Entä jos kirjoittajan oma ääni inisee


Olen miettinyt viimeisen viikon aikana paljon termiä ”kirjoittajan oma ääni". Kuinka ollakaan, Marja Leena bloggasi aiheesta juuri sopivasti. Pääni alkaa nimittäin vihdoinkin olla entisensä. Viimeisenä palasivat sadut. Se tapahtui viime viikolla. Muutamassa päivässä tiedosto joka kulkee yksinkertaisella työnimellä "satuja", on loikannut kevyehkösti yli maagisena pitämäni 50 sivun rajan. Mikä vielä ihmeellisempää, minulla on kasassa riittävä määrä tarinansiemeniä jotta keitosta voi nimittää kokoelmaksi. Edellyttäen tietysti että saan tarinani valmiiksi. Jos näin onnellisesti käy, minulla on käsissäni ihan järkevän kokoinen novellikokoelma jonka kehtaa ehkä lähettää jonnekin (itseni tuntien tämä tapahtuu tovi sen jälkeen kun Puoliso on kiskonut minut sängyn alta ja pitänyt parit komeat kannustussaarnat). Jos. 

Pari ihan-melkein-valmista kirjoitusta antavat toivoa levätessään ja odottaessaan vielä uutta luentaa. Pahinta tapausta on kasassa yksi kappale sen jälkeen kun deletoin siitä neljä sivua soopaa. Loput satuset sinnittelevät siinä välimaastossa. Voi olla, että delete-näppäin laulaa vielä aarioita niiden kanssa, tai sitten voi olla että harsin ne sievästi kokoon ja valmiiden pinoon. Jos joku nyt ihmettelee, eikö yli kymmenen jutun yhtaikainen työstäminen ole jotenkin sekavaa, voin vastata vain, että tämä on se menetelmä jolla minä saan tulosta aikaan. Kuten vakkarilukijat tietävät, pääni on tilavampi kuin miltä se päällepäin näyttää. Nyt olen vetänyt sieltä kasan tarinoita ja järjestänyt ne nättiin jonoon. Jos pakottaisin itseni ajattelemaan vain yhtä tarinaa kerrallaan, ne loput pyörisivät aivojen perällä kuitenkin ja häiritsisivät. Nyt ne pyörivät kirkkaassa päivänvalossa, ja melkein joka päivä saan tartuttua johonkin ja kirjoitettua hieman lisää. 

Tavoitteellisessa kirjoittamisessa on aina haasteita, ja ongelma on että kaltaiselleni täysamatöörille jokainen niistä tuntuu ylittämättömältä.  Ryhtyessäni kirjoittamaan satuja olin täysin varma siitä että en ikinä löytäisi tarpeeksi monta tarinaa kokoelmaa varten. No, löysinpä kuitenkin. Sitten olin varma siitä etten saisi yhtään tarinaa valmiiksi. Siinäkin on tapahtunut edistystä. Mutta kaunokirjalliset murheeni eivät ole suinkaan kadonneet vaan ainoastaan vaihtuneet. Ja muutenkin olen vähän mokaillut. Esimerkiksi, Simone de Beauvoirin lukeminen kesken kirjoitusprosessin oli suuri virhe. Hän nimittäin totesi, että monet kotiorientoituneet ihmiset (=naiset) kynäilevät mielellään, mutta heiltä kertakaikkiaan puuttuu se  mitä tarvitaan julkaisukelpoisen tekstin tuottamiseen. He ovat tuomittuja ikuiseen piperrykseen ja säälittävyyteen. Heidän sisäinen äänensä lörpöttelee, sirkuttaa, höpöttää ja inisee. Siitä puuttuu syvyys, loisto ja ainutlaatuisuus. Kuka sellaisesta olisi kiinnostunut?

Aluksi olin urheasti sitä mieltä, ettei madame Pahanilmanlintu suinkaan ole oikeassa minun suhteeni. Enhän sentään ole ihan täysi kynäilyn käpykaartilainen. Minulla on takanani pieni mutta sievä pino tieteellistä kirjoittamista. Minulla on oma kolumni. Minulla on blogi. Minulla on oma ääni. Sitten kuulin sen selvästi. Se inisi. Se mumisi. Se oli oikeastaan kiinnostuneempi hiukkasfysiikasta. Välillä, hetken aikaa se tarinoi. Sitten se kyllästyi, vaikeni ja huomasin miettiväni, mitä neuletta kaipaisin ensi talvena. Sellainen se on, minun ikioma ääneni josta en pääse eroon. Se mikä tekisi minusta surkean anonillin. Se on halutessaan hurmaava, lumoava suorastaan, mutta huonompina hetkinä se on kömpelö ja säälittävä. Keskittyä se ei osaa oikein ikinä, paitsi silloin kun päättää haukata elämästäni varoittamatta kolme-neljä tuntia jotka olin suunnitellut käyttäväni ihan muihin puuhiin.

Arvelen siis, että kaunokirjallinen kirjoitusprosessi tarkoittaa kohdallani sitä että yritän kasvattaa tästä noin kolmevuotiaan tasolla olevasta sisäisestä äänestä ainekirjoituksesta pitävän kolmasluokkalaisen. Sellaisen kolmasluokkalaisen joka ensinnäkin suoriutuu pulpettinsa taakse lukujärjestyksen mukaan. Saa nähdä, kuinka kauan siinäkin menee. Juuri nyt uusiin angsteihin sekoittuu onneksi uusi tarmo ja innostus. Yksityisen huvipuistoni portit on taas avattu, ja minulla on liput kaikkiin laitteisiin. Suunnitelmani on yksinkertaisesti pitää hauskaa ja tehdä hyvät muistiinpanot. Ehkä se on suunnitelma joka on myös sisäisen ääneni suorituskyvyn rajoissa.

posted under , , , |

4 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Kiitos Saara tästä avautumisesta. Ellei minua vaivaisi tämä nykyinen omasta elämästä kirjoittamisen kohtalainen umpitauti, niin voisin kertoa vaikka mitä oman ääneni omituisista tavoista.

Simone ei kyllä ollut nyt yhtään kiva. Siitä tosin ei auta kuin sisuuntua. Olet kuitenkin ihan oikeassa siinä, että koko homma kannattaa nähdä huvipuistona. Miksi tehdä siitä ikävää, jos se voi olla kivaa?

Saara kirjoitti...

Kiitos ystävällisestä kommentistasi.
Minulla on sellainen tuntuma, että sisäiset äänet ovat usein omalaatuisia. Mutta että kolmevuotiaita..?

Simonesta olen ajatellut nimenomaan sisuuntua, kunhan tässä kerään sisua sitä varten.

Palasin vielä lisäämään tunnisteeksi Kuun pimeän puolen. Sitähän tämä on.

Marja Leena kirjoitti...

Vau, onpa kiva kuulla kirjoitusprojektistasi! Mikä meidät naiset saisi oikein uskomaan itseemme? Olemme niin herkkiä lannistumaan ja epäilemään itseämme. Minusta sinun kirjoittajanäänesi on kaikunut jo kauan ja komeana - anna mennä vaan. Oma tapa kirjoittaa ja työstää asioita on vain kiinnostavaa, kukapa sitä määrittelemään, miten asioita kirjoittamaan? Beauvoir? Painukoon hiiteen.

Saara kirjoitti...

Kiitos sinullekin rohkaisusta. Minulle epävarmuutta lisää se, ettei minulla ole paljoakaan hajua siitä mitä oikein projektissani puuhaan. :D

Joten noudatan neuvoasi ja annan mennä vaan.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments