This above all: to thine own self be true

Otsikko on lainattu Shakespearelta, inspiraatiosta saan kiittää tällä kertaa Puolisoa joka edellisen postauksen jälkeen jäi taas kerran hihittelemään viihdemakuani joka kuulemma sopisi 15-vuotiaalle pojalle. Totesin tähän tietysti, että makuni on kylläkin 35-vuotiaan rouvashenkilön, koska sellainen minä satun olemaan. Sitten huomasin saaneeni oivan aasinsillan aiheeseen josta olin alkanut luonnostella postausta jo jokin aika sitten.


En ymmärrä imagoasioiden päälle ollenkaan. Onhan täällä blogissakin Kuun pimeä puoli- osasto, jossa kerron elämäni tragikoomisista puolista siksi että itselleen nauraminen on jalo taito ja siksi että vaikka blogiminäni onkin vain kalpea heijastus ihmisestä näppäimistön takana, haluan tämän julkisen minäni näyttävän edes ihmiseltä. En kiiltopaperille painetulta naistenlehdeltä, en mainospuheelta, en tuotemerkiltä jonka jokainen keskiluokkainen haluaisi poimia ostoskoriinsa. En halua sisäistää sitä että olen hyvä ja kiinnostava vasta kun elämäni ja persoonani on siloiteltu, photoshopattu, työstetty helposti valitsemaani stereotyyppiin solahtavaksi. En halua oppia häpeämään asioita joista aidosti pidän enkä luopua kaikesta kivasta vain siksi ettei se ”ole soveliasta viiteryhmäni jäsenelle”. Haluan uskoa että kelpaan sellaisena kuin olen, paitsi niille joista ei ole muutenkaan niin väliksi. Eniten haluan uskoa, ettei arvoni ja arvokkuuteni riipu niiden (epäilemättä monilukuisten) ihmisten varassa joille minä ja sanomani ovat vastenmielisiä.


Filosofit eivät ole mitenkään imagonrakentamisen yläpuolella. Päinvastoin.  Persoona on meille tärkeä työväline, ja usein se on ainoa työkalumme hyvän argumentin lisäksi. Tiedän elävästä elämästä kollegoita, joiden pahin painajainen olisi joutua naurunalaiseksi tai joutua tunnustamaan että lahjakkuudestaan ja oppineisuudestaan huolimatta he ovat erehtyväisiä ja ajoittain suorastaan hölmöjä olentoja, eli tavallisia kuolevaisia jotka joutuvat aamuisin harjaamaan hampaansa ja sukimaan tukkansa. Minusta heidän edustamansa filosofin stereotyyppi haisee homeiselle ja on sitä paitsi paljon koomisempi kuin pystyn kaikkine omituisuuksineni olemaan. Vakavasti ajatellen, ero on suorastaan eksistentiaalinen. Miten ihminen voi vakavasti tavoitella totuutta maailmasta, jos hän ei pysty edes hyväksymään ja rakastamaan totuutta itsestään? Miten ihminen voi opettaa inhimillistä etiikkaa, jos hän häpeää pieniä omituisuuksiaan? Miten silloin pystyy enää suhtautumaan suoranaisiin puutteisiin ja paheisiin? Masentuuko sekopäiseksi vai kieltäytyykö kokonaan ajattelemasta niitä? Miten ihminen voi elää hyvän elämän jos hänelle tärkeintä on ahtautua ulkoa annettuun kunnon ihmisen muottiin jossa ei ole tilaa inhimillisyydelle eikä persoonallisuudelle? Vähemmän filosofiset luonteetkin voivat miettiä, tekeekö nykypäivälle tyypillinen imagonrakentaminen ja elämänsä siloittelu niin että siitä tuodaan esiin pelkät kohokohdat, hyvää itsetunnolle.


Mistä muusta kulissien tarmokas pystyttely kertoo kuin siitä että ihminen on vakuuttunut ettei hän ole omana itsenään kelvollinen? Länsimaisen filosofian historian sankarigalleria sisältää pitkän liudan ihmisiä jotka ovat olleet edellä aikaansa ja muuttaneet maailman suuntaa pelkillä ajatuksillaan. He eivät ole kuitenkaan tehneet sitä rypyttömän imagon kannattamina, vaan huomattavistakin puutteista, heikkouksista ja hämmästyttävästä säheltämistaipumuksesta huolimatta. Suuri Thales aloitti järkiperäisen filosofisen yrityksen Miletoksella yli 2500 vuotta sitten, ja hänestä muistetaan yleensä parhaiten anekdootti jossa hän putosi hajamielisyyksissään kaivoon palvelijansa suureksi riemuksi. Niinpä niin. Kuka tahansa pystyy sensuroimaan julkisuuskuvaansa tai olemaan muuten vain niin hiljaa että hänestä muodostuu todellisuutta paljon silkoisempi kuva. Suuret ihmiset ovat suuria vaikka olisivat kierineet kaivolietteessä.


Toinen syy siihen että suhtaudun kauniisti sanottuna nuivasti itsensä brändäämiseen on se, että se usein vahingoittaa muita ihmisiä. Oman elämän esittäminen täydellisenä ei herätä ainoastaan ihailua, vaan se voi myös herättää kateutta, riittämättömyyttä ja osattomuutta. Ne ovat usein masentavia, tuhoisia tunteita. Kun Facebook-kaverien elämä on pelkkää menestystä ja aurinkoisia päiviä, kun bloggarien elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista ja ambrosian näykkimistä, kun ystävätkin ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä menestyjiä, ei tarvitse olla todellinen luuseri alkaakseen vähitellen ahdistua. Jos toisten elämästä näkee vain kiillotetun julkisivun ja siihen alkaa järjestelmällisesti vertaamaan omaa , tavallista arkeaan, jää aina toiseksi. Ja niin kulissit kohoavat korkeammaksi, samoin kuin pahoinvointi, elämänhallintaongelmat, tyhjyys ja yksinäisyys niiden takana. Vähän aikaa sitten löysin keskustelupalstalta ketjun, jossa nuori nainen pohti seksin myymistä jotta hänellä olisi varaa ostella samanlaisia hienoja laukkuja ja vaatteita kuin ihailemallaan muotibloggaajalla. Ehkä hänen ihastuksensakin huomaisi hänet, jos hän vain olisi tavallista senttejään venyttävää opiskelijaa kauniimman ja menestyvämmän näköinen? Voisihan rahojen alkuperästä yksinkertaisesti vaieta, niinhän monet lainarahoilla leveästi elävätkin tekevät. Tämä oli tietysti ääritapaus, joskaan ei tietääkseni ainutlaatuinen vaan nuorisotyöntekijöiden keskuudessa jo tunnettu ilmiö. Kateus, osattomuuden ja riittämättömyyden tunne ovat paljon kevyemminkin annosteltuina lamauttavia ja tuhoisia. Kyllä, jokainen vastaa omista valinnoistaan viime kädessä itse. Toisaalta meillä on tiettyä vastuuta myös kanssaihmisistämme. Myös itsensä ylentäminen on valinta. Solidaarisuus ja henkilökohtaisen yhteiskuntavastuunsa kantaminen siitä touhusta ainakin on kaukana. 


 Toinen puoli kolikkoa on se, että koska kulissien rakentelusta on paljon harmia eikä lainkaan hyötyä inhimillisemmän yhteiskunnan näkökulmasta,  meidän ei pitäisi palkita kulissieläjiä niin avokätisesti. Meidän pitäisi suhtautua kanssaihmisiimme lempeästi. Pitäisi osata ihailla toisten hyviä puolia sortumatta täydellisyyden vaatimiseen ja vahingoniloiseen ilkeilyyn kun joku ”jää kiinni” inhimillisyydestä. Kulissien kannattelijat rakentavat stereotyyppien maailmaa jossa ihmisiin ei enää tarvitse vaivautua tutustumaan. Se on maailma jossa pieniäkin poikkeamia normista, todellisista heikkouksista ja vastoinkäymisistä puhumattakaan, on vaikea kohdata yksinkertaisesti siksi ettei siihen ole saanut harjoitusta. On oppinut vain arvostelemaan, ilkeilemään ja peittelemään. Maailmaa eivät rakenna ainoastaan teot, vaan myös sanat, ajatukset ja asenteet ovat välineitä rakentamiseen ja tuhoamiseen. Itse voimme päättää, rakennammeko kulisseja vai yritämmekö elää uskoen siihen että todellisuus riittää ja sillä pärjää. Itse voimme valita, keitä ja millaisia elämisen malleja ihailemme. Ne valinnat ovat joko viisaita ja rakentavia, tai lyhytnäköisiä ja tuhoavia. Aina ne kuitenkin ulottuvat laajemmalle kuin äkkiseltään uskoisi.

posted under , , , |

3 kommenttia:

elinap kirjoitti...

Ihan mahtava teksti! Näitä asioita myös miettineenä herätti ajatuksia. Ikuisen optimistinkin pihalla on likakaivo. Vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvä juttu, silti on mukava kuulla siitä välillä ääneen.

Saara kirjoitti...

Kiitos, kiitos!

Inana kirjoitti...

Hieno, kiinnostava teksti!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments