilleen, niin ei kuitenkaan haluaisi, että he kärsivät vanhempien "omituisuuden" takia.

Saara kirjoitti...

No varmasti! Lasten kanssa tasapainoilu tuo ihan uuden lisäulottuvuuden. En oikein osaa kuin toivottaa voimia ja sanoa, että kun parhaansa tekee, se on aina riittävästi. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments