Tätä ei ratkaista vain rahalla


Olen tänä vuonna oppinut taas hiukan lisää politiikan koodikieltä. Tragedioiden ja kriisien jälkimainingeissa oikeistolaisilla ministereillä ja puoluejohtajilla on tapana astua esiin, ottaa syvällinen ilme naamalleen ja todeta, ettei tätä käsillä olevaa ongelmaa ratkaista pelkällä rahalla. Sitten pidetään kaunis puhe siitä miten tavallisten ihmisten tulisi välittää toisistaan enemmän, olla entistä parempia ihmisiä ja kantaa vastuuta lähimmäisistään. Suomeksi sanottuna: on se hirveää että pahoja asioita tapahtuu, mutta resursseja esimerkiksi mielenterveys- ja sosiaalipalveluihin ei ole luvassa senttiäkään lisää. Leikkauslistoja ja tuottavuusohjelmia ei peruta. Tulisitte ennemmin vaikka uskoon. Tai jotain. Se ei aiheuta valtiolle ja kunnille lisää kustannuksia. 

Vastuun peräämiseen kansalaisilta on toinenkin hyvä syy. Kansalaisten syyllistäminen on ilmaista. Aivan samalla tavalla perheiden olisi hyvää ja jaloa huolehtia vanhuksistaan ja vajaakuntoisistaan. Ahdinkoon joutuvat sitten hiljaa ne joilla ei ole perhettä, tai –kuten muutama surmatapaus on hiljattain demonstroinut- jopa täysin sivulliset jotka vain ovat sattuneet väärään paikkaan väärään aikaan. Tokihan oikeistoajattelijat itsekin ymmärtävät vaatimustensa olevan mahdottomia. Silloin on sitten johdonmukaista päätellä, että meillä on nyt vastassamme kasvoton luonnonvoima jonka edessä olemme voimattomia. Ja jokainen ymmärtää, ettei luonnonvoimia hallita rahalla eikä poliittisilla puheilla.

Tämä ajattelutapa paljastaa myös yhteiskunnallisten ongelmien syyt. Esimerkiksi yksinäisyys vaikuttaa monen syrjäytymisen ja veriteon taustalla. Yksinäisyyskin on siitä kätevä ongelma, että siitä voi syyllistää yksilöitä ja heidän lähiympäristössään vaikuttaneita kansalaisia kuten omaisia, naapureita ja työtovereita. Fakta on sekin että ihmisiä ei voi pakottaa välittämään toisistaan, mutta keskusteluapu ja ammattilaisten tuki voisivat auttaa yksinäisiä ihmisiä tulemaan paremmin toimeen elämänvaiheensa kanssa. Kansalaisten syyllistämisen kääntöpuolella on ammattiavun aitouden ja tehon vähättely. Jos sairaanhoitajat tekevät kutsumustyötä, miksi mielenterveyden ammattilaiset eivät voi tehdä työtään suurella sydämellä ja välittää asiakkaistaan aidosti? Voi tietysti miettiä, onko laajamittainen yksinäisyyskin sittenkin osittain poliittisten valintojen tuotetta. Esimerkiksi työvoimapolitiikka on ollut hajottamassa vuosisadan kuluessa sukuja ympäri maata. Työ- ja perhe-elämän sovittamisen ikuinen ongelmallisuus on kasvualustana myös perheiden sisäisille ristiriidoille. Kun asioita alkaa miettimään tarkemmin, huomaa että niinkin henkilökohtainen kokemus kuin yksinäisyys, on monin tavoin sidoksissa suurempaan yhteiskuntaan -ja poliittiseen päätöksentekoon.

Epäilenkin, että ongelmien kasvottomuus riippuu suuresti siitä millaisina ongelmat kuvataan. Ehkäpä sittenkin mahtaisimme jotakin, jos vaikka parantaisimme mielenterveyshoidon resursseja, helpottaisimme hoitoon pääsyä, lisäisimme laitoshoitopaikkoja riittävälle tasolle ja ennen kaikkea pyrkisimme palauttamaan kansan uskon siihen että kun mieli järkkyy, hyvää hoitoa on helposti ja nopeasti saatavilla. Jos kääntäisimme viimeiset parikymmentä vuotta käynnissä olleen hyvinvointivaltion purkamisprojektin. Aloittaa voisi vaikka lähestyvistä kuntavaaleista. Jospa kansa lakkaisi äänestämästä valistuneita luovuttajia ja nostaisi sen sijaan valtuustoihin ihmisiä jotka uskovat siihen että jos tahtoa löytyy tarpeeksi, jopa Realiteetteja voi muuttaa.

Kuinka paljon Varkauden surma, Hyvinkään ampumistapaus ja monet muut veriteot ovat tarinoita siitä miten tekijä ei saanut riittävää apua mielenterveysongelmiinsa? Sitä emme vielä tiedä. Sen sijaan yleisessä tiedossa on se, ettei tavallisen kansalaisen ole nykyään helppo saada hoitoa mielenterveysongelmiinsa, laadukkaasta ja nopeasta hoidosta puhumattakaan. Tiedämme, miten vaikeaa on saada hoitoa joka on muuta kuin pilleriresepti ja seuranta puolen vuoden välein. Useimmat meistä ymmärtävät, että vaille riittävää apua jääminen tuhoaa elämiä, oli kyse sitten velkaongelmista, päihdeongelmasta, mielenterveysongelmista. Eivätkä ainoita kärsijöitä ole koskaan itse ongelmaiset, vaan myös heidän lapsensa, läheisensä, työyhteisönsä. On helppo syyllistää ongelmaista, mutta mitä sanoisit ongelmaisen lapselle? "Väärin synnytty!"?

Harva kuitenkaan pitää veronkorotuksista. Julkinen sektori on esitelty meille pohjattomana kaivona täynnä suojatyöpaikkoja. Sitä paitsi eihän meidän perhe tarvitse mielenterveyspalveluita, tuskin edes kunnan peruspalveluita. Kunnes sitten eräänä päivänä tarvitseekin. Kuluttavassa elämäntilanteessa ei kuitenkaan enää riitä voimia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Mitenköhän sitä voisi puhua kestävyyden puolesta? Sen puolesta, että turvallinen yhteiskunta joissa luusereistakin pidetään huolta syynäämättä liian tarkkaan kuka on vastoinkäymisensä ansainnut, on lopulta meidän kaikkien edun mukaista? Ennaltaehkäisevä työ on myös epäkiitollista. Se näkyy siinä ettei mitään tapahdu. Tapahtumattomuus on se todellinen julkisen sektorin kaivo, se mikä saa päättäjänkin helposti ajattelemaan että turhaa työtähän ne tekevät. Tarvitseeko tuloksellisuuden kokemus myös sitä että riskit, uhat ja draama ovat jatkuvasti näkyvillä? Hyvinvointivaltion riittävä resurssointi taitaa olla lopulta pitkälti uskosta ja sympatiasta kiinni. Molemmista on ollut pulaa jo jonkin aikaa.

posted under , , |

2 kommenttia:

Aikatherine kirjoitti...

Piti lukea otsikko ja teksti pariin kertaan, olet oikeassa, ei VAIN rahalla, vaan lisäksi tarvitaan rohkeita tekoja. Valintoja. yksinäisyys, lapset, vanhukset, koulutuksen parantaminen, perusterveyden hoidon parantaminen vaatii rahaa ja paljon lisää. Nyt sitä on leikattu ja leikataan yhä!
Maailman meno on veitsen terällä: Elämme tuntemattomien ratkaisujen edessä.. Ei vain meillä vaan koko maailmassa..

Saara kirjoitti...

Näinpä. Leikkauksetkin ovat arvovalintoja. Minä vain toivoisin, että huolesta seuraisi joskus jotakin konkreettisia parannuksia.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments